Perjantai-iltana Soilen tilaihme-Picasso muuttuu hetkessä eläinkuljetusvankkureiksi: on jälleen aika ottaa tiukka kurssi kohti Tallinnaa. Karvaista matkaseuraa edustavat Victor, sen pojantytär Saga ja Magnus, jota kukaan ei kehtaa tunnustaa sukulaisekseen.
Olemme tällä kerralla valinneet majapaikkamme pelkästään hinnan perusteella: yöpyminen aivan Virun takapihalla sijaitsevassa hotelli G9:ssä on naurettavan edullista ja koirien osalta kerrassaan ilmaista. Toisaalta alitajunnassani on matkan lähestyessä naputtanut tieto siitä, että halpa ja hyvä ovat yleensä kaksi eri asiaa, ja lähtöä edeltävinä päivinä tämä tunnettu tosiseikka takoo takaraivoani pajavasaralla.
Itse asiassa hotellimme ei ole edes varsinainen hotelli, vaan ikivanhan, hissittömän kerrostalon kolmannessa kerroksessa sijaitseva majoituspalvelu. Piha-alue vahvistaa ennakkoluulojani ennätysvauhtia - kirkuvanpunaisen valomainoksen alla talon seinään keskellä yötä nojaileva tipunen saa minut arvailemaan, mitä muita palveluja kiinteistössä mahtaakaan olla tarjolla - eikä ryöttäinen rappukäytävä alakerran ravintolasta tulvivine tuoksahduksineen alkuunkaan auta asiaa.
Hotellin aula kuitenkin yllättävän siisti, ja tiskin takana hymyilevä täti-ihminen puhuu huomattavasti parempaa englantia kuin uskalsin toivoa. Valintamme alkaa jo tuntua ihan hyvältä, kunnes resparouva ilmoittaa, että pihalla pysäköinti on paitsi asiakkaan omalla vastuulla, myös suorastaan vaarallista: keskimäärin kerran viikossa jokin autoista ratsataan öiseen aikaan, joten kiesiin ei kannata jättää
yhtään mitään.
Mietitäänpäs: minulla on mukana iso metallihäkki peittoineen ja pehmusteineen, häkinvetoalusta, kangasboksi (jottei edellä mainittuja tarvitsisi roudata edestakaisin), koirien tarvikelaukku, muovipussillinen vesipulloja ja risahduspisteeseen pakattu urheilukassi, ja nyt minulle yritetään vakavin ilmein esittää, että kaikki tuo pitäisi raahata kolme kerrosta ylöspäin seuraavan vartin kuluessa. Kerrassaan huvittava ajatus, maltan tuskin olla ihmettelemättä ääneen, miksi tuollainen komedienne tuhlaa lahjojaan nykyisessä leipätyössään.
Vitsi on jo lakannut naurattamasta, kun siirrän kolmatta erää maallista omaisuuttani suositeltuun määränpäähän. Onneksi Soile on jo kotona irrottanut autostaan takapenkit, vallitsevassa mielentilassa nekin saattaisivat muuten päätyä viehättävän, tupakankatkuisen kopperomme sisustukseksi.
Kiehuva veri ei todistetusti edesauta nukahtamista: alkuyön kuuntelen kadulta kantautuvaa elämisen riemua, ja heti auringon noustua lokit puolestaan aloittavat keskinäisen tiedonvälityksensä. Kuuden kieppeillä nousen sulkemaan ikkunan.
Tarvinneeko minun edes mainita, että olen ylikypsä koko touhuun jo ennen kuin se on varsinaisesti ehtinyt alkaakaan?
Näyttelypaikkana on Viimsi stadion, jolla tosin lienee urheiltu viimeksi neuvostovallan aikana, mutta koirien kisailuareenaksi vehreä kenttä sopii mainiosti, joskin nurmikon leikkaamista olisi kannattanut edes harkita. Kumpaankin näyttelyyn on ilmoitettu samat 13 shelttiä, jotka arvostelee lauantaina ennakkotiedoista poiketen venäläinen Lessi Tshistjakova. Junnu-uroksia ilmaantuu kehään ennätykselliset neljä kappaletta.
Kuvitelkaapa olevanne koiranäyttelyssä, jossa urokset A ja B kilpailevat samassa luokassa. Tuomari sanelee kummastakin koirasta kattavan ja asiallisen arvostelut, joista B:n saama on keskinäisessä vertailussa kokonaisuudessaan parempi. Molemmat palkitaan erinomaisella laatuarvosanalla, mutta kuitenkin koira A voittaa luokan.
Kuvitelkaapa seuraavaksi, että Magnus on koira B.
Kiitos kysymästä, edellä mainitun kaltainen tilanne kieltämättä turhauttaa ja ärsyttää. Saattaapa ihan pikkuisen
vituttaakin harmittaakin.
Niinpä se kovasti haluttu ja ennen kaikkea tarvittu junnu-serti sujahtaa Manun kirsun edestä koiralle, joka voisi tuomarin mielestä olla parempikin. Tehköön tämä julkinen katkeruuteni minusta huonon häviäjän.
Noh, olenkin aina pitänyt valkovenäläisistä enemmän kuin mustista ryssistä.
Soile liittyy juuri perustamaani antipatiakerhoon, kun Victor hyvästelee kehän punaisen nauhan kera. Magnusta pääni päälle ilmestynyt myrskypilvi tuntuu riemastuttavan, ja paras uros -luokassa se ryntää ja riekkuu jääden neljänneksi. Mokoma marakatti pääseekin pikavauhtia häkkiinsä huilaamaan, ja minä alan raivoisasti etsiä Sagaa valtavasta soopelikarvakasasta, josta pilkistää vain kuono ja pari selkeää mielipidettä muljahdellen julistavaa silmää.
Valioluokassa on puolensa: ensinnäkään kilpailua ei varsinkaan Virossa yleensä juurikaan ole, ja toisekseen useat tuomarit tuntuvat automaattisesti tyrkyttävän valioille vaaleanpunaisen nauhan. Niin tänäänkin: Lessi-täti sanelee Sagasta muutaman kauniin sanasen, mutta sanomattakin on selvää, ettei madamellani ole puolta pienempien neitosten joukossa paras narttu -luokassa mitään jakoa.
Pettymysten päivän jälkeen turvaudumme Soilen kanssa mielialan kohottamiseksi naisellisiin aseisiin: shoppailuun ja suklaaseen. Kiertelemme tuntikausia kaupungilla löytämättä käytännössä mitään ostettavaa (!?!), joten jälkimmäisen lääkkeen annostelua täytyy lisätä. Johan helpottaa.
Korkosandaalit ja Tallinnan vanhankaupungin kivikadut eivät muuten ole toimiva yhdistelmä. Ilmoitusluonteinen asia.
Sunnuntaiaamuna kroppani huutaa armoa, eikä toinen luokattomasti nukuttu yö lainkaan kasvata innostustani. Horroksessa suoritettujen aamupuuhien, naurettavan aamiaisen ja armottoman roudaamisen jälkeen huomaan kuitenkin olevani jälleen matkalla Viimsiin.
Tänään sheltit arvostelee charmantti tanskalainen Kim Vigsø Nielsen, jonka linjan on jo edellisenä päivänä todettu olevan tiukka. Uskon kuitenkin tämän herran osaavan arvostaa hänelle pian esittelemääni tanskalais-amerikkalaista materiaalia, mutta Sagan mahdollinen menestys arveluttaa minua huomattavasti enemmän.
Juuri ennen arvostelun alkua eräs virolainen kasvattaja käy kehumassa Magnuksen esiintymistä, jota kieltämättä kelpaa katsella. Kunpa jätkän liike-energian saisi vielä suunnattua hallitusti eteenpäin, sillä on näet edelleenkin taipumus roiskua ympäriinsä kuin katkaistulla haulikolla annosteltuna.
Urosten junioriluokka alkaa eilisen kaavan mukaan: kaksi ensimmäistä palkintaan EH:lla ja kolmas saa ERI:n. Tämä tuomari harkitsee tarkoin, mitä kustakin koirasta lausuisi, ja lopulta kuiskii mielipiteensä kirjoittavalle kehäsihteerille. Eihän minulla tietenkään ole mihinkään kiire, mutta toivon hartaasti, ettei koirani saa hiljalleen zeniittiin kiipeävän auringon alla lämpöhalvausta odottaessaan omaa vuoroaan.
Sodassa ja koiranäyttelyssä kaikki on sallittua, joten Magnuksen seistessä pöydällä
Hot Papan tuomarin tarkasteltava kehun sitä vuolaasti nimeltä - ruotsiksi. Danskeman nuorempi pyörittelee silmiään: toisaalta sen mielestä jutuissani ei ole koskaan muutenkaan ollut tolkkua.
Salsattuaan kanssani kehän laidalle ja takaisin Magnus asettuu kauniisti tuomarin ja koko maailman ihasteltavaksi. Koska kärsivällisyys ei kuulu nuorukaisen vahvimpiin luonteenpiirteisiin, viihdytän sitä ilveilyllä ja jonglöörauksella, kunnes näkökenttäni äärilaitaan piirtyy jotain harvinaisen epämiellyttävää.
Katsokaa kättäni. Siinä ovat voiton avaimet. Nyt heitän ne pois.
Kehäsihteerin lähestyessä minua punaisen rupunauhansa kanssa tuomari pyytää minua nostamaan Magnuksen uudelleen pöydälle, ja kertoo koiran suuta kantansa havainnollistamiseksi tonkiessaan, ettei valitettavasti voi hammaspuutoksen takia palkita sitä erinomaisella. Kerron ymmärtäväni tämän (as if!), mutta tiedustelen kuitenkin kohteliaasti, onko virhe todella hänen mielestään niin vakava. Tuomari pahoittelee ja vakuuttaa, ettei olisi tämän koiran tapauksessa välittänyt pienemmän välihampaan puutoksesta.
Tarjoilija, saisinko suolan haavoihini tequilan ja limen kera, kiitos!
Magnus sijoittuu luokassaan toiseksi, mikä on tietenkin tässä tilanteessa täysin yhdentekevää. Kehän laidalla halaan pettyneenä julkista lähentelyä inhoavaa koiraani, joka näyttää nuolevan kaulaani lohduttavasti - todellisuudessa mokoma hyväkäs vain käyttää tilaisuutta hyväkseen ja herkuttelee aurinkovoiteellani.
Victor piristää leirimme mielialaa ravaamalla päivän parhaaksi urokseksi, ja kolmannen sertin myötä hurmaavasta unkarilaispojasta tulee EE & FI MVA Prince Of Sunlight All The Best. Toivottavasti tanskalainen tykästyy myös tuoreen valion pojantyttäreen.
Tuomarin armoton linja pitää: narttujen junnu-sertiä ei jaeta lainkaan. Nuorten luokan neiti ja molemmat avoimen luokan nartut kuitenkin todetaan erinomaisiksi. Huokaus.
Mielenkiintoni ei enää tahdo riittää Sagan esittämiseen, mutta onneksi
kyllästynyt kokenut koira esiintyy itsekseenkin kelvollisesti: inhoaa tuomarin kosketusta, kuten aina, ravaa kuin hirvi, kuten aina, ja seisoo kuin patsas, kuten aina. Havahdun vasta, kun kehäsihteeri ilmoittaa narttuni olevan tuomarin mielestä suurepärane.
Paras narttu -luokassa Saga sijoittuu huolellisen vertailun jälkeen toiseksi - serti ojennetaan avoimen luokan voittajalle, mutta se ei enää tunnu tässä konkurssissa miltään. Henkisesti takkini on tyhjä, ja fysiikkani uhkaa jättää minut niille sijoilleen.
Tuomari
lähentelee lähestyy minua jälleen perustellakseen mielipiteensä, joten kokoan itseni ja virittäydyn vastaanottotaajuudelle. Hän kertoo koirani olevan ehdottomasti tittelinsä arvoinen, mutta hänen makuunsa aaaaavistuksen liian kookas.
Myönnetään: herra Vigsø Nielsen on sekä ulkoiselta olemukseltaan että käytökseltään niin kertakaikkisen miellyttävä, että voisin vain nyökytellä hyväksyvästi, vaikka hän ilmoittaisi koirieni olevan maailmankaikkeuden kammottavimpia rumiluksia.
Kohtuullisen raskaan viikonlopun päätteeksi päätämme Soilen kanssa lähteä syömään vanhaankaupunkiin, ja kaikista kutsuvista terasseista määränpääksemme valikoituu Clayhills. En ilmeisesti osaa osoittaa ruokalistaa sormellani tarpeeksi selvästi tai sitten söpön tarjoilijapojan huomio on kiinnittynyt johonkin aivan muuhun: joka tapauksessa eteeni kiikutetaan hurmaavan hymyn kera puoli litraa talon vahvinta englantilaista siideriä, jota en tunnusta tilanneeni. Olkoon, juon itseni mukavaksi.
Herkullisen annoksen lisukkeena terassilla tarjoillaan silmänruokaa enemmän kuin jaksamme ahmia. Toisaalta myös pöytämme suuntaan kiinteästi tuijottava italiaanojen ryhmä taitaa kuolanorosta päätellen nauttia vaaleista maisemista.
Monista mukavista hetkistä huolimatta tämän näyttelyelämysmatkan voi oikeastaan tiivistää vain yhdellä tavalla:
PÄÄÄRKKKELEEEEE!!!
Seikkailun opetus: minun olisi ehkä syytä jo vähitellen uskoa, ettei kannattaisi matkustaa ulkomaille asti esittelemään tällaisia sekundarakkeja. Koska kuitenkin olen tunnetusti melko
tyhmä itsepäinen, lähden todennäköisesti vielä tänä vuonna kokeilemaan, josko joku vahvasti likinäköinen tuomarinreppana erehtyisi antamaan Magnukselle sen viimeisen pilipalisertin.
Tätä tekstiä haudutettiin miedolla lämmöllä noin kuukauden ajan, jotta julkeimmat karkeudet hioutuivat ja sisällöstä kehittyi vähemmän hapokas. Tuotantovaiheessa ei vahingoitettu ihmisiä eikä eläimiä, mutta kirjoittajan näppäimistö saattaa joutua ennenaikaiselle eläkkeelle.
