Sillamäe 27.11.2010 - Työvoitto

Ken leikkiin ryhtyy, se Itämeren aalloilla seilatkoon: marraskuun viimeisenä perjantaina otan jälleen kurssin kohti Tallinnaa, josta johtaa jo maaliskuussa turhankin tutuksi tullut motocrossrata Sillamäkeen. Matkaseuranani on tällä kerralla Timosen Marjukka Bitin kanssa, ja tavoitteemme ovat korkealla: kullakin koiristamme puuttuu vain yksi serti upouudesta valionarvosta. Mainittakoon, että Magnukselle tämä on iän puolesta viimeinen mahdollisuus sen mokoman pilipalitittelin saavuttamiseen.

Olemme körötelleet jo hyvän tovin kohti Sillamäkeä, kun havaitsen kyydin olevan huomattavasti tasaisempaa kuin olin odottanut. Päättelen, että a) tietyömerkit eivät keväällä olleetkaan vain elävöittämässä maisemaa, b) paksu ja pöllyävä lumikerros pehmentää pahimmat pomput armollisiksi ahtereillemme tai c) Tallinnan SuPerAlkosta Opeliin lastatun viinavirvoitusjuomalastin ansiosta maan vetovoima viettelee vankkureitamme puoleensa ratkaisevasti kiihkeämmin. Ainakin kohdat bee ja cee pitävät paikkaansa: kämmenen kokoisia hiutaleita leijailee taivaalta vaakasuoraan heikentäen näkyvyyttä viehättävästi, eikä paikallinen aurauskalusto ilmeisesti ole liikenteessä kuin tiistaisin ja torstaisin säästä riippumatta. Auton painopiste puolestaan on kahdeksan muutaman tiiviisti pakatun siiderilaatikon avulla tähdätty oikeaoppisesti taka-akselin päälle.

Asemapaikkanamme toimii jälleen hotelli Krunk, jonka myötämielinen palvelu ja eksoottinen aamiainen ovat minulla edelleen elävästi muistissa. Tänään päivän sana tosin onkin ei: huonevaraustamme ei löydy hotellin uudesta järjestelmästä, mutta Marjukan kanssa käymänsä sähköpostiviestinnän perusteella ja painokkaan äänensävyni vauhdittamana respatytöt taikovat meille huoneen ja vieläpä ennalta sovittuun hintaan.

Kun residenssi on valloitettu ja koirat asianmukaisesti hoidettu, päätämme uskaltautua murkinoimaan hotellin itämais-armenialaiseen (!?!) ravintolaan, koska muistelen, ettei tässä tuppukylässä viehättävässä pikkukaupungissa juurikaan ole vaihtoehtoja.

Marjukan poltellessa alkupalasavukettaan rekisteröin ravintolan ulkopuolella äänekkäästi iloitsevan poikajoukon. Todettakoon, että geenieni pakottamana tarkastelen tapahtumia korkkareittakin korkeammalta kuin naiset yleensä (ja suurin osa miehistä), mutta olen tahtomattani kuin pohjoisnapa vertikaalisesti rajoittuneille kolmijalkaisille kompassineuloille, joiden iskututustumisyrityksistä en liiemmin jaksaisi riemastua. Lastenlipulla matkustavien mahtisonnien itsetunto on kuitenkin valitettavan usein kääntäen verrannollinen heidän pituuteensa, joten Marjukka ei ehdi vedellä viimeisiä myrkkyhenkosia ennen kuin tuonkin kääpiököörin sankari jo rientää esittelemään itsensä.

Pakollisen, joskaan ei ehkä molemminpuolisesti yhtä innostuneen small talkin jälkeen pakenemme pakkasesta sisälle ravintolaan. Englantia vahvasti venäläisittäin murtava uusi tuttavuutemme haluaa ehdottomasti auttaa meitä annosten valinnassa, ja hänen ja Marjukan yhteisestä suosituksesta päätän maistaa saslikia, jota kuitenkaan tarjoilijan mukaan ei oleee. Nälkäisenä ja väsyneenä tilaan tarkemmin harkitsematta possua japanilaisittain, koska se kuulostaa mielenkiintoiselta.

Virhe.

Hetken kuluttua eteeni kiikutetaan kuppi, jossa nyrkin kokoinen lihaklöntti kroolaa muutaman nuudelin kanssa kastikkeen virkaa toimittavassa rasvassa. Tuijotan möykkyä hetken ja muistutan itseäni siitä, että olen aina mainostanut olevani kaikkiruokainen - nyt huumorin- ja ruoantajuani vain koetellaan hieman väärällä hetkellä, mikä Marjukan ja Andrein huvittuneista ilmeistä päätellen on myös aistittavissa olemuksestani.

Silvon ihrapalleron possuparan ja alan tyrkkiä sitä kitusiini. Ruoan maku vastaa sen ulkonäköä, mutta onneksi liha ei ole sitkeää ja sujahtaa siten vaivatta kohti pahaa-aavistamatonta vatsaani. Kurimukseni hiillosta kohentaakseen Marjukka retostelee tilaamansa pihvin erinomaisuudella. Burb.

Matkani makujen maailmaan ei ole vielä päättynyt, kun Andrus käy pahoittelemassa, ettei voi tänään liittyä seuraamme, koska haluaa viettää illan kaveriporukassaan, jota ei ole tavannut pitkään aikaan. Kerron hänelle ymmärtäväni sen hyvin ja yritän kuumeisesti muistella, missä vaiheessa olemme edes kutsuneet hänet pöytäämme.

Olen juuri ehtinyt lähettää koko lihayllärin ruoansulatukseni ihmeteltäväksi, kun Anatoli (okei, en ole painanut hänen nimeään mieleeni kovin tarkasti!) tulee kysymään, josko hän saisi tulla pöytäämme istumaan - ne kauan kaivatut kaverinsa tyyppi sitten ehtikin tavata ennätysajassa. Nyt on minun vuoroni pahoitella, että olen jo ehtinyt sopia treffit Nukkumatin kanssa. до свидания.

Matkustaessaan tylsistynyt Magnus ei ole jäänyt toimettomaksi valvovan silmän ummistuttua hetkeksi, vaan aktivistini on tehnyt omatoimisia koekaivauksia yöpöydällä nököttävän tekokukka-asetelman ruukussa. Keräilen lekasoran kiltisti takaisin lähtöruutuunsa ennen kuin viuhahdan vällyjen väliin ikävöimään villasukkiani ja flanellipyjamaani: tulikuumina hohkaavista lämmityspattereista huolimatta huoneilma on rapsakan raikas, eikä peitto riitä eristämään minua sen syleilystä.

Palattuamme kohtuullisen syötävän aamiaisen jälkeen huoneeseemme onnittelen itseäni junttiudesta oikein kädestä pitäen: olen omistanut Canis lupus familiariksia nyt lähes päivälleen 19 vuotta, mutta kuulun ilmeisesti Homo sapiens -lajin Pälliys Ääliys -alalahkoon, koska en nähtävästi juurikaan kykene hyödyntämään kokemustani. Olen jälleen jättänyt pikku ahmattien ruokakassin kirjoituspöydälle, tosin ryhdistäydyin Luigen tunaroinnin jälkeen onneksi sen verran, että pakkaan koirien eväät nykyään muovipussien sijasta tiiviisiin rasioihin, joihin varashurttien on hankala murtautua. Sagakin taitaa ajella tänä aamuna sotavaloilla: tyrkyllä olleiden puruluiden sijaan se on valinnut kassista saaliikseen muovisen nappulamitan, jonka uudelleen designattua versiota Magnus nyt minulle ylpeänä esittelee.

Pää. Seinä. Hak.

Käytännön järjestelyt näyttelypaikalla on hoidettu yhtä hankalasti kuin viimeksikin: koirat on kuljetettava halliin kapean kellarikäytävän kautta. Katutasossa sijaitsee toki pääsisäänkäynti, jota käytetään - jaa, eihän sitä tänään käytetä lainkaan. Hyvin suunniteltu on puoliksi möhlitty.

Takaovella päivystää joukko näytteilleasettajien sisäänheittäjiksi avuksi pestattuja pojanjolppeja, jotka eivät mainittavammin puhu englantia, ja koska minun venäjänkielentaitoni rajoittuu Sammy Babitzinin hittibiisin kertosäkeen alkutahteihin, joudun turvautumaan kansainväliseen ripsien räpyttelyyn. Yhteinen kieli löytyy välittömästi, ja vauhkoontunut sällikolmikko aikoo tohkeissaan kiskoa taisteluvaununi suoraan kehän laidalle. Joudun hillitsemään heidän intoaan hallin aulassa, jotta ehdin esitellä koirieni rokotustodistuksia.

Takanurkkaan sijoitetun kehän ympärillä on tungosta, mutta saan raivattua häkilleni tilaa ystävällisten venäläisten vinttikoiraharrastajien välistä - спасибо. Vilkaisen luetteloa ja uskon tietäväni tämän päivän shelttikehän voittajat, mikä on varsinkin Sagan menestyksen kannalta hieman ikävämpi asia.

Koska Magnuksen käytös Tartossa oli ahdistavan arvaamatonta, nappaan herran välittömästi häkistä kokoamaan itsensä ja ottamaan tilan haltuunsa. Huomaan sen epäluuloisena tarkistavan, ettei katon tuntumassa tänään lymyile mitään vaaralliseksi luokiteltavaa, mutta muuten Danskeman on jälleen oma itseriittoinen itsensä: jannu poseeraa ohikulkijoille, pullistelee toisille uroksille ja haistattelee minulle, koska pakotan sen seisomaan aloillaan tuunattavana. Elämä on.

Tiedustelen kehäsihteeriltä, aikooko tuomari pitää missään vaiheessa taukoa, mutta sellaiseen ei kuulemma ole aikaa. Naapurikehässä arvosteleva setä sen sijaan ehtii käydä useammankin kerran haukkaamassa raitista ilmaa filtterin läpi, joten käytän tilaisuutta hyväkseni ja livahdan juoksuttamaan Magnusta afgaaninvinttikoirien, berninpaimenkoirien ynnä muiden hieman suuremman kaliiberin karvanaamojen sekaan. Uraa!

Juuri ennen shelttien arvostelun alkamista minua jännittää niin, että aamiaiseni pyrkii järjestymään uudelleen kaikkien nähtäväksi. Rauhoittelen itseäni viskipaukulla keskittymällä Manumiekkosen harvakarvaisen turkin pakkoliikkeenomaiseen pöyhimiseen, mikä alkaa jo selvästi ottaa pitkästyneen pelimiehen ajatteluelimeen, mutta sen mielipidettä ei nyt(kään) kysytä.

Junioriluokkaan on ilmoitettu Magnuksen lisäksi kaksi urosta, jotka eivät kuitenkaan kutsuttaessa ilmaannu kehään. Kenties tanskalaisen maine beatankaatajana lupsakan lumisateen, poksuvan pakkasen ja viheltävän viiman yhteistyössä aikaansaama talvinen sääilmiö on saanut kilpakumppanimme kääntämään kylkeään lämpimän peiton alla. En ole siitä varsinaisesti pahoillani.

Magnuksen kilpailu itseään vastaan alkaa vauhdikkaalla viipotuksella, joka näyttää lähes hallitulta. Luokkansa ainoana mösjöö kuitenkin joutuu pian uuteen ja varsin epämiellyttävään tilanteeseen: en ehdi asetella sitä rauhassa pöydälle ennen kuin tuomari jo änkeää malttamattomana halimaan läheisyyskammoista junioria, jonka silmistä loistaa peittelemätön ällötys, kun vieras naisihminen työntää kasvonsa kiinni herran aristokraattiseen kirsuun. Näyttää siltä, että Beata-täti on säilyttänyt Magnus Fan Clubin jäsenkirjan.

Luvattomasta lähentelystä suivaantunut Magnustin pistää suunsa tiukasti suppuun, joten tänään sen purenta tarkistetaan valitettavasti vain etuhampaiden osalta. Tuomarin kysyessä minulta koirani ikää kerron sen viettävän kolmen päivän kuluttua puolitoistavuotisjuhliaan, ja naurunhelähdyksestä päätellen hänkin käsittää pelin hengen.

Itseluottamukseni alkaa hiljalleen paisua normimittoihinsa, minkä myös rinta rottingilla ja ryhti reilassa varvisteleva Manunaattori selvästi vaistoaa. Tälläkin kerralla pollea junnu esiintyy tälle tuomarille varsin mallikkaasti, mikä palkitaan erinomaisen kauniilla ja kiiltävän vaaleanpunaisella nauhalla sekä suorastaan loistavan sinivalkoisella miniruusukkeella.

Lojaalit lukijani, jotka olette tätä farssia vahingoniloisina psykologista trilleriä sydän syrjällänne seuranneet: teitä tervehtii Hänen Aktiivisuutensa Tanskan prinssi ja Viron suuriruhtinas Magnus I Mahdoton, EE JMVA Zarvo's U.S. Black Wild Card.

Kiitän Danskemania pätevästä suorituksesta, minkä jälkeen tuoreen pilipalivalion on vielä kilpailtava ainoaa junnuluokkaan ilmoitettua narttua vastaan. Magnus ravaa ROP-junioriksi jenkinmitalla.

Sekä kaikki kolme avoimen luokan herraa että ainokainen valiouros todetaan erinomaisiksi, minkä jälkeen on aika valita paras uros. Tämän koitoksen voittaa odotusteni mukaisesti jenkkivalio, jonka rouva Petkevica on jo muutama vuosi sitten valinnut Suomessa rotunsa parhaaksi, mutta Magnus kirmaa sukulaismiehen jälkeen komeasti toiseksi. Mieleni tekisi ihan vain vähän jossitella, miten se olisikaan saattanut pärjätä Hyvinkäällä, jos tämä ihastuttava tuomari olisi arvostellut kaikki urokset. Päätän ottaa asiasta selvää heti seuraavassa mahdollisessa näyttelyssä.

Nyt en kuitenkaan ehdi haaveilla: minun on kahden avoimen luokan nartun arvostelun aikana ehdittävä sukia Saga esiintymiskuntoon, joten sen kampauksesta tulee tänään kohtalaisen luomu. Koska mamman mahtiturkki on onneksi nykyään helppohoitoista mallia, kipaisemme kehään huoliteltuina (koira) ja hyväntuulisina (minä).

Valionarttuja on ilmoitettu latviattaren ihasteltaviksi kaksi: ihannekokoisen ja sievän jenkkiladyn rinnalla Saga näyttää unkarilaiselta kuulantyöntäjältä, eikä tarvitse olla äärimmäisen älykäs eikä kovin kaukonäköinen arvatakseen tämän taiston lopputuloksen. Molemmat toki arvioidaan erinomaisiksi, mutta voiton vie se ameriikkalaisempi painos.

Paras narttu -luokassa koirat sijoitetaan lähes loogisesti: täysjenkki voittaa, 1/2-jenkki on toinen, 1/16-jenkki (siis Saga) kolmas ja 1/4-jenkki neljäs. Rouva tuomari pitää johdonmukaisesti kiinni linjastaan ja on ihailtavan uskollinen suosimalleen rotutyypille.

Marjukka jää koirien kanssa aulaan odottamaan, kun suuntaan etsimään yltiöavuliaita nuorukaisia. Löydänkin samaiset kaverit, joihin tutustuin jo aamulla, ja pian saamme taas todistaa, kuinka tavaramme siirtyvät ripeästi ulko-ovelle ja jatkavat pyytämättä matkaansa kohti parkkipaikkaa. Pysäytämme reippaat pojat ennen kuin he ehtivät Narva maanteelle asti, ja he näyttävät yllättyneen ilahtuneilta saadessaan vaivansa palkaksi auttamisen ilon lisäksi sileän setelin.

Joudun pinnistelemään pystyäkseni pitämään näkimeni auki koko matkan Tallinnaan - kelju keli pakottaa Marjukan kiinnittämään katseensa tiehen ja edellä ajavan peräpuskuriin, joten pilkahtelen salaa keskustelun tauotessa. Onneksi kahden alimman kylkiluuni väliin tähdätty kipakka kyynärpäätaklaus palauttaa minut takaisin tähän todellisuuteen, jos pääni sattuu vähemmän huomaamattomasti nuokahtamaan.

Tämä verenpainettani nostattanut ja pikkuruisia hermosolujani äärimmilleen venyttänyt Operaatio Turhake on nyt saatettu onnellisesti päätökseen. Jotakin henkisestä tasapainostani kertonee se, että ensinnäkin edes ryhdyin tavoittelemaan koiralleni titteliä, jota en arvosta, ja kaiken lisäksi ponnistelin sen eteen pakkomielteisesti. Toisaalta itsepäisyyteni tietysti palkittiin, mutta oloni on ristiriitainen: eihän tämän projektin pitänyt olla näin käsittämättömän haastava.

Koska en todistetusti ymmärrä ottaa opikseni tekemistäni virheistä, Sagan ja Magnuksen etelänmatkailu jatkunee heti, kun jälkimmäisenä mainittu on saavuttanut kahden vuoden kypsän iän. Ehkä kuitenkin harkitsen kahdesti, tohdinko hypätä Agneksen kanssa samanlaiseen tanskalais-amerikkalaiseen juniorirulettiin - ja ilmoitan sitten pikkuneidin kesäkuun lopussa Luigessa järjestettävään näyttelyyn.

Somebody stop me.

Hiomaton timantti

Jokainen minua vähänkään tunteva, kanssani sanallakaan koirista keskustellut tai blogiani puolihuolimattomasti silmäillyt todennäköisesti tietää, kuinka tykästynyt olen Tanskan prinssi Magnus I Mahdottomaan, hauskaan ikiliikkujaani, jonka vallaton persoona on ahdettu erittäinkin paljon shelttiä muistuttavaan pakettiin. Jo viime keväänä aloitetun sinnikkään ruinaamisen huolellisen suostuttelun ansiosta minulle on tarjoutunut mahdollisuus kietoutua myös pienen tanskalaisen prinsessan tassun ympärille.

Logistisista syistä päädyn eräänä marraskuisena perjantaiaamuna Helsinki-Vantaan lentokentälle jo kaksi tuntia ennen kuin Kööpenhaminaan suuntaavaan koneen pyörät irtoavat kotimaan kamarasta. Odotusaika kuluu kuitenkin yllättävänkin nopeasti vatsassa lepattavia perhosia pyydystäessä pahasti rästiin jääneitä blogipäivityksiä kirjallisia töitä kynäillessä.

Tjah, enpä olekaan aikaisemmin matkustanut yksityiskoneella: Finnairin Airbus A319 ei ole edes puolillaan, minkä todistanee sekin, että kaikilla matkustajilla on käytössään ikioma istuinrivi. Tämänkö takia jouduin pulittamaan lipuistani käsittämättömän kiskurihinnan?!? Toisaalta kevyessä lastissa oleva kone ponnahtaa vaivattomasti ilmavirtojen riepoteltavaksi, ja saavumme perillekin 20 minuuttia etuajassa.

Kastrupin lentoasema on paitsi Pohjoismaiden suurin lentokenttä, myös rakennustekniikan taidonnäyte: miten niin piiitkä rakennus onkin saatu mahtumaan niin pieeenelle Amagerin saarelle? Vaeltaessani kilometrien matkan kakkosterminaalista pääaulaan tunnen olevani Ikeassa: viitoitettu reitti on suunniteltu luonnollisesti siten, että jokainen puoti ja kahvila varmasti sijaitsee sen varrella. Valitettavasti minulla ei nyt ole aikaa shoppailla tupakkaa ja viinaa, koska olen tullut noutamaan villiä naista.

Kööpenhaminassa tuulee ja sataa vaakasuoraan, joten päätän hapen sijasta haukkoa henkeäni, ja odottaessani Biancaa nenä kiinni tuloaulan ikkunassa olen tohkeissani kuin peruskepulainen. Voiko minulla olla toiste yhtä hyvä tuuri kuin Magnuksen kanssa?

Vihdoin näen Biancan lykkivän boksia matkalaukkurattailla parkkipaikan poikki, ja syöksyn tutustumaan viimeisimpään villitykseeni tervehtimään häntä. Muodollisuuksien jälkeen en enää pysty hillitsemään itseäni, vaan kurkistan huovalla peitettyyn kuljetuslaatikkoon, josta minua uteliaana katselee - pikkuinen Magnus. Olen jo aikeissa tarkistaa kalenteristani, onko nyt elokuu 2009 vai marraskuu 2010, mutta päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska tuon eloisan ilmeen olen kohdannut usein aikaisemminkin, itse asiassa päivittäin viimeisten 15 kuukauden aikana.

Päätämme paluulentoani odotellessamme nauttia kupposelliset kahvia lentokentän kahvilassa, mutta Bianca ei huomaa varoittaa minua siitä, että tanskalaisilla on ilmeisesti tapana kompensoida maansa pientä kokoa aavistuksen ronskimman kokoisilla kahvikupeilla: liki puolen litran kofeiinileilistä riittää siemailtavaa hyväksi toviksi. Tämän tuopin kumottuani jaksan ainakin valvoa pennun kanssa seuraavan yön.

Kun kuulumiset on vaihdettu, Magnusta ylistetty ja tulevaisuuden suunnitelmia hahmoteltu, on minun aika jälleen kiittää Biancaa luottamuksesta ja rientää lähtöselvitykseen, jossa tarvittavien asiakirjojen täyttäminen ei tänään sujukaan yhtä sähäkästi kuin edellisellä kerralla samaa asiaa toimittaessani. Avuliaan virkailijatytön kipaistua noutamaan puuttuvia lomakkeita tarkkailen lattialla villisti keikkuvaa koirankuljetuslaukkua, jonka sisältö ilmoittaa kuuluvalla äänellä ja selkeästi artikuloiden, että tällainen kohtelu täyttää eläinsuojelurikoksen tunnusmerkit. Kun liike lopulta pysähtyy ja ääni vaikenee, alkaa pennun pirteän pinkki hihna hitaasti, mutta määrätietoisesti vetäytyä kassin sisälle. Mokomalla ipanalla näyttää olevan veljensä elkeet.

Tokihan pienelle petoeläimelle etukäteen varattu matkustuspaikka täytyy lunastaa eri tiskiltä, joten jatkan matkaani kohti seuraavaa välietappia eli lipunmyyntipistettä, jossa minua odottaa iloinen herrasmies. Määränpääni huomattuaan hän katsoo tarpeelliseksi asioida kanssani ruotsiksi ja hitaasta katseestani huolimatta kertoo olevansa kotoisin Pohjois-Ruotsista Ylitornion läheltä ja osaavansa laskea suomeksi kymmeneen, minkä hän myös pyytämättä todistaa. Ihastelen puheliaan kaverin taitoja ja heiluttelen kärsimättömänä Visaani hänen nenänsä edessä - herran olisi hyvä muistaa, että toisen meistä on ehdittävä lennolle.

Finanssikriisinasiat hoidettuani juoksen turvatarkastukseen ja siitä jälleen lentokentän toiseen päähän, missä uskollinen Finski minua odottaa. Ennen koneeseen nousua ehdin vielä nostaa ipanan kassistaan sanomalehdelle, mikä osoittautuu muiden matkustajien kannalta äärimmäisen hyväksi asiaksi: pikkuneiti vääntää häpeilemättä melkoisen miehekkäät lähtökakat, jotka vasta koneessa tulostettuina olisivat hajuefektillään tainnuttaneet puolet matkustamosta. Muina naisina taittelen lehden kokoon, sujautan sen aulan roskikseen ja saapastelen koneeseen.

Tyhjennetty ipana köllöttelee tyytyväisenä kassissaan, kun rapsuttelen sen pennunpehmeää ja lämpöistä masua. Hänen Pörröisyytensä osoittautuu yhtä helpoksi matkaseuraksi kuin isoveljensä: koneen noustua se huokaisee ja käpertyy tehotorkuille, jotta jaksaa aikanaan kassivankilasta päästessään ottaa uuden ympäristön haltuunsa.

Hermojensäästösyistä Brandy on kyläilemässä Sarin luona, mutta Saga ja Magnus syöksyvät kiinnostuneina katsomaan, mitä lattialle laskemani laukku sisältää. Vastaanottokomitea havaitsee ennätysajassa, etten tainnutkaan kotiutua paikallisesta marketista: koirieni tekemien empiiristen tutkimusten perusteella maitotölkki ja jauhelihasisäfilepaketti eivät - valitettavasti - kiipeä itsestään niiden ulottuville, mutta matkustamiseen kyllästynyt sähkövatkaimen ja villalankakerän yhdistelmä puolestaan pörähtää sangen omatoimisesti tutkimaan paikkoja.

Magnuksen ilme vaihtuu uteliaasta epäuskoisen kautta tyrmistyneeksi: kuinka tuollainen pieni, musta karvapallo kehtaa audienssia pyytämättä ängetä sen reviirille, lupaa kysymättä leikkiä sen leluilla ja viiksikarvankaan värähtämättä pissiä lattialle. Isoveli katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen nostaa koipeaan samalle sanomalehdelle, ja väittäisin, että se yrittää kusta pennun päälle. Kahdesti.

Tällainen reipasotteinen ja itsevarma sheltinalku ei selvästikään ilahduta vakiokalustoani yhtä paljon kuin minua: myöhemmin illalla yllätän Sagan tietokoneen äärestä varaamassa lentolippua mahdollisimman kauas. Tuon koiran internetin käyttöä on alettava pitää silmällä.

Muistan vielä varsin elävästi, kuinka muiden koirien kanssa brutaalisti keittiöön hylätty Magnus kiljui öisin ensimmäisen viikon ajan, eikä isäntäkään todennäköisesti ole vielä ehtinyt aihetta unohtaa, joten joustan periaatteistani ja leiriydyn ensimmäiseksi yöksi keittiön lattialle pennun seuraksi - tätä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin, eikä teidän välttämättä kannata odotella henkeänne pidätellen seuraavaa kertaa, happi saattaa nimittäin käydä yllättävän vähiin. Järjestely kuitenkin toimii jokseenkin toivotulla tavalla: pentu nukkuu rauhallisesti omassa pedissään käteni tyynynään, ja Magnus toipuu järkytyksestään köllöttämällä kiinni kyljessäni, mutta minä makaan koko yön hitusen hankalassa asennossa hievahtamatta, jotten häiritsisi kuninkaallista unta. Tästä auvostahan puuttuu vain isännän kuorsaus.


Saanen siis esitellä mahdottoman Magnuksen pirteä pikkusiskon, hiomattoman timantin ja toivottavasti aikanaan puoliveristen tanskalaisten Gonnabe-pentujen emän:

Zarvo's Diamond In The Rough eli Tanskan prinsessa Agnes

Palataanpa vielä lopuksi siihen ruinaussuostutteluosioon, joka alkoi jo kauan ennen kuin pikkuapina oli edes pilkkeenä isäsimpanssin silmäkulmassa: Bianca ei nimittäin ollut järin ihastunut siihen ajatukseen, ettei pentu jäisi asumaan minun luokseni, mistä en toki ole pahoillani enkä hämmästynyt. Meillä on kuitenkin kotona koiramäärä nyt täysi, ja varsinkaan nartulle ei kahden viriilin uroksen laumassa ole tilaa, joten projektin alusta alkaen oli harvinaisen selvää, että tämä tulevaisuuden toivoni tulisi asustamaan jonkun muun riesana piristämään jonkun toisen arkea.

Suureksi onnekseni ja Biancan mielenrauhan takaamiseksi löysin ipanalle juuri sellaisen sijoituskodin kuin olin toivonutkin, ja vieläpä naapuripitäjästä: Agnesin uusi valtakunta on Haukiputaalla Amor'jade-shelttien residenssillä, minkä johdosta Kuivaloiden perheen elämässä on nykyään ripauksen verran enemmän äksöniä. Lämmin kiitos Maikille yhteistyöstä ja osanottoni Käpälämäen isännälle.

Tartto 6.11.2010 - Hukka reissussa

Pettymys pilkahtaa jo kaksi viikkoa ennen hoohetkeä: shelttien tuomariksi on mukavan portugalilaissedän tilalle vaihdettu epämukava ruotsalaistäti, jonka arvosteltaviksi en olisi koiriani ilmoittanut edes kolmen promillen liikuttuneessa tilassa - Saga ei ole koskaan länsinaapureitamme erityisemmin miellyttänyt, eikä Magnus tässä kehitysvaiheessa ja kuontalossa taida miellyttää ketään, joka on ikinä erehtynyt rotumääritelmään tutustumaan. Olen kuitenkin jälleen lähdössä isännän kanssa viettämään yhdistettyä hyöty- ja huviviikonloppua, eikä tällainen ikävähkö ennakkoasetelma muuta suunnitelmiamme. Perjantaina pääsen livahtamaan töistä hieman tavallista aikaisemmin, joten ristiretkemme alkaa jo varhain iltapäivällä.

Tallinnan liikennevalojärjestelmää on varmasti ollut suunnittelemassa joukko insinöörejä, ja johtoportaassa lienee heilunut lisäksi muutama DI, sillä niiden ajoitus on saatu toteutettua satamasta poispäin pyrkiville mahdollisimman hankalaksi: vihreiden vilahtaessa vain muutama auto ehtii livahtaa risteyksestä kohti seuraavaa jumituspistettä. Matelumme keskustasta Tartu maanteelle kestää ihastuttavasti liki tunnin, mikä on kaltaiselleni hätähousulle toiminnan naiselle muutaman kilometrin matkasta aivan liikaa. Viivasuora valtatie on onneksi pelättyä paremmassa kunnossa, ja tasaisessa kyydissä saatan tulla hieman torkahtaneeksi - ainakin Tartto aukeaa eteemme saatuani silmäni jälleen auki lähes silmänräpäyksessä.

Kaupungissa matkaoppaamme TomTom kierrättää meitä melko mielenkiintoista reittiä, mutta syy syrjäisillä kujilla luikkimiseen paljastuu tällä kerralla yllättävän loogiseksi: hotelli Barclay sijaitsee yksisuuntaisen kadun varrella, mikä kieltämättä rajoittaa lähestymissuuntia ratkaisevasti. Hotellin kotisivuilla luvataan autolle turvallinen pysäköintipaikka, mikä on kesäisen G9-kokemuksen jälkeen muodostunut merkittäväksi valintakriteeriksi, mutta respasta selviää, että sellaisen saa kukin järjestää korkeimman omakätisesti ja turvata sitten parhaaksi katsomallaan tavalla. Tällaista markkinointia minä kutsun harhaanjohtavaksi.

Viihtyisässä huoneessamme on kokolattiamatto, joka villitsee Sagan täysin: yleensä niin hillitty ja hallittu lady nimittäin rrrakastaa piehtaroida matoilla, joita meillä kotona ei käytännön syistä ole niissä tiloissa, joissa koirat oleskelevat ollessaan keskenään. Sagelihan käyttää siis tilaisuuden häpeilemättä hyväkseen, ja pian tummanruskea matto on saanut astetta elävämmän pinnan huolellisesti levitellystä vaaleasta pohjavillasta - pelkäänpä, ettei siivooja osaa arvostaa tällaista luomutuunausta. Mattotaivas kuitenkin kesyttää äkäpussin, joka jopa haastaa Magnuksen painimaan kanssaan, mitä ei minun laskelmieni mukaan ole tapahtunut koskaan aikaisemmin.

Illalla me A-luokan lihansyöjät jalkaudumme Tarton kaduille metsästämään evästä, ja löydämme eräältä sivukujalta ravintola Balkanin, jonka kiertäisin sisäänkäynnin perusteella kunnioittavan välimatkan päästä, ellei seinään lätkäisty ruokalista sattuisi olemaan äärimmäisen houkutteleva. Jyrkkien ja kapeiden portaiden yläpäässä piileskelee kuitenkin viihtyisä ravitsemuslaitos, jossa teeman mukaisesti laulu raikaa ja balalaikka soi.

Alkupalaksi joudun pureskelemaan huuliani tarjoilijan tepasteltua tiedustelemaan tilaustamme: tämä vanhempi herrasmies kuulostaa aivan heliumilla täytetyltä talitiaiselta, mikä yhdistettynä vahvalla virolaiskorostuksella äänneltyyn suomeen kutkuttaa nauruhermojani kiusallisesti. Isäntä kertoo epäilevänsä, että papalta taitaa puuttua ainakin toinen palli, ja etiketin mukaan minun tulee kauhistella moista ilmaisua, mutta valitettavasti on myönnettävä, ettei hänen argumenttinsa välttämättä ole täysin erheellinen.

Ruoka on erinomaista, edullista ja sitä on riittävästi, joten tyytyväisinä ja hävyttömästi hihitellen suuntaamme takaisin kohti päämajaa.

Hotellimme edessä olevassa puistossa on toki mukavaa kävelyttää koiria, mutta yöllä samainen viheralue muuttuu paikallisen Alkon (siis minkä tahansa elintarvikeliikkeen) kanta-asiakaskorttia vinguttaneen ja sen seurauksena angstejaan kiljuvan nuorison temmellyskentäksi. Riemunpidosta huolimatta saan ladattua akkuni lauantain suurta koitosta varten.

Aamulla kipittäessäni koirien kanssa neljännestä kerroksesta alaspäin huomaan jonkun jo taapertaneen saman matkan päinvastaiseen suuntaan ja jäljistä päätellen raahaten perässään rikkinäistä säkillistä koiranp*skaa: tavaraa on tosiaan riittänyt levitettäväksi portaikon matolle useamman kierroksen verran. Toisessa kerroksessa vastaani kiipeää tuskaisen näköinen siivooja rikkaharjansa kanssa, ja myötätuntoiseksi tarkoitettu hymyni tahtoo vääntyä virnistykseksi, sillä myös tämä absurdi näky herättää kieroutuneen huumorintajuni.

Hotellin seisova aamiaispöytä on ehdottomasti ylellisin, jonka ääreen olen Suomenlahden tällä puolella saanut astella, ja kurnivaan vatsaani matkalla oleva tuore sämpylä onkin luiskahtaa keuhko-osaston puolelle kuullessani, kuinka eräs keski-ikäinen suomalainen naisihminen kokee siitä huolimatta aiheelliseksi valittaa suurieleisesti kananmunista, joita ei ole keitetty juuri hänen makunsa mukaisiksi, mikä luonnollisestikin oikeuttaa maksavan asiakkaan räyhäämään asiasta henkilökunnalle. Toivon kärsivällisesti hymyilevän ja tähän törkeään rikokseen tasan tarkkaan täysin syyttömän tarjoilijan huomaamattomasti terästävän tökerön draamakuningattaren kahvin napsakalla laksatiivitujauksella.

Olen kesänäyttelylaitumilla kirmatessani unohtanut, kuinka helvetin tunnelmallisen ahdasta näissä halleissa ja etenkin virolaisissa minihalleissa on, mutta tänään meininki on kuin karjamarkkinoilla: koirien rokotustodistuksiakaan ei tungoksessa välitetä tarkistaa, jottei sisäänkäynti tukkeutuisi kokonaan. Pystytän leirimme kehän laidalle ja lähden vielä tunnollisesti uudelleen tyrkyttämään Sagan ja Magnuksen passeja eteisessä päivystävälle henkilökunnalle, mutta kukaan ei tunnu olevan niistä missään määrin kiinnostunut. Pitäkööt tunkkinsa.

Kansainväliseen koitokseen on ilmoitettu 18 shelttiä, joista 14 on matkannut Tarttoon suloisesta Suomesta. Rodun tuomariksi on vaihtunut Lisbeth Liljeqvist, josta kukaan ei ole tainnut aikaisemmin kuullakaan, eikä kieltämättä olisi ollut niin välttämätöntä kuulla tänäänkään.

Jo ennen arvostelun alkua huomaan hämmästyksekseni, ettei Magnuksen vakavin vastustaja tänään olekaan se toinen junnuluokkaan ilmoitettu uros, vaan hallin katossa hitaasti pyörivät tuulettimet: Danskeman on täydellisen vakuuttunut siitä, että koko katto aikoo joko nousta siivilleen tai vaihtoehtoisesti rysähtää alas, eikä sillä ole vähäisintäkään aikomusta jäädä todistamaan kumpaakaan näistä maailmanlopun tapahtumista. Yritän saada lähes panikoivan murkun takaisin tolkkuunsa kiinnittämällä sen huomion nameihin, kännykkään ja isännän nuuskapurkkiin - kahta jälkimmäistä se ei jostain käsittämättömästä syystä voi vastustaa, ja tiukassa tilanteessa on pelattava kovilla - mutta siitä huolimatta Manu muistaa säännöllisesti seurata helvetillisten propelleiden edesottamuksia.

Onnistun lopulta saamaan hermostuneen tanskalaisen jälleen samalle taajuudelle kanssani, mutta sen liikkeet ovat yhtä rennot ja sulavat kuin Kaikkosella, eikä asiaa lainkaan auta postimerkin kokoinen kehä, jossa joutuu tekemään käytännössä jatkuvasti tiukkaa käännöstä, ja meidän tapauksessamme melkoisen vauhdikasta sellaista. Noh, ainakaan näyttelytähteni ei enää yritä poistua takavasemmalle heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Pöydällä Magnus seisoo p*skajäykkänä rauhallisesti, eikä edes liiemmin noteeraa yrmeän turkkilaisen painonnostajan ruotsalaisen tuomarirouvan kohtalaisen kovakouraista kopelointia. Konseptini menevät hieman sekaisin huomatessani, ettei tuomari ei pidä tarpeellisena tarkastella koirani liikkeitä, ja muutenkin kaikki aistit valppaina hyrräävä vellihousu ilmeisesti vaistoaa ärtymykseni, eikä vaivaudu esiintymään lainkaan vaan steppaa ja pyörittelee korviaan.

Vereni kiehahtaa kehäsihteerin kiikuttaessa minulle punaista nauhanpätkää. Hapatustuomarin arvostelulinjasta tekemieni kieltämättä vähäisten, mutta epäilemättä eksaktien havaintojen perusteella ainakaan juniorikoiran keskeneräisyyden tai epävarman esiintymisen ei pitäisi tätä tätiä liiemmin häiritä, mutta kuten kuvioon on tänä vuonna turhan usein kuulunut, ei Magnuksen saama arvostelu ole tänäänkään millään muotoa linjassa nauhan värin kanssa, ja voin jälleen vain itsekseni arvuutella syy-seuraussuhdetta. Sivallan hurritanttaa kaiken kertovalla katseella, joka kuitenkin uppoaa iskua pehmentävään ihraan häviää hänen ystävälliselle perusilmeelleen 6-5.

Joudun potemaan veetutustani jonain sopivampana ajankohtana, tuomarin kanssa yhtä pitkää naamaa näyttävä Saga olisi nimittäin vielä vietävä kehään. Tulevan kierroksen lopputulosta ei tosin sen suuremmin tarvitse arvailla: ronski narttuni on aina miellyttänyt enemmän Idän Ihmemaista kotoisin olevien tuomareiden esteettistä silmää, ja jokainen voi itse päätellä, on syy siihen koirassa vai länkkäreiden arvostelukyvyssä.

Sagan turkin parissa puuhastellessani saan todistaa, kuinka yksikään neljästä juniorinartusta ei ole rouva Päivänpaisteen mielestä laadultaan erinomainen, ja kuinka yksi varsin sheltin näköinen uros poistuu kehästä sininen nauha lepattaen. Tuomarin norsunveellä kasvoilla ei häivähdä hymyntapainenkaan edes hänen valitessaan parasta urosta - alan todella toivoa, että mokoma persheeseen ammuttu petoeläin ymmärtää jatkossa vastata tuomarointikutsuihin kieltävästi, jos koirien arvosteleminen kerran aiheuttaa hänelle noin suurenmoista mielipahaa.

Isäntä kehottaa minua tiedustelemaan rouvalta, om hon har käkat surströmming till morgonmål. En kuitenkaan halua olla päivän ja mahdollisesti koko koiranäyttelyhistorian ensimmäinen esittäjä, joka hylätään kehässä, joten hillitsen itseni. Piirtäkääpä sen kunniaksi ruksi seinään.

Valioluokassa Sagalla on kunnia päästä ensimmäisenä Lisbeth-tädin riepoteltavaksi, ja tämän tapa käsitellä koiria alkaa tässä vaiheessa käydä ala-arvoiseksi - jos tantta tempaisisi hauvaani vielä kerrankin, joutuisin läväyttämään päin hänen näköään muutakin kuin mielipiteeni kyseisestä toiminnasta. Kaikkien onneksi mielipuolinen möyhintä kuitenkin päättyy, ja saan päästää jokseenkin kypsähtäneen oloisen Sagan piinasta.

Odotetusti valionikin rankataan vain erittäin hyväksi, mikä on sentään perusteltu sen arvostelussa: koirallani todetaan olevan paljon korvia, kun taas runkoa sillä voisi olla enemmän ja kyynärätkin voisivat olla vahvemmat. Seeelvä.

Sunnuntaina sheltit arvostelee suomalaisrouva, jonka mielipiteistä en ole kiinnostunut, joten valtiovierailumme virallinen osuus päättyy tähän.

Viemme koirat hotellille huilaamaan ja suuntaamme Lõunakeskukseen, enkä voi olla ihmettelemättä hiljaa mielessäni, kuinka käsittämättömän haastavaa, ellei jopa lähes mahdotonta miehen onkaan kuunnella, saati noudattaa edes koneen antamia ajo-ohjeita. Muutaman muodollisen mutkan jälkeen löydämme Etelä-Viron suurimman ostoskeskuksen, jossa on 66 000 neliömetriä, yli 160 putiikkia, eikä mitään ostettavaa.

Tässä vaiheessa minun on onniteltava itseäni sarjasta huonoja valintoja, joka alkoi siitä, kun päätin olla ilmoittamatta koiriani heinäkuun alussa järjestettyyn Räpinan näyttelyyn, jossa sheltit arvosteli eräs georgialainen Iuza Beradze. Omahyväisyyteni ja rehvakas varmuuteni Sagan ja Magnuksen menestyksestä kesän myöhemmissä Viron näyttelyissä on tullut maksamaan minulle kahden lähes varman sertin lisäksi satoja euroja, kymmeniä reissutunteja ja pari kimpullista hermosäikeitä, mutta koska tyhmyyteni on suoraan verrannollinen itsepäisyyteeni, en voi luovuttaa kesken pilipalitittelin metsästyksen. Siispä Sillamäe, siit me tuleme.