Latvia, Jaunmārupe 21.7.2012 - Veni, vidi, vici

Heinäkuun loppupuolella pakkaan Riikan liepeillä järjestettävien kahden kansallisen koiranäyttelyn eksoottisten tuomarivalintojen houkuttelemana Dallaspullan, Meela-manulaisen, Sagan ja tytärtään turistiluokassa kannustavan Magnuksen jälleen BlondExpressin kyytiin ja lähden hakemaan tavoittelemaan typyköille tyylikkäitä titteleitä. Koska aikataulullisista, maantieteellisistä ja kesälomateknisistä syistä johtuen suuntaan tälle turneelle korkeimman omatoimisesti, olen iltarukouksissani muistanut toivoa erään baijerilaisen autotehtaan A4-tuotantolinjan taidonnäytteen todella toimivan saksalaisella täsmällisyydellä.

Viheliäisen varhain perjantaiaamuna laskettelen Länsisataman työmaalabyrintin läpi ehtiäkseni ensimmäiseen laiturista irtoavaan laivaan, joka tällä kellonlyömällä kumisee tyhjyyttään: aavekiulun autokansilla ei näy muita matkustajia eikä edes ainuttakaan keltanuttuista pääsiäistonttua lastauksesta huolehtivaa täkkäriä. Vasta veivattuani kolmisen kierrosta myötäpäivään löydän elämää piippuhyllyn perukoilta - se on menoa nyt.

Kun kippo on rantautunut Tallinnaan, suunnistan Valdeku väikeloomakliinikalle leimauttamaan koirien passit. Kruisaillessani heräilevän kaupungin riepovassa ruuhkassa eräs parasta ennen -päiväyksensä ohittanut puolisokea haahka uhkarohkea mummeli yrittää väkisin änkeä punaisen Kia Picantonsa lähikontaktiin kiesini keulan kanssa, mutta huristelee hyvästä yrityksestä huolimatta hutiin. Tuollaista pikkukoslaa olisikin ollut vittumaista ikävää kaivella hammastikulla irti Audin etusäleiköstä.

Ensimmäisen välietapin jälkeen käännän kurssin kohti Riikaa, ja virkaintoinen TomTom muistuttaa seuraavan käännöksen odottavan jo 117 kilometrin päässä ja taittuvan tiukasti vasempaan. Yritetään pitää mielessä.

Pärnu maantee on miinoitettu automaattisilla nopeusvalvontalaitteilla, mutta täkäläinen toteutus kusee kaipaa vielä hienosäätöä. Suomessa nuo paholaisen keksinnöt sijoitetaan strategisesti nopeusrajoitusta alentavan liikennemerkin jälkeen, jotta minulla rajoituksista piittaamattomilla jokamiesluokan rallikuskeilla olisi keskimääräistä paremmat mahdollisuudet päästä pikapassikuvaan, kun taas eteläisen veljeskansan insinjöörien aivoriihen tuloksena edellä mainitut objektit on aseteltu päinvastaiseen järjestykseen. Epäilemättä Majandus- ja Kommunikatsiooniministeeriumissa ihmetellään, mikä on, kun ei taidot riitä, mikä on, kun ei onnistu.

Ymmärsittekö vitsin? Ei se mitään.

Tunnustaen kaasujalkani raskauden pakottaudun hillitsemään ohitteluhimoni ja matelemaan juoheasti jonon jatkona, mikä osoittautuukin oivalliseksi liikennepoliittiseksi linjaukseksi: eräs hätäisempi suomalainen audeilija on päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun ja seisoo nyt pientareella tutustumassa virolaiseen virkavaltaan. Vilkutan vahingoniloisesti körötellessäni ohi.

Kesäinen Latvia esittäytyy tietöiden luvattuna maana, ja liikennejärjestelyt kärsivät poikkeavuudestaan, kun Lemminkäisen pojat pullistelevat ilman paitaa kaivautuvat katuverkoston ytimeen. Verkkaisesti kiiruhtaessani ehdin nautiskella treenatusta silmänruoasta laivalta mukaani tarttuneista CD-levyistä, joista toinen tarjoilee rentoa reggaerenkutusta ja toinen viime vuosisadan puolivälin paikkeilla taltioitua rock 'n' rollia. Kyllä nämä radio Sputnikin soittolistan päihittävät.

En edelleenkään luokittele latvialaista liikennekulttuuria käsittämättömän kaoottiseksi, vaikka maanteillä paikalliset mielellään havainnollistavatkin, kuinka vaivattomasti väylälle mahtuu vähintään kolme autoa rinnakkain. Riikassa poikkeuksetta punaisena loistavat liikennevalot verottavat vauhtia, kaistojen vaihto sujuu sivistyneesti, ja sitä harrastetaan pakottavista syistä paljon: valittu yksilö saattaa milloin tahansa ilman erillistä ennakkovaroitusta kääntyä pois kaavaillusta kurssista. Navigaattorin tässä vaiheessa tyrkyttämä reittivalinta tuntuu naisen logiikalla inasen verran irrationaaliselta, mutta sen ohjeita kuuliaisesti noudattaen koluan läpi kaikki mahdolliset pikkukujat solahdan sukkelasti kaupungin eteläpuolelle.

Kutakuinkin yksitoista tuntia kestäneen avartavan matkailun jälkeen kurvaan tämänkertaisen majoituspalvelukilpailun voittaneen hotelli Bestin suojaisalle sisäpihalle. Selostettuani seurueeni koostumuksen ystävälliselle respatytölle hänen kasvoillaan vilahtaa vallan viihdyttävä ilmekavalkadi, jonka perusteella epäilen mielenterveyteni tulleen jälleen juuri luokitelluksi vakavasti järkkyneeksi. Toivottavasti tämän typsyn työvuoro ei pääty ennen kuin loput näyttelyhurjatturistit luffearsenaaleineen ehtivät estradille.

Seuraavana aamuna koiria ulkoiluttaessani alan aavistella, miksei hotellin hinnoittelu vastaa sen moitteettomien puitteiden ja palvelun tasoa: tämän kaupunginosan kantaväestö koostuu jakomäkeläissukuisista zombeista huojuen hiihtelevistä yön sankareista, jotka ovat vetäneet muutakin kuin pulkkaa kuuluvat kiinteästi katukuvaan, mikä tietysti motivoi minua pussittamaan nelikon tuoreuttaan höyryävät tuotokset, jotta aivonsa denaturoinut eliitti ei erehdyksessä liukastu niihin. Pari mökäöljyn voimalla elämää syleilevää ammattilaista yrittää tuppautua tutustumaan epäluuloisina mulkoileviin shelttiäisiini, mutta ymmärtää poistua takavasemmalle ilmoitettuani selkeällä suomen kielellä huolellisesti artikuloiden, että juuri tänään heillä on ainutlaatuinen tilaisuus olla lääppimättä näitä jalosukuisia eläimiä.

Hyvinhän täällä pärjää kotimaisellakin murteella.

Näyttelypaikan sijainti on huolettomasti ilmoitettu koordinaatein, joiden tulkitseminen synnyttää tunnollisen TomTomin osumatarkkuuteen kahdenkymmenen kilometrin matkalla kohtuullisen kymmenen prosentin virhemarginaalin, mutta aavistuksenomaisen paniikkikohtauksen epäuskon häivähdyksen jälkeen löydän lopulta navigaattorin vastalauseista piittaamatta pätevästi piilotetun urheilukeskuksen. Ensimmäisen Latvian-vierailuni aikana kärsin arvaamattomasta teknisestä ongelmasta, minkä jälkeen päätin panostaa parempaan kalustoon, ja taisteluvaununi uusi, ilmakumipyörillä varustettu rouhea runko pääseekin välittömästi oikeuksiinsa jalkautuessani mutapohjaiseen heinikkoon yöllisen sateen pehmentämälle parkkialueelle.

Nykyään tämä näyttelykaravaani kulkee kilisemättä ja kolisematta kaikissa olosuhteissa.
Vetokoneiston kitinään ja valitukseen ei tosin ole vielä keksitty ratkaisua.

Kuuluisa pakistanilainen shelttispesialisti Imran Hussain on houkutellut jaunmārupelaiselle heinäpellolle Lielceri Equestrian Sports Centreen peräti kuusi pientä paimenninta, joista puolet edustaa täkäläistä kantaa. Valtaisten onnistumispaineiden lisäksi nyt on selkeästi olemassa sellainen viheliäinen vaara, että kahta karvakasoistani kaivataan kehässä yhtaikaa, mikä jalostaa jännitysmomenttia julkeasti. Potentiaalinen pattitilanne laukeaa lopulta lähes itsestään, kun viereeni erehtyy sattuu leiriytymään mukava suomalaispariskunta, joka erehtyy alkaa juttusille kanssani, ja ennen kuin he ehtivät huomatakaan, olen anellut ja kerjännyt suostutellut joviaalin Antin toimimaan tarvittaessa apuhandlerinani.

Olen olettanut tuomarimme olevan vertikaalisesti rajoittunut ja punjabilaisittain englantia honottava korostava setä, mutta kehään asteleekin lähes minun pituiseni herrasmies, jonka aksentista ei saa väännettyä vitsihuumoria. Odotusteni mukaisesti hän kuitenkin pitää näkemiään koiria poikkeuksetta erinomaisina ja jakelee kunniapalkintoja sekä SA:ta avokätisesti. Tämä antaa luvan odottaa toivotunlaista tulosta etenkin juniorijannulleni, joka kilpailee ainoana luokassaan.

Tarkasteltuaan ensimmäisenä shetlantilaisena esiintyvää Dallasta tovin tuomari pyytää minua vilauttamaan sen purukalustoa ja tiedustelee sitten, saako koiraani koskea - tämä ei liene todellinen monivalintatehtävä, siispä ollos tervehditty vainen. Yllättävänä yksityiskohtana mainittakoon, että pöytä on kiikutettu kehään vain koristeeksi, joten ilmoittautumismaksuun sisältyy myös luonnetesti, kun kaveri kumartuu kravatti ja takinliepeet lepattaen tutkimaan turreja. Hän toteaa toimenpiteeseen tyynesti suhtautuneen Pullan erinomaiseksi ja palkitsee honkkelini KP:lla ja junnusertillä. Parasta urosta valitessa pieni ja narttumainen kovin erityyppinen avoimen luokan uros julistetaan voittajaksi.

Juniorinarttuja on ilmoitettu kaksi, joista ympärillään lepattavista perhosista ja kuoppaisesta maastosta huolimatta tavattoman tasapainoisesti esiintyvä Meela arvostellaan ensimmäisenä. Säädyttämästi stripannut sininen enkeli katsotaan kokonaisuutena erinomaiseksi, kuten myös sen jännäkakka housuissaan hiipivä selvästi rauhallisempi kilpakumppani, mutta tänään Melmeröisen hyvä boogie vie voiton ja tuo junnusertin, jonka myötä Hänen Touhukkuuttaan tituleerataan tästedes nimellä EE & LV JMVA Arya.

Arvioituaan ainoan avoimen luokan nartun sertifikaatin arvoiseksi tuomari luo katseensa Sagaan eikä ole uskoa, että ronski rouvakoirani täyttää pian jo 8 vuotta. Herra on niin häkeltynyt, että haluaa vain nähdä madamen hampaat, mutta varoo visusti kajoamasta siihen, mikä sopii Sagelille täydellisesti. Arvostelua sanellessaan soopeliloiston sokaisema setämies loihee lausumaan "super head" - ei tämä kaveri taida olla ihan kartalla.

Luonnollisesti Sagakin palkitaan SA:lla, joten avuliaalla Antilla on kolmisen sekuntia aikaa valmistautua paras narttu -luokkaan esittelemään Meelaa, joka ei ole varauksettoman ihastunut ajatuksesta, mutta lähtee kuitenkin mutisematta muukalaisen matkaan. Tuomari tähystää daamien liikkeitä kaikista mahdollisista suunnista ja kysyy sitten, voisinko siirtyä Sagan kanssa paalupaikalle. Sopiihan se, kun noin kauniisti pyydetään, ja tämän peliliikkeen ansiosta mummoikää lähentelevä sesseni vastaanottaa sievän sertin ja kirjauttaa tililleen myös Latvian muotovalion tittelin.

Tehtävä suoritettu.

Totaalinen täsmäisku viimeistellään virheettömäksi, kun Saga sutaisee päivän parhaan uroksen tassunsa ja tantereen väliin. Muodon vuoksi pakistanilaisherra toki on vertailevinaan tarkastelee kaksintaistelijoita keskittyneesti, mutta marssii lopulta ojentamaan ROP-plakaatin minulle ja toivottaa isosti paljon onnea vaan.

Tämä on selvästi hyvä päivä, mutta yhtäkkiä olen kadottanut motivaationi vaivautua huomenna lainkaan kehään.

Piipahdettuani pokkaamassa palkinnot viestitän Meelan omistajalle, ettei tänään mennyt ihan suunnitelmien mukaan - enhän edes minä tohtisi suuruudenhulluuksissanikaan budjetoida tällaista menestystä. Tärinöissään tuloksia odottanut Laura menee halpaan tulkitsee tekstarini hieman hätiköiden ja pelkää paperipussiin hengitellen koiransa tulleen lytätyksi hädin tuskin hyväksi rotunsa edustajaksi. Eeei nyt aivan niinkään.

Voittajafiiliksen vaikutuksen alaisena hankkiudun hotellille vetämään väliköllit huolehtimaan hurttakvartetin huoltotoimenpiteistä. Paremman puuhan puutteessa palaan iltapäivällä esittelemään tuoretta triplavaliotani herra Hussainille ykkösryhmän jäsentenvälisessä kilpailussa, mikä osoittautuu perusteellisen karkeaksi virhearvioksi: pakistanilaispölvästipaappa ei enää vaivaudu vilkaisemaankaan superku(u)ppaista Sagaa. Ylpeys käy mahalaskun edellä.

Ensimmäisten nyrkin kokoisten raskaiden sadepisaroiden jysähdettyä ohimooni hipaistua hipiääni sieppaan Sagan syliini ja katoan kinkereistä verrattain vikkelästi. Äkkilähdön seurauksena teen hienoisen huolimattomuusvirheen, jonka luonnollisesti huomaan vasta tähdättyäni auton hotellin viimeiseen vapaaseen parkkiruutuun: takkini on unohtunut sen pellonperkeleen reunalle.

Mielipiteeni asiasta.

Kymmenen richterin voimakkuudella räjähtänyt raivokohtaukseni ei lämmitä minua enää illan viilentyessä, joten vaihtoehtoni ovat joko paleltua kuoliaaksi palella tai hakea se viheliäinen vaatekappale, eikä ensiksi mainittu varsinaisesti ole vilukissalle vaihtoehto, joten kenkäisen kiesin takaisin kadulle toivoen hartaasti, ettei kukaan ole tarvinnut rotsiani minua kipeämmin. Löydettyäni riepuni roikkumasta aidalla halpamaisesti hyljättynä sykkeeni palaa normaalitasolle, mutta varmuuden vuoksi haen hotellin vieressä sijaitsevasta Rimistä sydänlääkkeeksi yhden siiderin, joka lähemmässä tarkastelussa osoittautuukin kirsikkavodkaksi. Näin aperitiiviksi nautittuna sellainen hiipii huiviin häiritsevän hyvin.

Sunnuntaiaamuna tulen tajuihini havahdun tanskalais-shetlantilaisten lammastimien saapuessa stereona tarkastamaan, olenko mahdollisesti jo hereillä - nyt olen ja tukevasti tutitun yön jälkeen varsin valmis vaihtamaan maisemaa. Tällainen selkärangaton vätystely sotii kiihkeästi menestyksennälkääni velvollisuudentuntoani vastaan, mutta israelilaisen Avi Marshakin tilalle shelttien tuomariksi arvotun vaihdetun venäläisen Ekaterina Senashenkon mielipiteet koiristani eivät kiinnosta minua ehkä olisi riittävän ruusuisia, mikä kannustaa minua lähtemään shoppailukierrokselle Tallinaan paluumatkalle pohjoiseen.

Minulle on luontaista toimia itsekkäästi itsenäisesti, joten tällainen 900 kilometrin viikonloppuretki ympärivuorokautisesti neljää pientä paimentolaista palvellen ei aiheuttanut angsteja. Myönnän kuitenkin, ettei moinen sooloviritys olisi tarvinnut kovinkaan pahan suden uhkumista ja puhkumista täyttääkseen katastrofin tunnusmerkit, enkä halua toiste joutua raportoimaan läheisilleni keskimäärin tunnin välein olevani vastoin kaikkia odotuksia edelleen hengissä aiheuttaa läheisilleni vatsahaavaa sinkoilemalla yksin muilla mailla vierahilla.

En ainakaan ennen seuraavaa kertaa.

Viro, Viimsi 30.6.-1.7.2012 - Matkaan taas kuljen nyt

Kesäkuun haukkoessa viimeisiä henkosiaan suuntaudun Marillan kanssa stressitasoa terveellisesti tukevalle perinteiselle ristiretkelle Tallinnan liepeille Viimsiin. Tämän vuoden reissurumban aloittavalle ulkomaankomennukselle Audiin lastataan muutaman päivän marginaalilla junnuikään ehtinyt Dallas, kolmatta täysosumaansa tavoitteleva Meela-manulainen sekä ensimmäistä kertaa etelässä esittäytyvä Ada. Ruusukejahti alkakoon!

Päästyämme perjantai-iltana livahtamaan laivasta lähes ennätysajassa otamme kurssin kohti logistisista syistä perusleiriksemme valikoitunutta, aivan Viimsi staadionin laidalla sijaitsevaa hotelli Athenaa, joka ei ole koirien kanssa keikkailevalle edullisin vaihtoehto aavan meren tuolla puolen, mutta kätevästi kulman ympäri kipittämällä kehien ääreen taitettava taival on tällaiselle laiskiaiselle mukavuudenhaluiselle matkailijalle hirvittävä houkutus. Respassa joudumme syvässä kansalaismyötähäpeässä möyrien todistamaan, kuinka pari pälliääliötä suomalaismatamia työstää saapumisestaan sietämättömän spektaakkelin: maksupoliittisista päätöksistäkin kannattaa toki alkaa keskustella vasta, kun on oma vuoro taapertaa tiskille.

Jos olisin osannut ounastella, että tässä hotellissa huoneet jaetaan saapujille numerojärjestyksessä, olisin päästänyt jälkeemme saapuneet eläkeläiset kohteliaasti edellemme, mutta nyt meille suodaan kyseenalainen kunnia viettää seuraava yö näiden järkijättöjen uusavuttomien seinänaapureina. Tuuppiessamme tavaroita huoneeseemme arvuuttelen pelko persiissä huolestuneena, minkälaisia koiria tuollaisilla turkkilaisilla kuulantyöntäjillä rotevilla rotunaisilla mahtaakaan olla mukanaan. Epäilemättä jotain ympäristöönsä kauhua ja kuolaa kylväviä.

Ihminen on erehtyväinen.

Illan luontoäänenä saamme kuunnella neljää seinän takana tauotta peräsuoli pitkänä paukuttavaa pölypalloa, joiden yhteenlaskettu elopaino ei ylittäne kymmentä kiloa. Puolen yön jälkeen olen jo valmis kipaisemaan käsiini kirveen, jota kaavailen käyttäväni Hohto-tyylisenä yleisavaimena päästäkseni muistuttamaan nyrkillä tapettavia nakuttajia hiljaisuuden virvoittavasta voimasta, kun niiden emännät palaavat parahultaisesti pubista takaisin huoneeseensa. Turhakkeiden turpien tukkeuduttua matkustan pikavuorolla Höyhensaarille.

Aamulla sängystä toiseen rallaava junnukaksikko ja niiden raggarointia paheksuvasti kommentoiva Ada huolehtivat siitä, että heräämme ajoissa valmistautumaan jännittävään koitokseen. Shelttejä kaivataan kehään vasta puolen päivän jälkeen, joten nautittuamme aamiaisen kiikaroimme myyntikojujen tarjontaa seuraamme edeltävien rotujen arvostelun etenemistä mukavasti huoneemme ikkunasta.

Valloitettuamme urheilukentältä oman reviirimme alan empiirisin tutkimusmenetelmin selvittää, mikä olisi tehokkain tapa viihdyttää monitoimi-Meelaa, jota näyttelynätteily pitkästyttää pahanpäiväisesti. Herkut eivät motivoi merlemisua skarppiin suoritukseen, ja sen lemppariksi mainitun vaaleanpunaisen karvahörhelön huiskuttelu huvittaa lähinnä näköetäisyydellä jumittavia juppeja. Paniikinomaisena patenttiratkaisuna päädyn paljastamaan korttini kiilaamalla pinkin puuhkan namipalapussiini. Juuei toimi. Touché!

Viikonlopun karkeloihin on ilmoitettu vain kymmenen pientä porsasta paimenta, joista puolet on seilannut seikkailuun kaukaa Pohjolasta, ja pian kehässä keikaroi itävaltalaisen Monika Blahan ihasteltavana kolme junnukollia. Lähestyessään pöydällä pönöttävää Dallasta tuomari parahtaa sen olevan liian kovin iso poika - myönnän olevani asiasta turhankin tietoinen. Muuten Dalciossa on onneksi kosolti kiitettäviä ominaisuuksia ja kokonaisuus on siten erinomainen, mutta totisesti esiintyvä epeli tuomitaan tänään ennakkoaavistukseni mukaisesti luokassaan toiseksi.

Meela on - voi harmien harmi ja hampaiden kiristys - ainoa juniorinarttu, mikä pienentää jännitysmomenttia sydänkohtaustasosta värisyttäviin vatsanväänteisiin. Tuomari halailee närkästyneen näköistä neitiä ja lepertelee sille lupaavasti: tämä peli on niin voitettu. Kirmaamme vielä kiihkeän kunniakierroksen, joka sinetöi erinomaisen laatuarvosanan, kolmannen junnusertin ja tähtäimessä olleen tittelin.

Pirteästi porhaltava Melmeröinen valitaan vielä vastakkaisen sukupuolen parhaaksi junioriksi, mikä ei ole täkäläistä uutiskynnystä ylittävä yllätys vähennä valioitumisen viehätystä. Kun kolmen avoimen luokan koiraan keskinäinen paremmuusjärjestys on arvottu ratkaistu ja sertifikaatti jaettu, syöksähdän selvittämään Dee-Manin sijoitusta paras uros -luokassa, jossa ensimmäistä kertaa junnuileva jannu ketkuilee kelvollisen kakkossijan.

Kolmesta avoimen luokan nartusta ensimmäisenä arvioitavalle Adalle itävaltalaisrouva sopottelee sympaattisesti saksaksi eikä näytä kiinnittävän hitustakaan huomiota rentoina rötköttäviin korvaläpysköihin, mutta hartaudella kasvatetun kultaisen edustusturkin hän olettaa olevan vaihtumassa. Hnnnghmpf!

Aduska katsastetaan vaaleanpunaisen nauhan arvoiseksi, kuten kaksi muutakin luokan ladyä, mutta valitettavasti tämä tuomari ei osaa arvostaa luppakorvia liitävää liikuntaa: typykkä tylytetään luokassaan kolmanneksi. Rekisteröin Marillan potkaisevan maata sellaisella sivistyneellä kiukulla, että kapallinen kerrankin näyttelyä varten lyhyeksi leikattua nurmea turpeineen siirtyy viereiseen kehään.

Kaikki neljä tänään esitettyä kimulia kutsutaan paras narttu -luokkaan, jota ei voine kutsua järisyttävän jännittäväksi Meelan ollessa ainoa muuttuva tekijä. Paalupaikalla posottava pyöriäinen päättää pistää polkaksi ja tolkkuuntuu takaisin sievästi sipsuttavaksi sirkusnäyttelytähdeksi vasta kutsuessani sitä nimeltä viittä ensimmäistä kirjainta voimakkaasti painottaen. Pilkullisen pellesheltin energinen esiintyminen tehnee tuomariin tarvittavan vaikutuksen, sillä se valitaan päivän toiseksi parhaaksi tyttökoiraksi Adan sijoittuessa siten viimeiseksi neljänneksi.

Hiippailtuamme takaisin hotelliin arvon esiintyvät taiteilijat vaikuttavat yllättävän väsähtäneiltä, joten alamme hyvällä omatunnolla valmistautua vastaamaan Ülemisten kutsuun. Raadoiksi ruvenneet raketit eivät vaivaudu edes nostamaan päitään tyynyistämme palvelusväen poistuessa paikalta.

Palaillessamme kiitettävästi köyhtyneinä onnistuneen ostoskokemuksen jälkeen kohti Viimsiä kurvaan kojelaudassa pilkahtavan bentsiinivalon kannustamana lähimmän huoltoaseman pihaan: tankki täyteen, tovarishch!

Dzonk. Mitä helv...? Dzonk. Dzonk. Dzonkdzondzonk. Tämä perkeleen ryssäpaska pyhä polttoainepistooli on vakaasti sitä mieltä, että autoni tankki on täynnä, ja suostuu sylkäisemään vain pari desiä kerrallaan katkaisten sitten bensan syötön. Ei. Ole. Todellista.

Kulttuuristeknisten erimielisyyksien takia vietän lämmintä kesäiltaa petroolia pumpeksien, ja Marilla äityy nauruaan nieleskellen aprikoimaan, mistä tiedän tankin todella tulleen täytetyksi. Varsin vinha havainto - en ttukeletana mistään viimeistään menoveden alkaessa roiskua rinnuksilleni lienee otollinen hetki luovuttaa.

Seuraavaksi yöksi naapuriimme majoittuu vain kaksi räkyttäjää pientä rotuotusta, joista toinen haukkuu henkeä vetämättä siihen saakka, kunnes emäntäväki saapuu äänenvoimakkuudesta ja alavireisestä artikulaatiosta päätellen muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttineena liikuttuneessa mielentilassa tarkistamaan, mitä mussukoille kuuluu. Herkkäunisempi saattaisi lyödä varoittamatta käkättimeen vetoa, että mussukoiden kuulumiset ovat kuuluneet sinne aulabaariin asti.

Sunnuntainakin shelttien syynääminen alkaa vasta iltapäivällä, jolloin kehän ympärillä on jo turhan tiivis tunnelma, joten joudumme leiriytymään taka-alalle telttarivistön pimentoon. Kipaisemme Marillan kanssa vuorotellen tarkkailemassa tilannetta, mutta tavattoman taidokkaasti onnistun silti missaamaan urosten junnuluokan. Kehään eksyminen ajoissa onkin aivan yliarvostettua.

Kaoottisella kiireellä kipitän esittelemään Meelan latvialaiselle Ligita Zakelle, joka kopeloi koiran huolellisesti sanellen samalla arvostelua, joten tänäänkin selviän hippiäisen huvittamisesta varsin vähäisin vaurioin. Tuomarilla on merlestä moninaisia mielipiteitä, joiden yleissävystä osaan arvata, että juniorisirpukka lähetetään erittäin hyvänä kotiin kehittymään. Hymyttömän latviattaren arvostelulinja onkin arvaamattoman ankara: kolmesta avoimen luokan viisijalkaisesta kilpailijasta vain yksi todetaan erinomaiseksi, ja upeimmaksi urooksi valikoituu juniori, joka jo eilen rankattiin rotunsa parhaaksi.

Ada liitää jälleen valloittavan vaivattomasti, mutta käyttäytyy pöydällä luokattoman levottomasti ollen vakuuttunut siitä, että tämä tuomari tappaa viattomia shelttiäisiä. Mahdottomista maastoutumisyrityksistä huolimatta täti arvioi mamismademoisellen luonteen hyväksi ja yleisen laadun erinomaiseksi, kuten myös sen kaksi kilpakumppania hetkeä myöhemmin.

Kilpailuluokassa mimmitrioa liikutetaan perusteellisesti, mikä saa handlerit läkähtymään lämpöhalvauksen partaalle kertoo tuomarin taipumuksesta tarkastella koirien rakennetta toiminnallisesta näkökulmasta, mutta hieman harmistuneena havainnoin hänen katseensa kiinnittyneen Adan perässä ravaaviin kilpailijattariin. Tämä tarkoittaa joko halvatun huonoja tai siunatun suurenmoisia uutisia.

Tänään on tarjolla jälkimmäisiä: Ada voittaa luokkansa ja siten myös sen sievän sertifikaatin. Kaappaan kauniin kasvattini kainalooni kiikuttaakseni sen villiä voitonvalssia veivaavan omistajansa rutisteltavaksi, mutta kehäsihteeri katkaisee karkumatkani. Päivän parhaan nartun olisi sangen soveliasta kilvoitella vielä vastakkaisen sukupuolen edustajaa vastaan.

Tosiaan, olin aivan unohtaa moisen muodollisuuden - siispä töppöstä toisen eteen. Ada antaa hienostuneen havaintoesityksen paimenkoiran ihanteellisista liikeradoista ja juoksee paikallisen yleisön tyrmistykseksi lupaa kysymättä uroksen suohon rotunsa parhaaksi. Elämäänsä kyllästyneellä latvialaisrouvalla on nyrpeästä ilmeestä ja mauttomasta haalariasusta huolimatta tyylitajua.

Ihmismieli on mielenkiintoisen muuttuvainen elementti: onnekkaiden sattumusten sarjan ansiosta Marillan kiinnostus etelänmatkailua kohtaan kasvaa eksponentiaalisesti, mikä aiheuttaa minullekin kummallista poltetta painetta silmäillä ensi vuoden näyttelykalentereita toisenlaisesta tavoitevinkkelistä. Ennen matalissa mielissämme muhivan tittelöintitaktikoinnin seuraavaa osakilpailua aion kuitenkin keskittyä erääseen tykkänään toisenlaiseen projektiin, jossa ruusukkeiden roolia esittävät sanomalehdet, turkintuunaustoimenpiteitä tuuraavat moppausmanööverit ja valioyksilöiden virkaa toimittavat pienet vadelmatassut.

Kangasniemi 10.6.2012 - Musta aurinko nousee

Alkuperäiseen sotastrategiaani Kangasniemen kansallinen koitos oli kirjattu halpamaiseksi harakirikseni viimeiseksi oljenkorrekseni Magnuksen valioittamisoperaatiossa, mutta persaustani puristanut pelkokerroin on jo poistunut päiväjärjestyksestä, kun suhailen sateiseksi povatun sunnuntain aamuna Etelä-Savon sydämeen. Paikallisen urheilukeskuksen viheriölle on suomalaisesta shelttikannasta ilmoitettu kahdenkymmenenseitsemän otuksen otos esiteltäväksi rotua kasvattavalle Reijo Tuoviselle.

Dallas kilpailee ainoana urospentuna, joten kiikutan sen suoraan puiselle pulpetille, jonka joku lähiseudun isännistä lienee omin pikku kätösin nikkaroinut. Hermosauhuja imeksiessään tuomari silmäilee Pullaa arvioivasti ja kehuu sitten, kuinka sieviksi mamma onkaan siistinyt sen varpaat - mukavaa, että tunnollisen tuunaukseni tulos miellyttää, samanlaisia trimmaustaidonnäytteitä on tulossa tänään estradille enemmänkin. Viimeistä kertaa vauvailevat varpulit Dee-Man katsotaan kunniapalkinnon arvoiseksi, ja koska ainut narttupenneli ei uskaltaudu kehään, on jannu tuomittava rotunsa parhaaksi pennuksi.

Uskonnollisista, poliittisista tai mahdollisesti maantieteellisistä syistä näihin kesäkarkeloihin on ilmoitettu vain neljä urosta, joista yksi tepastelee jo taisteluasemissa kehän laidalla kolmen juniorin kisaillessa keskenään. Osanottajakadon perusteet saattavat olla myös periaatteellisia: tämä tuomari on tunnettu hirtehisestä habituksestaan vaativasta maustaan, eikä tänään esiintyvä junnujantteritrio täytä hänen toiveitaan.

Ensimmäisen kerran vuosikkaana herra Tuovisen tavannut ja sertifikaattimuotoisen shokkiyllätyksen silloin järjestänyt Magnus on valmis rehvakkaaseen revanssiin. Tuomari tutkii pihtiotteesta pahastuneena kiemurtelevan komeljanttarin kalustoa tarmokkaasti, mutta nuoren kapinallisen nipistäessä suunsa astetta sisukkaammin suppuun jää hammaspuutos harmillisesti jälleen huomaamatta.

Kookas kehä suorastaan maanittelee mahdotonta Manunaattoria kaahaamaan, ja tehokkaan tykityksen päätyttyä tuomarikin ihmettelee, mihin sillä oikein on kiire. Totean turreni olevan liikkeellä yhden pysähdyksen taktiikalla menevä mies, ja setä epäilee koiran olevan samanlainen kuin emäntänsäkin. En myönnä mitään.

Valehtelisin, jos väittäisin ällistyväni siitä, että Magnus ylennetään yksimielisesti päivän parhaaksi urokseksi - selkärangaton sertinsieppaussuunnitelmani olisi siis tarvittaessa toiminut kuin junan vessa. Pienet sille.

Ehtikö kukaan nähdä tämän koiran rekisterinumeroa?

Tuovinen myhäilee fiksujen jääneen kotiin, kun viidestä ilmoitetusta junnunartusta kehään kipaisee vain kolme. Heinäkuussa toteutettavaa Baltian turneeta varten koeajan Meela-manulaisen, joka Joensuusta kantautuneiden huhujen mukaan on sekä menovaihteensa että kehäkäytöksensä perusteella helposti tunnistettavissa isänsä tyttäreksi. Pöydällä pönöttäessään Melmeröinen vilkuilee viehättävän väheksyvästi tuomaria, joka pahoittelee pikkuneidin esiintyvän varsin vähäisessä ja väriltään epäpuhtaassa turkissa. Kerron tukan kuosin olevan tämän kesän kuumimmasta bikinimallistosta ja vakuutan värin parantuvan iän myötä, mihin herra tirehtööri tuumaa suhtautuvansa skeptisesti: eihän neekeristäkään tummahipiäisestäkään tule vanhemmiten valkoihoista. Mutustelen huultani ollakseni lisäämättä mitään etnisesti epäkorrektia ja uhkaan tuoda koiran uudelleen näytille, kun se on taas vaihtanut ylleen sinisen iltaeleganssin, mitä kokenut koiraharrastaja ei ilmeisen tukehtumisvaaran vuoksi aio odotella henkeään pidätellen.

Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.

Liikkuessaan Melmeröinen hypähtelee hilpeänä, mutta malttaa ennakkovaroituksista poiketen kirmata vieraan tädin kanssa kohkaamatta ja komentelematta. Eloisa elehdintä huvittaa Tuovista, joka tuumaa pirteän pikkukoiran käyttäytyvän kuin ensimmäistä kertaa laitumelle laskettu varsa ja kertoo sitten mieleensä muistuvan hauskan tarinan kukista ja mehiläisistä omasta nuoresta saksanpaimentimestaan ja ampiaisesta. Mainostauon päätyttyä esitän merlehyrrälle sirkustemppuja saadakseni sen keskittymään umpityl-s-ä-ä-ä-ä-än poseeraamiseen, ja kykkimiseen kypsähtänyt raikulityttö rankataankin lopulta kilpakumppaneidensa tavoin erinomaiseksi.

Kilpailuluokassa Miss M etenee edustavasti, kun tuomari yhtäkkiä tiedustelee, onko koiran häntä koulutettu. Minulla ei ole hätäisintäkään havaintoa Meemin peräpropellin positiosta, joten joudun aprikoimaan, miten kompahtavaan kysymykseen kannattaisi suhtautua. Ilmoittaessani liekuttimen olevan luomu Reijo-setä räjähtää huutonauruun - okei, nyt blondi haluaisi ostaa vokaalin.

Pidettyään riittävästi kivaa kustannuksellani Tuovinen tahtoo vielä verrata junnuneitosten liikkeitä meno-paluumallisesti. Edellisen epäilyttävän episodin hämmentämänä hölkkään Meelan perässä edestakaisin ja ansaitsen puolimielettömällä palloilullani läksyttävän luennon vauhdin kasvattaman keskipakoisvoiman epäedullisesta vaikutuksesta koiran raajojen liikeratoihin.

Jos olisin pikkutarkka pilkunpureksija, saattaisin hienotunteisesti huomauttaa, että keskipakoisvoima ilmennee vain tietyissä epäinertiaalisissa koordinaatistoissa, mutta oikein liikkuessaan koiran tulee nopeuden lisääntyessä pyrkiä ohjaamaan raajansa kohti rungon alla olevaa tasapainoviivaa, mitä ei pidä erehtyä ajattelemaan ahtaudeksi. Onneksi olen joviaali yksilö, joten nostan käteni pystyyn virheen merkiksi ja myönnän amatöörimäisen arviointierheeni. Ampukaa minut aamunkoitteessa.

Hajamielisen höperehtimiseni takia tai siitä huolimatta Meela sijoittuu luokassaan toiseksi ja saa kylkiäiseksi SA:n, mihin supliikki setämies otaksuu minun olevan tyytymätön, koska olen arvatenkin tullut tavoittelemaan pääpalkintoja. En myönnä mitään.

Arya "Meela" 13,5 kk / 35 cm

Katsahdettuaan kolmea muuta nuorten luokan neitokaista tuomari tulee tutustumaan pöydällä patsastelevaan Agnekseen ja toteaa, että lähietäisyydelle onkin nyt hiipinyt Hagert, muttei onneksi sentään somali tämä tipsu on selvästi harjoitellut salaa kotona, mutta moittii minun kasvattaneen lyhythäntäiselle nartulleni ison kielen peitelläkseni sen hammaspuutosta. En myönnä mitään.

Apuopetuksen ansiosta osaan tässä vaiheessa jo liikuttaa koiraani ilman vittuilua huomautuksia, mutta nyt Tuovinen intoutuu ylistämään, kuinka hienosti Agnes on opetettu seisomaan pää lapojen päällä, mikä korostaa sen etuosan suoruutta. Ehdotan neidin olevan vain ylpeä ja pystypäinen, mutta herra ylipäätuomarin näkemyksen mukaan sesseni on silmämääräisesti arvioituna suora, vaikka liikkuukin ihmeellisen hyvin. Perustavanlaatuisesta puutteellisuudestaan huolimatta nuorta neitoa armahdetaan erinomaisella laatuarvosanalla.

Kilpailuluokkaan on seulan läpi sinnitellyt kolme kimulia, joita röntgenkatseellaan suurpiirteisesti silmäiltyään hyväntuulinen herrasmies ilmoittaa pitkärunkoiseksi parjaamansa nartun voittavan ja tikkusuoran tulevan toiseksi, SA:t annetaan avokätisesti kaikille. Esitettyäni eriävän mielipiteeni Agneksen etuosan rakenteesta Tuovinen nappaa kiinni ranteestani ja muistuttaa, ettei asiasta kannata väitellä. Nieleskelen painokelvottomia ilmaisuja sitä mukaa kuin niitä mieleeni muiluttautuu ja tyydyn teurastamaan tuon tärkeilevän tyrannin hänet katseellani.

Ainoana valionarttuna esiintyvä Saga ponnahtaa pahaa-aavistamattomana pöydälle eikä ehdi tehdä väistöliikettä Tuovisen napatessa sen pään kouriinsa hämmästellen, miten koirastani on tullut valio: valittelen vahinkoja sattuvan. Tuomarimme ounastelee, ettei silmiään mielenosoituksellisesti muljautteleva lady erityisesti arvosta hänen läheistä läsnäoloaan. En myönnä mitään.

Sageli todetaan sekä yhtä erinomaiseksi kuin aikaisempinakin vuosina että saamiensa sertifikaattien arvoiseksi, ja kun viisi viehättävää veteraaniakin on arvosteltu, parhaan nartun valintaan osallistuu kymmenen kopsakkaa kilpailijatarta. Lauran kanssa riemukkaasti rallaava Meela ja Maijun leikkikaveriksi lykätty Agnes eivät tänään erotu massasta häikäise Reijo-setää, joka kokee kuitenkin välttämättömäksi sijoittaa Saga epävirallisesti viidenneksi. Haavoihin hierottava suola onkin sovelias lohdutuspalkinto.

En ehdi jäädä pohtimaan perseilevän peliliikkeen merkitystä hyppiessäni hakemaan kehän laidalla naisia naurattavan Magnuksen kilvoittelemaan parhaaksi nartuksi valikoitua vetreää veteraanirouvaa vastaan. Kunnioitettavaan viidentoista vuoden ikään ehtineen klassisen kaunottaren tie on edelleen kevyt kulkea, mutta nuoruuden innolla esittäjäänsä vedättävä puolivallattomasti porhaltava testosteronipommi Danskeman korjaa tänään kahden vuoden takaisen vääryyden tililleen valovoimaisen voiton.

Koska tanskalaiseen tyyliin tykästyneellä ja hulvattoman hilpeällä herra Tuovisella on kunnia katsastaa myös päivän paimenkoiraryhmä, päätän poikkeuksellisesti jäädä osallistumaan ryhmäkilpailuun. Kokoomakehässä tuomari tiirailee vuorollaan kunkin koiran liikkeitä, mutta ohittaa Magnuksen luomatta siihen silmäystäkään, joten hienoisesti hermostuen arvuuttelen, eikö mösjöön mooveissa ole mitään nähtävää vai onko sen etenemismetodi jo tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

RYP-kehään kaartaessaan Manunaattori on ollut yhdeksän tuntia liikekannalla, mitä ei sen edelleen ihastuttavan itseriittoisesta esiintymisestä pysty päättelemään. Nyt teillä on kuitenkin todennäköisesti toistumaton tilaisuus piirtää permanenttitussilla seinään ISO rasti: tavallisesti liikkuessaan liioitteluun taipuvainen tanskalainen ei enää yritä nousta lentoon, vaan huolehtii vauhtiosastosta vain veeenyyyttämällä askeltaan ennennäkemättömän edistävästi. Olen kuulevinani hyväksyvää huokailua spurtatessamme tuomariaition ohi.

Kun kaikki ryhmän koirat ovat saaneet esitellä liikunnallisia lahjojaan, tuomari valitsee neljä näyttävintä paimentajaa jatkamaan kiristyvää kilpailua, johon kutsutaan myös eräs sietämättömän salskea shetlantilainen. Kun tervuerentyylinen belgianpaimenkoira on niitattu neljänneksi ja australianpaimenkoira kiilannut kolmanneksi, alan toivoa, että toveri Tuovinen tekee viisaan valinnan - haluaisin jo lähteä kotiin.

Tapahtukoon minun tahtoni: nuori nahkacollie voittaa ykkösryhmän, joten sen pienempi ja pitkäpalttoisempi serkkuhurtta suoriutuu kakkossijalle, mikä saa minut taittamaan kotimatkan kärrynpyöriä heitellen tyydyttänee tasapuolisesti kummankin omistajaa. Tällaisen yllätyssektorituloksen takia on melkein kieltämättä kannattanutkin vastaanottaa täyslaidallinen tuovismeja.

Kurvaillessani takaisin etelään kohtaan Kangasniemelle odotetun ukkoskuuron, joka tirauttaa tielle tuossa tuokiossa tulvan pakottaen kaasupoljinta kovistelevat koiranäyttelyharrastajatkin kiireisimmätkin kuljettajat matkaamaan motarilla mateluvauhtia, ja suloisen sääilmiön täydentävät tuulilasia raiskaavat rakeet. Ei saa valittaa, Suomen kesä on sentään lyhyt ja vähäluminen.

Kotimaisen näyttelykiertueen ensimmäinen osa on nyt päräytetty pakettiin, ja väliajalla viuhahdan valloittamaan vaihtelevan kokoonpanon kanssa etelänaapurimaiden estradit. Loodate mulle õnne ja edu.

Magnuksen sininen enkeli

Pori 19.5.2012

Toukokuun kolmantena lauantaina jäisin perin mielelläni kotiin todistamaan television välityksellä, kuinka urheasti jääkiekkoilevat Leijonat ottavat köniinsä veli vjenäläisiltä taistelevat kaukalossa punakonetta vastaan, mutta revin jälleen tunnollisesti pelihousuni silmäni auki epäinhimillisen aikaisin rynnistääkseni Porin ryhmänäyttelyyn koko nykyisen kotikokoonpanoni kanssa. Kroonisen aamu-unisuuteni ja Suomen todennäköisesti yksitoikkoisimman maantien yhdistelmä täyttänee liikenneriskin kriteerit, mutta strategisesti sijoitetut telkänpöntöt pakottavat minut skarppaamaan.

Neljääkymmentäyhdeksää shelttiäistä on saapunut ihmettelemään serbialainen Nebojsa Savicic, jonka nimen perusteella oletin esitteleväni koirani täti-ihmiselle, mutta kehään tepasteleekin täydellisesti charmantisti harmaantunut herrasmies. Dallaspullan näyttelydebyytti on halvatun hitaasti toimitetun rekisteritodistuksen minusta riippumattomien syiden takia viivästynyt, joten jannu on koko kevään saanut nauttia vapaasta kasvatuksesta, mutta kuukausien velttoilun ahkeran harjoittelun jälkeen Dalcio pääsee vihdoin aloittamaan uransa kilpailemalla luokkansa ainokaisena enteellisesti numerolla yksi. Pöydällä varoittamatta riveleihin kiinni ryysäävä muukalainen hieman arveluttaa polakkia, joka kurimuksesta päästyään kuitenkin liikkuu liukkaasti ja poseeraa pikantisti viereisessä kehässä kirmaloivia collieita katsellen. Asiallinen esiintyminen huomioidaan odotetusti kunniapalkinnolla.

Viidestä ilmoitetusta narttupennusta vain yksi merleneiti ilmaantuu kehään, ja senkin tuomari katsoo KP:n arvoiseksi. Päivän parasta kakaraa valitessaan herttainen serbi vertailee kaksikkoa hartaasti ennen kuin ojentaa minulle hymyillen ROP-ruusukkeen yltyen ylistämään Dallasta kirsusta hännänpäähän ja ennustaa sille erinomaista tulevaisuutta kehissä. Totean toivovani, että herran povaustarkkuus on kohdallaan.

Urosten arvostelua seuratessani alan aavistella, mikä Pullan ulkoisessa habituksessa erityisesti vetosi tuomariin: pienen miehen mielestä suuri ja karvainen on kaunista, sillä SA:lla palkitaan vain 40-senttisiä koon ylärajoilla olevia uroita. Tarkemmin ajatellen pennelin tulevaisuuden ei sittenkään tarvitsisi olla liioitellun loistava ainakaan tämän herran hallinnoimassa kehässä.

Sataan kertaan suittu ja kuontalonsa kuosittamisen kyllästyttämä Magnuskin kilpailee luokassaan vain itseään vastaan. Tuomari hykertelee kuullessaan, että tomera tanskalainen on valio jo 3-vuotiaana, rapsuttelee sitä hetken ja lähettää meidät sitten liikekannalle. Kehän ympäri karauttaessaan Danskeman muistaa taas mainita minulle, kuinka kliffaa hei olisikaan edetä vauhdikkaammin, mutta pysyy hansikkaassa ja pysähtyykin pyydettäessä. Jumppatuokion päätteeksi sitaisen sen hihnaan pinkin muovinauhan parin punaisen sellaisen seuraksi.

Sertifikaatin arvoiseksi tuomari arvioi lopulta yhteensä kuusi urosta, joiden joukossa Manunaattori näyttää höyhensarjalaiselta poikkeuksellisen kompaktilta. Onneksi pullistelu on tämän itserakkaanvarman mahtisonnin bravuurilaji, joten fyysisestä rajoittuneisuudestaan huolimatta se varvistaa itsensä leikiten koitoksen kolmanneksi parhaaksi urokseksi.

Urosten arvostelu päättyy tuomarin lyhyen ripeän sanelun ansiosta puolisen tuntia etuajassa, joten joudumme pitämään lakisääteisen tauon, jonka aikana huomioni kiinnittyy naapurikehässä hamosessa, polvisukissa ja maihinnousukalosseissa seikkailevaan linnunpelättimeen kehäsihteeriin: sehän on sama pujopartainen urpo heppuli, joka sai vereni kuplimaan Harjavallassa. Turhan varmaotteiselta tuon turvenuijan suoritus ei tänäänkään vaikuta, ja SA:tkin näyttävät jälleen jäävän jakamatta.

Osuisikohan tältä etäisyydeltä linkoamani kivi kaverin kaljuun kuuppaan?

Shelttien arvostelun jatkuessa en liene ainoa, jonka kulmakarvat kohoilevat korkeuksiin: lepakot serbiherran tapulissa ovat tehneet täyskäännöksen, koska nyt erinomaisiksi todetaan myös pienet, sirot ja alkavaan kesään bikineissään valmistautuvat nartut, ja SA tyrkätään kaikille kehään vaivautuneille luokissaan sijoittuneille. Toisinaan näiden idän ihmeiden mielenliikkeitä on melko mahdotonta ennustaa.

Tänään kaikille koirilleni on ystävällisesti varattu yksityisluokat, sillä Sagakin pääsee valloittamaan kehän itsekseen. Pirteästi pöydälle ponnahtava rouvakoira huvittaa tuomaria, joka toteaa huomaavansa heti, miksi tämä lady on valio - minulle ulkoisten avujen ja pershiehen asennetun vieterin välitön yhteys ei varsinaisesti ole itsestäänselvyys. Sageli venyy komeaan luokkavoittoon, ja kun veteraanimammatkin on syynätty, paras narttu -luokassa parhaita puoliaan esittelee yksitoista perin heterogeenistä neitoa, joista äkäpussini heivataan huolellisen harkinnan jälkeen julmasti sijalle neljä.

Pitkäveteinen päiväretki porilaisen kyläkoulun takapihalle olisi saanut jäädä tekemättä täyttää tehtävänsä keskenkasvuisen koijarin koeajotilaisuutena, mutta kokonaisuutena tämä kokemus arkistoidaan Turhien Reissujen Kultaiseen Kansioon. Toukokuun masokistinen hektinen näyttelyturnee on nyt onneksi kaartanut loppusuoralle: käyn vielä kartoittamassa kahden kotimaisen tuomarin mielipiteet koiristani ennen kuin seilaan jälleen etelään tsekkaamaan sikäläisen sertifikaattitarjonnan.

Hamina KV 13.5.2012 - Valkeaa unelmaa

Aurinkoisena äitienpäivänä hurautan Haminaan esitelläkseni juuttisisarukset tanskalaiselle Birte Scheelille, joka tiettävästi katselee mielellään ameriikkalaislinjaisia shetlanninlammaskoiria. Hänen aviomiehensä tosin ei todistetusti ole yhtä tyylitajuinen: kyseinen puusilmä heppuli rohkeni rankata Magnuksen korkeintaan kohtalaiseksi rotunsa edustajaksi, minkä tuottamaa traumaa työstän terapiassa vielä kaksi vuotta myöhemminkin. Kaljulta silmälasipäiseltä pullahiireltä mieheltä ei koskaan kannata kysyä, mitä mieltä hän on koirastasi.

Saavuttuani ympyräkaupunkiin avustan arvon näyttelyeläimet taisteluvaunuun, jonka käyntiääni kivetyillä sivukujilla pudottaa pulutkin puiden oksilta - miten metkasti metallisen kolinan kaiku kimpoileekaan rakennusten seinistä kiillottaen kätevästi viimeisetkin unihiekat lähiseudun asukkaiden rähmäisistä näkimistä. Järjestäjien olisi viisasta harkita sisääntuloreitin järjestämistä ensi vuonna Reserviupseerikoulun takapihan kautta, kuten vanhoina hyvinä aikoina on ollut tapana.

Kohtalaisen luovasti Bastionin nurkkaan viritetyn kehän ympärille kokoontuu 39 shelttiä omistajineen. Yritän toisella silmällä seurata urosten arvostelua roikkuessani harjoineni viehättävän villakoiraneidin perään kuolaavan Manustimen turkissa, mutta hatara havainnointikykyni yhdistettynä kehäsihteerin vilauttamiin laatuarvosanaläpysköihin ei tuota kovinkaan tarkkaa tulosta. Luokissa kuitenkin sijoittuvat pääasiassa jenkkilinjaiset koirat, jotka kaikki ovat tuomarin mielestä erinomaisia, suurin osa myös sertifikaatin arvoisia.

Kolmesta ilmoitetusta valiouroksesta Magnus edustaa voimakkaimmin tuomarin ihannoimaa rotutyyppiä, ja kehään koirani perässä raahautuessani astellessani tulen tuumanneeksi, että ilman täydellistä esitystaiteellista katastrofia rouva Scheel saattaa tykästyäkin Manunaattoriin. Romaanin mittaiset arvostelut sanellaan pääasiassa koiran seistessä pöydällä, mikä aiheuttaa minulle akuutin dilemman: paneudunko piilottamaan sesseni suussa piileskelevän pikkuvirheen vai keskitynkö korostamaan sen näyttävää edustuspuolta? Nohevana naisena keksin mielestäni pettämättömän patenttiratkaisun ja pyöräytän Manustuksen ympäri, kun tuomari on kaivellut sen kitusia tutkinut sen rakenteen.

Kehno kuningasajatus.

Sukkelan silmänkääntötempun toteutettuani huomaan, etten osaakaan pitää hihnaa oikeassa kädessäni esittää koiraa näin päin, mistä aiheutuva vaivautunut venkoiluni hermostuttaa perin tehokkaasti Magnusta, joka steppaa ja roikottaa korviaan poikkeuksellisen luokattomasti. En kehtaa enää veivata sen nenää alkuperäiseen ilmansuuntaan, joten kärvistelemme molemmat ennennäkemättömässä nerokkuudessani.

Kun pöytärangaistus on lusittu, spurttaan havainnollistamaan Danskemanin liikekapasiteettia kolmiouralla, mikä on kahdeksankulmaisen suunnikkaan muotoisessa kehässä kuudennen asteen hahmotustehtävä. Takuuvauhdikkaasti ryntäävä ravaava Magnus poseeraa vielä kiltisti tuomaritädille ennen kuin se julistetaan erinomaiseksi, kuten kaksi muutakin valiota. Kilpailuluokassa Magnussen kohkaa kerran kehän ympäri ja jatkaa suoraan luokkavoittoon kulkematta lähtöruudun kautta. Tuskanhikinen urakka palkitaan myös SA:lla.

Kiihkeä kilpajuoksuilu jatkuu välittömästi paras uros -luokassa, jossa esiintyy seitsemän komiaa koirasta. Ensimmäisen ryhmäliikuntasession jälkeen tuomari toteaa, että Manunaattorin edessä on liian monta jarrupalaa hidastamassa lennokasta etenemistä, ja kutsuu herran jonon ensimmäiseksi. Nythän tämä luiskahtaa lopullisesti lapasesta - sekä koira, että sen menestys.

Mahdoton Magnus kirii päivän parhaaksi urokseksi, ja tuomarirouva hehkuttaa vielä ilmeisen tyytyväisenä, kuinka äärimmäisen ihastuttavasti se liikkuu - kiitän ja myönnän, että olen itsekin taipuvainen ajattelemaan samoin. Vaihdettuamme myönteisiä mielipiteitä valmistaudun poistumaan parrasvaloista, mutta olen törmätä CACIBia kuskaavaan kehäsihteeriin. Kappas kehveliä, ehdin tyytyväisyyksissäni hetkellisesti unohtaa, että kisailemme leikkimielisessä KV-koitoksessa.

Kaikenlaisia ruusukkeita Tanskan prinssille tänä keväänä jaetaankin.

Pokattuani kaikki asiaankuuluvat tilpehöörit toimitan turbotirriäisen taisteluvaunuun tirsoille ja nappaan kauneusunensa jo katselleen Agneksen pikapuleeraukseen ennen kuin on neljän nuoren nartun esiintymisvuoro. Ymmärrän nyt olla kikkailematta, ja neiti seisoo pöydällä tyynen tyylikkäästi - elegantin esiintymisen viimeistelevät viehättävä liikehdintä ja erinomainen laatuarvosana. Anuliina sijoittuu luokassaan toiseksi, ja myös sille väläytetään vaaleanpunaista liparetta.

Parasta narttua valittaessa kehässä keimailee seitsemän neitosta, joiden kuningattareksi kruunataan jenkkiäkin jenkimpi valioluokan voittaja. Tuomari luo pitkiä katseita myös Agnekseen, joka ei kuitenkaan tänään aivan mahdu kärkikvartettiin.

Vielä on selvitettävä, ken on shelteistä kaikkein kaunein, joten hilpaisen hakemaan isovelikoiran takaisin tapahtumien keskipisteeseen. Hetken häkissä mököttänyt huilannut Magnus on taas täynnä itseään energiaa, mikä jostain käsittämättömästä syystä pääsee yllättämään minut: liikkeelle lähtiessämme jään seisomaan kuin tikku paskaan porilainen liikennevaloihin herran singotessa Maata kiertävälle radalle. Päästyään hihnanmitan päähän asti sitä odottaa ikävä äkkipysäys, mikä tarjoaa minulle tilaisuuden muistuttaa, että tässä olisi tarkoitus edes näennäisesti liikkua yhdessä.

Uusi yritys on jo kohtuullisen hillitty, mutta tänään rotunsa paras on tanskalaisrouvan asiantuntevan arvion mukaan hurmaava soopelinarttu - en olisi lainkaan pahoillani, vaikka kyseinen lady kuuluisi minun kokoelmiini. Herra Scheelin hiipiessä kehään kameransa kanssa näytän hänelle kieltäni riemastun: kerrassaan oivallinen idea, Kresten, nämä valioyksilöt sinun kannattaakin ikuistaa, jotta osaat tunnistaa laadukkaan sheltin seuraavan kerran sellaisen nähdessäsi. Poista kuitenkin linssinsuojus ensin.

Viikon takaisen täysosuman myötä saavutin yhden tavoitteen, mutta tämän päivän täsmäisku luo heti uuden: erääseen Magnuksen nimen eteen suloisesti sointuvan tittelin viimeistelyyn tarvitaan yhtäkkiä enää vain kaksi neitseellisen valkoista ruusuketta. Kotimatkalla päätän tutkia loppuvuoden näyttelykalentereita tästä näkökulmasta - ja käydä viipymättä uusimassa verenpainelääkereseptini.

Musta villi korttini

Harjavallan helvetistä Rauman riemuun

Vuoden 2012 näyttelymaratonin tavoitteena on esitellä eräs nimeltä mainitsematon tanskalaisprinssi sellaiselle tuomarille, joka ei tohdi olla palkitsematta miehekästä menopeliäni sillä valioittavalla sertifikaatilla, minkä lisäksi aion testata tammikuussa Puolasta Pohjolaan kotiutuneen Dallasin hurmaustaitoja Suomenlahden eteläpuolella. Huhtikuussa huomaan, että olen kunnianhimoissani ilmoittanut koiriani kolmeentoista ennen heinäkuun loppua järjestettävään leikkimieliseen koitokseen. Onkohan burn outia vastaan olemassa rokotetta?

Toukokuun ensimmäisenä lauantaiaamuna määränpääni on Harjavalta, mutta matka alkaa turhankin tutulla U-käännösmanööverillä, kun lähden puoliunessa ajatuksissani posottamaan 25-tietä pohjoiseen. Tajuan tarkistaa suuntani vasta, kun talvihorroksestaan hitaanlaisesti heräilevä navigaattori alkaa vihjailla minun eksyneen kaidalta polulta. Ei kerrota kenellekään.

Ensimmäinen välietappi on Forssa, jossa särmään seurueeseen liittyvät Marilla ja Ada. Kun Dallas-turistipulla on ulkoistettu roiskaisemaan ressiripaleensa pientareelle, sen boksista siivottu litran verran limaoksennusta ja hurttakvartetti järjestetty matkustusviihtyvyyden turvaamiseksi tyttöjen ja poikien loosheihin, otamme kurssin kohti Harjavallan Palvelus- ja seurakoiraharrastajat ry:n kenttää, joka lienee yksi Suomen parhaista näyttelypaikoista. Järjestäjät muistavat kuitenkin joka kerpeleen kevät tilata sinne takuusateisen ja -kylmän sään, mutta tänään onnistumme invaasioimaan saamme leiriytyä Maikin teltan suojaan, jottei taivaallinen painepesuri ikävästi syövyttäisi sokerista olemustani.

Ensimmäistä kertaa Suomessa sheltit arvostelevan potentiaalisesta ERI-automaattimaasta kotoisin olevan montenegrolaisen Sanja Vretenicicin arvosteltavaksi on ilmoitettu kiitettävät 104 koiraa, joten junioriurokset on jouduttu siirtämään serbialaiselle Milivoje Urosevicille ja pennut sekä veteraanit venäläiselle Valentina Ivanishchevalle. Perinteisesti nämä vinkuintiaanit hieman eksoottisemmista maista kotoisin olevat tuomarit pitävät suomalaissessejen laatua kerrassaan erinomaisena, mutta nyt kehän laidalla todistetaan epäuskoisina, kuinka kaikki nuorten ja avoimen luokan urokset kokoon, väriin, rakenteeseen ja karvoihin katsomatta arvioidaan erittäin hyviksi.

Mielenkiintoista, ettei kahdenkymmenenyhden karvakasan joukkoon ole erehtynyt ainuttakaan peruspiskiä parempaa yksilöä.

Kuusi kehään marssivaa valioluokan urosta tarjoaa tuomarille vihdoin jotain näkemisen arvoista: asetellessani viimeisenä esiintyvää Magnusta pöydälle jopa neljä sen kilpakumppaneista on todettu laadultaan erinomaisiksi, joten en ole huomattavan huolissani koirani kohtalosta. Vuoroaan odotellessaan kohtuullisesti kuumunut ja perin puheliaana pulputtanut tanskalainen käyttäytyy tositilanteessa arvaamattoman asiallisesti ja palkitaan punaisella nauhalla.

Valiourosten sijoittaminen paremmuusjärjestykseen sujuu vielä kohtuullisen kivuttomasti, ja Danskeman liitää ruletissa luokassaan toiseksi, mutta tämän jälkeen rouva Vretenicic alkaa vääntyä kysymysmerkin muotoiseksi: hänelle ei ole huomattu mainita, että erinomaiset koirat voi halutessaan rankata myös sertifikaatin arvoisiksi. Kirjoittavan kukkahattutädin kehäsihteerin yrittäessä tankeroenglannillaan selostaa uusinta juonenkäännettä lasken hitaasti sataantuhanteen - tällainen toilailu venyttää heiveröiset hermoni äärimmilleen.

Kun tuomarille vihdoin saadaan selvitettyä SA:n syvin olemus, hän katsoo parhaaksi antaa sellaisen vain luokan voittajalle. En muista tilanneeni lounaaksi karvasta kalkkia, jota minulle jälleen tarjoillaan viileästi hymyillen jääveden ja laskun kera.

Minulla on tästä ministeritasoinen mielipide: vittu mitä paskaa.

Tänään vaaleanpunaiset nauhat eivät ole alennusmyynnissä: kukin shelttejä arvostelevista tunareista tuomareista on bongannut kehästään vain yhden kelvollisen uroksen. Sisu-manulainen tekee näyttävän näyttelydebyytin nappaamalla sertin, kun kehäsihteeri on ensin suuressa viisaudessaan varmistanut sen omistajalta, että juniori on tarpeeksi vanha ottaakseen sellaisen vastaan. Että mitä että?!?

Kaveri lienee saanut kehäsihteerikorttinsa Kinder-munasta.

Sheltinomistajien telttakylässä alkaa olla lämmin lynkkaustunnelma, kun tulee narttujen vuoro sipsuttaa sirkusareenalle kipittää kehään. Joko montenegrotar on aistinut aavistuksenomaista tyytymättömyyttä toimintaansa tai kimulikoirien taso vain on pykälän verran parempi, sillä nyt useammankin hihnaan sitaistaan punainen muovilipare. Kyseisen arpajaisvoiton kunnianosoituksen saavat myös Agnes ja Ada, joista ensiksi mainittu sijoittuu nuorten luokassa kolmanneksi, mutta tokihan vain voittajille heltiää SA.

Kesken avoimen luokan arvostelua huomataan, että nuorten luokassa on epähuomiossa unohdettu sijoittaa jokin erittäin hyvistä typyistä neljänneksi, ja kehäsihteeri yrittää epätoivoisesti haalia takaisin koiria, jotka eivät ole jo ehtineet karata kohti uusia pettymyksiä kotiin. Helvata, tuokaa limonadia ja popcorneja - tämähän alkaa olla viihdyttävämpää kuin keskiverto kotimainen elokuva.

Ei liene ihme, ettei montenegrolaisrouvalla ole minkäänlaista mielikuvaa kokonaisvaltaista käsitystä täkäläisistä näyttelysäännöistä, kun hänen kehää pyörittävä sihteerinsäkin on sekaisin kuin turkulainen liikenneympyrässä. Farssin loppunäytös alkaa, kun kehän valloittaa kolme valionarttua, jotka ovat niin erinomaisia, että tuomarittaremme vallan riehaantuu ja tarjoaa SA-kierroksen myös viimeiseksi kolmanneksi sijoittuvalle Sagalle.

Paras narttu -luokkaan on vetisen savotan päättyessä valikoitunut yhdeksän muodollisesti epäilemättä äärimmäisen pätevää shetlantilaista. Tuomari ilmoittaa pitävänsä eniten avoimen luokan voittajasta ja valiotriosta ja tarkistaa sitten kehäsihteeriltä, että pitäisikö nämä vielä sijoittaa paremmuusjärjestykseen, mihin häntä ystävällisesti kannustetaan. Hämmentynyt rouva pyytelee anteeksi, kun tämä on hänelle ensimmäinen kerta - koiranäyttelyssäkö?!? Enpä olisi arvannut.

Saga arvioidaan lopulta päivän neljänneksi parhaaksi nartuksi, mutten ole vakuuttunut, kehtaako sijoituksesta olla iloinen. Kevyen kenttäsekoilun päätteeksi kehäsihteeri tulee vielä tarjoamaan minulle varasertiä, joka - hupsistupsis - on unohtunut takaa. Kerron epäileväni, ettei sellaisia yleensä ruukata antaa Suomen muotovalioille, ja suosittelen etsimään sopivamman uhrin. Minkä korpikuusen kannon alta tämä tonttu oikein on kaivautunut päivänvaloon?

Läpimärkinä ja varpaat kohmeessa pakkaamme tarpeiston takaisin autoon ja karautamme kohti tukikohtanamme toimivaa hotelli Hiittenharjua, joka tarjoaa viihtyisän huoneen viidelle shelliäiselle ja herrrkullista häränfileettä niiden ryytyneille emännille. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Lauantaina pitämänsä rokulipäivän jälkeen lusmuaurinko jatkaa seuraavana aamuna taas muina taivaankappaleina itsensäpaljastelua, kun käännän Audin keulan kohti Raumaa, jonne näpsäkkä navigaattori keksii johdattaa meidät kohtalaisen kurvikasta rallireittiä pitkin. Kaltaiseni hyväuskoiset hölmöt ovat nykyään liian helposti moisten hipelöitävien Tekniikan Maailman testivoittajien vedätettävissä.

Puolalainen Elzbieta Chwalibog on houkutellut paikalle 73 shelttiä. Tämä täpäkkä täti osaa tunnetusti arvostaa laadukkaasti liikkuvia koiria, jollaisia meillä sattumalta on auto täynnä: sekä Ada että Magnus ovat aikaisemmin poistuneet hänen kehästään ruusukkeiden kera. Eilisen henkisen mahalaskun jälkeen tohdin siis toivoa ratkaisevasti parempia tuloksia.

Suurin osa uroksista arvioidaan erittäin hyviksi, mutta kahta valioyksilöä herttainen Chwalibogska silmäilee varsin muikeana. Magnuksen suuhun hän vain kurkistaa - tittelithän takaavat täyden kaluston - ja haluaa sitten itse retuuttaa asetella koiraa pöydällä nostelemalla sitä sekä päästä että hännästä, mikä ei tuota ehdottoman edustavaa lopputulosta. Yritän olla nauramatta Manustimen epäuskoiselle ilmeelle järjestellessäni sen raajoja takaisin aloitusasemiin.

Vaatimattoman kokoisessa kehässä Manunaattori ei pääse nousemaan lentoon, mistä herra mielenosoituksellisesti puhisten minulle huomauttaa. Kilpakumppaninsa tavoin hitusen höyryävä hilluhiirikin palkitaan punaisella nauhalla, mutta tanskalaiseen tyyliin tykitetty loppukiri ei aivan riitä, vaan Manustin sijoittuu toiseksi. Näen jo elämäni vilisevän silmieni edessä silmissäni kauhukuvan eilisen kamikazesyöksyn ilmaisesta uusinnasta, mutta tämän rouvan näkemyksen mukaan molemmat valiot ovat SA:nsa ansainneet.

Parasta urosta valitessaan tomera täti separoi kerman kurrista valitsee kärkinelikkonsa varsin nopeasti, ja riuskan harvennusurakan päätyttyä totean tyytyväisenä Manustuksen patsastelevan edelleen kehässä. Reippaan ryhmäliikuntatuokion jälkeen suunnittelen jo huomista ostoslistaa keskityn täydellisesti koiraani, joten polakkimuori ponnahtaa hieman yllättäen eteeni kertoakseen Magnuksen sijoittuneen toiseksi, mikä tarkoittaa sitä, että - hetkinen - päivän paras uroshan on - oijoijoijoijoooi - jo kotimainen valio.

Nyt huudetaan: ihanaa Magnus ihanaa, TÄMÄ ON IHANAAAAA!

Tässä vaiheessa tarkkanäköisimmät saattavat havaita tilkkaset hookaksoota silmäkulmissani, ja poikkeuksellisen tunnekuohun vallassa unohdan hetkellisesti vahtia kehäsihteeriä, joka on jo ojentamassa sinivalkoista ruusuketta kolmanneksi sijoittuneen uroksen ilahtuneelle omistajalle. Estääkseni karmivan kardinaalimunauksen potkaisen häntä nilkkaan kehotan häntä selkeästi artikuloiden kääntämään katsettaan piirun verran vastapäivään, jolloin sokeammankin näkökenttään väistämättä osuu oikea sertivoittaja ja tuore Suomen muotovalio.

Tästä minulla on puoluejohtajatasoinen mielipide: tuli iso jytky!

Huumassani halin julkista lähentelyä in-ho-a-vaa Manustusta, joka näyttää pidättelevän oksupoksua. Ryynätköön ryökäle rinnuksilleni, mutta tällaisesta tempusta se ei ilman ällöhempeilyä selviä.

Narttujen avoimen luokan arvostelun alkaessa kokoan itseni ja ahtaudun Adan kanssa kehään kuudentoista muun handlerin seuraksi. Pöydällä tuomari käsittelee nyrpeähköä neitiä yhtä persoonallisesti kuin Magnussenia ja toteaa sitten steriloinnin seurauksena vielä puolipalttoossa misseilevän Aduskan olevan edelleen erinomainen rotunsa edustaja.

Kilpailuluokkaan seuloutuu lopulta viisi soopelisirpaa, joista tuomari valitsee jälleen rivakasti perintöprinsessat sijoille kaksi, kolme ja neljä. Alan jo valmistautua hiipimään takavasemmalle, mutta piskuinen puolalaisrouva blokkaa väyläni ja julistaa Adan liihottelevan luokan voittajaksi. Marilla hypähtää kehän laidalla komean kolmoistulppi-tuplavoltti -yhdistelmän suorin vartaloin - tämä on selvästi hyvä päivä.

Valioluokassa esiintyy sama kolmikko kuin Harjavallassakin, ja edelleen nämä rouvakoirat ovat sekä erinomaisia että sertifikaatin arvoisia, mutta tänään Saga kipittää kakkossijalle. Kiiruhdan kiskomaan sfääreissään leijuvan Marillan takaisin maan pinnalle ja ankkuroin hänet Sagelin hihnaan: leuhotus vaihtuu nyt handlaushommiin.

Päivän parasta narttua valittaessa kehään palajaa kymmenen hyvää ja kaunista kilpailijatarta, joista rouva C karsii käden käänteessä kuusi - Sagaa kiitetään käynnistä, mutta Adan poseerausharjoitukset jatkuvat. Väen vähentyessä kiihkeä kilpailutunnelma saa yleensä niin hillityn neidin kuumenemaan, eikä se malta olla huutelematta hävyttömyyksiä hihkumatta kiitäessään rinnallani. Huomionkipeä bikinimalli sijoittuu kolmanneksi ja saa lohdutuspalkinnoksi vaaleansinisen ruusukkeen.

Kotimatkalla tunnen oloni omituisen tyhjäksi: eikö minun pitäisi tällä hetkellä lomailla seitsemännessä taivaassa, ratkeilla riemusta, soitattaa voitonmarssia ja olla ärrrsyttävän onnellinen? Kuitenkin rehellisesti analysoiden väkevin tunnetiloistani on helvetinmoinen suunnaton helpotus: Magnuksen näyttelyura on ollut minulle hirvittävä henkinen vuoristorata, jossa taivaalliset täysosumat ja järkyttävät flopit ovat viehättävästi vuorotelleet. Varsinkin viimeksi mainitut kokemukset esitän mielelläni suurieleisenä draamana koskettavana kasvutarinana, mutta nyt minussakin majailevan realistin on astuttava ulos kaapista ja myönnettävä, että eräistä käsittämättömistä käänteistä huolimatta Manustin valioitui kuitenkin varsin vaivattomasti keräten kotimaiset sertinsä vain viidestätoista näyttelystä. Tämän jälkeen voin vihdoin esittää herraa rennon reteesti.

Viiiiitsi vitsi, verenmaku suussa painetaan jatkossakin, haittaakse?

Latvia, Riika KV 29.10.2011 - Pientä unelmaa

Heinäkuussa Tallinnassa tärähtäneen täysosuman jälkeen tuollaiset vasemmalla tassulla voitettavat kyläkilpailut alkoivat euforisessa houreessani tuntua varsin vähäpätöisiltä, joten keksin ilmoittaa Magnuksen ja Sagan Riikassa järjestettäviin kansainvälisiin karkeloihin. Lokakuun lopun lähestyessä kyseinen mahti-idea alkaa tuntua vähemmän laadukkaalta, ja pakatessani autoa lähtöä edeltävänä iltana päätän viipymättä tarkistaa lääkärikirjasta Googlesta, mikä perkeleellinen psyyken kehityshäiriö pakottaa ihmisen kerta toisensa jälkeen hakeutumaan stressinsietokykynsä äärirajoille.

Mukaani tälle uuteen maailmaan suuntautuvalle ristiretkelle lähtee ensimmäisestä näyttelykoettelemuksestaankokemuksestaan esimerkillisen ripeästi toipunut Johanna. Tallinnasta on taivallettava Riikaan hieman yli 300 kilometriä, joten starttaamme ruusukkeiden- ja shoppailunhakuiselle road tripillemme jo perjantaiaamuna. Suomenlahden yli seilattuamme tankkaamme sekä itsemme että hörpiskelyyn taipuvaisen Huyndain ja kurvaamme sitten löysät housussa reippain mielin Pärnu maanteelle, jonka rinnalla umpitylsä kotimainen kakkostiekin muistuttaa Monacon F1-rataa: sadan kilometrin matkalle mahtuu suunnilleen tusina mutkaa. Toisaalta paikallisten huviajelijoiden ohittaminen on harvinaisen helppoa, ja konepellin alla hyrräävä 2,7 litran veekutonen ryystää bensaa kuin kansanedustaja ilmaista viinaa karjahtelee rouheasti kaasupolkimen lähennellessä lattiaa. Pois alta, blondit tuloo!

Matka etenee aurinkoisessa syyssäässä varsin joutuisasti, ja Viron ja Latvian välinen raja tuleekin vastaan yllättävän nopeasti. Suurempi yllätys on kuitenkin rajalla seisoskeleva setä, joka huitoo meitä pysähtymään: mitä halvattua? Tervehdittyämme tulliheppua iloisesti hän huomaakin erehtyneensä ja viittilöi katoamaan näköpiiristään jatkamaan matkaa. Mahdollisesti kaverin akuutti kielitaidottomuus pelastaa meidät perusteellisemmalta haastattelulta.

Olin olettanut latvialaisen maantien lähentelevän perunapellon ja loppuvuoden 1945 Hiroshiman katukuvan yhdistelmää, mutta baanapa onkin baltialaisittain ensiluokkaisessa kunnossa, joten ehdin vasta polkaista Huyndain uudelleen vauhtiin, kun joudunkin jo jarruttelemaan Riikan ruuhkaan. Minulle on etukäteen raportoitu paikallisen liikenteen etenevän villin lännen malliin, mikä aiheuttaa maalaistytölle sopivasti sydämentykytyksiä. Nyt silmät kiinni ja kaasua kieli keskelle suuta, nainen!

Luoviessani aggressiivisiksi mainostettujen latvialaiskaahareiden seassa onnistun järjestelmällisesti valitsemaan aina väärän ajokaistan, mutta väylävalssi sujuu onneksi huomattavan jouheasti. Kenties nämä wannabe-formulakuskit eivät halua selvittää, miltä maasturini keula näyttäisi tiiviisti oman auton kylkeä vasten painautuneena kunnioittavat Häkkisen ja Räikkösen heimosisaria ja antavat suomalaisrekisterissä olevalle autolle suosiolla tilaa.

Kaupungin halki köröttely kestää ikuisuuden, ja ajan vielä varmuuden vuoksi kunniakierroksen hotellin korttelin ympäri etsiessäni etukäteen varaamaani valvottua parkkipaikkaa, joka osoittautuu lopulta tavalliseksi julkiseksi pysäköintialueeksi. Tähtään kiesin kirkkaimman katuvalon loisteeseen, ja kun kaikki autoon jäävä käännettäväksi kelpaava materia on piilotettu ja varashälytin aktivoitu, rupeamme roudaamaan maallista omaisuuttamme kohti perusleiriä matkustamisen pitkästyttämien turrejen osallistuessa operaatioon tempomalla tahdikkaasti eri suuntiin.

Majapaikaksemme olen valinnut vaatimattoman neljän tähden Monika Centrum -hotellin, joka sijaitsee koirille miellyttävän ulkoiluympäristön tarjoavan Kronvalda-puiston laidalla ja vain noin 600 metrin päässä Skonto-hallista, jossa aion valioyksilöitäni huomenna esitellä. Ilmoitettuamme saapumisestamme yltiöystävälliselle ja erinomaisesti englantia hablaavalle respatytölle lähdemme paikallistamaan huonettamme 1800-luvun lopussa rakennetun neo-goottilaisen rakennuksen sokkeloisten käytävien syövereistä.

Pitkän reissupäivän jälkeen Nukkumatti ei tee illalla ohareita, mutta keskellä yötä havahdun huomaamaan, että olen epähuomiossa unohtanut varata sekä savuttoman että kummittelemattoman huoneen: TV on räpsähtänyt itsestään päälle. Johannan unta moinen ilmiö ei näytä häiritsevän, joten hetken asiaa ihmeteltyäni tallustan hakemaan kaukosäätimen, tööttään tölsän tainnoksiin ja matkustan pikajunalla takaisin Höyhensaarille.

Lauantaiaamuna sää on ankean syksyinen, mutta koska taivaalta ei enää sada mitään naista väkevämpää, päätän toteuttaa suunnitelman A ja siirtyä näyttelypaikalle kävellen. Strēlnieku ielan varrella asuvat ihmiset eivät tosin välttämättä arvosta urheiluhenkisyyttäni, sillä taisteluvaununi ja kivetyt kadut eivät varsinaisesti ole kovin hiljainen yhdistelmä. Railakkaasti rämistellen jatkan vaellustani, kunnes vain joitakin kymmeniä metrejä ennen näyttelyalueen porttia aamu-unisten riikalaisten rukouksiin vastataan, ja vetoalusta levähtää elokuvatyyliin kaikkiin neljään pääilmansuuntaan pudottaen kabiiniosaston komeasti keskelle katua - lähempi tarkastelu osoittaa, että neljästä runkoa koossa pitävästä ruuvista kolme on pudonnut matkan varrelle. Tyrmistyksestä toivuttuani sidon suomalaisia laatusanoja kuuluvalla äänellä luetellen kehikon kasaan koirien hihnoilla ja punnerran häkin takaisin kyytiin. Kiitos vaan, ohikulkijat, ei tartte ttukeletana auttaa.

Suomessakin säännöllisesti arvostelevan portugalilaisen Pedro Sanches Deleruen ihailtavaksi on ilmoitettu vain yhdeksän shelttiäistä, ja vilkaisu luetteloon venyttää kasvoilleni vähämielisen säteilevän hymyn: on nimittäin päässyt käymään niin, että Magnus on turnauksen ainoa uros. Sillä lienee siis vähintään kohtuulliset mahdollisuudet pärjätä tällä estradilla.

Suittuani shetlantilaisteni tupeet sieviksi alan lämmitellä Danskemania, joka vaikuttaa erinomaisen hyväntuuliselta ja yhteistyöhaluiselta. Hälytyskellojeni pitäisi soida aina, kun tuota tanskalaista naurattaa.

Kun ainoa pentu - joka selvästi toivoisi olevansa missä tahansa muualla - on arvosteltu, marssitan itseensä tyytyväisen Manustuksen kehään. Varsin pian kuitenkin muistan, että a) tämän otuksen kanssa ei ole terveellistä tuudittautua minkään asteiseen hyvänolontunteeseen ja b) Nummelan pienkonekenttää harjoituskiitoratanaan käyttävälle turbonaattorille tällainen postimerkin kokoinen sisäkehä on onnettoman pieni. Magnus syöksähtää vallattomaan nousuliitoon, ja minä joudun kirimään tosissani, jotten jäisi kierrosajoissa pahasti jälkeen. Tuomarin huomauttaessa, ettei tämä ole juoksukilpailu, pyydän häntä valistamaan asiasta myös koiraani. Räjähtävän ravisession jälkeen Magnussen patsastelee ryhdikkäästi ja näyttää pakahtuvan omaan erinomaisuuteensa. Mokoma omahyväinen rukkasmateriaali voittaa tämän erän 6-0.

Onneksi se voittaa muutakin: kehäsihteeri kiikuttaa käteeni sekä punavalkoisen sertiruusukkeen että valkoisen CACIB-sellaisen. Tuore Latvian muotovalio ei ole pysyä nahoissaan, ja kieltämättä omistajaakin hieman hykerryttää.

Kehästä päästyäni tyrkkään Magnuksen viattoman sivullisen riesaksi seuraksi ja viimeistelen Sagan esiintymiskuosiin. Ainoa junnu on nopeasti katsastettu ja avoimen luokan narttu ei ole uskaltautunut saapunut paikalle, joten neljä valioladyä kutsutaan arvosteltavaksi lähes välittömästi.

Portugalilainen charmi ei pure Sageliin, joka pöydälle jouduttuaan mulkoilee tuomaria epäluuloisesti ja on lähentelystä tyypillisen loukkaantunut. Ahdasmielisestä asenteestaan huolimatta Hänen Äkäpussiutensa ravaa ensin kauniisti luokkansa kakkoseksi ja tuokiota myöhemmin päivän toiseksi parhaaksi nartuksi. Peruspassiivinen suoritus palkitaan vara-CACIBilla.

Kehän laidalla erilaisilla hyppysarjoilla itseään viihdyttänyt Magnus jatkaa performanssiaan kuumana ja ylivireisenä. Ei varsinaisesti ole yllätys, että portugalilaissetä valitsee sprinttikilpailun voittajaksi rotunsa parhaaksi nartun, joten Manuel saavuttaa sille asettamani tavoitteet päihittämättä ainuttakaan kilpakumppania. Onneksi tyylipisteitä ei lasketa, vaan lopputulos ratkaisee.

Joudun odottelemaan tunnin verran Magnuksen valionarvon vahvistamista ennen kuin pääsen kolistelemaan palaamaan takaisin hotellille. Matkan varrelta poimin talteen yhden kadonneista ruuveista, loput on tuomittava menetetyiksi Latvian tasavallalle.

Johanna on kuluttanut aamupäivän tehokkaasti shoppaillen, ja nautittuamme yhdet jääkaappikylmät oluset huilattuamme hetken suuntaamme kiertelemään vielä muutamaan ostoskeskukseen. Paluumatkalla ohitamme erään vastustamattoman viehättävän terassin, ja pian ohikulkijat saavat pällistellä kahta huopiin kääriytynyttä irkkukahvejaan kynttilänvalossa siemailevaa blondia. Kokemus on vinksahtanutta asetelmaa korostavine joululauluineen mielenkiintoinen, suosittelen.

Poikettuamme vielä muutamassa pienessä pubintapaisessa anniskeluloukossa suositussa menomestassa palaamme Johannan vastustelusta huolimatta kiltisti hotellille vällyjen väliin. Otan kaukosäätimen varmuuden vuoksi käden ulottuville, mutta tänä yönä televiitsio ymmärtää pysyä kiinni.

Sunnuntai-aamuna nautimme tyylikkään hotellin tasokkaasta aamiaispöydästä ennen kuin tie jälleen kutsuu kulkijoita. Hieman jännittyneenä vien ensin koirat autoon ja kartoitan samalla kiesin kuosin: kukaan ei ole kokenut tarpeelliseksi räjäyttää renkaita, sabotoida sivupeilejä tai imaista menovettä tankista. Kun auto on pakattu, sujahdamme rauhallisen aamuliikenteen sekaan.

Jumitamme jälleen eräissä etenemistämme kahden korttelin välein hallitsevista liikennevaloista, kun autojen välissä jalkaisin seilaava keski-ikäinen kaljuuntuva kaljamaha komea nuorimies katsahtaa Huyndain keulaa, taputtaa konepeltiä ja nostaa peukalonsa pystyyn leveästi hymyillen. Epäluuloisena arvuuttelen, mahtoiko kaveri riemastua kohdatessaan aitoja Suomi-neitoja vai onko joku prkeleen pässi sittenkin puhaltanut toisen rekisterikilven.

Kaupungin valoviidakosta selviydyttyämme eteemme aukeaa taas suoraa tietä silmänkantamattomiin, joten päätän aikani kuluksi kikkailla vakionopeudensäätimellä. Mukavuudenhaluisuuteni singahtaa siltä istumalta seitsemänteen taivaaseen enkelikuoron laulaessa hoosiannaa taustalla: tällainen ajonautinnon moninkertaistava vekotin kuuluisi ehdottomasti vakiovarusteeksi jokaiseen polkupyörää raskaampaan kulkupeliin. Muistan sentään ekstaasihöyryissäni pysähtyä Pärnussa tarjoamaan autolle tankillisen ysivitosta, jonka litrahinta on 30 senttiä halvempi kuin kotikonnuilla, mikä saa lystin tuntumaan lähes ilmaiselta ja tällaisen panssarivaunun kuljettamisen taloudelliselta matkailuvaihtoehdolta.

Latvialainen kehäkulttuuri on nyt niin nähty tullut tutuksi, joten seuraava kohteemme lienee Liettua. Sitä ennen aion kuitenkin keskittyä erääseen pakkomielteeseen projektiin, jonka toteuttaminen vaatii pulskaa pankkitiliä, harvinaisen hyvää hermorakennetta, kilokaupalla kärsivällisyyttä, turkasesti tuuria sekä yhden sinivalkoisen ruusukkeen.

Täsmäisku Tervakoskelle, venkulointia Vantaalla ja epätoivoa Eckerössä

Tuomaripoliittisista syistä sessejäni ei ole kesän 2011 aikana kotimaisissa kehissä nähty, mutta jottei uskottavuuteni aktiivisena näyttelyharrastajana kärsisi peruuttamattomia vahinkoja, rynnistän reippaan kolmen koitoksen loppukirin ennen ansaittua perinteistä talvitaukoa.

Elokuun viimeisenä lauantaina Suomi nauttii suloisen suven viimeisestä hellepäivästä: kansa rientää rannoille imemään itseensä lämpöä ja lempeä, elitistit viuhahtavat viheriöille vertailemaan svingejään, helsinkiläisjupit kipittävät Kappelin terassille ja me masokistit matkaamme Tervakoskelle kansainväliseen koiranäyttelyyn.

Ennen shelttejä kilvoittelevien schipperkejen arvostelua katsellessani ehdin hetken kummastella kehässä pyörivää täti-ihmistä, joka rintapieleensä kiinnitetystä ruusukkeesta päätellen onkin tsekkituomarimme Jaroslava Ovesna. Ratkaisevia A-kirjaimia syrjivän sisälukutaitoni ansiosta oletin hänen olevan Jaroslav Jagrin oloinen, liuhulettinen jääkaappi-pakastinyhdistelmä, mutta koiriani onkin saapunut ihastelemaan solariumiin ja itseruskettaviin tuotteisiin koukussa oleva terveesti ruskettunut rouvashenkilö. Ilmeisesti muutkin sheltinomistajat kärsivät samanlaisesta lukihäiriöstä - tai ovat paremmissa väleissä sammakkoprofessorin kanssa - sillä shetlanninpaimenia on ilmoitettu vain 45, mikä on mielestäni tuomarin kansalaisuus huomioon ottaen varsin vähän.

Aurinko paahtaa pilvettömällä taivaalla, mutta tutustuttuani näyttelyluetteloon ylleni ilmestyy henkilökohtainen myrskypilvi: olen nohevana naisena ilmoittanut Magnuksen valioluokkaan, koska avoimessa luokassa on yleensä enemmän tungosta, mutta alhainen taktikointini menee perusteellisesti pershielleen, sillä kehään aikoo kipaista vain neljä avohoitotapaustaurosta ja peräti kuusi tittelihirmua. Miten vasemmalla kädellä ja oikealla aivolohkolla pitkän matematiikan taituroinut ihminen voikin laskelmoida näin väärin.

Magnuksen kuontaloa kuosittaessani totean, että kansainvälisiin koitoksiin todellakin ilmoitetaan vain parhaista parhaat - siksipä olenkin osallistunut tällaiseen tapahtumaan viimeksi vuonna 2006 -  tuomari on nimittäin katsonut kaikki arvostelemansa koirat erinomaisiksi rotujensa edustajiksi. Kehän laidalla tosin kiertää huhu, että yksi koira olisi saanut sinisen nauhan, mutta tästä ei kenelläkään liene näköhavaintoa.

Helteen herpaannuttamaa Manustinta ei kiinnosta panostaa patsasteluun, joten en tänään ole lainkaan pahoillani siitä, että arvostelu sanellaan koiran seistessä pöydällä. Samalla kuulen suorana lähetyksenä, mitä mieltä tuomari on näkemästään, ja hänen persoonallisesta habituksestaan huolimatta tuomio kuulostaa varsin oikeudenmukaiselta.

Kehä on riittävä Magnuksen egolle varsin passelin kokoinen tanskalaisen kiitoradaksi - matkaan siis. Takakaarteessa kiriessäni kuulen jonkun arvioivan, että koirani liikkuu paljon paremmin kuin edellinen kilpakumppani. Onnitteluni terävästä havainnoinnista ja asiantuntevasta lausumasta.

Kilpailuluokassa Tyyris Tyllerölle tädille tuottaa huomattavia vaikeuksia sijoittaa uroita paremmuusjärjestykseen: hän juoksuttaa, ihmettelee, juoksuttaa, pähkäilee, juoksuttaa ja tuijottaa koiria kuin ei olisi aikaisemmin sellaisia nähnyt - vai mitä tuumaatte tästä tyylinäytteestä:

Huolellisen arvonnan harkinnan jälkeen rouva Ovesna suvaitsee tehdä päätöksensä ja kirmauttaa Manunaattorin SA:n arvoisesti kolmanneksi. Paras uros -luokassa höyryveturini jää täpärästi sijoittumatta, mutta ainakin olemme molemmat saaneet liikuntaa koko ilmoittautumismaksun edestä.

Seuraavaksi on vuorossa psykologian YO-tehtävä:

Henkilö K on ilmoittanut 11 kuukauden ikäisen sijoitusnarttunsa kansainvälisen koiranäyttelyn junioriluokkaan, mutta joutuukin jättämään sen ensimmäisen kiiman tärppipäivien takia kotiin, jottei velikoiran keskittymiskyky olisi pahasti koetuksella. Arvioi henkilö K:n v*tutuksen määrää, kun hän näyttelypäivänä huomaa luettelosta, että ko. luokkaan on ilmoitettu vain kolme (3) koiraa.

Ei siitä sen enempää.

Todennäköisesti joku on huomauttanut tsekkitädille aikataulusta, sillä nyt kehä pyörii niin vauhdikkaasti, etten ehdi viimeistellä Sagan kampausta ennen kuin viisi valionarttua jo kutsutaan kehään. Sen arvosteluvuorokin menee ohi lähes huomaamatta, koska koirani kirjaimellisesti vain piipahtaa pöydällä ennen kuin meidät jo hätistellään kipaisemaan edestakaisin, sivuliikkeistä tuomari ei ole edes näennäisesti kiinnostunut. Tämä ei vaikuta lupaavalta.

Kylmä rengas kiristää achteriani täysin turhaan: ruskettuneen rouvan mielestä Saga on paitsi kerrassaan erinomainen yksilö, myös luokkansa paras. Solmiessani erisävyisiä punaisia nauhoja sen hihnaan pystyn vielä pitämään ylärekisterini peruslukemilla, mutta leukani luisu kohti rinnuksia alkaa, kun tämä käsittämättömän hyvällä arvostelukyvyllä siunattu tuomari kotvan kuluttua ilmoittaa, että Sageli on myös päivän paras narttu, ja tällaisissa kyläkilpailuissa siitä on tapana palkita CACIBilla.

Päässäni jo korskeasti kuohuva pissa alkaa ikävästi roiskua korvistani, kun Saga lopulta valitaan rotunsa parhaaksi. Enhän toki vähempään voisi enää tyytyäkään.

Sekä kesästä että menestyksen makeudesta on jäljellä vain messevät muistot, kun täydellisen koleana syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna kurvailen Tanskan nuorten kuninkaallisten kanssa Vantaalle. Magnuksen mielestä siskoplikka olisi edelleen melkoinen herkkupeppu, mutta sulotuoksut eivät enää aja raisun rakastajan aivotoimintaa sen takajalkojen väliin.

Potentiaalisena ERI-automaattina pidetyn romanialaisen Christian Stavarachen katsastettavaksi on ilmoitettu 58 shetlantilaista, mutta hänen lempivärikseen osoittautuukin hieman yllättäen sininen, sillä avoimen luokan urosten arvostelun päättyessä vain kuusi koiraa on arvioitu erinomaisiksi. Kehään tepasteleva valioviisikko on sentään romanialaisittainkin tarkasteltuna laadukas, mutta sitäkin kiusaa vakava vitsaus: väärän muotoiset silmät.

Tuomari silmäilee arvioivasti pöydällä vuorollaan pönöttävää Manustinta ja todettuaan "ahaa, thörtieit" ilmoittaa haluavansa myös mitata koiran. Juutti ei olekaan aikaisemmin joutunut kehässä mittakepin alle, mutta kyseisen kapistuksen käsittely ei liene tälle sedälle turhan tuttua puuhaa, sillä operaation jälkeen hän hihkaisee ihastuneena "ohoo, thörtifaivpointfaiv". Hienoa, Hermanni, eihän se mennyt kuin reilun tuuman verran vituralleen.

Herra määrittelee alamittaisen Magnuksen kamalista katsantoelimistä huolimatta kokonaislaadultaan erinomaiseksi, mutta kilpailuluokassa jätkä hiihtelee hädin tuskin neljänneksi, eikä SA:sta tarvitse edes haaveilla. Urokset arvosteltuaan setä S saapuu kehän laidalle luennoimaan yleisölle sheltin silmien muodon merkityksestä: näkimien pyöreys todellakin on tämän rodun suurin ongelma, eikä simmuja pidä missään tapauksessa erehtyä arvioimaan vain osana kokonaisuutta.

Ennen narttujen arvostelun alkua raportoin Maikille, että tämä tuomari EI tule arvostamaan Agnesta - tuskin puolitoistametrinen nainen pettymyksen takia muutenkaan kovin korkealta tantereeseen tipahtaisi, minulle vapaapudotuksen lopussa odottava äkkipysäys on huomattavasti ravistelevampi kokemus. Junioriluokan etenemistä seuratessani epäilykseni tulevan mahalaskun näyttävyydestä vain vahvistuvat: kaikki seitsemän ennen Anuliinaa esiintyvää neitosta tylytetään melko mitättömiksi erittäin hyviksi.

Vetäistyään ryhdikkäästi pöydällä nököttävän Agneksen hännästä tuomari kertoo olevansa iloinen, ettei sen peräpropeli ole kiinnittynyt liian alas, mikä on tässä rodussa nimenomaan nartuilla yleinen ja vakava virhe. Selostusta kuunnellessani minun silmäni ovat epäilemättä liian pyöreät, mutta ne sopivat hyvin yhteen ammolleen lonksahtaneen suuni kanssa. Hännän perusteella pätevä setä pystyy arvioimaan koko koiran rakenteen erinomaiseksi, mutta kertoo toivovansa, että sen silmät olisivat paremman muotoiset.

Hanki ammattiapua.

Romaniherra lohduttaa minua vihjailemalla, että mikäli muuten ihastuttava koirani liikkuu hyvin, niin... Ilmaan heitetty pallo sisältää toivon punaisesta nauhasta, joten kiiruhdan ottamaan koppia. Tiedän, että veljeään paremmin koulutettu tasapainoisempi tanskatar etenee tyylikkäästi, ja tietenkin toivoisin, että tuomari vaivautuisi katsomaan neidin liihottelua, mutta hän on jo kääntynyt valistamaan kehäsihteereitä koko rodun tulevaisuutta uhkaavasta hännänkiinnitysongelmasta.

Kiihkeän peräsinesitelmän aikana Agnes seisoo ympärillään pörräävästä ampiaisesta ja siitä aiheutuvasta hermostuneesta heilumisestani huolimatta tyynesti aloillaan ja näyttää pohtivan, mitä minä etelän nainen huidon. Kouhottavaan lähisukulaiseensa verrattuna neidin kehäkäytös on suorastaan aristokraattista, mutta huomioni herpaantuessa täpäkkä tanskatar muistuttaa olemassaolostaan ponnahtelemalla tasajalkaa taivasta kohti.

Vauhkottuaan hännistä tarpeekseen herra Stavarache ilmoittaa, että Agnes on luokan ainoa erinomainen narttu ja silmistään huolimatta sertifikaatin arvoinen.

Farssi Narttujen arvostelu jatkuu samalla linjalla: punaisia nauhoja jaetaan säästeliäästi ja vaaleampia versioita vieläkin kitsaammin, ja lopulta PN-luokkaan sipsuttelee yksitoista daamia. Tuomari ei vilkaisekaan Agnesta, joten ei ole yllätys, että päivän ainoa palkintomme on pellekoulun päättötodistus avartava kokemus.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna järjestetään kansainvälinen näyttely Eckerössä. Muuta julkaisukelpoista sanottavaa minulla ei aiheesta olekaan.

Lopuksi, arvon lynkkauskomitea, kieputan köyden kaulani ympäri, sidon sen tukevaan tammenoksaan ja kiipeän jakkaralle, jonka potkaisen altani olemalla julkisesti tyytyväinen siitä, että sekä tsekkitäti että romanialaissetä - kuten myös eräs sokea tyylikäs slovenialaisherra, jota en muuten muistele lämmöllä - ovat arvostelleet ja palkinneet koiria, eivät niiden esittäjiä. En ota kantaa siihen, ovatko heidän valintansa olleet poliittisesti, ekumeenisesti ja rotumääritelmällisesti korrekteja, mutta oi te kauniit ja rohkeat näyttelytoimikunnat: pitäkää tämä linja tuomarikutsuissanne, ja minä lupaan tuutata tileillenne käsittämättömän määrän euroja, tuskastua mutisematta liian pienissä kehissänne, viihdyttää yleisöä sätkimällä tanskalaisen prinssikoiran narrina ja varata pokaaleillenne kunniapaikan linnamme länsisiivessä.