Koira(näyttely)hullun päiväkirja

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan

2011-12-29T17:30:00.009+02:00

Tämän blogintekeleen tunnussana on jo nelisen kuukautta ollut myöhemmin, joten neljä eri syistä unohtumatonta näyttelyreissua odottaa edelleen raportointia - rungot voin sentään rehvastella jo kirjoittaneeni, mutta viimeistely ~~kusee~~ on tekemättä. Inspiraationi on kaverilla lainassa. ~~Viinilasi~~ Kahvikuppi kaatui näppäimistön päälle. Nämä Etelä-Suomen rapsakat pakkaset ja hanget korkeat nietokset houkuttelevat pulkkamäkeen. Ja kiirettä on muutenkin pitänyt. Muiden tärkeiden projektien parissa nimittäin.

Älkää viitsikö. Syy se on tekosyykin, ja minulla niitä on monta.

Vitkastelusta huolimatta toivotan teille erinomaisen loistokasta vuotta 2012!

Viro, Harju 16.-17.7.2011 - Taivas varjele, mitä sieltä tulee!

2011-09-01T16:53:00.000+03:00

Lähes kahdeksan kuukauden tuumaustauon aikana tällaisen keskiverron koiranomistajan muisti ehtii tuhota tietokannastaan niin paljon pettymyksiä ja tarpeeksi tappioita, että näyttelymatka Suomenlahden toiselle puolelle alkaa taas tuntua loistavalta idealta - kenties lääkitykseni kannattaisi tarkistaa, sillä viime vuoden tulosten perusteella tittelinmetsästysyritykseni päättyvät yli viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä hermoromahdukseen. Henkiseksi tuekseni ~~huiputan~~ houkuttelen pahaa-aavistamattoman ystäväni Johannan, jolle markkinoin koiria, stressiä ja muovinauhoja sisältävän viikonlopun shoppailureissuna Tallinnaan. Virolaisuroot huomio: pitäkääpä Jumala mielessänne ja housut jalassanne, blondit tulloo!

Hienoisen lisäjännitysmomentin turneeseemme tuo se sivuseikka, että minä toimin nyt ensimmäistä kertaa sekä matkanjärjestäjänä että kuljetusvastaavana, minkä tosin muistan mainita Johannalle vasta satamassa. Ensimmäinen erikoiskoe kurvaillaankin jo Länsiterminaalissa: joku insinöörinplanttu on varmasti naureskellut nörttiviiksiinsä kehitellessään alueelle ajoreitin, jolla testataan sekä auton ohjattavuutta ja jousitusta että kuljettajan kärsivällisyyttä. Samalla kyykytetään muutamaa huomioliiveihin sonnustautunutta duunaria, jotka joutuvat opastamaan laivaan pyrkiviä tomppeleita tämän mestariteoksen läpi. Suunnittelupuuhaan onkin taidettu vaatia vallan dippainssi.

Tallinnan terminaalissa järjestelyjä on puolestaan muutettu käytännöllisempään suuntaan, joten emme joudukaan koekäyttämään kaikkia keskustan liikennevaloja, vaan pääsemme sujuvasti pujahtamaan Narva maanteelle, jonka varrella tukikohdaksemme ~~arpomani~~ valitsemani hotelli Oru sijaitsee. Perinteisesti jokaiseen BlondExpressin matkaan kuuluu määränpäästä riippumatta vähintään yksi hallittu U-käännös, jonka nytkin tunnollisesti veivaan ennen kuin kuulutan kuljetuksen saapuneen perille ja annan luvan avata turvavyöt.

Silmäilen hieman huolestuneena hotellin aulassa ja pihalla ~~örveltävää~~ ilakoivaa hääseuruetta ja laskeskelen, että porukan tuottaman melusaasteen määrä tulee olemaan kääntäen verrannollinen yöuneni laatuun ja suoraan verrannollinen huomisaamuiseen v*tutukseeni. Jo nousuun singahtanut käyrä alkaa kuitenkin loiveta huomatessamme, että meille onkin varattu talon ainoa sviitti, jonka erillisen makuuhuoneen, tilavan kylpyhuoneen ja tyylikkään sisustuksen kruunaavat jääkaappi ja sauna. Olosuhteet lienevät sittenkin varsin siedettävät.

Kun nelijalkainen herrasväki on hoidettu, lähdemme ~~vaarantamaan liikenteen~~ hakemaan täytettä ~~minibaariimme~~ jääkaappiimme ja navigaattorin ehdotuksesta ja suosiollisella opastuksella suunnistan Mustakiven Selveriin. Paluumatkalla komentelevaan miesääneen tympääntyneenä uhmaan TomTomia niin menestyksekkäästi, että saan kunnian tehdä tuplasarjan uukkareita ja niistä näyttävimmän keskellä isoa risteystä. Kalpeaksi muuttunut ja ~~liikkuvasta autosta loikkaamista suunnitteleva~~ penkkiään vasten painautuva Johanna ymmärtää onneksi olla laukomatta asiattomia kommentteja, mutta kruisailtuani kaikilla Tallinnan koillisosan pikkukujilla päätän oma-aloitteisesti vastedes noudattaa Pyhältä Aparaatilta saamiani ohjeita.

Palatessamme sviittiin osaan jo ovesta tulvahtavasta tuoksahduksesta päätellä, mitä jompikumpi koirista on poissaollessamme puuhastellut: kokolattiamatolle on taiteiltu kokolattiapjaska. Persvillatutkimuksen perusteella tuuppaan Sagan kylpyhuoneeseen odottamaan jatkotoimenpiteitä ja alan häivyttää mattoon ilmestynyttä maastokuviota shampoon avulla - kamomillan ja ripaleen yhteisodööri on jopa minun heikohkolle hajuaistilleni kohtalaisen haastava, joten joudun punaviinin avulla kannustamaan itseäni viehättävään urakkaan. Muutamaa lasillista myöhemmin iloinen yllätys on siirretty kannelliseen roska-astiaan odottamaan siivoojaa, joka epäilemättä tulee myös yllättymään, ja minä kömmin petiin jännittämään seuraavaa päivää.

Hotellin yleisen tason kanssa linjassa olevan aamiaisen jälkeen Johanna laittaa saunan lämpiämään ja minä lähden katkeralle ristiretkelleni: Viimsi staadion ei viime vuoden tutustumiskäynnin perusteella varsinaisesti kuulu suosikkikohteisiini. Hilpeä hautajaisfiilis alkaa onneksi väistyä, kun nouseva aurinko potkii pilvet pois edestään, löydän näyttelyalueen helposti liimautumalla varmuuden vuoksi suomalaisessa rekisterissä olevan farmarimallisen auton takapuskuriin ja saan Volvon pysäköityä aivan näyttelyalueen sisäänkäynnin viereen. Kenties tämä nimenomainen päivä ei olekaan kirottu.

Taisteluvaununi on uuden sateelta, paahteelta ja jopa UV-säteilyltä suojaavan peitteensä ansiosta muuttunut Punaiseksi Paholaiseksi, jossa arvon näyttelytähtien on väentungoksessakin mukavaa ja turvallista matkustaa. Niinpä ne ovat numerolappuja infopisteestä jonottaessamme tyytyväisen tietämättömiä venäläismammoja vastaan käymästäni kyynärpäätaistelusta, jonka päätyttyä toinenkin osapuoli ymmärtää, ettei pitkän suomalaisblondin ohi ole terveellistä kiilata.

Bulgarialaisen Nikolina Davidovskan arvosteltavaksi on ilmoitettu 15 shetlantilaista, joista peräti kuusi on saapunut paikalle Suomenlahden eteläpuolelta, mutta ennakkoasetelmat voisivat olla suotuisammatkin. Itsesäälissä dipattua pessimismiä mutustellen hinaan Paholaisen turistiksi ja hovikuljettajaksi Tallinnaan matkanneen Marjukan teltan viereen ja alan pyntätä Magnusta edustuskuntoon. Tukka pystyssä herra vilkuilee pettyneenä kehään: siellä ei ole ainuttakaan estettä, ei edes yhtä pienenpientä putkea. Onneksi itsensä - ja yleisön - viihdyttäminen ei ole koskaan ollut turbonaattorille ongelma.

Hieman ennen shelttien arvostelun alkua järjestäjät keksivät kuuluttaa, että kymmenkunta autoa, mukaan lukien eräs sininen Volvo, täytyy välittömästi siirtää, ja niin paraatipaikka portin pielessä vaihtuu äkkiarvaamatta luonnonmukaisempaan vaihtoehtoon läheisellä heinäpellolla. Kerrassaan mainiota, ettei pysäköintikieltomerkkejä olla vaivauduttu asentamaan jo ennen näyttelyä, koska nyt operaation ajoitus ilahduttavasti pompsauttaa verenpaineeni uusiin ulottuvuuksiin.

Palattuani kunnostamaan mielenosoituksellisesti venkoilevan Manustuksen palttoota vilkuilen jo alkaneiden junioriluokkien arvostelua: voittajiksi valitaan kookkaanpuoleiset sveitsiläissisarukset, mikä on verrattoman oivallinen päätös. Arvatkaapa, miksi tohdin ilmoittaa omat rohjakkeeni tämän tuomarin ihmeteltäviksi.

Nuorten luokan poikaduon kisaillessa keskinäisestä paremmuudesta leposykkeeni alkaa lähestyä kahtasataa, mitä edesauttaa myös se, ettei Magnus vaikuta olevan vähimmässäkään määrin kiinnostunut yhteistyöstä kanssani. Tarjoilija, saisinko vielä nitroja, diapameja ja viskipaukun jäillä, kiitos.

Kaikki pitäisi olla kunnossa: koirat ovat terveinä, emäntä on terveenä. Ainoa, kenestä on huolta, on tietysti selostajaosasto, täällä ei aina olla terveenä, mutta ei sen väliä. Kehän laidalla Danskeman uhoaa muille uroksille: "Älä tule meidän takapihalle. Äläkä etupihalle." Näytähän Magnus meille, millaista on kunnon tanskalainen pullistelu! Sauna on laitettu lämpiämään, puita on lyöty kamiinaan ja lämpö kiukaassa alkaa nousta. Onko se jatkuvalämmitteinen kiuas vai puukiuas, se nähdään seuraavien hetkien aikana, kun avoimen luokan arvostelu alkaa.

Magnus on parkkeerannut sinne omalle paikalleen, eikä kilpakumppania näy mailla eikä halmeilla! Siinä on kehä, miksi et mene?! Siellä tuomari jo leipoo Manustinta niin, että koirasta meinaa tulla torttua. Sitten pääsee tanskapoika höyläämään ja lähtee Maata kiertävälle radalle, siinä esittäjä jää jälkeen kuin vanha resiina! Magnuksella on kyllä pöksyissään sellainen paristo, jolla voisi valaista koko korttelin ja lämmittää 35 saunaa. Tuo koira on vähän erilainen kun meikäläisen herätyskello, joka pysähtyy kaksi kertaa yössä, joko se johtuu kellon huonosta kunnosta tai pattereista, en tiedä ihan varmasti kummasta.

Oijoijoi, homma leviää kuin kuuluisat juustovoileivät, kun Magnus pyörii kuin väkkärä kehään heitettyjen makkaranpalojen perässä, ja emännän päässä kuuluu Kalinkan kuudes säkeistö väärinpäin! Nyt kannattaisi vähentää tuota herkkujen hamuamista ja keskittyä esiintymiseen. Sieltä se vaaleanpunainen nauha kuitenkin heilahtaa kuin entisen miehen kärpäspyydys.

Kilpailuluokassa Magnus näyttää, että löysää vain hihnaa niin minä päräytän menemään! Ja tämä tosiaan tämä löysän antaminen Manunaattorille on sama melkein kuin itsensä hirttäisi, siinä koira vie ja esittäjä vikisee, tosin vikinä ei vielä edes kuulu naapurikerrostaloon, saatikka sitten rivitaloalueelle. Nyt on kyllä sellainen pyöritys Magnussenilla ollut viimeiset puolitoista minuuttia, että vähitellen pitää laittaa kylttejä, että mihin emännän pitää mennä. Antakaa hänelle kompassi, etsikää uusi asema! Yleisö huokailee täällä jo pelkästä myötätunnosta.

Kova on vyöry kehässä, kun koirat venyttävät askeltaan, ja tuomarin kädet käyvät kuin entisellä mateenpyytäjällä, kun hän viittoo Magnuksen luokkavoittoon. Nauttikaa! Ihailkaa! Huutakaa kotona!

Kaikilla uroksilla ovat palkeet sen verran tiukalla, että sertiluokkaan saadaan vielä kuuma kilpailu. Nyt pistäkää pojat ralli päälle näin, voisiko sanoa, lauantaipäivän kunniaksi. Yleisö elää kehän laidalla, sitä on tullut koko ajan lisää, onko tanskalaisen fanijoukko herännyt liian myöhään tänään, arvostelu alkoi paikallista aikaa kahdeltatoista, pitää mennä ajoissa nukkumaan, että ehtii kentälle katsomaan näyttelyä, ei tämä mikään turistimatka ole!

Katsokaa nyt, mitä tekee rouva Davidovska! Näääin, hän katselee siinä kaikessa rauhassa, kun erinomaiset urokset kirmaavat ympäri kehää, tuolla tavalla noin, ja sanoo, että huhhahhei! Armoa ei pyydellä, siellä juostaan, taistellaan ja puhalletaan tuomarista ohi niin, että tulee flunssa!

Magnuksen jalat käyvät siinä kuin sillä kuuluisalla entisellä sinisellä bussilla, katsokaa tämän nuoren uroksen liikkeitä... OOOOOOOOOOOOOOOOOOIIIIIIIIII, NÄITTEKÖ, MINKÄ TEMPUN KAVERI TEKEE?!? NÄITTEKÖ, MINKÄ TEMPUN KAVERI TEKEE!?! PISTÄÄ TÖPPÖSTÄ TOISEN ETEEN, JA KILPAILIJAT KATSOVAT KEHÄSSÄ, ETTÄ HERRANJESTAS, MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU?!? MAGNUS KIETOO TUOMARIN TASSUNSA YMPÄRILLE JA OTTAA, KYLLÄ OTTAA NÄYTTELYURANSA YHDEN HIENOIMMISTA VOITOISTA, EI MITÄÄN MUUTA VOI SANOA! Katsokaa: kaksivuotias nuorukainen, sinne viimeinen poseeraus ja emäntä katsoo, että taivas varjele, mitä sieltä tulee – sieltä tulee SEEEEEEEEERTI! Ja sen nappaa Magnus Danskeman - vielä kerran, ei voi kukaan muu väittää muuta kuin että on, on se sellainen ruusuke, ooon se sellainen ruusuke. Vielä sitä tutkitaan siellä, mutta siellähän se emännän kädessä on, mitä sitä tutkimaan. Nyt tärähtää tanskalaisesta muotovalio niin, että värinä kuuluu Venäjälle asti! Hienoin, ihanin, maistuvin titteli!

Ja sitten pöllyttämään PU-luokkaan, sehän se tämän pelin henki on. Katsotaas, mikä on tuomarin ratkaisu: Magnussen on vireessä ja iskee sieltä kuin RRRAKETTI! Siitä tulee paras uros... eipäs tulekaan, koska juniori voittaa... tulipahan tuokin sitten sanottua. Näin tuomarikin on todettu tavalliseksi kuolevaiseksi tässä näyttelyssä, ja siellä hän nyt juttelee mukavia esittäjille. Sanoo todennäköisesti venäjäksi "tule keväällä Bulgariaan kalaan, siellä on mukavaa".

Emännän leirissä on sellaista pientä ystävyys-, yhteistyö ja avunantohenkeä, siellä Marjukan kädet käyvät kuin entisellä ompelukoneenkorjaajalla, kun hän kunnostaa Sagan turkkia. Kaksi avoimen luokan narttua on arvostelu, joten eikun siitä uudestaan sitä kuuluisaa matoa koukkuun ja pilkille, aurinko paistaa ja kelpaa odotella ja katsella, että mitä koukkuun tarttuu.

Ei ole varmaan mikään yllätys, että Saga hyppää itse pöydälle, tuomaria naurattaa ja yleisö hurraa! Nyt sen vaaleanpunaisen nauhan täytyy tulla... tuleeko se tästä... TULEE! Pikkuisen alkaa hellankoukku kuumentua siellä kilpailijoiden leirissä, siinä osan porukasta sormet ovat jo palaneet ja nyt eiköhän polteta ne karrelle tässä seuraavassa luokassa. Nyt se kyllä kutittaisi alavatsaa, jos tästä Sagakin pystyisi sen sertin nappaamaan.

Emäntä esittää Sagaa koko voimallaan, koko taidollaan ja koko tahdollaan, ja narttu kulkee kuin entisen teinipojan unelma. Kilpailijoille lyödään hirveää painetta tällä hetkellä! Sinne lyödään sellaista painetta, että esittäjien kädet tärisevät kuin ensimmäisillä treffeillä sillä nuorella miehellä, joka kyseli, että "Joko saa pitää kädestä, joko saa pitää kädestä?" Sieltäkö tulee nyt Sagan serti!? TULEE! Sagastakin tulee Eestin muotovalio! Tulee, sieltä tulee! Avonartut pelataan kebabkioskille! Oijoi, kun on hunajaa! Tämä tekee kyllä, tämä tekee aikalailla jökylää paikkaa!

Paras narttu –luokka onkin sitten sellainen kilpailu, että sinne ei erittäin hyvillä ole asiaa. Siinä ei ehdi kissaa sanoa, kun Saga on taas vauhdissa. Ja katsokaa tätä meteliä, liput liehuvat, siellä vedetään jo valssia katsomossa ja suomalaisyleisö on riisunut paidat päältään, kenties osa ottaa jo kohta housujakin pois, mutta sillä ei ole mitään väliä! Kylmän viileästi emäntä esittää koiraansa, ja saa nähdä, vieläkö hän voi onnistua siinä... OOONNISTUU! OIIJOIJOIJOIJOIJOIJOIJOIJOI! Tulee sellainen voitto, että nyt täytyy kyllä pistää jatsiksi kohta, ja kilpakumppaneiden korvissa soi tiputanssi, joka oli muodissa Suomessa joskus 1800-luvulla!

Ja lisää virtaa moottoriin, kun valitaan rotunsa paras, hellurei hellurei, vääntö on hurjaa, hellurei hellurei, ja eikun ympäri kehää, hellurei hellurei, mahtava meininki, hellurei hellurei, ja meteli yltyy, hellurei hellurei - uros voittaa! Vaikka tekee kipeää, niin ei haittaa! Nyt saa itkeä, nyt saa huutaa!

Emäntä nautiskelee, namuttelee. Tämä on kuin savolaisilta markkinoilta: siellä naatitaan, naatitaan, naatitaan. Siellä on Marjukkakin halailemassa emäntää oikein isännän ottein, selkäranka taitetaan niin, että rusahtaa, painetaan vähän ylisanoja taas, että joku saa siitä herneitä housuihinsa. Kyllä tällainen suoritus tyrmää kilpakumppanit niin, että heidän silmissään näkyy hetken aikaa koko Heikki Hietamiehen tuotanto, muiden mahdollisuudet ovat olleet kuin entisen miehen käynnit alakerran piialla eli vähissä. Ei se huono esitys ollut virolaisiltakaan, sillä voisi päästä jopa Suomenlinnan kesäteatteriin, tosin vain sivurooliin. Kyllä tämä oli hirrrvittävän ihana näytelmä!

Tämä on sellainen tulos, että jos lehmällä olisi pyörät, se olisi maitoauto. Siinä pistettiin muu porukka tivoliin katselemaan, miten kamelit kävelevät! Tässä vaiheessa voisi melkein sanoa legendaariselle Junnu Vainion pojalle Ilelle, että alahan Ile tehdä sieltä uutta laulua. Tässä voisivat olla ensimmäiset värssyt: "Kaksi kesää mä tätä himoitsin - sitten tuli päivä heinäkuun, Magnuksen ja Sagan." Pistä siitä, pistä Ile siitä laulua liikkeelle. Minä olen sanoituksen amatööri, mutta olihan siinä jotain. Siellä emäntä nyökyttelee, että no joo, tulihan tuossa yritettyä pikku kikkaa, ja kertoo parhaillaan kavereilleen, mitä on syönyt aamupalaksi: pekonia, kaksi paistettua kananmunaa, jogurttia, viinirypäleitä, lasi omenamehua, päälle kuusi lasia maitoa. Kaikkea se suomiblondi onkin vetänyt.

Kiitoksia lukijat, kiitoksia kilpailijat! Tämä oli uskomaton taistelu, täällä meni jo usko. Minulle voi kaataa tervaa ja höyheniä päälle, ei tällaisia naisia täällä kannata pitää, jotka eivät usko, että suomalainen sheltti voi tällaista vielä tehdä. Se on siinä!

Mistäköhän löytäisin kaksitoista metriä rautalankaa ja kelpo pätkän ratakiskoa, joista joku voisi vääntää minulle, mitä kehässä oikein tapahtui. Kenties asia selviää hypistelemällä kauniita, kiiltäviä, sinivalkoisia ruusukkeita, jotka tuoksuvat toteutuneilta tavoitteilta.

Marjukka pelastaa edellä mainitut egonjatkeet tiukasta syleilystäni ja taluttaa minut ~~pehmustettuun pyöreään huoneeseen~~ infopisteeseen hakemaan koirien passeihin vaadittavat loishäätömerkinnät ja käännättämään arvostelut. Ensimmäisen vesipisaran tipahdettua herkälle hipiälleni kipaisen hakemaan auton ~~lehmien keskeltä~~ pellolta ja siirrän irtaimen omaisuuteni siihen ennätysajassa, mutta edes sade ja pyytämättä järjestetty puolimaraton eivät pilaa päivääni.

Hotellissa otan pikaiset voimatorkut ennen seuraavaa ohjelmanumeroa: kärsivällisen TomTomin tehtäväksi annetaan johdattaa blondiinit Ülemiste keskuksen ihmemaahan, joka tarjoaa koluttavaksemme kohtuulliset 160 putiikkia. Paikoillanne - valmiit - shoppailkaa!

Useita tunteja myöhemmin Johannan käsivarsilla keikkuu luvattoman monta pussukkaa täynnä ihania löytöjä, mutta minun Visani on saanut piileskellä tiiviisti lompakon kätköissä. Vaikka tokihan pelkkä kauppakeskuksessa vaeltelu ja tavaroiden katselu on ~~hanurista~~ verratonta ajanvietettä, olisi vieläkin mukavampaa palata hotellille mukanaan kaikenlaista ~~naisellista hömppää~~ tarpeellista. Koska ~~Johannan tilillä on vielä katetta~~ meillä on vielä aikaa, jatkamme sinnikkäästi Tallinna-rallia kohti Järve keskusta. Tämä syrjähyppy tarjoaa kuitenkin vain kattavan kokoelman U-käännöksiä ja pari läheltä piti -tilannetta, joten minun osaltani päivän saalis jää niihin kahteen hohtavaan, taianomaiseen ruusukkeeseen. Tarkemmin ajatellen en taida olla tilanteesta lainkaan pahoillani.

Hotellille palattuamme tepastelemme Sagan ja Magnuksen kanssa viereiseen puistoon palvomaan ilta-aurinkoa ja siemailemaan punaviiniä. Siitähän se ajatus sitten lähtee.

Aamulla alan kahden Buranan ja kylmän suihkun jälkeen tuntea itseni jälleen iskukykyiseksi. Kun aamiaispöydässä vielä ~~helpotan~~ piristän oloani mättämällä kupuuni miehekkään annoksen ravitsevan rasvaisia ja siunatun suolaisia nakkeja munakkaan kera, olen taas valmis esittelemään valioluffejani.

Sievä sviittimme täytyy luovuttaa puoleen päivään mennessä, joten hieman väääsynyt Johanna joutuu lähtemään ~~kenneltytökseni~~ mukaani elämänsä ensimmäiseen ja viimeiseen koiranäyttelyyn. Jotta hieno harrastukseni näyttäisi touhuun vihkiytymättömän silmissä mahdollisimman mielekkäältä, Luontoäiti kallistaa kastelukannuaan ahtautuessamme kehän laidalle collieiden sekaan. Kyllä, minä keräilen kauniita muovinauhoja - ja silkkisiä, aistikkaasti muotoiltuja ruusukkeita - aivan vapaaehtoisesti.

Tänään ei tarvitse jännittää - voisinhan huoletta jättää nämä sembalot kokonaan väliin - mutta ottaessani harjan ja suihkupullon esiin tarvikelaukustani muutun taas Koiranäyttelyihmiseksi, joka pakkoliikkeenomaisesti pöyhii juuri kuudesti kohentamansa kuontalon pystyyn vielä kerran vain sukiakseen sen siistiksi vielä kerran. Tai kahdeksan kertaa. Jatkuva toiminta ~~nostaa stressitason sfääreihin~~ rauhoittaa mukavasti.

Eilen rouva Davidovska katseli shelttejä kovin vaaleanpunaisten silmälasien läpi, mutta romanialainen Augustin Ionescu aloittaakin yllättävän tiukalla linjalla arvioiden molemmat junioriurokset erittäin hyviksi. Laskeskelen, että ehtisin vielä pakata tavarani ja kadota paikalta jälkiä jättämättä, mutta hengiteltyäni hetken paperipussiin nykäisen pöksyihin valahtaneen selkärankani takaisin pään ja lantion väliin ja jatkan malttamattomana steppaavan Manustimen frisyyrin puleeraamista.

Kaikki kolme junnunarttua, veteraaniuroksen ja molemmat nuoret sällit tuimailmeinen tuomari kuitenkin toteaa erinomaisiksi, joten marssin kehään ~~voittajan elkein~~ löysin rantein. Magnus on eilisen pellerallin jälkeen taas oma pätevä itsensä, seisoo ryhdikkäästi ja liikkuu kauniisti. Asiallinen esiintyminen palkitaan vaaleanpunaisella nauhalla ja luokkavoitolla.

Kun valioluokan uroksenkin omistajan käteen on lykätty pinkkiä, kilvoittelemme eilisestä menestyksestä huolimatta jälleen myös sertiluokassa. Manustus on suorastaan liekeissä ja veeenyyyttäää askeltaan pitäen minut ulkokaarteissa kiitettävän kiireisenä, eikä hyvä boogie jää huomaamatta hymyttömältä herra Ionescultakaan, joka olisi myös kovin halukas palkitsemaan Manunaattorin sertifikaatilla. Myhäillen kieltäydyn kunniasta.

Tuomari ilmoittaa valinneensa jo parhaat urokset, joten PU-luokassa ei tarvitse ottaa askeltakaan. Harmillista, koska tänään Danskemanin liikuttaminen on suorastaan nautinnollista. En kuitenkaan jouda jäädä murehtimaan asiaa, vaan kiidätän Magnuksen Johannan hoiviin ja nappaan Sagan Marjukan salongista - heeetkinen, minullahan on vallan oma varikkotiimi. Tähän voisi tottua.

Kun kaksi virolaista avonarttua on arvioitu erinomaisiksi, on Sagan vuoro ponnahtaa pöydälle, mikä ei näytä huvittavan tätä tosikkoa, joka kiirehtii venyttelemään narttuni niskaansa liimaamia korvia heti, kun mamma saapuu arvostelukorkeudelle. Kaksikko mittelee toisiaan katseillaan ja päättää sitten yhteistuumin, ettei kuuloläpsyttimiä tänään esitetä. Nieleskelen nauruani herran väistellessä Sagelin silmistä sinkoilevia salamoita.

Piinapöydältä päästyään Saga esiintyy tyynesti ja virittää korvansakin paraatipaikalle, ja tokihan valionarttukin todetaan oikuttelustaan huolimatta erinomaiseksi. Sertiluokassa tuomari ~~lähentelee~~ lähestyy minua jälleen yksi sormi pystyssä. Kiitos ja kumarrus, mutta senkin sertin voit antaa seuraavalle. Kylläpäs niitä tänään tyrkytetäänkin.

Paras narttu -luokassa tuomari aikansa koirien liikkeitä tarkasteltuaan siirtää Sagan paalupaikalle - ja juoksuttaa neitejä hieman lisää. Ehdin jo herkutella ajatuksella, että koirani pääsevät kilpailemaan keskenään, mutta unelmani poksahtavat, kun junioriluokan voittaja valitaan lopulta ensimmäiseksi. Hyvä päätös, tuskin päähäni olisi enempää pissaa mahtunutkaan.

Kipaisen hakemaan kehän laidalla narttuja kärkkyvän Magnuksen takaisin estradille. Tuomarilla on mahdollisesti jonkinlaisia erityismieltymyksiä värin suhteen: molempien sukupuolten parhaat ovat pukeutuneet mustaan. Päivän kauneimmaksi valitaan kuitenkin eräs vauhdikas velikulta.

Lauletaanpa nyt yhdessä värssyn verran Tanskan kansallislaulua. Kaikki rohkeasti mukaan.

Vihdoin on aika ~~päästää Johanna piinasta~~ pakata Volvo ja hurauttaa takaisin Tallinnaan. Pistäydyttyämme eräässä sataman lähellä sijaitsevassa ~~alkoholi~~elintarvikeliikkeessä astetta tiiviimmin tietä vasten painautuva kulkuneuvomme on varsin vakaa ajettava, ja kamikazejalankulkijoita väistellen kurvailen Vapaudenaukion alla sijaitsevaan parkkihalliin.

Koirat jäävät tyytyväisinä autoon viettämään siestaa, kun nälkäiset naisihmiset suuntaavat vanhaankaupunkiin metsästämään lounallista. Molempien hampurilaishammasta kolottaa, mutta joudumme kiertelemään kapeilla kujilla yllättävän kauan ennen kuin löydämme ensimmäisen ravintolan, jonka ruokalistalla himoitsemamme herkku komeilee. Jätän mainitsematta, että aloitimme kierroksemme Raatihuoneentorilta juurikin tämän terassin edestä.

Laivalle päästyämme uskallan todeta viikonlopun olleen kokonaisuudessaan käsittämättömän onnistunut - kenties tämä oli ~~tilastovirhe ennen seuraavia hukkareissuja~~ korvaus aikaisemmista koettelemuksista. Tyytyväisyydentunteeni on kuorrutettu tietoisuudella siitä, ettei minun tarvitse enää koskaan ikinä milloinkaan ryvettyä virolaisissa näyttelykehissä, ellei cacibien kutsu käy aikanaan liian vastustamattomaksi.

Pah, palaan siis asiaan viimeistään ensi vuonna.

Harjavalta 28.5.2011 - Koeajossa uudet näyttelysäännöt

2011-06-19T20:19:00.002+03:00

Kevät on kulunut ~~estehupailuun~~ agilityyn tutustuessa, mutta toukokuun lopussa on taas aika puunata koirat, pakata tarvikelaukku, tsekata taisteluvaunun talvisäilytyksessä kärsimät vahingot, roudata kaikki edellä mainitut objektit Volvoon ja palata Todellisen Kilpailulajin pariin. Lauantaiaamuna kuuden aikaan aurinko paistaa sisään ikkunoista radion uutistoimittajatädin kertoessa, että päivästä on tulossa pilvinen ja sateinen. Toivon hartaasti, että hän on erehtynyt.

Eeppisessä matkassamme on täsmälleen yhtä vähän mutkia kuin aikaisempinakin vuosina - mielipiteeseeni valtatie kakkosesta voitte tutustua täällä - mutta poimittuani Marillan ja kasvattini Adan ja Milan kyytiin Forssasta sujuu toinen erikoiskoe varsin sukkelasti ~~juoruillen~~ päivän polttavista poliittisista kysymyksistä keskustellen.

Saavumme perille ~~aivan liian aikaisin~~ hyvissä ajoin ennen shelttien arvostelun alkamista, jotta eräs intomieli ehtii päästää ylimääräiset höyryt ulos ennen kuin on sen vuoro ~~pelleillä kehässä~~ esiintyä edukseen. Harjavallassa kehät ovat perinteisesti iiisot, ja siltikin niiden ympärillä on reilusti tilaa, joten oman tontin valtaaminen ja tukikohdan pystyttäminen käyvät kätevästi, minkä jälkeen Magnus saa alkaa muistella käytöstapoja.

Shelttikehän viereen on varattu iso kehä loppukilpailuja varten, ja näin aamusella se toimii oivallisena ~~kilpajuoksuratana~~ harjoitusareenana. Lähden liikuttamaan aina reippaasti ja tänään myös yllättävän asiallisesti ~~kaahaavaa~~ etenevää Manustinta, mutta hyydyn jo kolmannen kierroksen jälkeen: kevyen kevätflunssan jälkipoltteessa keuhkoni pyrkivät sarjayskösten myötä järjestäytymään ulos rinnastani, joten henkitoreissani vinkuen ~~pakotan~~ suostuttelen pahaa-aavistamattoman Marillan juoksuttamaan vikkelää velikultaa. Ensimmäisen kierroksen ajan jannu sikailee ja härkkii uutta kuljettajaansa, mutta kun koetteleva kohellus päättyy, sen liikkeet näyttävät - ja nyt kaikki yhteen ääneen - h*lvetin hyviltä.

Kroatialaisen Igor Selimovicin arvosteltavaksi on ilmoitettu vaatimattomat 86 shetlantilaista, ja tänään kehään tallustelee juurikin sellainen keski-iän onnellisesti ohittanut, kaljuuntuva, lyhyenläntä keskikehonrakentaja, jota odotin tälle nurmikentälle jo viime vuonna. Sedän ilmeestä päätellen ~~joku on kussut hänen aamumuroihinsa~~ hän olisi mieluummin kotonaan tshavaptshitshipatojen ääressä kuin Satakunnan tummuvan taivaan alla.

Joulukuisen totaalistrippauksen jäljiltä Magnuksen turkki ei ole vielä(kään?!?) palautunut täysin edustuskelpoiseksi, eikä varsinkaan tammikuussa leikkauksen takia kaljuksi ajeltu vatsa ole alkuunkaan miehekkään karvainen, mutta liki sataa hipovan ilmankosteusprosentin suosiollisella avustuksella herran palttoo alkaa perusteellisen pöyhimisen jälkeen näyttää kerrassaan katu-uskottavalta. Frisyyriä operoidessani silmäilen huolestuneena jo kehään marssinutta junioriluokkaa: kaikki yhdeksän näyttelyuraansa aloittelevaa sälliä ovat soopeleita, ja alan epäillä, että niiden omistajat tietävät tämän tuomarin värimieltymyksestä ratkaisevasti enemmän kuin minä.

Herra Selimovic valitsi Brandyn muutama vuosi sitten junioriluokan voittajaksi, joten oletusarvoisesti kananluiset minikoirat eivät tule tänään sijoittumaan kovin korkealle. Kaikki junnut toki todetaan vähintään erittäin hyviksi, mutta luokan komeimmaksi arvioidaan vankkarakenteinen ja näyttävä puolijenkki.

Magnuksen yhdistetty debyytti- ja jäähyväisesiintyminen nuorten luokassa ei varsinaisesti ole toivomani kaltainen yksityistilaisuus: mösjöön egon kanssa samaan kehään yrittää sovittautua kuusi kilpailijaa, mutta poikkeuksellisesti joukkoon ei ole nyt sattunut ainuttakaan soopelia. Patsastelupuuhat ovat Manustuksella puolen vuoden tauosta huolimatta edelleen hallussa – minkä pentuna oppii, sen nuorena taitaa – ja huomaan tuomarin tsekkailevan ryhdikästä raikulipoikaa useaan otteeseen jo ennen sen arvosteluvuoroa. Tulkitsen tämän hyväksi enteeksi.

Kroatialaissedällä on viehättävä tapa tarkastella ensin koiran liikkeitä ja sanella sitten arvostelu sen seistessä pöydällä, joten koiraansa ei ehdi asetella rauhassa ennen kuin hän jo hyökkää siihen kiinni. En tykkää, eikä tule tykkäämään eräs herkkähipiäinen prinssikään.

Vuorollamme esittelen ensin Manunaattorin lennokkaat sivuliikkeet, minkä jälkeen tuomari saa ihastella sen liikehdintää myös edestä ja takaa. Kipaistuamme kehän toiselle laidalle ja takaisin setä ehdottaa, että toistaisimme saman manööverin hieman hitaammin. Ajatuskin on naurettava, mutta hilpaisemme etapin uudelleen puolijuoksua. Ei kelpaa: liikkeet pitää esittää hiiitaaasti. ~~Käyttäisit silmälaseja, senkin likinäköinen simpanssi, niin olisit nähnyt ne jo kahdesti.~~ Selvä. Kolmannella yrittämällä minä kävelen - koirani perässä, sillä ei nimittäin ole aikomustakaan hidastaa vauhtia. Vihdoin tuomarikin ymmärtää olla pyytämättä vielä yhtä ilmaista uusintaa.

Pöydällä Magnus mulkoilee Selimovicia inhoten: se ei voi edelleenkään sietää tuollaista tungettelevaa lähentelyä, eikä myöskään epäröi ilmaista mielipidettään. Herkkupussukkaa houkuttelevasti heiluttelemalla saan kuitenkin nyrpeän nuorukaisen unohtamaan nöyryyttävän näpelöinnin ja poseeraamaan pätevästi niin kauan, että Igor-sedän mietteet ehditään kirjata ylös. Manustin todetaan erinomaiseksi, mistä palkitaan nykyään komealla punaisella muovinauhalla.

Kilpailuluokkaan ei erittäin hyvillä koirilla olisi enää asiaa, mutta tänään koko erinomaiseksi katsottu nuorisoporukka kilvoittelee sijoituksista. Edelleen tuomari tiirailee Danskemania kiinnostuneen näköisenä, mutta sijoittaa sen kuitenkin toiseksi: oletan light-jenkin olevan hänen makuunsa aavistuksen liian pieni ja hentoinen – nimenomaan, pah – mitä osasin Brandyn aikaisemman menestyksen perusteella odottaakin. Lohdutuspalkinnoksi minulle sentään ojennetaan sievä vaaleanpunainen SA-nauha, joten jäämme odottelemaan PU-luokkaa tummien pilvien alkaessa kerääntyä ~~pääni päälle~~ taivaalle.

Seuraavien luokkien arvostelua seuratessani joudun säilyttämään Manunaattoria taisteluvaunun päällä: tylsistynyt tanskalainen ehtii jaloissani pyöriessään toteuttaa itseään heiluttelemalla keskisormea parille vieressä seisovalle urokselle, mistä nämä saavat riemukkaan raivokohtauksen. Tuon otuksen kyky ärsyttää epävarmoja ja/tai huumorintajuttomia lajiveljiään lähentelee taidetta.

Paras uros –luokassa on uusista säännöistä huolimatta ruuhkaa, koska tuomarin mielestä näyttelyyn on saapunut yhteensä nelisentoista sertifikaatin arvoista urosta. Happaman kroaatin ihmetellessä kehään pakkautuneen testosteronin määrää on huumorintajuttomuuteni joutua koetukselle: avoimen luokan voittajan esiintymistä yritetään avustaa kehän ulkopuolelta heittelemällä lelua huomaavaisesti aivan Magnuksen vieressä, mikä yllättäen saa jopa tällaisen rauhallisen ja tasapainoisen koiran hieman vallattomaksi. Olen juuri aikeissa ~~tunkea vinkupehmon heittelijänsä henkitorveen~~ suositella tyllerölle välitöntä siirtymistä sata metriä vapaavalintaiseen suuntaan, kun tuomari päättää jahkailunsa ja suvaitsee sijoittaa neljä parasta. Arpaonni ei tällä kerralla suosi tanskistynamiittia, ja pääsemme sopivasti kirmaamaan suojaan alkavalta sateelta.

Arvostelussa pidetään tauko ennen narttujen esiinmarssia, joten suuntaamme ratsaamaan Dogsterin myyntikojun tarjonnan. Magnus saa pitkästä aikaa uuden pehmolelun – valitsen mallin, jossa ei ole sheltin kurkkuun mahtuvia osia – ja Marillan tytöt tyylikkäät nahkapannat.

Sateessa somasti vettyneeseen luetteloon on turha edes yrittää merkitä tuloksia, joten ~~naisen logiikan mukaan~~ luonnollisesti myös arvostelun seuraaminen on toissijaista. Juniori- ja nuorten narttujen söpöstellessä kehässä voin siis huoletta keskittyä sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Koska Marillan molemmat nartut kilpailevat avoimessa luokassa, saan esittää Adan, mikä on Magnus Show’n jälkeen mitä miellyttävintä hermolepoa. Kun vetiselle viheriölle sipsuttelee 18 aikuiseen ikään ehtinyttä shelttineitoa, jopa tässä helikopterin laskeutumisalueen kokoisessa kehässä alkaa olla ahdasta.

Omalla vuorollaan Ada venyttää kauniisti askeltaan ympäri kehää, mutta malttaa myös tepastella arvokkaan hitaasti edestakaisin, ja herra tuomari vaikuttaa olevan kaikin puolin tyytyväinen näkemäänsä: erinomaisen neitokaisen arvosteluun kirjataan "perfect movement". Yllättävän tarkkakatseinen äijä ilman okulaarejakin.

Myös heti Adan jälkeen arvosteltava Mila palkitaan punaisella nauhalla, mistä ~~järkyttyneenä~~ riemastuneena Marilla kirmaloi hetken keskellä kehää ennen kuin hoksaa hakeutua pois seuraavan tieltä. Lohdullista huomata, etten ole ainoa, jolle ei aina ole selvää, missä on tai miten sieltä pääsee pois.

Kilpailuluokassa tuomarin katse hakeutuu toistuvasti bikineissään ja lurppakorvissaan liihottavan Adan puoleen, ja niinpä kultainen neiti ravaakin mammuttiluokan kolmanneksi ja palkitaan myös SA:lla. Jälleen on todettava, että ilman noita edellä mainittuja ja harmillisen selvästi havaittavia pikkuvikoja sen kolmannen sertin metsästäminen olisi todennäköisesti vaivattomampaa. Miksi, oi miksi Ada ei voinut periä korvia ja kuontaloa isältään, jolla molemmat ovat priimakuosissa?

Myös Saga esiintyy ainakin osittain ~~strategisesti pershielleen~~ hieman ajattelemattomasti ajoittamani kylvyn ansiosta tänään harvinaisen kevyessä kesäturkissa. Kokenut mamma liikkuu kohtuullisen kyllästyneen näköisenä ja hypähtää sitten itse pöydälle, mikä kirvoittaa kroaatin kasvoille laskelmieni mukaan päivän ensimmäisen hymyn. Sagelikin arvioidaan erinomaiseksi, ja ainoana valionarttuna se voittaa luokkansa SA:n kera. Wohoo.

Kun antiikkiladytkin on arvosteltu, on aika valita paras narttu. Saga valikoituu niiden kuuden onnellisen joukkoon, joita tuomari katsoo tarpeelliseksi juoksuttaa vielä useita ylimääräisiä kierroksia, mutta ei lopulta sijoitu. Keuhkoni ovat siis nyt riekaleina aivan turhaan, kiitos siitä.

Päivän kauneimmat ovat mahdollisesti vastoin yleisiä odotuksia blue merlejä: urosten nuorten luokan voittaja on VSP ja avoimen luokan voittanut narttu ROP, joka keimailee lopulta vallan Best In Show'ksi asti.

Vihdoin on jäljellä enää näyttelypäivän kohokohta: ruokailu! Tyytyväinen asiakas äänestää jaloillaan, joten suuntaamme jälleen kohti Harjavallan Pizzamestareita – joka on navigaattorin mukaan koko kylän ainoa ravintola?!? – eikä odotuksiamme petetä: herrrkulliset ja pihtailematta täytetyt kaloripommit hukuttavat lautaset alleen, mutta sopivat juuri passelisti masuihimme. Täydellisyydestä jää uupumaan vain valkosipuli, jota unohdamme ~~söpön tarjoilijapojan perään kuolatessamme~~ nälissämme tilata, mikä toisaalta paluumatkalla parantaa ilmanlaatua autossa huomattavasti.

Kolmen päivän kuluttua kaksi vuotta täyttävä Magnus esiintyykin seuraavassa koitoksessaan avoimessa luokassa – vuoden paras vitsi! Onneksi kotimaan näyttelyihin ei ole tänä kesänä värvätty turhan houkuttelevia tuomareita, joten koirani palannevat kehiin vasta elokuussa. Muutaman kuukauden aikana tuollainen hitaasti kehittyvä jenkkiketku ei tosin ehdi merkittävästi aikuistua, mutta toivottavasti huolella valitsemani ~~uhrit~~ tuomarit ~~ovat puolisokeita~~ osaavat arvostaa Manustuksen ikinuorekasta olemusta.

Mitäs te sanoitte

2011-06-02T20:54:00.000+03:00

Seurattuani muutaman kuukauden ajan Sagan innokasta agiliitoa ja huimaa kehitystä lajissa pulahdan itsesyytöskylpyyn: oliko minun ehdottoman välttämätöntä jättää tämän koiran kapasiteetti lähes kokonaan käyttämättä? Olisinko sittenkin kyennyt siirtymään sanoista tekoihin jo viisi vuotta aikaisemmin? Onko typeryydellä lakisääteistä enimmäismäärää?

Koska omia virheitään olisi mielestäni yleisesti ottaen suotavaa käyttää opintomateriaalina, päätän epätoivoissani ~~saattaa itseni naurunalaiseksi~~ ryhdistäytyä ja aloittaa Magnuksen kanssa uuden, uljaan harrastuksen. En varsinaisesti koe suunnatonta tarvetta antautua vapaaehtoisesti turbonaattorin jallitettavaksi, mutten nyt anna sellaisen sivuseikan estää itseäni vetämästä narua kaulaani ja hyppäämästä tanskalaiseen agilitykaivoon.

Itsesuojeluvaistoni ei kuitenkaan ole täydellisesti tuhoutunut, joten julkaisen tämän ~~synnintunnustuksen~~ harjoitusviikkokatsauksen vain siinä tapauksessa, että selviän koitoksesta edes hyvänä kakkosena.

Viikko 14

Katastrofin valmistamiseen tarvitaan kotitekoinen kontaktieste, targetti, määrättömästi makupaloja, vireä valjastettu velikulta, henkisesti epätasapainoinen amatööriohjaaja ja varapäreitä. Viritän kontaktin valmiiksi, tähtään namialustan asemiinsa, kahmaisen kourani täyteen herkkuja, nappaan namialustan pois Magnuksen suusta ja palautan sen takaisin paikalleen, pyydystän koirani, kun se on kiihdyttämässä kolmannelle kierrokselle huoneen ympäri, asetan targetille namin, roikotan sitä tarmokkaasti himoitsevaa ahmattia valjaissaan ja pyyhin rasvaisia nappuloita tirsuvalla nyrkilläni hikeä otsaltani. Eiköhän aloiteta.

Luovuta, nainen - kukaan ei saa koskaan tietää tästä tilapäisestä mielenhäiriöstä!

Magnuksen kierrokset nousevat nanosekunnissa katsiljoonaan, joten joudun ohjaamaan sen ~~niska-perseotteella~~ hellästi kontaktille ja palkitsen sitten avokätisesti, mikä luonnollisesti vain lisää tuulta purjeisiin. Hie-no-a. Toistan saman kuvion uudelleen. Ja vielä kerran. Sen jälkeen en enää ehdikään tarttua Manustimen valjaisiin johdattaakseni sen jälleen opin tielle, koska jannu on jo kiipeämässä kontaktille ja onnistuu vauhdikkaasta etenemisestä huolimatta pysähtymään millilleen oikeaan kohtaan, ja palkan saatuaan se touhottaa epäröimättä seuraavalle kierrokselle. Ja uudestaan, joo, uudestaan!

Mitä täällä oikein tapahtuu?!?

Seuraavalla(kin) harjoituskerralla Magnus on liekeissä, joten varaan varmuuden vuoksi vaahtosammuttimen käden ulottuville. Danskeman tekee nuoruuden innolla tolkuttoman määrän toistoja, ja kontaktia kiertävälle radalle syöksähtäneen herkkuhakuisen ohjuksen saa pitämään lakisääteisen tauon vain ~~ripustamalla sen valjaistaan ovenkahvaan~~ ripustautumalla sen valjaisiin.

Magnuksesta tunnetusti puuttuu off-nappula - kasvattaja on toki luvannut sen jälkitoimituksena 10-13 vuoden kuluessa - mutta tällä hetkellä työstettävässä lajissa siitä ei liene haittaa.

Viikko 15

Magnus osaa nyt suorittaa hyyyvin pienen A-esteen, joten muutan harjoitusta ja tuuttaan tarjolle pelkän alastulokontaktin, jolloin pehvantähtäystaitoja on hiottava uudesta vinkkelistä. Tämä ei selvästikään miellytä Manustusta, joka steppaa turhautuneena paikallaan kertoen minulle kuuluvalla äänellä, että olen törppöyksissäni tukkinut herran kulkureitin.

Sagaa opettaessani olen käyttänyt hyväkseni sen ongelmanratkaisukykyä, ja samaa taktiikkaa aion uhkarohkeasti kokeilla nytkin: jemmaan namin kannelliseen muovirasiaan ja annan Magnuksen itse päätellä, mitä sen tulee tehdä, jotta intoudun avaamaan kannen. Mösjöön ratkaisu kaikkiin ongelmiin on toiminta, joten oletan sen yrittävän siirtää rasiassa piileskelevän herkun omistusoikeuden itselleen pyrkimällä tanskalaisella tehokkuudella erottamaan kaikki liikkuvat osat toisistaan.

Yllättäen Manuvius ei otakaan viatonta rasiaa käsittelyynsä, vaan alkaa tarjota minulle vauhdikkaita hyppysarjoja ja sijoittautuu temppusetin päätteeksi itseensä tyytyväisen näköisenä kontaktille. Pyynnöstä sälli esittää vielä yksitoista ilmaista uusintaa hieman lyhyemmän kaavan mukaan. Kylläpä keksinkin sille kertakaikkisen kimurantin tehtävän.

Viikko 16

Uuden viikon myötä alan epäillä Magnuksen kaipaavan uusia kujeita: herra on ottanut kontaktin jo viidesti ennen kuin ehdin asemoida itseni sekä henkisesti että fyysisesti harjoitusta varten. Lienee siis aika ottaa opetusohjelmaan rengas, jonka olen korkeimman omakätisesti pahvista askarrellut.

Varsin pian on varsin selvää, ettei hölmön rinkulan lävistäminen varsinaisesti haasta härpättimen hoksottimia: hommassa vaaditaan kohtalaista tähtäystä yhdistettynä joutuisaan etenemiseen, eikä kumpikaan tuota Manustimelle ongelmia. Se suorittaa uutta estettä nonstoppina kymmenisen minuuttia ja jää sitten tohkeissaan odottamaan, josko järjestäisin sille vielä jotain muutakin leppoisaa ajanvietettä.

Tjah, tallustankin tästä hakemaan hiustenkuivaajan sulattaakseni 12 kuutiota lunta takapihaltamme, jotta pääsemme harjoittelemaan keppejä. Niitä Magnuskaan ei voi oppia kertalaakista.

Viikko 17

Aurinkoisen pääsiäisen jälkeen piha on vihdoin lumeton ja kuiva - isäntä nappasi föönin käsistäni ennen kuin ehdin takaovelle, joten olemme hieman myöhässä aikataulusta - ja tuulen suunta ja tähtien asento sellaiset, että tohdin tökkiä jo talvella hankkimani kepit naapureiden pällisteltäviksi. Hienoisesti hyperventiloiden ~~pelaan itselleni hieman armonaikaa~~ valmistaudun suureen savottaan koeajamalla mokomat tikut ensin Sagan kanssa, ja pätevästi mamma jo pujotteleekin, mikä luo minulle sopivasti uskoa omiin kykyihini ohjaajana.

Jotta hengenahdistuksen määrä kuitenkin säilyisi vakiona, on toimitusta terassilla seuranneen Magnuksen aika siirtyä tapahtumien keskipisteeseen. Annan jantterin juosta hetken ympäri pihaa ennen kuin ehdotan keskittymistä päivän teemaan, minkä jälkeen sijoitan itseni ja targetin strategisesti esteen oikealle puolelle. Esittelen Manustimelle toivotun liikeradan suhteessa kolmeen ensimmäiseen keppiin, eikä muutaman mutkan tekeminen näytä olevan turbotanskalaiselle järin merkillinen operaatio: jokusen toiston jälkeen se lähtee palkan saatuaan uudelle kierrokselle ja siksakkaa suvereenisti ilman ohjaustakin.

Huomaan leukani roikkuneen rinnuksillani riittävän kauan, kun kuola alkaa epämiellyttävästi valua kauluksesta sisään.

Seuraavana päivänä en ehdi edes kaivaa nameja taskustani saati tähdätä targettia paikalleen ennen kuin Manunaattori on jo näytöstyyliin poiminut ensimmäiset kepukat. Sankarimme pitkästymisen uhallakin pidän itsepäisesti kiinni alkuperäisestä suunnitelmastani ja lisään harjoitukseen vain yhden kepin päivässä, joten vasta sunnuntaina Välkky Valopää suorittaa itsenäisesti kaikki kuusi keppiä.

Seuraavaksi opetan Magnukselle numerot järjestyksessä yhdestä kolmeenkymmeneen, jotta herra pystyy suoriutumaan koko radasta omatoimisesti, ja minä saan keskittyä omaan erikoisosaamiseeni eli pyörimään kentällä H. Moilaskana epäpukevaan hölmistykseen sonnustautuneena.

Viikot 18-52

Älkää peljätkö, en aio pitkästyttää teitä hehkuttamalla, kuinka kepeästi Magnus hypähtää rimojen yli, kuinka ketterästi se kaahaa putkeen tai kuinka se päivän lehden noudettuaan myös lukee pääkirjoituksen minulle ääneen. Tiiviin neljän viikon treenisession jälkeen jaksan tosin edelleen äimistellä, mikä on tämä eläin, jonka rinnalla Saga muistuttaa erehdyttävästi saapasta.

Sanomattakin on selvää - mutta sanon sen silti, jotta myös hämäläiset lukijani pysyisivät juonessa mukana - ettei tällaisen sekä tuumissaan että toimissaan vikkelänpuoleisen viheltäjän elämän tarkoitus voi olla vain näyttää hyvältä, joten tarjotakseni sille asiaankuuluvat harrastusmahdollisuudet olen jopa liittymässä paikalliseen agilityseuraan. Kaltaisellani liikunnallisesti lahjattomalla laiskiaisella ei tosin liene realistisia mahdollisuuksia kilpailla tämän tanskalaisraketin kanssa, joten alistun suosiolla herran harjoitusvastustajaksi, ja joku muu saa ~~säntäillä sen perässä~~ tyylitellä sen kanssa radalla. Vapaaehtoisia?

Ja ne "mitäs minä sanoin?" -tyyppiset kommentit voitte huoletta jättää kirjoittamatta, koska viheliäiset viisastelut deletoituvat automaattisesti.

Ilmojen halki käy agiliitäjän tie

2011-02-21T22:05:00.000+02:00

Olen liki kuuden vuoden ajan muistanut kaikissa sopivissa yhteyksissä mainostaa, kuinka loistava agilitykoira Sagasta olisi tullut, ellei sen emäntä olisi niin ~~laiska~~ näyttelyorientoitunut. Itsehän en kyseisestä lajista mitään ymmärrä, mutta kuuntelen toki sujuvasti, kun intomieliset harrastajat ~~vouhkaavat~~ kertovat treeneistään ja kisasuorituksistaan, ja arvuuttelen samalla hiljaa mielessäni, mitä vilkasta mielikuvitustani stimuloivat termit - suosikkeinani mainittakoon persjättö ja ~~poski~~pakkovalssi - mahdollisesti tarkoittavat. Kenties minun olisi kuitenkin kannattanut valita sanani huolellisemmin, koska tammikuun viimeisenä päivänä joudun yllättäen seisomaan niiden takana.

Tilanne alkaa riistäytyä käsistä edellisenä lauantaina, jolloin huomaan kesken leppoisan illanvieton tyrkyttäväni arvon ladyä ohjattavaksi ystävälleni, joka ~~ajankulukseen juoksentelee agikentillä kahden nyöriperseisen Nato-ohjuksensa perässä~~ kilpailee lajissa vaihtelevalla menestyksellä (lue: loistava hylky tai luokaton hylky) kahden pyreneittenpaimenkoiransa kanssa. Minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa siitä, miten keskustelu on alun perin päässyt luiskahtamaan näin käsittämättömään suuntaan - kiistän jyrkästi, että alkoholilla olisi ollut osuutta asiaan - mutta hölösuisuuteni (eläköön suomen kieli!) ansiosta Saga pääsee elämänsä ensimmäisiin agilitytreeneihin.

Saavuttuamme perille Sagan huumorintaju joutuu kevyesti koetukselle: kaikki hallit, ~~joihin olen sen tähän mennessä raahannut~~ joissa se on tähän mennessä vieraillut, on perinteisesti sisustettu muovinauhoilla, trimmauspöydillä ja tarvikelaukuilla, joten rouvakoira silmäilee estemerta aavistuksen epäluuloisena. Taukoamatta raikaava ~~verenpainetta nostattava~~ riemukas räksytys ei myöskään ilahduta madamea, jota on pennusta asti kannustettu pitämään oma kuononsa sievästi supussa, ja minuun kohdistetuista hitaista mulkaisuista päätellen en ole tänä nimenomaisena hetkenä Hänen Äkäisyytensä suosiossa.

Ahnaan epelin mielipide uudesta lajista muuttuu kuitenkin ratkaisevasti, kun Soila kaivaa namipussukkansa esiin: luimistelevasta shetlantilaisestani sukeutuu ennätysajassa motivoitunut ja yhteistyökykyinen alokas, jonka mielestä minä olen juuri nyt yhtä kiinnostava kuin kuralätäkkö. Vasta muutaman verryttelyhypyn jälkeen Saga suostuu lopullisesti uskomaan, että sille todellakin on vihdoin tarjolla mielekästä tekemistä, josta kaiken lisäksi palkitaan herkuilla.

Solmittuaan älypään kanssa sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Soila ilmoittaa aikovansa kokeilla putkea. Koirani tuntien aavistan, ettei sillä ole vähäisintäkään aikomusta sujahtaa komealla kaarella lepäävään tuubiin, mutta koska en tietenkään halua pilata tunnelmaa, päätän vaalia vaikenemisen jaloa taitoa. Kiitettävän nopeasti keski-ikäinenkin täti-ihminen pystyy päättelemään saman asian, joten alkukankeutta helpotetaan työntämällä putki lyttyyn, mutta siitä huolimatta Saga ei koe suurenmoista tarvetta sijoittaa itseään lähellekään epäilyttävää pötköä.

Selvä, otetaan yksi aina nälkäinen shetlanninlammaskoira, tuupataan se tukevalla otteella tunneliin, palkitaan avokätisesti, kun kuono putkahtaa esiin toisesta päästä, ja kas, tuloksena on urhea urheilija, jonka silmissä vielä hetki sitten surman suuta muistuttanut vehjake alkaakin näyttää seisovalta pöydältä. Uudestaan!

Kun putken syvin olemus - namia tunnelin päässä - on selvitetty, harjoittelua jatketaan hyppyjen parissa. Tämä kokemus on varsin avartava minullekin: kysymysmerkin muotoisena katselen, kuinka Soila ohjaa Sagaa esteelle, kiepahtaa sen edessä ja riemuitsee, kun koira ei hyppääkään. Olenko käsittänyt agilityn perusidean lähtökohtaisesti väärin?

"Se lähti mukaan ohjaukseen."

Onhan tuokin tietysti syy palkita koiraa siitä, ettei se tee käytännössä yhtään mitään. En enää ihmettele, miksi nelijalkaiset yleensä syttyvät tähän lajiin välittömästi.

Esteiden ylityskin sujuu toki tyylikkäästi, onhan hyppy Sagalle (etenkin ruokapöydälle suuntautuneena) varsin luontainen liike ja käskynäkin tuttu, joskin olen käyttänyt sitä vaihtelevissa yhteyksissä. Katselen tyytyväisenä, kuinka Sageli tohkeilee turkki putkella uuden suosikki-ihmisensä ohjattavana, mutta koska Soila kehuu ja palkitsee sitä jatkuvasti, en varsinaisesti pysty hahmottamaan, milloin koirani toimii oikein ja milloin hillitön hihkuminen on tarkoitettu lähinnä kannustukseksi.

"Koira ei koskaan tee väärin."

Rohkenen olla asiasta eri mieltä, mutta saatan aistia, että tässä seurassa edustan mielipiteineni vähemmistöä. Joka tapauksessa ensikertalaisen tekeminen näyttää minusta varsin vakuuttavalta, mutten tohdi tiedustella Soilalta, jakaako hän tämän subjektiivisen näkemyksen kanssani - jos välttämättä haluan kuulla koirani puutteista, ilmoitan sen näyttelyyn.

Lopuksi koeajamme vielä muutaman esteen, joista rengas osoittautuu yllättävän haastavaksi: Saga ei voi ymmärtää, miksi sen luovuutta yritetään rajoittaa pakottamalla se hyppäämään joka kerta keskellä olevasta rinkulasta, jonka ympärillä olisi tarjolla vaihtoehtoisiakin väyliä. Kepit näyttävät olevan älykön mielestä vieläkin älyttömämpi viritelmä, mutta touhuun liiemmin keskittymättä se pujottelee kiltisti nyrkissä matkustavan namipalan perässä. Siistit shikaanit, mutta mammat hei, keksikääpä seuraavaksi jotain hieman raflaavampaa.

Soilan pitäessä minulle harjoitussession päätteeksi pikaesitelmää Sagalle tänään esittelemistään ohjauskuvioista yritän estää kulmakarvojani lähentelemästä hiusrajaani - hienoa, kerrassaan erinomaista, mutta ethän, ystäväiseni, ohikiitävää hetkeäkään oleta, että minulla olisi pienintäkään aavistusta, mitä valssi, takaakierto, takaaleikkaus ja sylikäännös käytännössä tarkoittavat. Viritän kasvoilleni vähämielisen hymyn ja nyökyttelen riittävän innokkaasti välttyäkseni tarkentavalta lisäluennolta.

Järkytyksekseni Soila ilmoittaa, että minun on harjoiteltava Sagan kanssa häiriönalaista paikallaoloa ja tehtävä hieman targettitreeniä - itsekseni jupisten muistelen, että tämänhän piti olla koirani harrastus, johon minä osallistun vain kuskaavana ja kustantavana osapuolena. Rouva liikennemyymäläpäällikön ilmeestä päätellen minun on kuitenkin syytä hakea lapio kauniiseen kätöseen ja hiihdellä hautaamaan laiskotteluhaaveeni syvälle routaiseen isänmaahan.

Harmillisesta osallistumisvelvollisuudesta huolimatta ihmettelen, miksen aikaisemmin ole tekosyiden sijaan keksinyt tätä loistavaa ideaa, koska yhtälöhän on jokseenkin oivallinen: kokeneena ohjaajana Soila ~~on tietävinään~~ tietää, mitä hän haluaa koiran tekevän ja miten sen saa toimimaan toivotulla tavalla, ja keskimääräistä skarpimpana otuksena Saga puolestaan oppii nopeasti ja haluaa toteuttaa ohjaajan toiveet. Minun päätehtäväni on siis pyöriä kentällä H. Moilaskana epäpukevaan hölmistykseen sonnustautuneena ja pyrkiä aktiivisesti ~~pitämään ajatukseni omana tietonani~~ pysymään pois itseäni pätevämpien jaloista.

Myönnettäköön: olen operaation heikoin lenkki, hyvästi.

Vaatiihan miehiä taistelukin, saati sorsanmetsästys

2011-01-19T22:41:00.001+02:00

Miestappioilta sentään vältyttiin, mutta muuten viime viikko oli suorastaan eräästä tarkemmin määrittelemättömästä hännän alla sijaitsevasta paikasta.

Vielä lauantaina Magnus on oma ~~ärrrsyttävä~~ touhukas itsensä, mutta sunnuntaiaamuna herra ei halua edes nousta tervehtimään minua, ja pian se jo alkaakin laatoittaa lattioitamme vatsansa sisällöllä. Nesteytän vaisua tanskalaista sokeri-suolaliuoksella, mutta antamastani pahoinvointilääkkeestä huolimatta jokainen nielty pisara roiskahtaa pian paineella paluusuuntaan. Normaalisti en kiikuta koiriani eläinlääkärin ihmeteltäviksi kovin hätäisesti, mutta jatkettuani turha(uttava)a taisteluani oksua vastaan koko illan ja yön olen erinomaisen valmis poikkeamaan periaatteistani.

Maanantaiaamuna soitan Kai Skutnabbin vastaanotolle ja saan Magnukselle ylimääräisen ajan puoli yhdeksitoista. Pakkaan jo kovin kuivuneen pikkukoiran hyvissä ajoin autoon, ihmettelen hetken Almeran viereen ilmestynyttä kumisuikaletta, loikkaan ratin taakse ja lähden matkaan, joka kuitenkin päättyy jo muutaman metrin jälkeen auton kovaääniseen vaikerrukseen. Singahdan tutkimaan tilannetta ja ehdin parahiksi todistamaan, kuinka vasen eturengas tyhjenee muutamassa sekunnissa.

Mitä **ttua?!?

Pikapanikoinnin jälkeen soitan taksin, jonka kuljettajaparka saa kuunnella tuohtunutta ja monisanaista vuodatustani japanilaisista perheautoista ja vuosi sitten hankituista nokialaisista laaturenkaista. Hänen onnekseen matkaa on vain 16 kilometriä.

Vuorokaudessa kilon verran laihtunut Magnus laitetaan vastaanotolla hetkeksi tiputukseen ennen kuin eläinlääkäri aloittaa tarkemmat tutkimukset. Vatsaontelosta löytyy palpoimalla möykky, ja röntgenkuva vahvistaa löydöksen: ohutsuolessa on jotain ylimääräistä, jonka epäilen pitkulaisen muodon ja höttöisen rakenteen perusteella olevan Brandyn karvaa - Manulle on pentuajoista jäänyt ikävä tapa roikkua kaverin hännässä, joka on siksi ollut viimeisen puolentoista vuoden ajan surkean karvaton. Eläinlääkärin mielestä saatan hyvinkin olla oikeassa, missä ei sinänsä olisi mitään uutta.

Magnukseen valutetaan puoli litraa nestettä, perään tuikataan pahoinvointilääkettä ja antibioottia, ja lopuksi sille tarjoillaan parafiiniöljypaukku, minkä jälkeen meidät lähetetään kotiin jatkamaan tehohoitoa nesteytyksen, ravitsemisen, öljyämisen ja antibioottikuurin muodossa. Nyt vesi ja ~~väkisin~~ suostutellen syöttämäni Nutri-Plus -geeli sentään pysyvät sisällä, mutta siitä huolimatta Manupienen vointi ei kohene toivomallani tavalla.

Illalla selviää, että Almerasta on katkennut etujousi, joka puhkaisi renkaan ja jonka suojusta olin ennen lähtöäni äimistellyt. Toisaalta on lähes pelottavaa, että seisovan auton jouset voivat varoittamatta poksahtaa, mutta toisaalta oli jokseenkin onnekasta, ettei mokoma vieteri vinksahtanut vaikkapa moottoritiellä, jolloin ajaminen olisi saattanut sujuvasti muuttua matkustamiseksi ja etenemissuunta varsin sattumanvaraiseksi.

Tiistaiaamuna otan huolissani valvomani yön jälkeen jälleen yhteyttä Skutin vastaanotolle, ja Magnus kutsutaan uudelleen nesteytettäväksi ja kontrolliin. Röntgenkuva paljastaa, että tukos on lähtenyt parafiinin pluikastamana jatkamaan matkaansa, joten hoitoa päätetään jatkaa samaan malliin. Tiputuksessa ollessaan Manustin piristyykin jo hieman ja alkaa tuttuun tapaansa skannata ympäristöään.

Kotona Danskeman vastustaa hoitotoimenpiteitäni kaikin mahdollisin keinoin - vain parafiiniöljyn heikoimmillaankin itsepäinen tanskalainen suostuu vapaaehtoisesti nielemään. En olisi uskonut, että joudun tuollaista ahmattia ikinä pakottamalla syöttämään, mutta nyt muutamasta huolellisesti turvotetusta kuivamuonanappulastakin käydään melkoinen tahtojen taisto. Lääkärin mielestä masuun olisi kuitenkin hyvä saada hieman tavaraa, joten valitettavasti potilaan mielipidettä aiheesta ei kysytä.

Keskiviikkoaamuna ilmoitan vastaanotolle, ettei Magnuksen olotila ole edelleenkään ratkaisevasti muuttunut, minkä jälkeen lähden taas näyttämään apaattista otustani tohtorille. Kolmannesta lähikuvasta huomataan, että möykky on viimeisen vuorokauden aikana liikkunut vain muutaman sentin eteenpäin, ja lisäksi sen toinen pää on muuttunut pallomaiseksi. Kenties Manun röntgenhuoneen lattialle levittämän limaisen vatsahapponäytteen kannustamana eläinlääkäri suosittelee leikkausta, ja vaikka sen ajatteleminenkin jostain syystä ahdistaa minua suhteettoman paljon, vaihtoehdot taitavat olla vähissä.

Magnus jää siis operoitavaksi, ja minut passitetaan kotiin lepäämään - tohtori muotoilee hienovaraisesti minun näyttävän hieman väsyneeltä, vaikka tiedän itsekin muistuttavani zombin ja variksenpelättimen rakkauden hedelmää. Ajellessani halki Jokikunnan kauniin maalaismaiseman mietin, pitäisikö kurkussani oleva pala nielaista vai rykäistä välittömästi syliin.

Leikkaus sujuu sukkelasti, ja tukokseksi paljastuu pienen pehmolelusorsan pää, joka on ollut masussa marraskuun lopusta lähtien - Magnus sai kyseisen lelun Sillamäessä Marjukalta valioitumislahjaksi, ja Saga teurasti sen jo samana iltana. Tuo halvatun kangaspussukka olisi voinut mahalaukussa viettämiensä tasan kuuden viikon aikana vain jatkaa matkaansa, mutta ehei, se on ensin kerännyt täytteekseen tukon Brandyn karvoja - kissat, pöllöt ja kenties jotkin muutkin fiksusti suunnitellut eläimet oksentavat nielemänsä karvapallot, mutta koirat selvästikään eivät - ja lähtenyt vasta sitten seikkailemaan suolistoon tunnetuin seurauksin.

Laskua maksaessani tohtori toteaa koirani käyneen minulle tällä viikolla kalliiksi. Myönnän, että ~~siltähän tuo saattaisi köyhästä tuntua~~ perjantain palkkapäivä ajoittuu tässä kuussa harvinaisen sopivasti.

Kun tulppa on poissa, alkaa melkoisen karskilla odöörillä varustettu parafiiniöljy valua Magnuksen läpi. Kotona pesen ~~kakoen~~ lauleskellen tokkuraisen hauvani viikon vanhalta raadolta haisevan hanurin ja peittelen sitten ~~rankkitynnyrin~~ pienen potilaan lepäämään kylpyhuoneen lämpimälle lattialle.

Alkuillasta Manunen käy pihalla urhoollisesti nostamassa koipeaan, vaikkei ole pysyä neljälläkään tassulla pystyssä. Muuten se köllöttää kiltisti aloillaan, mutta silmät alkavat jo hiljalleen kiilua siihen tyyliin, että herra aikoo ihan pian keksiä itselleen jotain tekemistä.

Valmistaudun vahtimaan toipilasta vielä yhden - eli neljännen - yön, kuten jouduin tekemään Sagan steriloinnin jälkeen, mutta Magnuspa onkin saanut leikkauksen jälkeen sen verran tömäkät tujaukset kahtakin eri kipulääkettä, että yö vietetään varsin rauhallisesti. Aamulla jannu alkaa kirkkaina kiiltävin silmin kerjätä osinkoa aamiaisestani.

Danish Dynamite is back.

Sillamäe 27.11.2010 - Työvoitto

2010-12-30T21:57:00.000+02:00

Ken leikkiin ryhtyy, se Itämeren aalloilla seilatkoon: marraskuun viimeisenä perjantaina otan jälleen kurssin kohti Tallinnaa, josta johtaa jo maaliskuussa turhankin tutuksi tullut motocrossrata Sillamäkeen. Matkaseuranani on tällä kerralla Timosen Marjukka Bitin kanssa, ja tavoitteemme ovat korkealla: kullakin koiristamme puuttuu vain yksi serti upouudesta valionarvosta. Mainittakoon, että Magnukselle tämä on iän puolesta viimeinen mahdollisuus sen mokoman pilipalitittelin saavuttamiseen.

Olemme körötelleet jo hyvän tovin kohti Sillamäkeä, kun havaitsen kyydin olevan huomattavasti tasaisempaa kuin olin odottanut. Päättelen, että a) tietyömerkit eivät keväällä olleetkaan vain elävöittämässä maisemaa, b) paksu ja pöllyävä lumikerros pehmentää pahimmat pomput armollisiksi ahtereillemme tai c) Tallinnan SuPerAlkosta Opeliin lastatun ~~viina~~virvoitusjuomalastin ansiosta maan vetovoima viettelee vankkureitamme puoleensa ratkaisevasti kiihkeämmin. Ainakin kohdat bee ja cee pitävät paikkaansa: kämmenen kokoisia hiutaleita leijailee taivaalta vaakasuoraan heikentäen näkyvyyttä viehättävästi, eikä paikallinen aurauskalusto ilmeisesti ole liikenteessä kuin tiistaisin ja torstaisin säästä riippumatta. Auton painopiste puolestaan on ~~kahdeksan~~ muutaman tiiviisti pakatun siiderilaatikon avulla tähdätty oikeaoppisesti taka-akselin päälle.

Asemapaikkanamme toimii jälleen hotelli Krunk, jonka myötämielinen palvelu ja eksoottinen aamiainen ovat minulla edelleen elävästi muistissa. Tänään päivän sana tosin onkin ei: huonevaraustamme ei löydy hotellin uudesta järjestelmästä, mutta Marjukan kanssa käymänsä sähköpostiviestinnän perusteella ja painokkaan äänensävyni vauhdittamana respatytöt taikovat meille huoneen ja vieläpä ennalta sovittuun hintaan.

Kun residenssi on valloitettu ja koirat asianmukaisesti hoidettu, päätämme uskaltautua murkinoimaan hotellin itämais-armenialaiseen (!?!) ravintolaan, koska muistelen, ettei tässä ~~tuppukylässä~~ viehättävässä pikkukaupungissa juurikaan ole vaihtoehtoja.

Marjukan poltellessa alkupalasavukettaan rekisteröin ravintolan ulkopuolella äänekkäästi iloitsevan poikajoukon. Todettakoon, että geenieni pakottamana tarkastelen tapahtumia korkkareittakin korkeammalta kuin naiset yleensä (ja suurin osa miehistä), mutta olen tahtomattani kuin pohjoisnapa vertikaalisesti rajoittuneille kolmijalkaisille kompassineuloille, joiden ~~isku~~tutustumisyrityksistä en liiemmin jaksaisi riemastua. Lastenlipulla matkustavien mahtisonnien itsetunto on kuitenkin valitettavan usein kääntäen verrannollinen heidän pituuteensa, joten Marjukka ei ehdi vedellä viimeisiä myrkkyhenkosia ennen kuin tuonkin kääpiököörin sankari jo rientää esittelemään itsensä.

Pakollisen, joskaan ei ehkä molemminpuolisesti yhtä innostuneen small talkin jälkeen pakenemme pakkasesta sisälle ravintolaan. Englantia vahvasti venäläisittäin murtava uusi tuttavuutemme haluaa ehdottomasti auttaa meitä annosten valinnassa, ja hänen ja Marjukan yhteisestä suosituksesta päätän maistaa saslikia, jota kuitenkaan tarjoilijan mukaan ei oleee. Nälkäisenä ja väsyneenä tilaan tarkemmin harkitsematta possua japanilaisittain, koska se kuulostaa mielenkiintoiselta.

Virhe.

Hetken kuluttua eteeni kiikutetaan kuppi, jossa nyrkin kokoinen lihaklöntti kroolaa muutaman nuudelin kanssa kastikkeen virkaa toimittavassa rasvassa. Tuijotan möykkyä hetken ja muistutan itseäni siitä, että olen aina mainostanut olevani kaikkiruokainen - nyt huumorin- ja ruoantajuani vain koetellaan hieman väärällä hetkellä, mikä Marjukan ja Andrein huvittuneista ilmeistä päätellen on myös aistittavissa olemuksestani.

Silvon ~~ihrapalleron~~ possuparan ja alan tyrkkiä sitä kitusiini. Ruoan maku vastaa sen ulkonäköä, mutta onneksi liha ei ole sitkeää ja sujahtaa siten vaivatta kohti pahaa-aavistamatonta vatsaani. Kurimukseni hiillosta kohentaakseen Marjukka retostelee tilaamansa pihvin erinomaisuudella. Burb.

Matkani makujen maailmaan ei ole vielä päättynyt, kun Andrus käy pahoittelemassa, ettei voi tänään liittyä seuraamme, koska haluaa viettää illan kaveriporukassaan, jota ei ole tavannut pitkään aikaan. Kerron hänelle ymmärtäväni sen hyvin ja yritän kuumeisesti muistella, missä vaiheessa olemme edes kutsuneet hänet pöytäämme.

Olen juuri ehtinyt lähettää koko lihayllärin ruoansulatukseni ihmeteltäväksi, kun Anatoli (okei, en ole painanut hänen nimeään mieleeni kovin tarkasti!) tulee kysymään, josko hän saisi tulla pöytäämme istumaan - ne kauan kaivatut kaverinsa tyyppi sitten ehtikin tavata ennätysajassa. Nyt on minun vuoroni pahoitella, että olen jo ehtinyt sopia treffit Nukkumatin kanssa. до свидания.

Matkustaessaan tylsistynyt Magnus ei ole jäänyt toimettomaksi valvovan silmän ummistuttua hetkeksi, vaan aktivistini on tehnyt omatoimisia koekaivauksia yöpöydällä nököttävän tekokukka-asetelman ruukussa. Keräilen lekasoran kiltisti takaisin lähtöruutuunsa ennen kuin viuhahdan vällyjen väliin ikävöimään villasukkiani ja flanellipyjamaani: tulikuumina hohkaavista lämmityspattereista huolimatta huoneilma on rapsakan raikas, eikä peitto riitä eristämään minua sen syleilystä.

Palattuamme kohtuullisen syötävän aamiaisen jälkeen huoneeseemme onnittelen itseäni junttiudesta oikein kädestä pitäen: olen omistanut Canis lupus familiariksia nyt lähes päivälleen 19 vuotta, mutta kuulun ilmeisesti Homo sapiens -lajin Pälliys Ääliys -alalahkoon, koska en nähtävästi juurikaan kykene hyödyntämään kokemustani. Olen jälleen jättänyt pikku ahmattien ruokakassin kirjoituspöydälle, tosin ryhdistäydyin Luigen tunaroinnin jälkeen onneksi sen verran, että pakkaan koirien eväät nykyään muovipussien sijasta tiiviisiin rasioihin, joihin varashurttien on hankala murtautua. Sagakin taitaa ajella tänä aamuna sotavaloilla: tyrkyllä olleiden puruluiden sijaan se on valinnut kassista saaliikseen muovisen nappulamitan, jonka uudelleen designattua versiota Magnus nyt minulle ylpeänä esittelee.

Pää. Seinä. Hak.

Käytännön järjestelyt näyttelypaikalla on hoidettu yhtä hankalasti kuin viimeksikin: koirat on kuljetettava halliin kapean kellarikäytävän kautta. Katutasossa sijaitsee toki pääsisäänkäynti, jota käytetään - jaa, eihän sitä tänään käytetä lainkaan. Hyvin suunniteltu on puoliksi möhlitty.

Takaovella päivystää joukko näytteilleasettajien ~~sisäänheittäjiksi~~ avuksi pestattuja pojanjolppeja, jotka eivät mainittavammin puhu englantia, ja koska minun venäjänkielentaitoni rajoittuu Sammy Babitzinin hittibiisin kertosäkeen alkutahteihin, joudun turvautumaan kansainväliseen ripsien räpyttelyyn. Yhteinen kieli löytyy välittömästi, ja vauhkoontunut sällikolmikko aikoo tohkeissaan kiskoa taisteluvaununi suoraan kehän laidalle. Joudun hillitsemään heidän intoaan hallin aulassa, jotta ehdin esitellä koirieni rokotustodistuksia.

Takanurkkaan sijoitetun kehän ympärillä on tungosta, mutta saan raivattua häkilleni tilaa ystävällisten venäläisten vinttikoiraharrastajien välistä - спасибо. Vilkaisen luetteloa ja uskon tietäväni tämän päivän shelttikehän voittajat, mikä on varsinkin Sagan menestyksen kannalta hieman ikävämpi asia.

Koska Magnuksen käytös Tartossa oli ahdistavan arvaamatonta, nappaan herran välittömästi häkistä kokoamaan itsensä ja ottamaan tilan haltuunsa. Huomaan sen epäluuloisena tarkistavan, ettei katon tuntumassa tänään lymyile mitään vaaralliseksi luokiteltavaa, mutta muuten Danskeman on jälleen oma itseriittoinen itsensä: jannu poseeraa ohikulkijoille, pullistelee toisille uroksille ja haistattelee minulle, koska pakotan sen seisomaan aloillaan tuunattavana. Elämä on.

Tiedustelen kehäsihteeriltä, aikooko tuomari pitää missään vaiheessa taukoa, mutta sellaiseen ei kuulemma ole aikaa. Naapurikehässä arvosteleva setä sen sijaan ehtii käydä useammankin kerran haukkaamassa raitista ilmaa filtterin läpi, joten käytän tilaisuutta hyväkseni ja livahdan juoksuttamaan Magnusta afgaaninvinttikoirien, berninpaimenkoirien ynnä muiden hieman suuremman kaliiberin karvanaamojen sekaan. Uraa!

Juuri ennen shelttien arvostelun alkamista minua jännittää niin, että aamiaiseni pyrkii järjestymään uudelleen kaikkien nähtäväksi. Rauhoittelen itseäni ~~viskipaukulla~~ keskittymällä Manumiekkosen harvakarvaisen turkin pakkoliikkeenomaiseen pöyhimiseen, mikä alkaa jo selvästi ottaa pitkästyneen pelimiehen ajatteluelimeen, mutta sen mielipidettä ei nyt(kään) kysytä.

Junioriluokkaan on ilmoitettu Magnuksen lisäksi kaksi urosta, jotka eivät kuitenkaan kutsuttaessa ilmaannu kehään. Kenties ~~tanskalaisen maine beatankaatajana~~ lupsakan lumisateen, poksuvan pakkasen ja viheltävän viiman yhteistyössä aikaansaama talvinen sääilmiö on saanut kilpakumppanimme kääntämään kylkeään lämpimän peiton alla. En ole siitä varsinaisesti pahoillani.

Magnuksen kilpailu itseään vastaan alkaa vauhdikkaalla viipotuksella, joka näyttää lähes hallitulta. Luokkansa ainoana mösjöö kuitenkin joutuu pian uuteen ja varsin epämiellyttävään tilanteeseen: en ehdi asetella sitä rauhassa pöydälle ennen kuin tuomari jo änkeää malttamattomana halimaan läheisyyskammoista junioria, jonka silmistä loistaa peittelemätön ällötys, kun vieras naisihminen työntää kasvonsa kiinni herran aristokraattiseen kirsuun. Näyttää siltä, että Beata-täti on säilyttänyt Magnus Fan Clubin jäsenkirjan.

Luvattomasta lähentelystä suivaantunut Magnustin pistää suunsa tiukasti suppuun, joten tänään sen purenta tarkistetaan valitettavasti vain etuhampaiden osalta. Tuomarin kysyessä minulta koirani ikää kerron sen viettävän kolmen päivän kuluttua puolitoistavuotisjuhliaan, ja naurunhelähdyksestä päätellen hänkin käsittää pelin hengen.

Itseluottamukseni alkaa hiljalleen paisua normimittoihinsa, minkä myös rinta rottingilla ja ryhti reilassa varvisteleva Manunaattori selvästi vaistoaa. Tälläkin kerralla pollea junnu esiintyy tälle tuomarille varsin mallikkaasti, mikä palkitaan erinomaisen kauniilla ja kiiltävän vaaleanpunaisella nauhalla sekä suorastaan loistavan sinivalkoisella miniruusukkeella.

Lojaalit lukijani, jotka olette tätä ~~farssia vahingoniloisina~~ psykologista trilleriä sydän syrjällänne seuranneet: teitä tervehtii Hänen Aktiivisuutensa Tanskan prinssi ja Viron suuriruhtinas Magnus I Mahdoton, EE JMVA Zarvo's U.S. Black Wild Card.

Kiitän Danskemania pätevästä suorituksesta, minkä jälkeen tuoreen pilipalivalion on vielä kilpailtava ainoaa junnuluokkaan ilmoitettua narttua vastaan. Magnus ravaa ROP-junioriksi jenkinmitalla.

Sekä kaikki kolme avoimen luokan herraa että ainokainen valiouros todetaan erinomaisiksi, minkä jälkeen on aika valita paras uros. Tämän koitoksen voittaa odotusteni mukaisesti jenkkivalio, jonka rouva Petkevica on jo muutama vuosi sitten valinnut Suomessa rotunsa parhaaksi, mutta Magnus kirmaa sukulaismiehen jälkeen komeasti toiseksi. Mieleni tekisi ihan vain vähän jossitella, miten se olisikaan saattanut pärjätä Hyvinkäällä, jos tämä ihastuttava tuomari olisi arvostellut kaikki urokset. Päätän ottaa asiasta selvää heti seuraavassa mahdollisessa näyttelyssä.

Nyt en kuitenkaan ehdi haaveilla: minun on kahden avoimen luokan nartun arvostelun aikana ehdittävä sukia Saga esiintymiskuntoon, joten sen kampauksesta tulee tänään kohtalaisen luomu. Koska mamman mahtiturkki on onneksi nykyään helppohoitoista mallia, kipaisemme kehään huoliteltuina (koira) ja hyväntuulisina (minä).

Valionarttuja on ilmoitettu latviattaren ihasteltaviksi kaksi: ihannekokoisen ja sievän jenkkiladyn rinnalla Saga näyttää unkarilaiselta kuulantyöntäjältä, eikä tarvitse olla äärimmäisen älykäs eikä kovin kaukonäköinen arvatakseen tämän taiston lopputuloksen. Molemmat toki arvioidaan erinomaisiksi, mutta voiton vie se ameriikkalaisempi painos.

Paras narttu -luokassa koirat sijoitetaan lähes loogisesti: täysjenkki voittaa, 1/2-jenkki on toinen, 1/16-jenkki (siis Saga) kolmas ja 1/4-jenkki neljäs. Rouva tuomari pitää johdonmukaisesti kiinni linjastaan ja on ihailtavan uskollinen suosimalleen rotutyypille.

Marjukka jää koirien kanssa aulaan odottamaan, kun suuntaan etsimään yltiöavuliaita nuorukaisia. Löydänkin samaiset kaverit, joihin tutustuin jo aamulla, ja pian saamme taas todistaa, kuinka tavaramme siirtyvät ripeästi ulko-ovelle ja jatkavat pyytämättä matkaansa kohti parkkipaikkaa. Pysäytämme reippaat pojat ennen kuin he ehtivät Narva maanteelle asti, ja he näyttävät yllättyneen ilahtuneilta saadessaan vaivansa palkaksi auttamisen ilon lisäksi sileän setelin.

Joudun pinnistelemään pystyäkseni pitämään näkimeni auki koko matkan Tallinnaan - kelju keli pakottaa Marjukan kiinnittämään katseensa tiehen ja edellä ajavan peräpuskuriin, joten pilkahtelen salaa keskustelun tauotessa. Onneksi kahden alimman kylkiluuni väliin tähdätty kipakka kyynärpäätaklaus palauttaa minut takaisin tähän todellisuuteen, jos pääni sattuu vähemmän huomaamattomasti nuokahtamaan.

Tämä verenpainettani nostattanut ja pikkuruisia hermosolujani äärimmilleen venyttänyt Operaatio Turhake on nyt saatettu onnellisesti päätökseen. Jotakin henkisestä tasapainostani kertonee se, että ensinnäkin edes ryhdyin tavoittelemaan koiralleni titteliä, jota en arvosta, ja kaiken lisäksi ponnistelin sen eteen pakkomielteisesti. Toisaalta itsepäisyyteni tietysti palkittiin, mutta oloni on ristiriitainen: eihän tämän projektin pitänyt olla näin käsittämättömän haastava.

Koska en todistetusti ymmärrä ottaa opikseni tekemistäni virheistä, Sagan ja Magnuksen etelänmatkailu jatkunee heti, kun jälkimmäisenä mainittu on saavuttanut kahden vuoden kypsän iän. Ehkä kuitenkin harkitsen kahdesti, tohdinko hypätä Agneksen kanssa samanlaiseen tanskalais-amerikkalaiseen juniorirulettiin - ja ilmoitan sitten pikkuneidin kesäkuun lopussa Luigessa järjestettävään näyttelyyn.

Somebody stop me.

Hiomaton timantti

2010-12-21T20:56:00.002+02:00

Jokainen minua vähänkään tunteva, kanssani sanallakaan koirista keskustellut tai blogiani puolihuolimattomasti silmäillyt todennäköisesti tietää, kuinka tykästynyt olen Tanskan prinssi Magnus I Mahdottomaan, hauskaan ikiliikkujaani, jonka vallaton persoona on ahdettu erittäinkin paljon shelttiä muistuttavaan pakettiin. Jo viime keväänä aloitetun ~~sinnikkään ruinaamisen~~ huolellisen suostuttelun ansiosta minulle on tarjoutunut mahdollisuus kietoutua myös pienen tanskalaisen prinsessan tassun ympärille.

Logistisista syistä päädyn eräänä marraskuisena perjantaiaamuna Helsinki-Vantaan lentokentälle jo kaksi tuntia ennen kuin Kööpenhaminaan suuntaavaan koneen pyörät irtoavat kotimaan kamarasta. Odotusaika kuluu kuitenkin yllättävänkin nopeasti ~~vatsassa lepattavia perhosia pyydystäessä~~ pahasti rästiin jääneitä ~~blogipäivityksiä~~ kirjallisia töitä kynäillessä.

Tjah, enpä olekaan aikaisemmin matkustanut yksityiskoneella: Finnairin Airbus A319 ei ole edes puolillaan, minkä todistanee sekin, että kaikilla matkustajilla on käytössään ikioma istuinrivi. Tämänkö takia jouduin pulittamaan lipuistani käsittämättömän kiskurihinnan?!? Toisaalta kevyessä lastissa oleva kone ponnahtaa vaivattomasti ilmavirtojen riepoteltavaksi, ja saavumme perillekin 20 minuuttia etuajassa.

Kastrupin lentoasema on paitsi Pohjoismaiden suurin lentokenttä, myös rakennustekniikan taidonnäyte: miten niin piiitkä rakennus onkin saatu mahtumaan niin pieeenelle Amagerin saarelle? Vaeltaessani kilometrien matkan kakkosterminaalista pääaulaan tunnen olevani Ikeassa: viitoitettu reitti on suunniteltu luonnollisesti siten, että jokainen puoti ja kahvila varmasti sijaitsee sen varrella. Valitettavasti minulla ei nyt ole aikaa shoppailla tupakkaa ja viinaa, koska olen tullut noutamaan villiä naista.

Kööpenhaminassa tuulee ja sataa vaakasuoraan, joten päätän hapen sijasta haukkoa henkeäni, ja odottaessani Biancaa nenä kiinni tuloaulan ikkunassa olen tohkeissani kuin peruskepulainen. Voiko minulla olla toiste yhtä hyvä tuuri kuin Magnuksen kanssa?

Vihdoin näen Biancan lykkivän boksia matkalaukkurattailla parkkipaikan poikki, ja syöksyn ~~tutustumaan viimeisimpään villitykseeni~~ tervehtimään häntä. Muodollisuuksien jälkeen en enää pysty hillitsemään itseäni, vaan kurkistan huovalla peitettyyn kuljetuslaatikkoon, josta minua uteliaana katselee - pikkuinen Magnus. Olen jo aikeissa tarkistaa kalenteristani, onko nyt elokuu 2009 vai marraskuu 2010, mutta päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska tuon eloisan ilmeen olen kohdannut usein aikaisemminkin, itse asiassa päivittäin viimeisten 15 kuukauden aikana.

Päätämme paluulentoani odotellessamme nauttia kupposelliset kahvia lentokentän kahvilassa, mutta Bianca ei huomaa varoittaa minua siitä, että tanskalaisilla on ilmeisesti tapana kompensoida maansa pientä kokoa aavistuksen ronskimman kokoisilla kahvikupeilla: liki puolen litran kofeiinileilistä riittää siemailtavaa hyväksi toviksi. Tämän tuopin kumottuani jaksan ainakin valvoa pennun kanssa seuraavan yön.

Kun kuulumiset on vaihdettu, Magnusta ylistetty ja tulevaisuuden suunnitelmia hahmoteltu, on minun aika jälleen kiittää Biancaa luottamuksesta ja rientää lähtöselvitykseen, jossa tarvittavien asiakirjojen täyttäminen ei tänään sujukaan yhtä sähäkästi kuin edellisellä kerralla samaa asiaa toimittaessani. Avuliaan virkailijatytön kipaistua noutamaan puuttuvia lomakkeita tarkkailen lattialla villisti keikkuvaa koirankuljetuslaukkua, jonka sisältö ilmoittaa kuuluvalla äänellä ja selkeästi artikuloiden, että tällainen kohtelu täyttää eläinsuojelurikoksen tunnusmerkit. Kun liike lopulta pysähtyy ja ääni vaikenee, alkaa pennun pirteän pinkki hihna hitaasti, mutta määrätietoisesti vetäytyä kassin sisälle. Mokomalla ipanalla näyttää olevan veljensä elkeet.

Tokihan pienelle petoeläimelle etukäteen varattu matkustuspaikka täytyy lunastaa eri tiskiltä, joten jatkan matkaani kohti seuraavaa välietappia eli lipunmyyntipistettä, jossa minua odottaa iloinen herrasmies. Määränpääni huomattuaan hän katsoo tarpeelliseksi asioida kanssani ruotsiksi ja hitaasta katseestani huolimatta kertoo olevansa kotoisin Pohjois-Ruotsista Ylitornion läheltä ja osaavansa laskea suomeksi kymmeneen, minkä hän myös pyytämättä todistaa. Ihastelen puheliaan kaverin taitoja ja heiluttelen kärsimättömänä Visaani hänen nenänsä edessä - herran olisi hyvä muistaa, että toisen meistä on ehdittävä lennolle.

Finanssi~~kriisin~~asiat hoidettuani juoksen turvatarkastukseen ja siitä jälleen lentokentän toiseen päähän, missä uskollinen Finski minua odottaa. Ennen koneeseen nousua ehdin vielä nostaa ipanan kassistaan sanomalehdelle, mikä osoittautuu muiden matkustajien kannalta äärimmäisen hyväksi asiaksi: pikkuneiti vääntää häpeilemättä melkoisen miehekkäät lähtökakat, jotka vasta koneessa tulostettuina olisivat hajuefektillään tainnuttaneet puolet matkustamosta. Muina naisina taittelen lehden kokoon, sujautan sen aulan roskikseen ja saapastelen koneeseen.

Tyhjennetty ipana köllöttelee tyytyväisenä kassissaan, kun rapsuttelen sen pennunpehmeää ja lämpöistä masua. Hänen Pörröisyytensä osoittautuu yhtä helpoksi matkaseuraksi kuin isoveljensä: koneen noustua se huokaisee ja käpertyy tehotorkuille, jotta jaksaa aikanaan kassivankilasta päästessään ottaa uuden ympäristön haltuunsa.

Hermojensäästösyistä Brandy on kyläilemässä Sarin luona, mutta Saga ja Magnus syöksyvät kiinnostuneina katsomaan, mitä lattialle laskemani laukku sisältää. Vastaanottokomitea havaitsee ennätysajassa, etten tainnutkaan kotiutua paikallisesta marketista: koirieni tekemien empiiristen tutkimusten perusteella maitotölkki ja ~~jauheliha~~sisäfilepaketti eivät - valitettavasti - kiipeä itsestään niiden ulottuville, mutta matkustamiseen kyllästynyt sähkövatkaimen ja villalankakerän yhdistelmä puolestaan pörähtää sangen omatoimisesti tutkimaan paikkoja.

Magnuksen ilme vaihtuu uteliaasta epäuskoisen kautta tyrmistyneeksi: kuinka tuollainen pieni, musta karvapallo kehtaa audienssia pyytämättä ängetä sen reviirille, lupaa kysymättä leikkiä sen leluilla ja viiksikarvankaan värähtämättä pissiä lattialle. Isoveli katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen nostaa koipeaan samalle sanomalehdelle, ja väittäisin, että se yrittää kusta pennun päälle. Kahdesti.

Tällainen reipasotteinen ja itsevarma sheltinalku ei selvästikään ilahduta vakiokalustoani yhtä paljon kuin minua: myöhemmin illalla yllätän Sagan tietokoneen äärestä varaamassa lentolippua mahdollisimman kauas. Tuon koiran internetin käyttöä on alettava pitää silmällä.

Muistan vielä varsin elävästi, kuinka muiden koirien kanssa brutaalisti keittiöön hylätty Magnus kiljui öisin ensimmäisen viikon ajan, eikä isäntäkään todennäköisesti ole vielä ehtinyt aihetta unohtaa, joten joustan periaatteistani ja leiriydyn ensimmäiseksi yöksi keittiön lattialle pennun seuraksi - tätä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin, eikä teidän välttämättä kannata odotella henkeänne pidätellen seuraavaa kertaa, happi saattaa nimittäin käydä yllättävän vähiin. Järjestely kuitenkin toimii jokseenkin toivotulla tavalla: pentu nukkuu rauhallisesti omassa pedissään käteni tyynynään, ja Magnus toipuu järkytyksestään köllöttämällä kiinni kyljessäni, mutta minä makaan koko yön hitusen hankalassa asennossa hievahtamatta, jotten häiritsisi kuninkaallista unta. Tästä auvostahan puuttuu vain isännän kuorsaus.

Saanen siis esitellä mahdottoman Magnuksen pirteä pikkusiskon, hiomattoman timantin ja toivottavasti aikanaan puoliveristen tanskalaisten Gonnabe-pentujen emän:

Zarvo's Diamond In The Rough eli Tanskan prinsessa Agnes

Palataanpa vielä lopuksi siihen ~~ruinaus~~suostutteluosioon, joka alkoi jo kauan ennen kuin pikkuapina oli edes pilkkeenä isäsimpanssin silmäkulmassa: Bianca ei nimittäin ollut järin ihastunut siihen ajatukseen, ettei pentu jäisi asumaan minun luokseni, mistä en toki ole pahoillani enkä hämmästynyt. Meillä on kuitenkin kotona koiramäärä nyt täysi, ja varsinkaan nartulle ei kahden viriilin uroksen laumassa ole tilaa, joten projektin alusta alkaen oli harvinaisen selvää, että tämä tulevaisuuden toivoni tulisi ~~asustamaan jonkun muun riesana~~ piristämään jonkun toisen arkea.

Suureksi onnekseni ja Biancan mielenrauhan takaamiseksi löysin ipanalle juuri sellaisen sijoituskodin kuin olin toivonutkin, ja vieläpä naapuripitäjästä: Agnesin uusi valtakunta on Haukiputaalla Amor'jade-shelttien residenssillä, minkä johdosta Kuivaloiden perheen elämässä on nykyään ripauksen verran enemmän äksöniä. Lämmin kiitos Maikille yhteistyöstä ja osanottoni Käpälämäen isännälle.

Tartto 6.11.2010 - Hukka reissussa

2010-12-13T19:24:00.000+02:00

Pettymys pilkahtaa jo kaksi viikkoa ennen hoohetkeä: shelttien tuomariksi on mukavan portugalilaissedän tilalle vaihdettu ~~epä~~mukava ruotsalaistäti, jonka arvosteltaviksi en olisi koiriani ilmoittanut edes kolmen promillen liikuttuneessa tilassa - Saga ei ole koskaan länsinaapureitamme erityisemmin miellyttänyt, eikä Magnus tässä kehitysvaiheessa ja kuontalossa taida miellyttää ketään, joka on ikinä erehtynyt rotumääritelmään tutustumaan. Olen kuitenkin jälleen lähdössä isännän kanssa viettämään yhdistettyä hyöty- ja huviviikonloppua, eikä tällainen ikävähkö ennakkoasetelma muuta suunnitelmiamme. Perjantaina pääsen livahtamaan töistä hieman tavallista aikaisemmin, joten ristiretkemme alkaa jo varhain iltapäivällä.

Tallinnan liikennevalojärjestelmää on varmasti ollut suunnittelemassa joukko insinöörejä, ja johtoportaassa lienee heilunut lisäksi muutama DI, sillä niiden ajoitus on saatu toteutettua satamasta poispäin pyrkiville mahdollisimman hankalaksi: vihreiden vilahtaessa vain muutama auto ehtii livahtaa risteyksestä kohti seuraavaa jumituspistettä. Matelumme keskustasta Tartu maanteelle kestää ihastuttavasti liki tunnin, mikä on kaltaiselleni ~~hätähousulle~~ toiminnan naiselle muutaman kilometrin matkasta aivan liikaa. Viivasuora valtatie on onneksi pelättyä paremmassa kunnossa, ja tasaisessa kyydissä saatan tulla hieman torkahtaneeksi - ainakin Tartto aukeaa eteemme ~~saatuani silmäni jälleen auki~~ lähes silmänräpäyksessä.

Kaupungissa matkaoppaamme TomTom kierrättää meitä melko mielenkiintoista reittiä, mutta syy syrjäisillä kujilla luikkimiseen paljastuu tällä kerralla yllättävän loogiseksi: hotelli Barclay sijaitsee yksisuuntaisen kadun varrella, mikä kieltämättä rajoittaa lähestymissuuntia ratkaisevasti. Hotellin kotisivuilla luvataan autolle turvallinen pysäköintipaikka, mikä on kesäisen G9-kokemuksen jälkeen muodostunut merkittäväksi valintakriteeriksi, mutta respasta selviää, että sellaisen saa kukin järjestää korkeimman omakätisesti ja turvata sitten parhaaksi katsomallaan tavalla. Tällaista markkinointia minä kutsun harhaanjohtavaksi.

Viihtyisässä huoneessamme on kokolattiamatto, joka villitsee Sagan täysin: yleensä niin hillitty ja hallittu lady nimittäin rrrakastaa piehtaroida matoilla, joita meillä kotona ei käytännön syistä ole niissä tiloissa, joissa koirat oleskelevat ollessaan keskenään. Sagelihan käyttää siis tilaisuuden häpeilemättä hyväkseen, ja pian tummanruskea matto on saanut astetta elävämmän pinnan huolellisesti levitellystä vaaleasta pohjavillasta - pelkäänpä, ettei siivooja osaa arvostaa tällaista luomutuunausta. Mattotaivas kuitenkin kesyttää äkäpussin, joka jopa haastaa Magnuksen painimaan kanssaan, mitä ei minun laskelmieni mukaan ole tapahtunut koskaan aikaisemmin.

Illalla me A-luokan lihansyöjät jalkaudumme Tarton kaduille metsästämään evästä, ja löydämme eräältä sivukujalta ravintola Balkanin, jonka kiertäisin sisäänkäynnin perusteella kunnioittavan välimatkan päästä, ellei seinään lätkäisty ruokalista sattuisi olemaan äärimmäisen houkutteleva. Jyrkkien ja kapeiden portaiden yläpäässä piileskelee kuitenkin viihtyisä ravitsemuslaitos, jossa teeman mukaisesti laulu raikaa ja balalaikka soi.

Alkupalaksi joudun pureskelemaan huuliani tarjoilijan tepasteltua tiedustelemaan tilaustamme: tämä vanhempi herrasmies kuulostaa aivan heliumilla täytetyltä talitiaiselta, mikä yhdistettynä vahvalla virolaiskorostuksella äänneltyyn suomeen kutkuttaa nauruhermojani kiusallisesti. Isäntä kertoo epäilevänsä, että papalta taitaa puuttua ainakin toinen palli, ja etiketin mukaan minun tulee kauhistella moista ilmaisua, mutta valitettavasti on myönnettävä, ettei hänen argumenttinsa välttämättä ole täysin erheellinen.

Ruoka on erinomaista, edullista ja sitä on riittävästi, joten tyytyväisinä ja hävyttömästi hihitellen suuntaamme takaisin kohti päämajaa.

Hotellimme edessä olevassa puistossa on toki mukavaa kävelyttää koiria, mutta yöllä samainen viheralue muuttuu paikallisen Alkon (siis minkä tahansa elintarvikeliikkeen) kanta-asiakaskorttia vinguttaneen ja sen seurauksena angstejaan kiljuvan nuorison temmellyskentäksi. Riemunpidosta huolimatta saan ladattua akkuni lauantain suurta koitosta varten.

Aamulla kipittäessäni koirien kanssa neljännestä kerroksesta alaspäin huomaan jonkun jo taapertaneen saman matkan päinvastaiseen suuntaan ja jäljistä päätellen raahaten perässään rikkinäistä säkillistä koiranp*skaa: tavaraa on tosiaan riittänyt levitettäväksi portaikon matolle useamman kierroksen verran. Toisessa kerroksessa vastaani kiipeää tuskaisen näköinen siivooja rikkaharjansa kanssa, ja myötätuntoiseksi tarkoitettu hymyni tahtoo vääntyä virnistykseksi, sillä myös tämä absurdi näky herättää kieroutuneen huumorintajuni.

Hotellin seisova aamiaispöytä on ehdottomasti ylellisin, jonka ääreen olen Suomenlahden tällä puolella saanut astella, ja kurnivaan vatsaani matkalla oleva tuore sämpylä onkin luiskahtaa keuhko-osaston puolelle kuullessani, kuinka eräs keski-ikäinen suomalainen naisihminen kokee siitä huolimatta aiheelliseksi valittaa suurieleisesti kananmunista, joita ei ole keitetty juuri hänen makunsa mukaisiksi, mikä luonnollisestikin oikeuttaa maksavan asiakkaan räyhäämään asiasta henkilökunnalle. Toivon kärsivällisesti hymyilevän ja tähän törkeään rikokseen tasan tarkkaan täysin syyttömän tarjoilijan huomaamattomasti terästävän tökerön draamakuningattaren kahvin napsakalla laksatiivitujauksella.

Olen kesänäyttelylaitumilla kirmatessani unohtanut, kuinka ~~helvetin~~ tunnelmallisen ahdasta näissä halleissa ja etenkin virolaisissa minihalleissa on, mutta tänään meininki on kuin karjamarkkinoilla: koirien rokotustodistuksiakaan ei tungoksessa välitetä tarkistaa, jottei sisäänkäynti tukkeutuisi kokonaan. Pystytän leirimme kehän laidalle ja lähden vielä tunnollisesti uudelleen tyrkyttämään Sagan ja Magnuksen passeja eteisessä päivystävälle henkilökunnalle, mutta kukaan ei tunnu olevan niistä missään määrin kiinnostunut. Pitäkööt tunkkinsa.

Kansainväliseen koitokseen on ilmoitettu 18 shelttiä, joista 14 on matkannut Tarttoon suloisesta Suomesta. Rodun tuomariksi on vaihtunut Lisbeth Liljeqvist, josta kukaan ei ole tainnut aikaisemmin kuullakaan, eikä kieltämättä olisi ollut niin välttämätöntä kuulla tänäänkään.

Jo ennen arvostelun alkua huomaan hämmästyksekseni, ettei Magnuksen vakavin vastustaja tänään olekaan se toinen junnuluokkaan ilmoitettu uros, vaan hallin katossa hitaasti pyörivät tuulettimet: Danskeman on täydellisen vakuuttunut siitä, että koko katto aikoo joko nousta siivilleen tai vaihtoehtoisesti rysähtää alas, eikä sillä ole vähäisintäkään aikomusta jäädä todistamaan kumpaakaan näistä maailmanlopun tapahtumista. Yritän saada lähes panikoivan murkun takaisin tolkkuunsa kiinnittämällä sen huomion nameihin, kännykkään ja isännän nuuskapurkkiin - kahta jälkimmäistä se ei jostain käsittämättömästä syystä voi vastustaa, ja tiukassa tilanteessa on pelattava kovilla - mutta siitä huolimatta Manu muistaa säännöllisesti seurata helvetillisten propelleiden edesottamuksia.

Onnistun lopulta saamaan hermostuneen tanskalaisen jälleen samalle taajuudelle kanssani, mutta sen liikkeet ovat yhtä rennot ja sulavat kuin Kaikkosella, eikä asiaa lainkaan auta postimerkin kokoinen kehä, jossa joutuu tekemään käytännössä jatkuvasti tiukkaa käännöstä, ja meidän tapauksessamme melkoisen vauhdikasta sellaista. Noh, ainakaan näyttelytähteni ei enää yritä poistua takavasemmalle heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Pöydällä Magnus seisoo ~~p*skajäykkänä~~ rauhallisesti, eikä edes liiemmin noteeraa yrmeän ~~turkkilaisen painonnostajan~~ ruotsalaisen tuomarirouvan kohtalaisen kovakouraista kopelointia. Konseptini menevät hieman sekaisin huomatessani, ettei tuomari ei pidä tarpeellisena tarkastella koirani liikkeitä, ja muutenkin kaikki aistit valppaina hyrräävä vellihousu ilmeisesti vaistoaa ärtymykseni, eikä vaivaudu esiintymään lainkaan vaan steppaa ja pyörittelee korviaan.

Vereni kiehahtaa kehäsihteerin kiikuttaessa minulle punaista nauhanpätkää. Hapatustuomarin arvostelulinjasta tekemieni kieltämättä vähäisten, mutta epäilemättä eksaktien havaintojen perusteella ainakaan juniorikoiran keskeneräisyyden tai epävarman esiintymisen ei pitäisi tätä tätiä liiemmin häiritä, mutta kuten kuvioon on tänä vuonna turhan usein kuulunut, ei Magnuksen saama arvostelu ole tänäänkään millään muotoa linjassa nauhan värin kanssa, ja voin jälleen vain itsekseni arvuutella syy-seuraussuhdetta. Sivallan hurritanttaa kaiken kertovalla katseella, joka kuitenkin ~~uppoaa iskua pehmentävään ihraan~~ häviää hänen ystävälliselle perusilmeelleen 6-5.

Joudun potemaan veetutustani jonain sopivampana ajankohtana, tuomarin kanssa yhtä pitkää naamaa näyttävä Saga olisi nimittäin vielä vietävä kehään. Tulevan kierroksen lopputulosta ei tosin sen suuremmin tarvitse arvailla: ronski narttuni on aina miellyttänyt enemmän Idän Ihmemaista kotoisin olevien tuomareiden esteettistä silmää, ja jokainen voi itse päätellä, on syy siihen koirassa vai länkkäreiden arvostelukyvyssä.

Sagan turkin parissa puuhastellessani saan todistaa, kuinka yksikään neljästä juniorinartusta ei ole rouva Päivänpaisteen mielestä laadultaan erinomainen, ja kuinka yksi varsin sheltin näköinen uros poistuu kehästä sininen nauha lepattaen. Tuomarin ~~norsunveellä~~ kasvoilla ei häivähdä hymyntapainenkaan edes hänen valitessaan parasta urosta - alan todella toivoa, että mokoma persheeseen ammuttu petoeläin ymmärtää jatkossa vastata tuomarointikutsuihin kieltävästi, jos koirien arvosteleminen kerran aiheuttaa hänelle noin suurenmoista mielipahaa.

Isäntä kehottaa minua tiedustelemaan rouvalta, om hon har käkat surströmming till morgonmål. En kuitenkaan halua olla päivän ja mahdollisesti koko koiranäyttelyhistorian ensimmäinen esittäjä, joka hylätään kehässä, joten hillitsen itseni. Piirtäkääpä sen kunniaksi ruksi seinään.

Valioluokassa Sagalla on kunnia päästä ensimmäisenä Lisbeth-tädin riepoteltavaksi, ja tämän tapa käsitellä koiria alkaa tässä vaiheessa käydä ala-arvoiseksi - jos tantta tempaisisi hauvaani vielä kerrankin, joutuisin läväyttämään päin hänen näköään muutakin kuin mielipiteeni kyseisestä toiminnasta. Kaikkien onneksi mielipuolinen möyhintä kuitenkin päättyy, ja saan päästää jokseenkin kypsähtäneen oloisen Sagan piinasta.

Odotetusti valionikin rankataan vain erittäin hyväksi, mikä on sentään perusteltu sen arvostelussa: koirallani todetaan olevan paljon korvia, kun taas runkoa sillä voisi olla enemmän ja kyynärätkin voisivat olla vahvemmat. Seeelvä.

Sunnuntaina sheltit arvostelee suomalaisrouva, jonka mielipiteistä en ole kiinnostunut, joten valtiovierailumme virallinen osuus päättyy tähän.

Viemme koirat hotellille huilaamaan ja suuntaamme Lõunakeskukseen, enkä voi olla ihmettelemättä hiljaa mielessäni, kuinka käsittämättömän haastavaa, ellei jopa lähes mahdotonta miehen onkaan kuunnella, saati noudattaa edes koneen antamia ajo-ohjeita. Muutaman muodollisen mutkan jälkeen löydämme Etelä-Viron suurimman ostoskeskuksen, jossa on 66 000 neliömetriä, yli 160 putiikkia, eikä mitään ostettavaa.

Tässä vaiheessa minun on onniteltava itseäni sarjasta huonoja valintoja, joka alkoi siitä, kun päätin olla ilmoittamatta koiriani heinäkuun alussa järjestettyyn Räpinan näyttelyyn, jossa sheltit arvosteli eräs georgialainen Iuza Beradze. Omahyväisyyteni ja rehvakas varmuuteni Sagan ja Magnuksen menestyksestä kesän myöhemmissä Viron näyttelyissä on tullut maksamaan minulle kahden lähes varman sertin lisäksi satoja euroja, kymmeniä reissutunteja ja pari kimpullista hermosäikeitä, mutta koska tyhmyyteni on suoraan verrannollinen itsepäisyyteeni, en voi luovuttaa kesken pilipalitittelin metsästyksen. Siispä Sillamäe, siit me tuleme.

Hyvinkää 19.9.2010 - Hyvin kävi

2010-11-03T23:15:00.000+02:00

Kroatialaisella Davor Javorilla on mukavan, hymyilevän ja ennen kaikkea vaaleanpunaisen tuomarin maine - ei siis liene sensaatio, että Hyvinkään ryhmänäyttelyyn hänen arvosteltavakseen on ilmoitettu yhteensä 149 karvaturria, mikä on yhdelle sedälle yksinkertaisesti liikaa. Cockerspanieleiden lisäksi myös juniorishetlantilaiset - vaatimattomat 27 tulevaisuuden toivoa - on siirretty toisille tuomareille, ja yritän arvuutella itseltäni, onko latvialaisen Beata Petkevican syyniin joutuminen Magnuksen kannalta hyvä asia. Vastaukseni on positiivinen.

Erityisen hienoa tästä tekee se, että junnujen arvostelu on merkitty alkavaksi klo 9.30 ja muiden luokkien vasta kahdeltatoista - saan siis viettää paikallisessa Ampumaurheilukeskuksessa koooko päivän. Tämän kunniaksi sääennustekin tietenkin lupaa sadetta.

Epätasaiselle nurmikolle ahdetut reilunkokoiset kehät valtaavat käytännössä koko käytettävissä olevan alueen, joten joudun lämmittelemään Magnuksen kehässä ennen tuomarin saapumista - tätä en yleensä harrasta, vaikka se sallittua ja usein myös mahdollista onkin. Koska Manustin liikkuu harvinaisen asiallisesti ja jopa samaan suuntaan kuin minä, päätän jo parin reippaan kierroksen jälkeen keskittyä haromaan koiran armottomasti jokaisella harjanvedolla harventuvaa kuontaloa esiintymiskuntoon. Lopputulos on kauniisti kuvailtuna luomu, mutta sen kanssa on nyt vain kehdattava ~~shokeerata tuomari~~ tepastella estradille.

Muutama junioriuros on jättäytynyt leikistä, mutta siitä huolimatta kehässä pullistelee kymmenen salskeaa nuorukaista. Olen huomaavinani, että tuomari luo luokan koiria silmäillessään harvinaisen lempeän katseen Magnukseen, joka puolestaan näyttää kuumeisesti laskeskelevan, kuinka kauan sen vielä ~~kannattaa~~ täytyy patsastella saadakseen yhden vaivaisen makupalan.

Arvostelussaan täti Petkevica on kovin punavoittoinen, ja minua henkilökohtaisesti ilahduttaa erityisesti se, että hän palkitsee kyseisen värin vaaleammalla sävyllä pääasiassa jenkkitaustaisia koiria. Magnuksen kohtalona on olla tänäänkin sokerina pohjalla, ja arvon tuomari tekee työnsä niin ~~hitaasti~~ perusteellisesti, että herra näyttelytähti ehtii vuoroaan odottaessaan pitkästyä kuin pasifistin pyssy.

Lopulta saan asetella happaman junnuni pöydälle, ja tuomari lähestyy koiraa hymyillen kuin se kuuluisa naantalilainen valonlähde. Magnus katsoo hitaasti, kun inhottavasti iholle tuppautuva vieras naisihminen kehuu sitä hienoksi pojaksi - itseään täynnä olevan murrosikäisen tanskalaisen mielestä on täysin turhaa kuluttaa aikaa ja äänijänteitä itsestäänselvyyksien julistamiseen.

Perustavanlaatuisen ropeloinnin jälkeen on edessä lempiosiomme eli ~~boogie woogien~~ liikkeiden esittäminen. Hengitän syvään, mikä on kuitenkin tänään turha varotoimenpide: Magnus ei ole ikinä koskaan milloinkaan liikkunut yhtä tyylikkäästi. Tästä harvinaisesta luonnonilmiöstä on jopa olemassa todistusaineistoa:

AirMagnus matkalla suureen tuntemattomaan. Esittäjää pyydetään pitämään näyttelyhihnasta tiukasti kiinni, kunnes koira on kokonaan pysähtynyt.

Vauhdikkaan ohjelmanumeromme päätteeksi asetan pätevän pikkuherran seisomaan Beata-tädin ~~palvovan katseen eteen~~ tarkasteltavaksi arvostelun sanelun ajaksi. Koirani on tänään ollut harvinaisen erinomainen, mistä tuomari on - kuten ounastelinkin - kanssani samaa mieltä.

Kilpailuluokassa esiintyy lopulta viisi komeaa junioria. Jostain käsittämättömästä syystä sähköjänikseni on juuri tänään päättänyt osoittaa olevansa potentiaalinen näyttelykoiran alku, eikä latvialaisblondi voi muuta kuin liittyä Magnus Fan Clubiin: hallittu suoritus tuottaa tulokseksi messevän luokkavoiton.

Odotettua, mutta sangen mukavaa.

Omassa täydellisyydessään piehtaroiva hippiäinen joutuu takaisin taisteluvaunuun, jossa Sagan vahva läsnäolo muistuttaa jangsteria siitä, että nuoren uroksen tassujen paikka on tukevasti maan pinnalla - tai todennäköisesti tässä tapauksessa Hänen Äkäisyytensä mielestä mieluiten kaksi metriä mullan alla. Lepo vaan, te eläinsuojeluaktivistit: toisinaan on ihan aiheellista istuttaa huligaanin mieleen hieman tervettä kuolemanpelkoa.

Seuraan vielä jättikokoisen narttujen junioriluokan arvostelun ennen kuin roudaan leirini lähemmäksi kehää, jossa herra Javor aloittaa shelttiurakkansa myöhemmin. Tämä setä on arvostellut rodun Suomessa viimeksi vuonna 2004, mutta jo dalmatiankoirakehän etenemisestä päätellen hän on edelleen maineensa veroinen tuomari.

Ja Kollaahan kestää: kaikki shelttiurokset kahta pystykorvaista, ylikokoista ja esittäjissään sinisten nauhojen aiheuttamista aidon riemukkaista reaktioista päätellen agilityä tositarkoituksella harrastavaa avoimen luokan turrea lukuun ottamatta palkitaan erinomaisella. Tuomarin ansioksi on kuitenkin luettava se, että hän liikuttaa koiria paljon varsinkin kilpailuluokissa ja myös näyttää sijoittavan ne liikkeiden perusteella, mutta omaa työtään helpottaakseen hänen kannattaisi opetella käyttämään muitakin värejä.

Vaaleanpunaisen paraatin lopuksi minun on aika viedä itse itseään erilaisilla pellehypyillä ja lauluesityksillä viihdyttänyt Manumiekkonen jälleen kehään. Davor-setä tutustuu pikaisesti Beata-tädin sijoittamiin junnupoikiin ja poimii sitten kustakin luokasta kaksi parasta mittelemään urosten paremmuusjärjestyksestä, joka ratkaistaan - juoksemalla.

Kilpailua jatkavien koirien järjestys jonossa on kiepsahtanut käänteiseksi, joten kirmaamme jälleen takalinjan tarkkailuasemissa. Jarruttaessamme kierroksen päätteeksi eräs kehän laidalla arvostelua seuraava suomalainen tuomariherra, jolla on hiljattain ollut kunnia osallistua Magnus Show'hun, toteaa juniorin jääneen nyt viimeiseksi. Huomautan hänelle toivovani, etteivät asiat sentään olisi niin huonosti.

Huolellisen zoomailun ja tuumailun jälkeen tuomari johdattaa minut ja Magnuksen jonon ohi toiseksi valioluokan voittajan perään. Kilpailu alkaa jo tuntua varsin mukavalta, enkä ehdi estää leukaani loksahtamasta, kun alati ystävällisesti hymyilevä herra Javor seuraavan sprinttikierroksen jälkeen viittilöi meidät jatkamaan matkaamme paalupaikalle kulkematta lähtöruudun kautta.

Mitäs tämä on olevinaan?

Vara-serti se on, eikä edes olevinaan: tuomari nimittäin viimeistelee palapelinsä siirtämällä nuorten luokan voittajan ensimmäiseksi, ja tällä kerralla valitettavasti pysyvästi. Eihän Magnus tietenkään olisi vielä sitä kolmatta sertiä tarvinnutkaan, mutta vielä vähemmän se tarvitsee tätä varaversiota.

Urosten arvostelun päätyttyä saan kuulla useita hyväksyviä kommentteja Manunaattorin upeista liikkeistä: Danish Dynamite näytti kuulemma suorastaan liitävän kehässä kuin sen tassut eivät olisi koskettaneet maata lainkaan. Toisaalta intopiukeen lentoon nouseminen ei ole koskaan ollutkaan ongelma, mutta laskeutuminen ei ole aina sujunut kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Arrrmottoman turinoinnin lomassa valmistelen Sagan esiintymiskuntoon - massiivisesta karvanlähdöstä huolimatta sen turkki kaipaa lähinnä kevyttä muotoilua - Kroatian suurmies on nimittäin houkutellut Hyvinkäälle melkoisen määrän tuttuja, joiden kanssa on ehdottoman välttämätöntä päivittää kuulumisia ja parantaa maailmaa. Onneksi narttuja on ilmoitettu yhteensä 45, muutenhan suunsoitto saattaisi jäädä ikävästi kesken.

Kun herra Javor on todennut kaikki nuorten ja avoimen luokan ladyt erinomaisiksi, on kolmen valionartun aika esiintyä edukseen. Tuomari sanelee arvostelunsa koiran seistessä pöydällä, mikä ei Sagan tapauksessa ole hirvittävän huono asia: napakka otteeni poskivilloista saa sen seisomaan tavallista ryhdikkäämmin, ja mieluiten niskan taakse piiloon pyrkivät korvatkin onnistun houkuttelemaan esiin. Kuulemieni lausahdusten perusteella tuomari vaikuttaa pitävän näkemästään, ja pitääkin siinä määrin, että varman vaaleanpunaisen nauhan lisäksi Saga myös voittaa luokkansa.

Vallanhan tässä on myönnettävä, että molemmat tuomarit ovat tänään kertakaikkisen asiantuntevia.

Onneksi kehä on tilava, sillä paras narttu -luokkaan osallistuu lopulta 17 eri-ikäistä shelttineitoa. Latviattaren sijoittamat juniorit eivät selvästi hieman rotevampiin daameihin (viittaan tässä siis koiriin) mieltynyttä kroaattia sykähdytä, vaan hän poimii neljän parhaan joukkoon nuorten ja veteraaniluokan voittajan sekä kaksi valiota. Minulla on kunnia juoksuttaa Sagaa kierros toisensa jälkeen kärkipaikalla, ja vaikka sijoituksia takanamme hieman vaihdellaankin, ravaa arvon pirttihirmu parhaaksi nartuksi.

Koska eräs hurmaava georgialainen (muistanette hänet) hoiti jo toukokuun lopussa homman, jota olin kaavaillut juurikin tälle kroatialaiselle, voin nyt tyytyväisenä vastata myöntävästi kehäsihteerin varmistaessa, että koirani on jo Suomen muotovalio, ja siten jalomielisesti lahjoittaa sertin seuraavalle.

Jotta kilpailut eivät päättyisi heti alkuunsa, Saga saa vielä vastaansa urosten voittajan, jonka rinnalla matamini näyttää ihannekokoiselta, ellei suorastaan pienehköltä. Tuomari kuitenkin valitsee uroksen rotunsa parhaaksi, mistä en ole lainkaan pahoillani: nyt en joudu keksimään näyttelytoimikunnalle tekosyytä, jonka takia en missään tapauksessa voisi jäädä odottamaan ryhmäkilpailuiden alkua. Pelkkä ~~evvk~~ väsymys ei todennäköisesti olisi riittävä peruste poistumisluvan myöntämiseen.

Summa summarum eli mitä jäi käpälään

Kokonaisuudessaan poikkeuksellisen menestyksekäs näyttelyvuosi 2010 on nyt saatu kotimaan koitosten osalta komeasti päätökseen. Magnukselle tämän kesän piti olla vain harjoittelua, mutta treenit tuottivatkin hieman yllättäen kaksi sertiä, joten odottakaahan vain, jahka lähdemme ensi keväänä kisaamaan tosissamme. Sagan valioituminen puolestaan on ollut selkeä tavoite, jonka toteutumista en tietenkään ollut tohtinut tarkemmin ajastaa.

Nyt vain toivon löytäväni loppuvuoden aikana myös Suomenlahden eteläpuolelta jonkun tarpeeksi likinäköisen ja mieluiten äidinkielenään jotain muuta kuin venäjää puhuvan tuomarin, joka ymmärtäisi palkita nämä marginaaliotukseni asianmukaisilla sinivalkoisilla ruusukkeilla.

Kenties eräs Sillamäessä sheltit marraskuun lopussa arvosteleva B. Petkevica saattaisi olla se kaipaamani tuomari.

Porvoo 11.9.2010 - Kylmää kyytiä Porvoon mitalla

2010-10-27T22:16:00.002+03:00

Ilmoitin Magnuksen Porvooseen, koska ~~sen kasvattaja halusi~~ halusin kuulla tämän tuomarin mielipiteen Danish Dynamitesta. Yhdessä Birte-rouvansa kanssa bassetteja ja shelttejä kekseliäällä kennelnimellä Scheel's kasvattavan tanskalaisen Kresten Scheelin ~~tiedettiin~~ oletettiin suosivan jenkkilinjaisia koiria, joten epäilin osaavani poimia luettelosta 49 ilmoitetun sheltin joukosta potentiaaliset luokkasijoittujat. Persheelleen män.

Tietoviisas TomTom johdattaa minut näyttelypaikalle ~~halvatun pikkukujia pitkin~~ melkoisen mielenkiintoista reittiä, jota sittemmin joudun köröttelemään satoja metrejä edestakaisin etsiessäni autolle luvallista leposijaa. Sellainen löytyykin lopulta tarpeeksi kaukaa, ja mutisen painokelvottomuuksia kiskoessani vetoalustalla varustettua kevytmetallihäkkiä sateisia katuja pitkin kohti tapahtumien keskipistettä - mösjöö Magnus saa onneksi matkustaa taisteluvaunussaan varsin mukavasti ja kuivin tassuin.

Arrrmottoman roudaamisen jälkeen näyttelytoimikunnan pisteet pompsahtavat hetkessä uusiin sfääreihin: ~~MagnusAirin kiitorata~~ shelttikehä on valtava, pituudeltaan puolet jalkapallokentästä (jollaiselle se on sijoitettu) ja leveydeltäänkin vallan riittävä - kerrassaan loistavaa, nappulakengät jalkaan ja isompaa pykälää silmään.

Lämmitellessäni Magnusta saankin laittaa tosissani avokasta toisen eteen pysyäkseni koirani kanssa samalla kierroksella. Taas tätä tyttöä viedään, eikä taideta takaisin tuodakaan.

Harmillista, etten huomannut ajoissa kysäistä Boltin Usainilta, josko hän olisi halunnut tulla tekemään uuden aluevaltauksen koiranäyttelyrintamalla. Täytyykin ottaa asia hänen kanssaan vastaisuuden varalta puheeksi, kun seuraavan kerran treenaamme yhdessä.

Shelttikehässä on tänään harjoitusarvostelijana beagleja kasvattava Eeva Resko, jolle tuomari selostaa asiaan kuuluvalla vakavuudella koirastani tekemänsä huomiot. Taidan hieman tuhahtaa muutamille kuulemistani esitelmän pääkohdista, ja herran äänensävystä päättelen, että tänään taitaakin olla tarjolla vain punaista nauhaa.

Tuomari ilmoittaa haluavansa tarkastella Magnuksen liikkeitä kolmion muodossa, mikä on pojalle aivan uusi kuvio - terävistä kulmista suoriutuminen kunnialla tuntuu melko epätodennäköiseltä. Lähden liikkeelle kuin sorsa kaislikosta, ja menemisen meiningistä nauttiva hippiäinen selvittää mutkatkin yllättävän tyylikkäästi. Ensimmäisen lennokkaan kierroksen jälkeen tuomari kuitenkin ehdottaa, että tekisimme yhden ilmaisen uusintavarvin, mutta hieman hitaammin.

Minä voin kyllä rauhoittaa tahtia, mutta koirani tuskin tulee tekemään niin.

Viuhahdettuamme uudelleen tuomari sanelee kirjoittavalle kehäsihteerille vielä muutaman lauseen ennen kuin saapuu korkeimman omakätisesti ojentamaan minulle sinisen nauhan. Siinäkin olisi tavalliselle maalaisjuntille tarpeeksi ihmeteltävää, mutta kaupan päälle herra päättää vielä kertoa kootut kommenttinsa Magnuksesta tanskaksi. Vasta kulmakarvojeni alkaessa lähennellä hiusrajaani hän hoksaa vaihtaa ääniraitansa eräälle hieman yleisemmin puhutulle germaaniselle kielelle ja toteaa koirani liikkuvan ihanasti.

En suuressa tyrmistyksessäni huomaa tulla kysäisseeksi, mikä junnussa ei häntä sitten erityisemmin miellyttänyt. Päätän vetäytyä tyylikkäästi takavasemmalle, mutta epähuomiossa tulen pudottaneeksi laatuarvostelunauhan maahan, mistä edelleen lempeästi hymyävä tuomari sen minulle poimii. Voi kiitos.

Poistuessani kehästä epäuskoisesti naureskellen tunnen itseni suomalaiseksi yleisurheilusankarittareksi, jolta enemmän tai vähemmän aidosti hämmästyneet tutut ja tuntemattomat ryntäävät kysymään, mikä meni pieleen. Totean kysymyksen olevan hyvä, mutta vastausta kannattaisi tivata pullonpohjalasiensa läpi koiraani tiirailleelta tanskalaissedältä.

Tarkastellessani asiaa lähemmin alan epäillä, mahtaako hänkään sitä tietää - se, joka keksii yhteyden tämän arvostelun ja hoon välillä, voittaa palkinnon:

15 months old. Proportioned too long in body and he is slightly too big. Good length of head. Correct parallel planes seen in profile. Well set ears. Nice long neck. Good front assembly. Good topline. Well angulated hindquarter. Good bone size. Nice coat and colour. Nice sound easy movement, good drive behind.

Ylitarkastaja Lehtomäki Pilkunviilaamosta, päivää. Ensinnäkin: viimeksi asiaa tarkistaessani rotumääritelmään oli kirjattu shelttiuroksen kooksi 37 cm, johon sallitaan 2,5 cm poikkeama, ja siihen 38,5 cm säkä solahtaa lukion pitkän matematiikan oppien mukaan vaivatta. Magnuksesta voidaan tietenkin todeta, että se on "ihannekokoa suurempi", saattaisin hyväksyä myös ilmaisun "koon ylärajoilla", mutta että "hieman liian iso"? Ehei. Ei.

Toisekseen "auringonpolttama irtovilla" ei varsinaisesti käänny englanniksi muotoon "nice coat and colour".

Tapojeni vastaisesti en poistukaan paikalta raivosta puhkuen, vaan päätän sateen uhasta huolimatta jäädä seuraamaan tämän jännitysnäytelmän loppuun asti. Tuomari tuleekin huomaamattaan luoneeksi määritelmän termille "jännitysfarssi".

Urosten arvostelun edetessä alkavat esittäjät ja yleisö hiljalleen vääntäytyä kysymysmerkin muotoisiksi: mitä tämä setä oikein haluaa?!? Hän ilmoittaa tyynesti, ettei pidä brittityyppisistä shelteistä, mutta eivätpä useimmat jenkit tai puolisellaisetkaan näytä arvon juuttia miellyttävän. Lisäksi viimeistään paras uros -luokan jälkeen on verrattain varmaa, etteivät Magnuksen arvostelussa mainitut vertikaalinen ja horisontaalinen ulottuvuus ole tämän tuomarin mielestä shetlanninlammaskoiran perisyntejä.

Narttuja arvostellessaan ~~lottoarvonnan virallinen valvoja~~ tuomari jakelee avokätisesti myös keltaisia nauhoja, ja syitä hänen tekemiinsä valintoihin voimme kehän laidalla vain arvuutella. Mitäköhän rouva Resko mahtaa tuumia tämän sedän linjattomuudesta?

Absurdin päiväni kruunaa yli-innokas toimittajatyttö, joka estelyistäni huolimatta haluaa haastatella minua - ruotsinkieliseen radio-ohjelmaan. Koska periaatteellisista ja taloudellisista syistä puhun toista kotimaista vain töissä, saa mikrofoniaan kasvojeni edessä pyytämättä sohiva neitokainen olla iloinen, ettei kyseessä ole TV-lähetys - julmat mulkaisuni saattaisivat ikävästi pilata koiranäyttelyreportaasin kepeän tunnelman. Oj, vad kul!

Tampere 4.9.2010 - Nääs

2010-09-26T22:18:00.000+03:00

Näyttelykirjeen saavuttua muistelen kuumeisesti, miksi olinkaan kokenut niin tärkeäksi ilmoittaa koiriani Tampereelle: arvostelu alkaa klo 9 (argh!), ja koska mukanani on junnu-uros ja valionarttu, on minulla ilo seurata kaikkien 77 (argh!) sheltin arvostelu. Kaikkea typerää sitä tuleekin ~~rehvakkaassa nousuhumalassa~~ elokuisen auringon pistämänä tehtyä.

Teen tuskissani sellaisen linjapäätöksen, etten lähde näyttelyyn, jos lauantaina sataa tai uhkaava syysflunssa saa minusta otteen. Magnuksella ja Sagalla ei ole tällä hetkellä käytännössä mitään saavutettavaa, joten en todellakaan aio urheilla terveydelläni. Köh.

Keskiviikkoon mennessä on selvää, ettei kumpikaan edellä mainituista tekosyistä tule pelastamaan minua tältä kurimukselta.

Aamulenkillä huomaan Magnuksen olevan jälleen kisavireessä: ensin keskustelemme jalkojeni näykkimisen merkityksestä pikkukoiran elinkaaren pituuteen, minkä jälkeen yritämme yhdessä päätellä, onko kuudelta aamulla soveliasta kiljua riemuaan julki metsä raikuen. Vasta muistutettuani Magnusta siitä, että saunan takana on aina tilaa itsepäisille tanskalaisille, alkavat jannun manööverit olla kohtalaisesti hallinnassa, ja mökömurkku vaalii hiljaisuutta hyveenään. Olen äärimmäisen tyytyväinen ~~itseeni~~ koiraani, kun saan lopulta palkita sen toivotunlaisesta käytöksestä.

Tampereelle saavuttuani epäilen, että kylä on päässyt kenenkään huomaamatta valahtamaan kymmeniä kilometrejä etelään päin - harmillista sinänsä, sillä pohjoiseen karatessaan se olisi saattanut hyvällä onnella upota Näsijärveen - matka on nimittäin taittunut puolessatoista tunnissa, vaikka hatarien muistikuvieni ja navigaattorin arvion perusteella olin varannut tähän erikoiskokeeseen lähes kaksi tuntia. Toisaalta Volvon bensamittarin osoittimen vauhti näyttäisi olevan suoraan verrannollinen kaasujalkani raskauteen, joten ehkei minun kuitenkaan kannata vielä pyytää Geodeettisen laitoksen ~~hörhöjä~~ setiä tarkistusmittauspuuhiin.

Magnusta lämmitellessäni huomaan pidättäväni hengitystäni: mielikuvituksellisten askelkuvioiden ja steppisarjojen sijaan jäpikkä ravaa reippaasti ja jopa samaan suuntaan kuin minä! Tuskin huomaan kasvojeni alkavan jo vaihtaa väriä punaisesta sinertäväksi - kokeilkaapa itse juosta hengittelemättä - jännittäessäni, kuinka pysyvästi tämä upouusi toimintamalli on tallennettu murrosikäisen raikulipojan aivolohkoihin.

Realiteetit on kuitenkin syytä pitää mielessä, sillä humpan juoni ei uudesta sävellajista huolimatta ole muuttunut: Magnus määrää edelleen vauhdin ja minä suunnan, mutta pinkomalla kuin kenialainen superlahjakkuus saan homman näyttämään erehdyttävästi siltä kuin se olisi hanskassa.

Tampereelle shelttiväkeä houkutellut vetonaula on tänään Näsinneulan sijaan serbialainen Dusan Paunovic, joka ei ainakaan tällä vuosituhannella ole rotua Suomessa arvostellut. Kansalaisuuden perusteella oletusarvo on, että herra suosii punaista eri sävyissä, emmekä joudu tässä suhteessa pettymään.

Tuomari sanelee arvostelun koiran seistessä pöydällä, mikä ei ole tyylikkäästi esiintyvälle koiralle eduksi. Toisaalta kuulen hänen mielipiteensä koirastani välittömästi ja hieman ihmettelen Magnuksesta juuri löytyvää uutta vikaa eli löysiä kyynärpäitä - taidanpa olla asiasta eri mieltä. Myöskään Manun karvanlaatu ei miellytä liian lyhyeksi sidotulla kravatilla itsensä koristanutta miestä: kesän aikana junnun selän päälle on saatu työstettyä kämmenenlevyinen harjas karkeaa peitinkarvaa, mutta tietenkin kaverin on ihan pakko hivellä sitä turkkia koiran kyljistä, joita peittää vain huolellisesti paikalleen tupeerattu pohjavilla... Grrreat.

Magnustus todetaan koruttomasta arvostelusta huolimatta erinomaiseksi, joten pääsemme kirmaamaan kilpailuluokkaan, noh, kaikkien muiden junioriluokkaan ilmoitettujen sällien kanssa, ja joudun käyttämään koko kehän hyväkseni, ettemme rymistelisi jatkuvasti kiinni edellä sipsuttavan pöksyvilloihin. Lopulta tuomari viittilöi Manun luokkansa kolmanneksi todeten, että "he's an excellent mover, but unfortunately not my type".

Asia selvä.

Hieman myöhemmin tosin arvuuttelen itseltäni, mitä tyyppiä herra tuomari mahtoikaan oikeastaan tarkoittaa: paras uros -luokassa hän valitsee neljän parhaan joukkoon kaksikin komeaa jenkkilinjaista koiraa, joista avoimen luokan voittaja vetää pisimmän puruluun ja tulee samalla Suomen muotovalioksi.

Kun narttujen arvostelussa on päästy valioluokkaan asti, alan olla kohtuullisen varma, ettei Saga ole sitä, mitä tämä serbialainen toivoo näkevänsä. Kahdesta kehään ilmaantuneesta valionartusta hän toteaa äkäpussini kauniimmaksi, mutta ei enää paras narttu -luokassa vilkaisekaan meihin päin. Toisinaan on harmillista olla oikeassa.

Asiallisesta sotisovasta - vai mitä sanotte kahdesta puserosta, villapaidasta, toppatakista, kaulaliinasta ja hanskoista (housuja tietenkään unohtamatta)? - ja piinaavasta jännityksestä huolimatta ääreisverenkiertoni on hiipunut jo kauan ennen kuin pääsen vihdoin polkaisemaan Volvon takaisin moottoritielle. Auton lämmittimet puhaltavat kuumaa ilmaa koko matkan, mutta silti huomaan kotona täriseväni edelleen. Seuraavan viikonlopun näyttelyä varten tekosyy(s)flunssa on todennäköisesti tullut juuri hankittua.

Viro, Harju mk 31.7.-1.8.2010 - Huono häviäjä

2010-09-02T21:14:00.000+03:00

Perjantai-iltana Soilen tilaihme-Picasso muuttuu hetkessä eläinkuljetusvankkureiksi: on jälleen aika ottaa tiukka kurssi kohti Tallinnaa. Karvaista matkaseuraa edustavat Victor, sen pojantytär Saga ja Magnus, jota kukaan ei kehtaa tunnustaa sukulaisekseen.

Olemme tällä kerralla valinneet majapaikkamme pelkästään hinnan perusteella: yöpyminen aivan Virun takapihalla sijaitsevassa hotelli G9:ssä on naurettavan edullista ja koirien osalta kerrassaan ilmaista. Toisaalta alitajunnassani on matkan lähestyessä naputtanut tieto siitä, että halpa ja hyvä ovat yleensä kaksi eri asiaa, ja lähtöä edeltävinä päivinä tämä tunnettu tosiseikka takoo takaraivoani pajavasaralla.

Itse asiassa hotellimme ei ole edes varsinainen hotelli, vaan ikivanhan, hissittömän kerrostalon kolmannessa kerroksessa sijaitseva majoituspalvelu. Piha-alue vahvistaa ennakkoluulojani ennätysvauhtia - kirkuvanpunaisen valomainoksen alla talon seinään keskellä yötä nojaileva tipunen saa minut arvailemaan, mitä muita palveluja kiinteistössä mahtaakaan olla tarjolla - eikä ryöttäinen rappukäytävä alakerran ravintolasta tulvivine tuoksahduksineen alkuunkaan auta asiaa.

Hotellin aula kuitenkin yllättävän siisti, ja tiskin takana hymyilevä täti-ihminen puhuu huomattavasti parempaa englantia kuin uskalsin toivoa. Valintamme alkaa jo tuntua ihan hyvältä, kunnes resparouva ilmoittaa, että pihalla pysäköinti on paitsi asiakkaan omalla vastuulla, myös suorastaan vaarallista: keskimäärin kerran viikossa jokin autoista ratsataan öiseen aikaan, joten kiesiin ei kannata jättää yhtään mitään.

Mietitäänpäs: minulla on mukana iso metallihäkki peittoineen ja pehmusteineen, häkinvetoalusta, kangasboksi (jottei edellä mainittuja tarvitsisi roudata edestakaisin), koirien tarvikelaukku, muovipussillinen vesipulloja ja risahduspisteeseen pakattu urheilukassi, ja nyt minulle yritetään vakavin ilmein esittää, että kaikki tuo pitäisi raahata kolme kerrosta ylöspäin seuraavan vartin kuluessa. Kerrassaan huvittava ajatus, maltan tuskin olla ihmettelemättä ääneen, miksi tuollainen komedienne tuhlaa lahjojaan nykyisessä leipätyössään.

Vitsi on jo lakannut naurattamasta, kun siirrän kolmatta erää maallista omaisuuttani suositeltuun määränpäähän. Onneksi Soile on jo kotona irrottanut autostaan takapenkit, vallitsevassa mielentilassa nekin saattaisivat muuten päätyä viehättävän, tupakankatkuisen kopperomme sisustukseksi.

Kiehuva veri ei todistetusti edesauta nukahtamista: alkuyön kuuntelen kadulta kantautuvaa elämisen riemua, ja heti auringon noustua lokit puolestaan aloittavat keskinäisen tiedonvälityksensä. Kuuden kieppeillä nousen sulkemaan ikkunan.

Tarvinneeko minun edes mainita, että olen ylikypsä koko touhuun jo ennen kuin se on varsinaisesti ehtinyt alkaakaan?

Näyttelypaikkana on Viimsi stadion, jolla tosin lienee urheiltu viimeksi neuvostovallan aikana, mutta koirien kisailuareenaksi vehreä kenttä sopii mainiosti, joskin nurmikon leikkaamista olisi kannattanut edes harkita. Kumpaankin näyttelyyn on ilmoitettu samat 13 shelttiä, jotka arvostelee lauantaina ennakkotiedoista poiketen venäläinen Lessi Tshistjakova. Junnu-uroksia ilmaantuu kehään ennätykselliset neljä kappaletta.

Kuvitelkaapa olevanne koiranäyttelyssä, jossa urokset A ja B kilpailevat samassa luokassa. Tuomari sanelee kummastakin koirasta kattavan ja asiallisen arvostelut, joista B:n saama on keskinäisessä vertailussa kokonaisuudessaan parempi. Molemmat palkitaan erinomaisella laatuarvosanalla, mutta kuitenkin koira A voittaa luokan.

Kuvitelkaapa seuraavaksi, että Magnus on koira B.

Kiitos kysymästä, edellä mainitun kaltainen tilanne kieltämättä turhauttaa ja ärsyttää. Saattaapa ihan pikkuisen ~~vituttaakin~~ harmittaakin.

Niinpä se kovasti haluttu ja ennen kaikkea tarvittu junnu-serti sujahtaa Manun kirsun edestä koiralle, joka voisi tuomarin mielestä olla parempikin. Tehköön tämä julkinen katkeruuteni minusta huonon häviäjän.

Noh, olenkin aina pitänyt valkovenäläisistä enemmän kuin mustista ryssistä.

Soile liittyy juuri perustamaani antipatiakerhoon, kun Victor hyvästelee kehän punaisen nauhan kera. Magnusta pääni päälle ilmestynyt myrskypilvi tuntuu riemastuttavan, ja paras uros -luokassa se ryntää ja riekkuu jääden neljänneksi. Mokoma marakatti pääseekin pikavauhtia häkkiinsä huilaamaan, ja minä alan raivoisasti etsiä Sagaa valtavasta soopelikarvakasasta, josta pilkistää vain kuono ja pari selkeää mielipidettä muljahdellen julistavaa silmää.

Valioluokassa on puolensa: ensinnäkään kilpailua ei varsinkaan Virossa yleensä juurikaan ole, ja toisekseen useat tuomarit tuntuvat automaattisesti tyrkyttävän valioille vaaleanpunaisen nauhan. Niin tänäänkin: Lessi-täti sanelee Sagasta muutaman kauniin sanasen, mutta sanomattakin on selvää, ettei madamellani ole puolta pienempien neitosten joukossa paras narttu -luokassa mitään jakoa.

Pettymysten päivän jälkeen turvaudumme Soilen kanssa mielialan kohottamiseksi naisellisiin aseisiin: shoppailuun ja suklaaseen. Kiertelemme tuntikausia kaupungilla löytämättä käytännössä mitään ostettavaa (!?!), joten jälkimmäisen lääkkeen annostelua täytyy lisätä. Johan helpottaa.

Korkosandaalit ja Tallinnan vanhankaupungin kivikadut eivät muuten ole toimiva yhdistelmä. Ilmoitusluonteinen asia.

Sunnuntaiaamuna kroppani huutaa armoa, eikä toinen luokattomasti nukuttu yö lainkaan kasvata innostustani. Horroksessa suoritettujen aamupuuhien, naurettavan aamiaisen ja armottoman roudaamisen jälkeen huomaan kuitenkin olevani jälleen matkalla Viimsiin.

Tänään sheltit arvostelee charmantti tanskalainen Kim Vigsø Nielsen, jonka linjan on jo edellisenä päivänä todettu olevan tiukka. Uskon kuitenkin tämän herran osaavan arvostaa hänelle pian esittelemääni tanskalais-amerikkalaista materiaalia, mutta Sagan mahdollinen menestys arveluttaa minua huomattavasti enemmän.

Juuri ennen arvostelun alkua eräs virolainen kasvattaja käy kehumassa Magnuksen esiintymistä, jota kieltämättä kelpaa katsella. Kunpa jätkän liike-energian saisi vielä suunnattua hallitusti eteenpäin, sillä on näet edelleenkin taipumus roiskua ympäriinsä kuin katkaistulla haulikolla annosteltuna.

Urosten junioriluokka alkaa eilisen kaavan mukaan: kaksi ensimmäistä palkintaan EH:lla ja kolmas saa ERI:n. Tämä tuomari harkitsee tarkoin, mitä kustakin koirasta lausuisi, ja lopulta kuiskii mielipiteensä kirjoittavalle kehäsihteerille. Eihän minulla tietenkään ole mihinkään kiire, mutta toivon hartaasti, ettei koirani saa hiljalleen zeniittiin kiipeävän auringon alla lämpöhalvausta odottaessaan omaa vuoroaan.

Sodassa ja koiranäyttelyssä kaikki on sallittua, joten Magnuksen seistessä pöydällä ~~Hot Papan~~ tuomarin tarkasteltava kehun sitä vuolaasti nimeltä - ruotsiksi. Danskeman nuorempi pyörittelee silmiään: toisaalta sen mielestä jutuissani ei ole koskaan muutenkaan ollut tolkkua.

Salsattuaan kanssani kehän laidalle ja takaisin Magnus asettuu kauniisti tuomarin ja koko maailman ihasteltavaksi. Koska kärsivällisyys ei kuulu nuorukaisen vahvimpiin luonteenpiirteisiin, viihdytän sitä ilveilyllä ja jonglöörauksella, kunnes näkökenttäni äärilaitaan piirtyy jotain harvinaisen epämiellyttävää.

Katsokaa kättäni. Siinä ovat voiton avaimet. Nyt heitän ne pois.

Kehäsihteerin lähestyessä minua punaisen rupunauhansa kanssa tuomari pyytää minua nostamaan Magnuksen uudelleen pöydälle, ja kertoo koiran suuta kantansa havainnollistamiseksi tonkiessaan, ettei valitettavasti voi hammaspuutoksen takia palkita sitä erinomaisella. Kerron ymmärtäväni tämän (as if!), mutta tiedustelen kuitenkin kohteliaasti, onko virhe todella hänen mielestään niin vakava. Tuomari pahoittelee ja vakuuttaa, ettei olisi tämän koiran tapauksessa välittänyt pienemmän välihampaan puutoksesta.

Tarjoilija, saisinko suolan haavoihini tequilan ja limen kera, kiitos!

Magnus sijoittuu luokassaan toiseksi, mikä on tietenkin tässä tilanteessa täysin yhdentekevää. Kehän laidalla halaan pettyneenä julkista lähentelyä inhoavaa koiraani, joka näyttää nuolevan kaulaani lohduttavasti - todellisuudessa mokoma hyväkäs vain käyttää tilaisuutta hyväkseen ja herkuttelee aurinkovoiteellani.

Victor piristää leirimme mielialaa ravaamalla päivän parhaaksi urokseksi, ja kolmannen sertin myötä hurmaavasta unkarilaispojasta tulee EE & FI MVA Prince Of Sunlight All The Best. Toivottavasti tanskalainen tykästyy myös tuoreen valion pojantyttäreen.

Tuomarin armoton linja pitää: narttujen junnu-sertiä ei jaeta lainkaan. Nuorten luokan neiti ja molemmat avoimen luokan nartut kuitenkin todetaan erinomaisiksi. Huokaus.

Mielenkiintoni ei enää tahdo riittää Sagan esittämiseen, mutta onneksi ~~kyllästynyt~~ kokenut koira esiintyy itsekseenkin kelvollisesti: inhoaa tuomarin kosketusta, kuten aina, ravaa kuin hirvi, kuten aina, ja seisoo kuin patsas, kuten aina. Havahdun vasta, kun kehäsihteeri ilmoittaa narttuni olevan tuomarin mielestä suurepärane.

Paras narttu -luokassa Saga sijoittuu huolellisen vertailun jälkeen toiseksi - serti ojennetaan avoimen luokan voittajalle, mutta se ei enää tunnu tässä konkurssissa miltään. Henkisesti takkini on tyhjä, ja fysiikkani uhkaa jättää minut niille sijoilleen.

Tuomari ~~lähentelee~~ lähestyy minua jälleen perustellakseen mielipiteensä, joten kokoan itseni ja virittäydyn vastaanottotaajuudelle. Hän kertoo koirani olevan ehdottomasti tittelinsä arvoinen, mutta hänen makuunsa aaaaavistuksen liian kookas.

Myönnetään: herra Vigsø Nielsen on sekä ulkoiselta olemukseltaan että käytökseltään niin kertakaikkisen miellyttävä, että voisin vain nyökytellä hyväksyvästi, vaikka hän ilmoittaisi koirieni olevan maailmankaikkeuden kammottavimpia rumiluksia.

Kohtuullisen raskaan viikonlopun päätteeksi päätämme Soilen kanssa lähteä syömään vanhaankaupunkiin, ja kaikista kutsuvista terasseista määränpääksemme valikoituu Clayhills. En ilmeisesti osaa osoittaa ruokalistaa sormellani tarpeeksi selvästi tai sitten söpön tarjoilijapojan huomio on kiinnittynyt johonkin aivan muuhun: joka tapauksessa eteeni kiikutetaan hurmaavan hymyn kera puoli litraa talon vahvinta englantilaista siideriä, jota en tunnusta tilanneeni. Olkoon, juon itseni mukavaksi.

Herkullisen annoksen lisukkeena terassilla tarjoillaan silmänruokaa enemmän kuin jaksamme ahmia. Toisaalta myös pöytämme suuntaan kiinteästi tuijottava italiaanojen ryhmä taitaa kuolanorosta päätellen nauttia vaaleista maisemista.

Monista mukavista hetkistä huolimatta tämän näyttelyelämysmatkan voi oikeastaan tiivistää vain yhdellä tavalla:

PÄÄÄRKKKELEEEEE!!!

Seikkailun opetus: minun olisi ehkä syytä jo vähitellen uskoa, ettei kannattaisi matkustaa ulkomaille asti esittelemään tällaisia sekundarakkeja. Koska kuitenkin olen tunnetusti melko ~~tyhmä~~ itsepäinen, lähden todennäköisesti vielä tänä vuonna kokeilemaan, josko joku vahvasti likinäköinen tuomarinreppana erehtyisi antamaan Magnukselle sen viimeisen pilipalisertin.

Tätä tekstiä haudutettiin miedolla lämmöllä noin kuukauden ajan, jotta julkeimmat karkeudet hioutuivat ja sisällöstä kehittyi vähemmän hapokas. Tuotantovaiheessa ei vahingoitettu ihmisiä eikä eläimiä, mutta kirjoittajan näppäimistö saattaa joutua ennenaikaiselle eläkkeelle.

Magnusnator: Judgment Day

2010-07-28T00:11:00.006+03:00

Luonteensa puolesta Magnus on täyttänyt odotukseni täydellisesti, mikä ei liene jäänyt kenellekään epäselväksi: se on reipas hulivili, toisinaan energisyydessään ~~helvetin~~ aavistuksen ärsyttävä, mutta ehdottoman hauska ja persoonallinen veikko. Myös pojan ulkonäkö miellyttää omaa silmääni - minä tietysti katselen sitä vaaleanpunaisten, sydämenmuotoisten linssien läpi, mutta ovatpa muutamat tuomaritkin jannun sheltiksi tunnistaneet. Voin kuitenkin myöntää, että Danskeman tarvitsee vielä paaaljon aikaa kehittyäkseen valmiiksi.

Sitä odotellessa on sopiva hetki tutkia Magnuksen terveys, ja pelkäänkin, että ikiaikainen huono tuurini puuttuu vihdoin peliin tämänkin koiran kohdalla. Voisiko joku siis tuoda hatullisen jäitä?

Olen järjestänyt kuudelle koiralle Mevetiin joukkotarkastuksen, johon osallistuu omasta leiristä Manustimen lisäksi kasvattini Mila. Saavumme Marillan kanssa klinikalle jo puoli kuuden jälkeen, ja koska odotusaulassa ei joukkariin osallistuvien lisäksi ole muita, rohkenen toivoa, että eläinlääkäri on aikataulussa. Vastaanottohoitajan mukaan pitäisi olla.

Niin pitäisi: aikamme on varattu kello kuudeksi, ja koko ryhmä on paikalla ajoissa. Kuitenkin muutamat asiakkaat, joiden vastaanottoajan pitäisi olla myöhemmin kuin meidän (jopa tuntia myöhemmin!), ovat marssineet sisälle, tavanneet tohtorin ja poistuneet laskunsa maksettuaan tyytyväisinä (laskun osuutta heidän tyytyväisyyteensä en tosin uskalla arvioida), mutta me istumme puoli seitsemältä edelleen odottamassa vuoroamme. En ole tilaisuuden laadusta johtuen muutenkaan pitkämielisimmilläni, joten joudun haalimaan itsehillintäni rippeet tiukasti otteeseeni ennen kuin suuntaan takaisin vastaanottohoitajan luokse ~~kiristelemään hampaitani~~ tiedustelemaan tilannetta.

Ryhmämme kutsutaan lopulta sisään vain 40 minuuttia myöhässä, ja vaikka minä olen syytön siihen, että klinikan ~~toiminta~~ aikataulu pissii näin huolellisesti, tunnen itseni huijariksi pyydettyäni ihmisiä varta vasten saapumaan paikalle täsmällisesti, jotta päästään heti tositoimiin. Yhtä lailla tulen tosin olemaan syytön myös siihen, ettei henkilökunta pääse tänään lähtemään ajoissa kotiin. Kyynel.

Alkuun päästyään ne toimet onneksi etenevät sukkelasti: ensin tohtori kuuntelee, että Magnuksen sydän lyö bum bum bum, ja yrittää sitten brutaalein ottein saada moisesta kohtelusta järkyttyneen Danskemanin polvilumpiot sijoiltaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun herra Herkkäpersettä vielä kaupanpäällisiksi sohitaan neulalla, alkaa senkin huumorintaju olla loppusuoralla.

Odotellessani rauhoitusaineen vaikutusta mököttävään Magnukseen seuraan pienen shelttinartun sinnikästä taistelua omaa annostaan vastaan: pippurinen neiti on saanut rauhoitteen ensimmäisenä, mutta istua jäpittää edelleen tarkkailemassa tilanteen kehittymistä kirkkain silmin. Koira voittaa ensimmäisen erän Dexdomitoria ja Butordolia vastaan 1-0, eikä lisäsatsikaan tahdo saada sitä luovuttamaan.

Tällä välin myös Milan sydämen ja polvien on todettu toimivan asianmukaisesti. Tulevien näyttelyiden takia neidille tarjoillaan hetken kuluttua astetta tujakampaa rauhoitetta, jonka dopingvaroaika on lyhyempi. Koska suoneen annosteltava aine nappaa koiralta ketarat alta lähes välittömästi, sitä ei kannata antaa vielä, joten Mila saa tovin seurata muiden nuokkujaisia.

Aiemmin mainitsemani pirteä peipponen ei edelleenkään ole riittävän raukea, mutta Magnus on jo ryhtynyt nukkuvien puolueen puheenjohtajaksi, joten on aika siirtää se röntgenpöydälle. Tunnen henkeni ahdistuvan, joten pyydän tohtorilta itsellenikin tujauksen sitä troppia, jolla hän juuri onnistui pysäyttämään ikiliikkujan. Eikö? Voisinko siinä tapauksessa saada edes nitroja? Diapameja? Vodkapaukun?

Näyttää vakavasti siltä, että tämä ohjelmanumero on kestettävä selvin päin.

Lähikuvat Magnusnatorin kyynärnivelistä onnistuvat kertayrittämällä, mutta lonkkaosastosta joudutaan hermojeni raastamiseksi ottamaan uusintaotos. Ryhtyessäni toistamiseen eläinlääkärin kanssa vetoleikkiin koiranraadollani yritän udella hänen tuomiotaan ensimmäisen kuvan perusteella, mutta ilmeisesti hän ei kuule hätääntynyttä huutoani - tai ei vain halua kertoa minulle huonoja uutisia ollessamme kahden pimeässä huoneessa. Mielikuvitukseni ottaa ritolat, ja suunnittelen jo tilaavani Manulle Ameriikoista hienot titaaniset lonkkaproteesit, joilla sen kelpaa kirmata loppuelämänsä, kun tohtori varoittamatta keskeyttää kauhuskenaarioni luomistyön ilmoittamalla oman arvionsa Tanskan prinssin nivelistä. Voisin heitellä voltteja, yleisön pyynnöstä vaikka kaksoiskierteellä.

SKL:n ~~arvontatulosta~~ lausuntoa odotellessani taidan kirjoittaa jo valmiiksi saatteen röntgenpaneelia varten.

Magnuksella on pitkä selkä, jonka se silloin tällöin onnistuu jumittamaan (itsekin pitkäselkäisenä tiedän, kuinka kätevästi se käy), joten haluan, että myös raggarin ruoto kuvataan. Tästä taas seuraa kevyt kenttäfarssi: ensimmäisen kuvan perusteella Manustuksella näyttäisi olevan yksi nikama liikaa (?!?), mutta koska koko ranka ei ole mahtunut potrettiin, ell haluaa ottaa paremman kuvan. Sen valmistumista odotellessamme käymme antoisaa keskustelua ylimääräisen lisäosan merkityksestä jalostusvalinnoissa, kunnes toinen kuva paljastaa totuuden: nikamia on tismalleen toivottu määrä ja selkäranka on muutenkin ok, mutta Manun viimeiset kylkiluut ovat poikkeuksellisen heikot ja hädin tuskin näkyvät kuvassa, mikä aiheutti virhetulkinnan. Eläinlääkärin mukaan tällä ominaisuudella ei kuitenkaan ole jalostuksen kannalta merkitystä.

Huohotan helpotuksesta sen ajan, kun seuraava koira - vihdoinkin sammahtanut sissi - on tutkittavana, mutta Milan vuorolla minun on taas koottava itseni. Tapitan keskittyneesti nenä kiinni näytössä sille yksitellen ilmestyviä kuvia, ja vasta tohtorin katsoessa minuun kysymysmerkin näköisenä huomaan kertoa olevani koiran kasvattaja, en yltiöutelias friikki. Myös Milan nivelet ja selkäranka näyttävät olevan kuosissa, mikä varmistaa sille jatkossakin pääsyn agilitybaanoille.

Toivon, että hoitaja ei kiirehtisi Magnuksen herätteen kanssa, koska toista näin rauhallista hetkeä meille ei välttämättä tule ikinä. Pian uinuvaa rentunruususta kuitenkin käydään taas tuikkaamassa reiteen, minkä jälkeen haastavahko tehtäväni on sulloa ~~mustekala verkkokassiin~~ ylikypsää makaronia erehdyttävästi muistuttava koira boksiinsa tokenemaan.

Illalla kotona Magnus on melkoisen huvittavassa hapessa: vässykkä on kyllä näennäisesti hereillä ja tassuttelee tomerasti muiden mukana, mutta muuttuu saunalyhdyksi heti, kun otan sen syliini. Pikantti, joskaan ei kovin korkeasta älykkyysosamäärästä henkivä lisä Manun ulkoiseen habitukseen on jatkuvasti lerpattamaan unohtuva kieli, joka kuivahtaa ikävästi, ellen muista säännöllisesti käydä tunkemassa sitä takaisin omistajansa suuhun.

Teinigangstan mielestä tämä on todennäköisesti ollut surkein perjantai ikinä: paskat bileet, joista seurauksena osittainen muistinmenetys ja kauhea kankkunen. Seuraavana aamuna Magnus on ensimmäistä kertaa elämässään huonolla tuulella ja ärähtelee Sagalle ja Brandylle, jos nämä erehtyvät näköetäisyydelle. Onneksi herran huumorintajuttomuus on vain ohimenevä tila.

Pojasta mieheksi

2010-07-22T21:15:00.000+03:00

Osalla poikakoirista käy ennemmin tai myöhemmin flaksi - ja osalla näistä onnekkaista jopa liiankin monta kertaa elämänsä aikana. Brandy ei helteisenä sunnuntaina kokopäiväsiestaa torkkuessaan aavistakaan, että sen on nyt tullut aika vaihtaa pienten poikien puuhastelut isojen miesten leikkeihin ja tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Cindy (Yokotai Be My Baby) on jo yhden kauniin pentueen emä ja tiettävästi enemmän kuin innokas hankkimaan lisää ipanoita, joten neito on oivallinen Brandyn ensimmäiseksi tyttöystäväksi.

VAROITUS! Sisältää vulgäärejä ilmauksia, jotka saattavat olla haitallisia herkille sieluille.

Ensitreffit

Aika ei ole vielä otollisimmillaan, kun Sari tuo Cindyn ensimmäisen kerran tapaamaan nuorta sulhastaan. Narttu on kuitenkin ollut jo useamman päivän ajan halukas tutustumaan mihin tahansa vastaansa tepastelevaan urokseen - Sarin mukaan sille kelpaisi vaikka harjanvarsi - joten tutustumisvaihe ilman suorituspaineita ei haitanne.

Brandy hömpsöttelee riemuissaan tervehtimään tulijoita, mutta nanosekunnissa uroskello sen päässä kilahtaa: Wow! Tähän viehättävään ja huumaavantuoksuiseen daamiin on saatava tutustua hieman lähemmin!

Herra on hyvä vain. Se olisi jopa sangen toivottavaa.

Alkutohkeiluista toettuaan Brandy aloittaa jumppaharjoitukset, mutta kuvittelee ilmeisesti esikoistensa syntyvän Cindyn kylkiluusta: tähtäys on perustavanlaatuisesti pielessä. Siirrän uroon ronskisti parempiin asemiin, mikä ei näytä liiemmin häiritsevän lemmenhuumaista Romeota, joka jatkaa tähtäilyä yhtä keskittyneesti kuin hetki sitten puuhastellessaan sydämensä (tai jonkin muun elimensä) valitun lavan kimpussa. Sillä lailla.

Cindyn koko olemus tiukasti sivulle vedettyine häntineen suorastaan kiljuen käskee jätkää hoitamaan homman, jonka sen isäkin osaa parhaiten. Horo.

Brandy hyppää muutaman kerran sangen lupaavasti, ja joudun myöntämään olevani operaation heikoin lenkki: näistä esityksistä olisi pätevämpi pelinrakentaja jo tehnyt maalin - ne harvat kerrat, kun olen aikaisemmin joutunut heilumaan perämiehenä, on uros ollut kokenut (tai ainakin minua kokeneempi). Yleensä minut on näissä tilaisuuksissa valtuutettu tulevan yksinhuoltajan henkiseksi tueksi, joten sihtini on kieltämättä hieman hakusessa, eikä asiaa lainkaan auta Cindyn takalistosta tursuava tuhero, jonka päätän lopulta kesyttää vanhoilla kunnon panopampuloilla. Brandyä onnettomat yhteistyö- ja avunantoyritykseni eivät onneksi häiritse.

Toisilleen valitun pariskunnan sähäkät soidinmenot, vielä illallakin +28 asteessa hehkuva elohopea ja tumpelo avustaja tekevät pian tehtävänsä: Romeo alkaa hyytyä. Intoa sillä toki riittäisi, mutta puhtia huilitauoista ja Cindyn vaatimuksista huolimatta ei. Ensikertalainen on sietänyt tungettelevaa läsnäoloani esimerkillisesti ja tuntuu jopa kaipaavan sitä, joten päätän avittaa sulhoa hieman perusteellisemmin.

Siis kerran vielä, tytöt ja pojat. Nostan Brandyn Cindyn selkään, tähtään tietyt strategiset osa-alueet kohdilleen, tuuppaan herran takapuolesta peremmälle lemmenpesään ja kas, suuri ja mahtava jalostusurokseni on juuri astunut ensimmäisen narttunsa - roiskaiseehan se sentään itse rojut ränniin.

Voitte kummastella, paheksua tai nauraa itsenne tärviölle, mutta tässä touhussa ei jaeta tyylipisteitä, vaan lopputulos ratkaisee.

Epäilyistämme huolimatta Brandy siis onnistuu kuin onnistuukin laittamaan myyrän sylinteriin, mutta paisuvaisilla ei vielä juoksun tässä vaiheessa ole mitään asiaa sisälle. Nyt on kuitenkin löysät otettu pois, ja huomenna päästään tositoimiin!

Suhde syvenee

Oletteko kuulleet sanonnan luonnosta, tikanpojasta ja puusta? Se perustunee tositapahtumiin.

Brandy verryttelee yhden hypyn verran ennen kuin ehdin virittää panopampulat paikoilleen, mutta heti kun ylimääräinen tupee saadaan sidottua pois tieltä, onkin tavara jo laarissa. Paisuvaiset jäävät vielä tänäänkin haukkaamaan raitista ilmaa, mutta vaikka olen varautunut siihen, en saa pidettyä pariskuntaa yhdessä: Cindy näet alkaa vatkata lantiotaan kuin eräs Jackson -vainaa konsanaan, eikä hölmistynyt Brandy omistajansa niskassaan pysy moisessa rodeossa kauan kyydissä.

Isäkandidaatti ei selvästi ole tyytyväinen suoritukseen, mutta ei toisaalta myöskään enää innostu yhteen ilmaiseen uusintaan. Lopputulos jää kaikkien kannalta kiusallisen vajaaksi, ja yritän päätellä, onko syy edelleen liian aikaisessa ajoituksessa, uroksen pelivälineiden järeydessä (Cindy-parka on nyt seivästetty kahdesti) vai - herra paratkoon - minun kädettömyydestäni.

Kiitos ja näkemiin

Vaan oletteko tutustuneet siihen kolmanteen kertaan, joka sanoo toden? Jutussa on nimittäin perää.

Raisu rakastaja tempaisee Cindyn otteeseensa, eikä tarvita kuin viisi työntöä ja vihellys, ja lemmentyö on tehty: koirat jäävät jopa nalkkiin reiluksi vartiksi, joka tosin tuntuu kaikista epämääräisen huonoissa asennoissa kyhjöttävistä osanottajista vähintään kahdelta tunnilta. Salamasession jälkeen kaikki ovat kuitenkin erinomaisen tyytyväisiä: Cindy hehkuu odotuksen onnea, Brandy nauttii kevyestä olotilastaan ja me Sarin kanssa onnittelemme kilpaa toisiamme loistavasti sujuneista pentueenperustamispuuhista.

Nyt on tehty kaikki tarvittava ja voitava pienten shelttipullien uuniinsaattamiseksi - vietän siis seuraavat yhdeksän viikkoa kädet kyynärpäitä myöten ristissä, mitä suosittelen lämpimästi teillekin. No, nakkisormet solmuun nyt!

Viro, Luige 3.7.2010 - Edellistä onnistuneempi elämysmatka

2010-07-19T21:36:00.003+03:00

Helteisenä heinäkuisena perjantaina pakkaamme Sagan, Magnuksen ja tolkuttoman määrän tavaraa Volvoon ja suuntaamme Länsisatamaan illan viimeiselle autolautalle, joka kääntää keulansa kohti Tallinnaa. Tällä kerralla olen onnistunut houkuttelemaan matkaseuraksi ~~keponi~~ armaan avokkini, joskin katselemme reissua hieman eri näkövinkkeleistä: minä olen lähdössä Luigeen näyttelymatkalle, minkä jälkeen vietämme vielä yhden ylimääräisen vuorokauden Tallinnassa - isäntä puolestaan on lähdössä viikonlopuksi Tallinnaan etelänmatkalle, jonka ohjelmaan kuuluu myös pikainen pyörähdys umpityperässä koirien kauneuskilpailussa. Noh, suunta on joka tapauksessa sama.

Keinuessamme Itämeren aalloilla Timosen Marjukka soittaa ja tiedustelee, mihin aikaan haluaisin huomenna nauttia aamiaista - kaikista Tallinnan majoituspaikoista olemme molemmat toisistamme tietämättä onnistuneet varaamaan huoneet samasta pienestä majatalosta. Koska shelttilöiden arvostelu on merkitty alkavaksi vasta klo 14 iltapäivällä, sovimme tapaavamme brunssin merkeissä.

Uutuuttaan kiiltelevä navigaattori pääsee välittömästi tulikokeeseen luotsatessaan meitä satamasta hieman kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan majapaikkaamme - ei kuitenkaan ole aparaattiraukan vika, jos kuljettaja itsepintaisesti kieltäytyy noudattamasta sen ohjeita. Elämme jo lauantain ensimmäistä tuntia, joten öinen sightseeing Tallinnan liepeillä alkaa hiljalleen riekaloida zeniläistä tyyneyttäni, ja saan vain vaivoin hillittyä alkukantaisen tarpeeni ~~nalkuttaa~~ antaa hienovaraisia ajo-ohjeita, mutta ehdotan kuitenkin ystävällisesti, josko kääntyisimme seuraavasta risteyksestä oikealle - samaa TomTom on yrittänyt epätoivoisesti vihjata jo viimeisten seitsemän risteyksen kohdalla, mutta toistaiseksi tuntemattomasta syystä Volvo on vain puskenut kohtuullisen reipasta vauhtia suoraan eteenpäin.

Kun autosta vihdoin löytyy yhtaikaa sekä jarru, vilkku että kääntyvät eturenkaat, alkaa matkamme taas edetä oikeaan suuntaan. Majatalo löytyy helposti Pärnu maanteen varrelta, auton saamme portin taakse turvaan ja tavaratkin siirtyvät kuin itsestään kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseemme sillä aikaa, kun käyn ulkoiluttamassa näyttelytähtiäni. Tähän voisin tottua! Vaihdan vielä muutaman sanan Marjukan kanssa ennen kuin livahdan täytteeksi lakanoiden väliin.

Askarteluteknisistä syistä Magnus joutuu nukkumaan kevytmetallisessa yksityissviitissä, mikä ei sitä liiemmin miellytä: herra näet lepuuttaa kroppaansa mieluiten roadkill-asennossa eli vatsallaan raajat mahdollisimman levällään ympärillään, mikä ei tietenkään häkissä onnistu. Niinpä muuten hiljaisessa huoneessa kuuluu säännöllisin väliajoin iloinen metallin kolina, kun matkamies yrittää löytää sopivaa sijoituspaikkaa luilleen, mutta en kuitenkaan ole innostunut testaamaan, kuinka suurenmoinen tarve Manulla olisi aktivoida itseään uudessa ympäristössä, joten päätän tunkea pääni syvemmälle tyynyjen väliin ja tavoitella tajuttomuutta. Ennen nukahtamistani ehdin vielä havaita isännän etsivän puhisten korvatulppiaan.

Aamulla oloni ei ole erityisen levännyt, ja vielä suihkun jälkeenkin saan ihastella silmieni alle ilmestyneitä pussukoita. Tämä kannustaa minua kehittämään ensi yöksi toimivamman järjestelyn.

Aamiainen ei ole mainittavan runsas: muutama kinkkutäytteinen lettu huuhdotaan alas myrkynmakuisella kahvilla (joka myös osoittautuu myrkyksi vatsalle, mutta ei tästä aiheesta sen enempää). Aterioimme yhdessä Marjukan ja Toivosen Hissun kanssa, ja isäntä kuuntelee sangen koirapainotteista pöytäkeskustelua otsa kiinnostuksesta kurtullaan. Säilyttääkseni kotirauhan joudun nieleskelemään melkoisen määrän vahingoniloista hihittelyä.

Lähdemme hyvissä ajoin ajelemaan näyttelypaikalle, ja saan pian todeta näyttelyn järjestäjien lunastaneen juuri paikan seuraavan iltarukoukseni kirousosastolta: sähköpostitse saamani ajo-ohjeet nimittäin johdattavat meidät navigaattorin myötämielisellä avustuksella keskelle ei yhtään mitään. Marjukalle reitti on onneksi jo ennestään tuttu, joten hänen ohjeistuksensa avulla löydämme kinkerit vaivatta - olemmehan jo kerran hurauttaneet alueen ohi sitä huomaamatta - ja pakollisista U-käännöksistä huolimatta ehdimme paikalle ajoissa.

Marjukka on varustautunut kuumaan näyttelypäivään yltiökätevällä kevytteltalla, joka kokoaa itse itsensä - tämän ihmeen suomaan varjoon mahtuu onneksi minunkin häkkini karvaisine sisältöineen. Ehdin pikaisesti vilkaista luetteloa: shelttejä on ilmoitettu 13, joista vain viisi on matkannut Suomesta ja loput ovat paikallisia kuuluisuuksia - useimmiten voimasuhteet ovat Suomenlahden eteläpuolella tismalleen päinvastoin. Koiriaan on ilmoittanut valkovenäläisen Galina Zukin ihmeteltäviksi kaksikin virolaista kasvattajaa, joista toinen on arvostellut rodun Suomessakin säännöllisesti. Tämä ei tiedä hyvää meidän tavisten kannalta, joten lietson itselleni hetkessä tilanteeseen sopivan tappiomielialan - epäilen nimittäin vahvasti, että peli on pelattu jo ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.

Teidän on turha tuhlata paheksuvia katseita - katkera totuus on, että tässä lajissa ei ihan aina voita paras koira vaan se, jonka hihnan toisessa päässä hiihtelee sopivin esittäjä. Valitettavasti minun pärstäkertoimellani ei ole tällaista statusarvoa.

Havahdun tarkistamaan, missä vaiheessa kehän arvostelu on menossa, ja havaitsen edellisen rodun olevan jo ns. loppusuoralla, enkä ole vielä edes ottanut Magnusta häkistä - jannu ei todennäköisesti ehdi huomata, mikä siihen iski, kun se jo seisookin pöydällä näyttelyhihna kaulassaan ja harja syvällä turkissaan. Saan tukan kelvolliseen kuosiin juuri, kun junioriurokset huudetaan kehään - ei tarvinne mainita, etten ole liikuttanut hilluhiirtäni vielä askeltakaan. Kerrassaan mainiota, olen matkustanut ~~helvetin pätsiin~~ Luigeen asti esittämään ylivireistä aktivistia luomuturkissaan.

Junnupoikia on virolaisen perinteen mukaisesti jälleen kolme: soopelinuorukaisen muistan nähneeni keväällä pentuluokassa, mutta tricolour kilpakumppani on uusi tuttavuus. Luokan osallistujia ja niiden esittäjiä tarkastellessani voin vain turhautuneena todeta, kuinka katkeraa huonommalleen häviäminen tuleekaan olemaan.

Galina-täti tutkii Magnusta pöydällä mietteliään näköisenä, laskeskelee hampaita (epähuomiossa olen parkkeerannut itseni taas sen puuttuvan legon puolelle, joten puutos saattaa jäädä myös tältä tuomarilta huomaamatta - hups) ja vilauttaa mittaakin. Liikkeessä Manustin huvittaa itseään pyrkimällä nappaamaan minua ärähtelyistäni huolimatta pohkeesta keskimäärin joka toisella askelella, eikä epätasainen ja pitkää ruohoa puskeva maa ole muutenkaan eduksi koirien liikkeille. Kokonaisuudessaan jangsterini kuitenkin onnistuu esittämään myös parhaat puolensa, ja se palkitaan kahden muun junnun tavoin vaaleanpunaisella nauhalla.

Saan hämmästyksekseni huomata olleeni väärässä - niin on toki tapahtunut joskus aikaisemminkin - sillä rouva Zukilla on paitsi pätevä optikko, myös harvinaisen vähän paikallisia tuttavia: hän valitsee Magnuksen luokan voittajaksi ja ojentaa minulle ihastuttavan sinivalkoisen junnu-sertiruusukkeen. Matkan tavoite #1 on saavutettu, ja syöksyn valistamaan asiasta myös kehän laidalla kameran kanssa heiluvaa isäntää (en tiedä, onko Marjukka lahjonut vai pakottanut hänet ko. toimintaan, mutta veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa), joka on suorastaan jännityksestä täristen odottanut tätä ilosanomaa. Tässä hänen ylitsevuotavan sydämelliset onnittelunsa lyhentämättöminä: "Aha."

Narttujen junioriluokassa kilpailee vain kaksi neitokaista, joista voittajaksi valitaan Hissun Venäjältä tuoma merlefriidu. Virossahan näitä luokkia on oikein keksimällä keksitty (eri asia on, palvelevatko ne kaikki sen enempää tuomareita, kehäsihteereitä, näytteilleasettajia kuin yleisöäkään), joten seuraavaksi on vuorossa parhaan juniorin valinta. Manu jatkaa skabailua tyynesti - avokätisesti jakamani namipalat motivoivat sitä osallistumaan vaikka jokaiseen luokkaan - ja hetken kuluttua pällistelen hölmistyneenä tuomarin käteeni työntämää sinipinkkiä ruusuketta, johon on painettu kultaisin kirjaimin TPJ. Koska VSPJ on minulle jo aikaisemmalta reissulta tuttu kirjainyhdistelmä, päättelen Magnuksen voittaneen. Ihan kiva bonus.

Avoimen luokan urosten voittajasta (joka saa samalla myös sertin) en ole Galina-tädin kanssa samaa mieltä, mutta eipä kyseisen koiran menestys ole (onneksi!) minulta pois. Paras uros -luokassa kilpailevat sen lisäksi vain junnut, ja Magnus on tänään tuomarin mielestä pojista komein. Persana, tämän tähden kanssahan joutuu oikeasti osallistumaan lähes jokaiseen luokkaan!

Luovutan Manun isännälle kuvausavuksi ja valmistelen Sagan kehään, joten en ehdi seurata avoimen luokan narttuja. Valioluokkaan on ilmoitettu Sagelin lisäksi Hissun merlenarttu, joka on myös luonnollisesti sertijahdissa.

Sagan esiintyminen sujuu rutiinilla: ensin pöydälle, sitten liikkeet ja lopuksi patsastelemme odottamassa arvostelun sanelua. Noteeraan tuomarin pyörähtävän pois pöytänsä takaa, mutta kun havahdun hetken kuluttua uudelleen, huomaan hänen olevan edelleen naapurikehässä - neuvottelemassa toisen tuomarin kanssa koirastani. Jassoo, tavoite #2 jääkin sitten tällä kerralla toteutumatta, sillä rouvien palaverin aiheena ei selvästikään ole hetki, jona he kohtasivat täydellisen shetlanninlammaskoiran.

Lopulta tuomari palaa käsillään vimmatusti viuhtoen selventämään mielipidettään, joka ei ilman kehäsihteerin tulkkausta minulle selviäisi: narttu on aaaivan liian iso ja vahva ja sen pääkin on kuin colliella. Epäilen, että Saga saa moisen ryöpytyksen jälkeen vaaleanpunaisen nauhan vain siksi, että kilpailee valioluokassa, mutta serti- ja paras narttu -luokissa mastodontillani ei ole mitään mahdollisuuksia.

Parhaaksi nartuksi rouva Zuk valitsee virolaisen kasvattajatuomarin avoimen luokan ladyn, joka siis sipsuttelee ottamaan mittaa Tanskan prinssistä. Olen pyllähtää yllätyksestä, kun tuomari päättääkin täydentää Manun tämän päivän ruusukekokoelmaa vielä punavihreällä yksilöllä - Hänen Puolivillaisuutensa on rotunsa paras, mikä ei kiivaasta venäjänkielisestä pulputuksesta päätellen tunnu erityisesti miellyttävän nartun omistajaa. Ma olen väga vabandust.

Magnus on kietonut jälleen yhden tuomarin tanskalaisen tassunsa ympärille. Tähänkin voisin tottua!

Paahtavassa helteessä Tallinnan vanhakaupunki ja Piritan uimaranta houkuttelevat meitä ryhmäkehiä enemmän, joten viemme koirat huilaamaan tukikohtaamme, minkä jälkeen alkaa matkamme privaattiosuus - mainittakoon siis vain, että vietämme 10-vuotishääpäiväänsä juhlivan Parviaisen pariskunnan kanssa erinomaisen mukavan kesäillan sushista, siideristä ja hyvästä seurasta nauttien.

Seuraavana yönä pelaan upporikasta ja tyhmänrohkeaa jättämällä Magnuksen häkittämättä, mikä onneksi osoittautuu kaikkien kannalta erinomaiseksi ratkaisuksi. Sikeästi nukutun yön jälkeen ruokin koirat, käytän ne tarpeillaan ja jätän sitten tyytyväisinä huoneeseemme, kun pistäydymme alakertaan "nauttimaan" oman aamiaisemme. Palattuamme annan reippaille matkalaisille ajankuluksi puruluurullat, mutta Saga ei ole järisyttävän innostunut omastaan, ja syykin selviää pian: olen tehnyt amatöörivirheen ja unohtanut kuivamuonapussit pöydälle, eikä ahne ryökäle ole todellakaan jättänyt käyttämättä tällaista tilaisuutta hyväkseen. Ainakin Saga on nyt saanut kerran elämässään syödä vatsansa täyteen.

Harjavalta 29.5.2010 - Ohhoh!

2010-06-07T20:14:00.000+03:00

Onko pakko, jos ei tahdo?

Minä en nimittäin tahdo lähteä Harjavallan ryhmänäyttelyyn, en tahdo, en halua, en jaksa. Ensinnäkin ajomatka kakkostietä pitkin on ehkä yksi Suomen tylsimmistä. Voin kuvitella, että aikoinaan joku insinööri on suuressa ~~laiskuudessaan~~ käytännöllisyydessään ottanut kartan ja viivoittimen, valinnut Turunväylältä satunnaisen kohdan X, vetänyt siitä suoran viivan Poriin ja piirtänyt lopuksi pakolliset mutkat lätäköiden kohdalle. Toisaalta pitkät suorat tarjoavat armoitettuja ohituspaikkoja, mutta hei: arvatkaas, onko koko tiellä lauantaiaamuna seitsemän jälkeen ainuttakaan ohitettavaa?! Ja päättäjille seuraavia kuntaliitoksia ajatellen tiedoksi: ne Pohojammaan lakeuret alkavat jo heti Karkkilan pohjoispuolelta, joten mitäs jos niputettaisiin kaikki tuppukylät Forssasta Seinäjoelle yhdeksi kauniiksi kokonaisuudeksi? Toisekseen lauantaiksi on luvattu sadetta, mikä saa aina henkeni ahdistumaan: minut on tehty sokerista. Ja kolmanneksi georgialaisen Iuza Beradzen arvosteltavaksi on ilmoitettu 75 shelttiä - kuinka todennäköistä onkaan saavuttaa kelvollisia tuloksia?

Aamu alkaa lupaavasti: ulkoillessamme Magnus hilluu, riekkuu ja haistattelee, joten joudun lopulta pitämään sen kanssa tiukkasävyisen palaverin käytöstavoista, ja äänin 1-1 päätämme, että moinen kohkaus loppuu nyt. @#&*% näitä &%@£:n koiria ja näitä #%*&@:n näyttelyitä -mantraa ärtyneenä jupisten pakkaan auton ja sujahdan baanalle.

Harjavallan koirakenttä on kutakuinkin täydellinen näyttelypaikka: laaja, tasainen nurmikenttä, jolle reilunkokoiset kehät mahtuvat leikiten, ja niiden ympärille saa kukin pystyttää telttansa, häkkinsä, pöytänsä ja muut tykötarpeensa täysin vapaavalintaiseen kohtaan. Oman tarpeistoni roudaan Sarin ja Annen luokse, ja Marilla liittyy seuraamme hieman myöhemmin.

Hyvästä seurasta ja toistaiseksi siedettävästä säästä huolimatta tunnen edelleen äärimmäistä antipatiaa koko näyttelyä kohtaan ja muistan myös kertoa fiiliksestäni kaikille, jotka erehtyvät huutoetäisyydelle. Vuorotellen energiajuomaa ja kahvia siemaillen tuunaan Danskemanin tukan kuosiin ja juoksutan sen sopivaan vireeseen, minkä jälkeen tuulen tuivertamaa turkkia onkin taas pakkomielteisesti hieman oiottava.

Tuomarin nimestä kehittelemäni mielikuvan perusteella oletan sedän olevan keski-iän onnellisesti ohittanut kaljuuntuva, lyhyenläntä keskikehonrakentaja, mutta kun hän saapuu aloittamaan urakkaansa colliepentujen parissa, huomaan arvanneeni vain sukupuolen oikein (sekään ei ole aina näiden Idän Ihmeiden kanssa onnistunut ensimmäisellä yrittämällä): kehän keskellä tepasteleekin ulkonäöstä ja -asusta päätellen suoraan Milanon muotiviikoilta Pohjolaan lennähtänyt kirveellä karheankomeaksi veistetty mies.

Arvon naiset, jotta ymmärtäisitte, mitä tarkoitan: [herra Beradze] Jepjep, mutta ennen kuin ryntäätte ostamaan lentolippua Tbilisiin, niin saanen hukkareissun välttämiseksi huomauttaa, että mies ja mato asuvat nykyään Prahassa.

Seuraavaksi jännitetään, onko tämä gigolo aikaisemmin nähnyt shelttiä muualla kuin koirakirjoissa. Yhdestätoista ilmoitetusta junnu-uroksesta vain seitsemän ilmaantuu lopulta kehään, ja poisjääneiden omistajia onnittelen mielessäni kelpo valinnasta ja toivon, että olisin itsekin kyennyt yhtä kypsään päätökseen. Jaa niin, tuota koiraakin pitäisi kai esittää.

Tällaisessa liukuhihnanäyttelyssä en ole ennen ollutkaan, tuomarihan käy koirat läpi pöydällä kuin kaupan kassalla konsanaan: *katsoo hampaat* "Next!" *katsoo hampaat* "Next!" *katsoo hampaat* "Next!" Kai hän pelkää sekoittavansa vaivalla kunnostetut turkit ja varoo siksi visusti koskettamasta koiriin muuten lainkaan. Kun kaikki junnut ovat käyneet irvistämässä tuomarille, liikehdimme yhdessä yllättävän monta kierrosta ympäri kehää - heikkokuntoisemmilla handlereilla alkaa happi loppua jo kolmannen varvin kohdalla. Etu- ja takaliikkeet herra sentään tarkastelee yksitellen, minkä jälkeen hän kertoo kovin valikoivasti kirjoittavalle kehäsihteerille mielipiteensä koirasta. Koko luokan arvosteluun ei monta minuuttia tuhraannu, ja lienee turha edes mainita, että kaikki palkitaan erinomaisella.

Neljän parhaan sijoittamiseen gigolomme keskittyy astetta perusteellisemmin, joten hommaa ei viedä loppuun ihan arpajaistyyliin. Valintansa hän ilmoittaa kaikkien tulkittaviksi lennokkain käsimerkein, ja vasta kehäsihteerin kailotuksesta ymmärrän Magnuksen voittaneen luokkansa.

Eihän tämä ~~namupala~~ tuomari sittenkään ole ihan turha tyyppi.

Urosten arvostelu jatkuu yhtä ripeässä tahdissa, ja vaikkei tuomarin linja minulle minulle täydellisesti selviäkään, niin jenkkityyli häntä tuntuu viehättävän: Magnuksen puoliveli Hiski (EE & LV JMVA Zarvo's State Of The Art) sijoittuu nuorten luokassa toiseksi, ja myös avoimen luokan kahdessa parhaassa virtaa vahvasti ameriikkalainen veri. Tämä ei enteile narttujeni kannalta hyvää.

Paras uros -kilpailussa on odotetusti tungosta, joten tavoitteeni on kiilata neljän parhaan joukkoon - on näet kohtalaisen turhauttavaa, kun koira voittaa luokkansa sijoittumatta. Tämä tavoite saavutetaan, ja tuomari valitsee kärkinelikkoon Magnuksen lisäksi nuoren luokasta kaksi parasta sekä avoimen luokan voittajan. Urosten mittelön loppusuoralla keskityn täydellisesti ~~näyttämään mahdollisimman hyvältä~~ saamaan koirani näyttämään mahdollisimman hyvältä, ja tajuntaani hiipii taas muutaman sekunnin viiveellä, että tuomari yrittää hienoeleisesti huitoa meitä ykköspallille. Varmistan asian kehäsihteeriltä: juu, neiti on hyvä vaan.

Huomaan siis pian tuijottavani haavi ammollaan käteeni tuupattua sertiä - onneksi kärpäset ynnä muut höntiäiset eivät ole sankemmin joukoin liikekannalla, muuten joutuisin syljeksimään niitä kitusistani vielä ensi viikollakin. Ymmärrän sentään omatoimisesti poistua kehästä, vaikka kehäsihteeri näyttääkin jo pohtivan, että pitäisiköhän tuota hoomoilasta käydä vähän tönäisemässä.

Eräs viehättävä vanhempi herrasmies tulee heti PU-kilpailun jälkeen kertomaan minulle, että koirani liikkuu kuin ranskalainen ravihevonen. Otan sen kohteliaisuutena.

Herra tuomari on analysoinut kolmisenkymmentä urosta noin tunnissa, mutta vähempikin hoppu olisi riittänyt, koska nyt joudumme odottamaan narttujen arvostelun alkua yli tunnin. Kehäsihteerit käyvät huutelemassa junnunarttuja kehään, mutta koska kaikki eivät ole paikalla, ei arvostelua voida aloittaa ennen aikatauluun merkittyä kellonaikaa.

Pitkähköksi venähtäneen tupakkatauon aikana tuomari näyttää huomanneen arvosteluasteikkonsa kaipaavan hienosäätöä (kaikki urokset saivat ERIn), joten punaisille nauhoille löytyy yllättäen käyttöä muulloinkin kuin luokkasijoituksia jaettaessa, minkä lisäksi hän lienee Suomen hyisessä kesäsäässä istuskellessaan päätellyt, että ehtisi illaksi kotiin, vaikka arvostelisikin koirat aavistuksen hitaammalla rytmillä. Narttujenkin arvostelun aikana kehä toki pyörii samalla omintakeisella systeemillä kuin aikaisemminkin, mutta kilpajuoksutunnelma pääsee hieman lässähtämään.

Marilla on ilmoittanut nuorten luokkaan kasvattini Milan (Gonnabe In My Dreams), joka todennäköisesti olisi tälläkin hetkellä noin katsiljoona kertaa mieluummin agilitytreeneissä kuin tällaisessa turhanpäiväisessä kauneuskilpailussa. Varsinkin kopeloimaan tunkevat tyypit ovat neidin mielestä äärimmäisen vastenmielisiä, ja se onkin hieman venyttänyt rotumääritelmän kirjattua luonteenpiirrettä "pidättyväinen vieraita kohtaan" - Mila näet pidättyy menemästä vapaaehtoisesti kymmentä metriä lähemmäs tuomaria. Tänään se kuitenkin esiintyy kokonaisuudessaan odotettua reippaammin ja saa siitä palkinnoksi punaisen muovinauhan.

Kahdentoista nartun avoimessa luokassa keimailevat Saga ja kasvattini Ada, joille esiintyminen on jo ihan perussettiä - Saga tosin nauttii tuomareiden hellästä kosketuksesta tasan yhtä vähän kuin tyttärensä Mila, mutta sietää sen, koska "tämä on niitä juttuja, joista emäntä jostain käsittämättömästä syystä saa kicksejä", ja Sagelillahan on aina ollut aivan omaa luokkaansa oleva halu miellyttää minua. Molemmat ladyt ovat erinomaisia, mutta kilpailuluokassa vain Saga pääsee toiselle kierrokselle eli neljän parhaan joukkoon. Narttujen liikkeitä tuomari haluaa katsella useampaankin otteeseen ennen kuin saan jälleen kehäsihteerin suosiollisella avustuksella tulkita Sagankin voittaneen luokkansa. No jopas, ehkä tämä näyttely ei sittenkään ole se huonoin mahdollinen tapa viettää epävakaista lauantaipäivää.

Paras narttu -kilpailussakaan ei lopulta tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi, kun 16 daamia esittelee vielä viimeisen kerran avujaan (puhun nyt siis koirista) gigolollemme, joka poimii kärkinelikkoon juniori-, nuorten, avoimen ja valioluokan voittajat. Kun kaksi ensiksi mainittua sijoitetaan kolmanneksi ja neljänneksi, alkaa minullakin ihan oma-aloitteisesti sytyttää: heeetkinen...

Valionarttu valitaan voittajaksi, mutta minun on vielä älyykkyyksissäni tarkistettava sen omistajalta, että onhan koira varmasti valio, ennen kuin suostun ymmärtämään (se ei ole tänään muutenkaan ollut vahvin alueeni), että yhdestä tavoitteesta ja haaveesta on juuri tullut totta.

Kolmannen, kovasti kaivatun sertin myötä saanen esitellä: FI MVA Bosom Buddy's Jingle Bell.

Sopivasti alkanut sadekaan ei voi enää pilata päivääni (tukkani kylläkin), mutta juuri nyt en ehdi juhlia, koska minun on kipaistava hakemaan herra PU Marillan hoivista vielä viimeiseen koitokseen eli kilpailemaan narttujen voittajaa vastaan. Taivaalta vallattomasti valuvasta vedestä huolimatta tuomari malttaa vertailla kaksikon liikkeitä kaikista mahdollisista suunnista (kuinka ihanaa...), kunnes kättelee minut rotunsa parhaan koiran omistajaksi.

Ja tämäkin vielä - onneksi Saga ei sentään voittanut narttuja, muutenhan sieraimistani (kuulemma ;D) sataisi sisään koko loppuvuoden. Mielestäni komia georgialainen on joka tapauksessa äärimmäisen asiantunteva ja hänet voitaisiin oitis palkita Vuoden Ulkomuototuomarina.

Rapsakka sade pitää huolen siitä, ettemme jää kunnioittamaan ryhmäkehää läsnäolollamme. Kotimatkalla autossa löyhkää märän koiran lisäksi melko karskisti valkosipuli - poikkean näet Marillan kanssa paikallisessa pizzeriassa, ja lopun arvannettekin...

Toukokuun rutistus on nyt onnellisesti ohitse, ja Magnuksen harjoitusnäyttelyt ovat muutamasta esittäjänsä valuttamasta tuskanhikilitrasta huolimatta menneet hieman yli odotusten - odottakaas vaan, jahka lähdemme vuoden kuluttua esiintymään ihan tositarkoituksella! Tokihan sekä Manu että Saga näyttäytyvät vielä tänäkin kesänä Suomenlahden molemmilla puolilla, mutta varsinkin kotimaan koitoksissa suorituspaineet, ah, ne minä luovutan jollekulle jo vähintään viisi vara-sertiä pokanneen koiran tuskastuneelle omistajalle. ;D

Koiranäyttelyissä koko kaluston voimin

2010-05-23T21:13:00.000+03:00

Koiranäyttelyt ovat hauska ja mielekäs harrastus. Tiedättehän: aikaisia herätyksiä viikonloppuisin (estää rappioitumisen), satojen kilometrien matkustamista (pitää yllä ajotaitoa), turinointia kehän laidalla (kehittää sosiaalisia vuorovaikutustaitoja) ja kohtalaisen ylihinnoiteltuja muovinauhoja (estää rikastumisen).

Kesän 2010 näyttelytournee käynnistettiin toukokuun toisena viikonloppuna, kun Porin raikkaassa kevätsäässä esitettiin Magnus Show'n ensimmäinen jakso. Vaikka lämmittelin (lue: yritin väsyttää) junnun huolella virallista ensiesiintymistään varten, oli arvon näyttelytähdellä kehässä kirjaimellisesti mahdottoman hauskaa, ja tylsien tavisliikkeiden sijaan se esitti monimutkaisia askelkuvioita ja steppisarjoja. Siis oikeasti: koiran etu- ja takapää eivät olleet menossa samaan määränpäähän eivätkä varsinkaan samalla askellajilla.

Kiltti montenegrolainen tuomarisetä Miodrag Vretenicic, joka muutenkin piti suomalaisia koiria pääsääntöisesti vallan erinomaisina, palkitsi Magnuksen iloisesta esiintymisestä huolimatta vaaleanpunaisella nauhalla ja sijoitti sen lopulta kymmenen junnu-uroksen joukosta toiseksi.

Tämän sirkusnumeron jälkeen olikin mukavaa ja suorastaan terapeuttista esittää ihan oikeita näyttelykoiria: Brandy ravasi rutiinilla nuorten luokan toiseksi, ja bikineissään ja lappukorvissaan misseillyt sijoitusnarttuni Ada (Gonnabe Genie In A Bottle) sijoittui kahdestakymmenestä avoimen luokan nartusta pätevästi kolmanneksi ja jatkoi lennokasta menoaan aina PN-neloseksi asti.

Seuraavana aamuna ennen Salon ryhmänäyttelyä Magnus oli jo kotona selvästi ylivireinen ja kävi kierroksilla (joku ei ollut jaksanut lenkittää koiria kunnolla edellisen päivän näyttelyn jälkeen). Päätin Porin pellekoulun jälkeen vaihtaa Manun kanssa taktiikkaa (kyllä, blondi tarvitsee tällaisen suuren strategiamuutoksen tekemiseen vähintään vuorokauden, tärkeitä linjapäätöksiä ei voi tehdä juostessaan kehässä esittäjäänsä naruttavan koiran kanssa) ja esittää sen liikkeet kävelyvauhdissa.

Ei hyvä.

Hitaammalla tempolla Magnus malttoi liikkua lähes tunnistettavassa ravissa, mutta huomasi myös, että sillä olikin nyt mainiosti aikaa roikkua puntissani, kun ei kerran tarvinnut kirmata kieli poskella. Manulla oli jälleen hurjan hauskaa ja se nauroi koko naamallaan omalle erinomaisuudelleen, mutta minun vaivalla kasvoilleni puristamani hymy muistutti lähinnä irvistystä.

Ostetaan hieman tolkkua erään nimeltä mainitsemattoman tanskalaisen päähän. Myös vähänkäytetyt järjenhivenet huomioidaan.

Tiukaksi tiedetty tuomari Irina Poletaeva antoi kuitenkin (onneksi!) Magnuksen menovaihteen anteeksi (kenties hänen mielestään iloinen mieli saa korvata puuttuvan älyn), palkitsi pinkillä ja sijoitti luokassa toiseksi. Arvostelu oli perusteellinen, joskaan aivan kaikkia tuomarin mielipiteitä en allekirjoita - Manu ei mielestäni ole ikäisekseen hyvin kehittynyt vaan melkoisen keskeneräinen, eikä sen turkinlaadusta kannata vieläkään pahemmin huudella. Mutta tokihan tuomari on aina oikeassa.

No niin, tältä pohjalta olen siis sangen motivoitunut suuntaamaan helatorstaina Kangasniemen näyttelyyn. Shelttien arvostelu on onneksi merkitty alkavaksi vasta puolen päivän jälkeen, joten minun ei tarvitse lähteä taittamaan hieman yli 250 km matkaa ennen Hesarin saapumista.

Toisaalta myöhäisemmällä alkamisajalla on myös huono puolensa: mistä löytää parkkipaikka, kun niitä on muutenkin varattu aivan liian vähän? Kurvaan siis surutta suoraan pääportille tiedustelemaan parkkisediltä, minne voisin kiesini jättää. Jaa, että 300 metriä paluusuuntaan. Tuotatuota, olen yksin liikenteessä, ja minulla on mukanani kolme koiraa ja kaaauhean paljon tavaraa, räpsyti räpsyti. Hetken emmittyään kiltit sedät toteavat, että neiti on sitten hyvä ja ajaa tuohon kutsuvierasparkkiin, kun ei niitä kutsuvieraita edes ole kovin paljon. Kiitän kauniisti ja tempaisen auton aitiopaikalle, mutta ilmeisesti olen hieman tullut liioitelleeksi tavaroideni määrän suhteen, sillä kukaan ei tarjoudu auttamaan minua kiskoessani trimmauspöytää, boksia, koiria, laukkua ja sateenvarjoa portista sisään. Hups.

Kehän luokse saavuttuani paikalle ilmestyy myös järkkärikaksikko, joka ilmoittaa, etten voi pystyttää leiriäni kehän viereen, mutta että tuolla asuntoautojen ja myyntikojujen takana olisi tilaa. Tuotatuota, olen yksin liikenteessä, ja minulla on mukanani kolme koiraa ja kaaauhean paljon tavaraa, räpsyti räpsyti. Ei auta, nämä miehet ovatkin astetta itsepäisempää sorttia - ambulanssin pitää näet tarvittaessa mahtua ajamaan kehien välistä. Totean, että kehien väliin on jätetty niin loistavan leveät käytävät, että niillä mahtuisi ajamaan kaksikin ambulanssia rinnakkain, vaikka molemmilla laidoilla olisi häkkirivit, ja samaan hengenveroon valistan herroja myös siitä, etten aio liikahtaakaan ennen kuin he ovat käyneet häätämässä kehän laidalle jo parkkeeratut häkit omistajineen pois. Virkaintoisempi lähtee tekemään työtä käskettyä, mutta hänen palatessaan voitonriemuisena osoittamaan tyhjentämäänsä kulkuväylää olenkin jo saanut yhdessä kahden muun sheltinomistajan kanssa neuvoteltua siltä lupsakammalta isännältä luvan pystyttää häkkini ja pöytäni sinne, minne parhaaksi katson. En taida olla paikallisten suosiossa.

Olen näistä erinäisistä kehityskeskusteluista huolimatta taisteluasemissa yli tuntia ennen rodun arvostelun arvioitua alkamisaikaa, ja arvostelu alkaa lopulta luonnollisesti myöhässä. Shelttejä on ilmoitettu Reijo Tuovisen katsastettaviksi 43, ja urosten junioriluokassa kilpailee seitsemän urosta, joista ennen Magnuksen vuoroa kaksi palkitaan ERI:llä, yksi EH:lla ja yksi H:lla ja yksi HYLsyllä. Kylmää rinkiä sovitellaan taas erinäisten ruumiinosieni ympärille.

Magnus seisoo pöydällä rauhallisesti, eikä edes hätkähdä tuomarin halausta. Tiedusteltuaan koiran ikää tuomari toivoo, että 1-vuotissyntymäpäiväjuhlat olisivat isot ja että kaikki Manun kaverit saisivat niihin kutsun. Lupaan näin tapahtuvan.

Etu- ja takaliikkeet esitän kävelyvauhdissa, joten tietysti Magnus ehtii napata minua muutaman kerran puntista. "Sehän puree sua", tuomari toteaa. "Ihanko totta?" ajattelen ravistellessani koiraa irti lahkeestani. Kehän ympäri pyörähdän kuitenkin reippaasti hölkäten, ja saan kuin saankin Magnuksen ravaamaan paria riemukasta hypähdystä lukuun ottamatta siivosti. Erävoitto!

Magnus on jo tovin seisonut tyylikkäästi arvosteltavana, kun tuomari tulee yllättäen kysymään minulta, olenko laskenut koirani hampaita: myönnän tehneeni niin. Seuraavaksi hän haluaa tietää, mihin tulokseen olen laskutoimituksessani tullut: totean, että niitä on tarpeeksi. Päätämme kuitenkin yksissä tuumin laskea hampaat vielä kerran, ja olemme yhtä mieltä siitä, että yksi hampulihan sieltä suusta puuttuu - tämäkin puute olisi jäänyt toiselta meistä huomaamatta, ellei Manu olisi helteessä läähättänyt leuat ammollaan. Pahus.

Tuomari lausahtaa leppoisasti von Tööpelinkin ratsastaneen aukkoja katsellen ja arvioi Magnuksen kerrassaan erinomaiseksi yksilöksi. Kilpailuluokassa hän viittilöi meidät ykköspaikalle ja toteaa: "Nyt tämä hampaaton voitti." Tänks.

Brandy on nuorten luokan ainoa osallistuja, mutta herrasta näkee jo kauas, ettei sitä tänään(kään) voisi näytteleminen vähempää kiinnostaa. Kuumuudella on varmasti osuutta asiaan, mutta eihän Bränä ole koskaan ollut näyttelyistä kovin innoissaan - se on camelbootsmies, joka haluaa kulkea omia polkujaan eikä missään halvatun narussa ympäri kehää. Naama happamana se laahustaa perässäni ja seisookin vetelähkösti, joten viimevuotisen vara-SERTin sijaan napsahtaa siis liikkeiden takia hoo.

Avoimen luokan uroksista kolme palkitaan erinomaisella, kuten myös ainokainen valio, joten paras uros -kilpailuun osallistuu yhteensä seitsemän sälliä. Uskon osaavani arvata voittajan, ja pudotankin leukani epähuomiossa rinnuksilleni, kun tuomari sijoittaa Magnuksen ensimmäiseksi ja tarjoilee samalla sievää sinivalkoista ruusuketta. Way to go, Danish Dynamite!

Pojat pääsevät vihdoin boksiin huilimaan, kun otan Sagan tuuheahkon kuontalon käsiteltäväkseni. Arvon lady on steriloinnin jälkeen tekemässä elämänsä turkkia, joka jo keskeneräisenäkin tekee siitä muodottoman karvapallon, joten perusteellisen pöyhimisen sijaan keskityn luomaan illuusiota edes jonkinlaisista linjoista.

Avoimeen luokkaan on ilmoitettu yhdeksän narttua, joista Saga pääsee arvosteltavaksi ensimmäisenä. Tapansa mukaan se hyppää itse pöydälle, mikä saa tuomarin epäilemään, että olemme harjoitelleet salaa kotona, mutta eiköhän Saga ihan 27 käymänsä näyttelyn pohjalta jo osaa nämä kuviot. Nytkin se hoitaa homman rutiinilla ja on Tuovisen mielestä edelleen erinomainen: tämä on jo kolmas kerta, kun Saga hänelle esiintyy, ja viime kesältä on muistona vaaleansininen ruusuke, jonka mieluusti kirkastaisin sinivalkoiseksi.

Tämä haave kuitenkin kaatuu, kun Saga sijoittuu luokassa toiseksi, enkä kyllä voi millään muotoa väittää, että se olisi hävinnyt huonommalleen, voittaja on kovasti minunkin mieleeni. 28:sta ilmoitetusta nartusta Saga on lopulta kolmanneksi paras - eipähän sentään tarvitse ottaa vastaan lisää kokonsytykkeitä.

Magnus saa rotunsa paras -kilpailuun vastaansa kauniin nuorten luokan tricolournartun Susadan Titanian, jonka tuomari myös valitsee ROPiksi, kun "tältä pojalta puuttuu niitä hampaitakin". En kuitenkaan ole tästä pahoillani, Manu on joka tapauksessa jo järjestänyt melkoisen yllätyksen, ilmoitinhan sen alun perin mukaan koko koitokseen ihan vain "huvin vuoksi", Brandyn (pah) ja Sagan kohdalla odotukseni olivat aikaisempien tulosten perusteella ihan eri sfääreissä.

Olen nyt vajaassa viikossa ajanut rapiat 1110 koiranäyttelykilometriä ja saanut 13 muovinauhanpätkää, kaksi iloisenväristä ruusuketta ja kaksi muovista pokaalia. Kuka voi väittää, etteivätkö koiranäyttelyt olisi hauska ja mielekäs harrastus?!

Sillamäe 17.4.2010 - Puolivillainen Prinssi matkustaa jälleen

2010-05-03T20:59:00.000+03:00

Ennusmerkit ovat nähtävissä: Helsingissä sataa, ruuhkan takia saavumme Soilen kanssa satamaan vasta puoli tuntia ennen laivan lähtöä, laivaparka on niin täynnä, ettemme meinaa sopia sekaan (pysyy sentään pinnalla), Tallinnassa sataa, seisomme jälleen ruuhkassa tuskastuttavan kaaauan, köröttelemme 185 km pitkin märkää ja pimeää perunapeltoa, joka on karttaan merkitty hupaisasti valtatie ykköseksi, ja tietöiden takia sekä nopeusrajoitus että risteykset poikkeavat ennakkoilmoituksista. Kertakaikkisen epämiellyttävää.

Hotelli Krunk on onneksi erittäin asiallinen ja löytyy matkaväsymyksestä huolimatta vaivatta. Respassa istuva, englantia hyvin hiljaa ja vähän puhuva poika on ilmeestään päätellen jo hieman tuskastunut pitkin iltaa hotellille valuneeseen, venäjää taitamattomaan koiraväkeen, mutta vastailee silti joko äärimmäisen palvelualttiin luonteensa tai täysin olemattoman kielitaitonsa takia kaikkiin kysymyksiin ystävällisesti ja myöntävästi. Tällaista suorapuheista suomalaista ponneton myötäily hieman ärsyttää, ja ellen olisi jo täysin valmis tutustumaan minulle varattuun sängyn ja peiton väliseen tilaan, piinaisin häntä vielä parilla sarjalla kuumottavia lisäkysymyksiä.

Nukun yön sikeästi, mutta siitä huolimatta aamu koittaa liian aikaisin. Koirat pääsevät tutustumaan hotellin vieressä sijaitsevan puiston tuoksu-uutisiin ennen kuin suuntaamme Soilen kanssa metsästämään aamiaista. Pettymys on melkoinen, kun hotellin "seisova pöytä" paljastaa olemattomat antimensa: haalin tarjottimelleni vitivalkoisen leipäsiivun kaveriksi meetvurstinnäköistä makkaraa, purkillisen lämmintä jogurttia ja kupillisen epäilyttävänmakuista kahvia - puuro jää minulta "nauttimatta", koska lautaset ovat loppuneet. Laskeskelen jo, kuinka monta tuntia tällä satsilla pärjäisin eli pyörtyisinkö parahiksi juuri kehässä, kun keittiöstä kannetaan eteemme, tuota, jotain, joka muistuttaa vahvasti pastan ja pizzan sekoitusta: "pohja" koostuu keitetystä spagetista (Luoja yksin tietää, millä makaronit on liimattu yhteen), jonka päällä lepäävät sattumat ja ketsuppiroiskeet puolestaan viittaavat Casa di Mamaan. Kaikkiruokaisena ja kuolemannälkäisenä uskaltaudun maistamaan Sillamäen erikoista, eikä se helpotuksekseni maistu kirjaimellisesti miltään. Nieleskelen oman slaissini kokonaan, mutta Soile ei näin aamutuimaan ole yhtä seikkailunhaluinen.

Päivän tärkeimmän aterian jälkeen siirrämme leirin takaisin Picassoon ja lähdettäydymme tositoimiin.

Näyttely järjestetään Sillamäe Spordikompleks Kalevissa, joka takuulla pärjäisi maailman epäkäytännöllisimpien näyttelypaikkojen kilpailussa mainiosti: hallin tilat ovat kahdessa tasossa, ja koirien sisääntulo on varmuuden vuoksi ohjattu kellarin kautta. Magnus muovisessa Atlaksessaan on näppärä kantaa portaissa, mutta Soilen kangashäkillä ja koirilla lastatun trimmauspöydän vetäminen edestakaisin kerrosten välillä jyrkkiä luiskia pitkin käy oivasta aamujumpasta, johon saavat näyttelyn järjestäjien lisäksi osallistua myös toiset näytteilleasettajat - shelttikehä on tietenkin yläkerrassa, ja salin valtavista ikkunoista ihanainen kevätaurinko paistaa suoraan sisään kohottaen sekä lämpötilaa että tunnelmaa entisestään.

Urheillessa kuluu sen verran aikaa, että ehdin juuri tupsutella Magnuksen esiintymiskuosiin, kun shelttien arvostelu jo alkaakin. Saapastelen kehään kiireestä huolimatta hyvällä fiiliksellä ja itseluottamusta uhkuen: edellisen viikonlopun harjoituskerta osoitti, että tanskalaistimantti tarvitsee vain kevyttä hiomista kehittyäkseen todelliseksi showmieheksi, ja voi pojat, kuinka olenkin sitä viikon aikana hionut! Tietenkään tällaisen kohtalaisen vilkkaan nuorukaisen edesottamuksista ei koskaan voi mennä takuuseen, mutta Manu vaikuttaa rennolta ja yhteistyöhaluiselta, joten lähdemme soitellen sotaan.

Shelttejä on ilmoitettu venäläisen Kirill Barbosovin arvosteltaviksi 13, joista kuitenkin kolme on jättäytynyt suosiolla pois leikistä. Junnu-uroita on mittelöimässä kolme: Rakveresta tuttu Leeland Inkpower, Tauriolan Annen soopeli BY & LV & LT JMVA Looney Toonie's Bachelor ja Puolivillainen Prinssi. Luokan arvostelu alkaa kuten viimeksikin: kaksi ensimmäistä palkitaan pätkällä tummanpunaista paketointinarua, joten alan toivoa, josko herra tuomari olisikin jenkkityylin ystävä.

Ehdin rauhassa asetella Magnuksen pöydälle, ja jannu seisoskeleekin sillä jo kohtalaisen kyllästyneen näköisenä, kun tuomari tulee sitä tutkimaan. Herra B. kysyy minulta venäjäksi jotakin, johon vastaan iloisesti "ten months" - ilmeisesti vastaus kohtaa kysymyksen, koska nyreäilmeinen mies näyttää hyväksyvän sen. Suurimman osan arvostelusta Kirill-setä sanelee koiran seistessä pöydällä, mutta sehän Manulta nyt tehotreenien jälkeen sujuu. Lopuksi vielä hiihtelemme kehässä sinne sun tänne (arvon näytelmätähti pyrkii edelleen määräämään tahdin, mitä se ei kotona harjoitellessamme tee) ennen kuin parkkeeraan Magnussenin patsastelemaan tuomarin ihasteltavaksi. Ihmettelen mielessäni itsekin, kuinka noin nuori ja energinen otus voikin olla tässä puuhassa noin pätevä, kun kehäsihteeri tulee ojentamaan minulle - punaisen nauhan.

Minulla on mielipide, eikä se ole vähimmässäkään määrin julkaisukelpoinen.

Katkeraksi lopuksi tuomari sijoittaa epäkelvot junnut huonommuusjärjestykseen, ja Magnus huitaistaan kakkospallille - tämä itse asiassa kirpaisee vähemmän kuin luokan voittaminen eehoolla. Koira on tietysti mitä mainioimmalla tuulella ja osallistuisi mielellään seuraavaankin luokkaan, mutta emäntää venäjänkielisen arvostelun tihrustaminen turhauttaa: missä oli vika?!

Heti luokan arvostelun jälkeen eräs virolainen sheltinomistaja tulee kysymään, harrastanko Magnuksen kanssa näyttelyiden lisäksi myös vaikkapa agilityä, koska sillä näyttää olevan niin "optimistinen luonne". Ilmaisu on huvittava, joskin toisaalta myös sangen osuva, mutta pahoitellen minun on todettava, että tämän koiran harrastukset painottuvat hyvin pitkälti näihin edustustehtäviin.

Soilen näyttelypäivä sujuu astetta paremmin, mutta tavoite eli Victorin viimeinen serti menee taaskin kirsun edestä: 8-vuotias konkari on PU2. Lohdutuspalkinnoksi Lumi (Bosom Buddy's Love Me True) saa ensimmäisen virolaisen sertinsä ollen PN2, mistä Soile ei näytä liiemmin riemastuvan.

Onneksi koko katastrofi on pian ohi, ja alamme pakata tavaroita. Hommaan lisää jännitystä viehättävä valkoinenpaimenkoira, joka tekee jatkuvasti yllätyshyökkäyksiä koiriamme kohti - omistajansa mukaan se on "kauheen ihmisystävällinen", mistä en kuitenkaan ole järin vakuuttunut, koska samainen luffe aloitti tutustumisen rähisemällä minulle. Muistamme Soilen kanssa selkeästi artikuloiden kertoa toisillemme mielipiteemme kyseisestä yksilöstä ennen kuin vaihdamme maisemaa. Luiskarallin toinen erikoiskoe odottaa!

Soile käy vielä käännättämässä koiriemme arvostelut ennen kuin pakenemme rikospaikalta lopullisesti. Tuomarin mielestä Magnuksessa on ollut hyvää vain turkki - siis se, joka on oikeasti vielä melkoisen mielenkiintoisessa vaiheessa, mutta ainakin karvaa on riittävästi piilottamaan koiran muut virheet ;D - muuten se on ollut liian iso (38 cm), liian vahva ja liian jenkki. Rakenteesta tai liikkeistä arvostelussa ei ole mitään mainintaa, mutta välikämmenet on sentään todettu heikoiksi.

Emme kevyellä kaupunkikierroksella löydä Sillamäestä ainoatakaan ravintolaa (etsintää hankaloittaa se, että suurin osa mainoskylteistä on venäjäksi), mutta arvioimme selviävämme Red Bullin voimalla takaisin Tallinnaan asti ja ns. iskemme tietä. Minulla on jälleen suurenmoisia vaikeuksia pysyä hereillä, mutta muutamaan nuokahdusta lukuun ottamatta sinnittelen perille asti - loppumatkasta asiaa auttaa otsaan noussut kupla.

Minä en ole aikaisemmin käynyt Tallinnan vanhassa kaupungissa, joten päätämme etsiä ruokapaikan sieltä. Soile suosittelee Olde Hansaa, jonne suunnistamme satamasta jalan - olen sattumalta hiljattain lukenut ~~naisten~~aikakauslehdestä jutun paikan omistajasta, joten tiedän suunnilleen, mitä on odotettavissa. Ravintola onkin ilmeisen suosittu: koko alakerta on täysi, eikä keväisen tuulen riepottelema terassi houkuttele. Toisessa kerroksessa on onneksi muutama vapaa pöytä, ja tuskin ennätämme istahtaa, kun miestarjoilija sukkahousuissaan jo hypähtää paikalle. Arvelen, että tuollaisista työasuista on puljun maksettava henkilökunnalle ekstraa.

Alkupaloiksi tilaamani Anteliaan Ahdin Juhlawati on nimensä mukainen ja kohottaa odotuksia myös pääruoan suhteen. Arabianhärän fileittä unelmien kastikkeessa on kuitenkin kalataivaan jälkeen hienoinen pettymys: liha kieltämättä sulaa suussa ja kastikekin on hyvää, mutta lisukkeet ovat toinen toistaan kuivakampia, joten suurin osa kiitettävän kokoisesta annoksesta jää (jopa minulta) syömättä. Yuh.

Matka sujuu kokonaisuudessaan tälläkin kerralla hyvin, mutta laihojen tulosten seurauksena on tänä vuonna todennäköisesti tehtävä vielä muutama reissu lisää. Ensin tosin pitäisi jaksaa koluta toukokuun aikana kotimaan kamaralla viisi (5) näyttelyä, joihin olen suuressa viisaudessani tullut koiriani ilmoittaneeksi...

Viro, Rakvere 10.4.2010 - Ensimmäisen pilipalisertin metsästys

2010-04-22T21:44:00.003+03:00

Eräänä kauniina helmikuisena päivänä päätin Soilen innostamana lähteä hänen kanssaan Viroon näyttelyyn. Usein oli ollut puhetta, että pitäisi joskus lähteä kokeilemaan onneaan Suomenlahden eteläpuolelle. Sitten joskus. Sitten, kun minulla olisi mahdollisimman moni koira turkissaan. Ja niitä turhanpäiväisiä junnu-sertejä en ainakaan lähtisi keräämään. Ja sitten sinä kauniina päivänä otin ja ilmoitin Magnuksen junioriluokkaan.

Menomatka Rakvereen sujuu kaikin puolin jouhevasti huolimatta siitä, että kartturin virka on uskottu minulle - eihän reissu tosin ole mitään ilman vakiomäärää U-käännöksiä. Hotelli Wesenberghiin saavumme illalla puoli kymmenen aikoihin, ja kahden blondin ja kolmen koiran majoittuminen sujuu ripeästi: huoneemme on pieni, mutta ilahduttavan siisti (pessimisti ei pety ;D). Nukkumatti mokoma tekee kuitenkin totaaliset oharit, ja seuraavana aamuna oloni on jokseenkin ristisilmäinen... Magnuksellakin unet jäävät vähiin, koska unohdan sen kaulaan pannan, jonka ketjua on tietysti pakko imeskellä koko yö.

Lauantaina heräämme kumpikin jo ennen herätyskellon helähdystä, joten ehdimme kaikessa rauhassa valmistautua ja hoitaa koirat ennen kuin pakkaamme koko sirkuksen takaisin Picassoon ja köröttelemme ehkäpä jopa kilometrin matkan Rakveren spordihallille. Pienessä hallinpahasessa on odotetusti ahdasta, mutta onneksi shelttien kehä on sijoitettu tilan takaosaan, joten sen ympärillä ei ole sietämättömästi trafiikkia. Magnuksen matkalukaalina on pyörillä varustettu muoviboksi, jossa se matkustaa tungoksessakin turvallisesti ohi täpäköiden terrierien ja rennosti kuolaavien nöffien.

Olemme saapuneet paikalle niin ajoissa, että ehdin lukea luettelonlätyskän pariin kertaan kannesta kanteen ennen kuin otan Tanskan prinssin sviitistään virittäytymään kisatunnelmaan. Manu liikkuu muovimatolla reippaasti ja on kovin kiinnostunut (yllätys) kaikesta mahdollisesta, mutta kun nostan sen pöydälle puunattavaksi, iskeekin jannulle akuutti korkeanpaikankammo: se tuumaa, että että tanssi sinä nainen pöydillä, jos siltä tuntuu, mutta me tanskalaiset olemme enemmän sellaista tassut maanpinnalla viihtyvää sorttia, ja dyykkaa rähmälleen pöydälle. Pienellä houkuttelulla ja avokätisellä naminjakelulla saan Magnuksen muistamaan, että tätäkin on joskus harjoiteltu, mutta edelleen herra on vahvasti sitä mieltä, että tarkastelisi tapahtumia mieluummin lattialta käsin.

Näyttelyyn on ilmoitettu puolalaisen Elzbieta Chwalibogin arvosteltavaksi 15 shelttiä, mikä on sikäläisittäin paljon, ja näistä 11 on suomalaisia. Junnu-uroksia on kolme: soopeli Helskon Pavarotti, Norjasta Viroon tuotu tricolour Leeland Inkpower ja Magnus. Takalistoni ympärille ilmaantuu kylmä rinki, kun kaksi ensimmäistä koiraa palkitaan punaisella nauhalla.

Pöydällä Magnus ei vieläkään tunne oloaan kotoisaksi, ei tosin onneksi väistele tuomaria, mutta yrittää sinnikkäästi maastoutua. Suomessakin sheltit pari vuotta sitten arvostellut rouva C. tökkää heti alkajaisiksi sormensa puuttuvan hampaan kohdalle, toteaa asiasta jotakin venäjäksi (minä vain nyökyttelen ja hymyilen vähämielisesti) ja möyhii tyytymättömän näköisenä Manun turkkia, joka on hienostunut sekoitus pentu- ja pohjavillaa muutamalla peitinkarvalla höystettynä. Lopuksi saamme vielä hilpaista kehän toiseen laitaan ja takaisin ennen kuin Magnuksen on aika esittää bravuurinsa: arvostelun sanelun aikana esiintyminen sujuu kuin suoraan oppikirjasta. Herra Mahdoton on lopulta tuomarin mielestä pinkin nauhan arvoinen, minkä myötä napsahtaa myös luokan voitto ja se haviteltu juniori-sertifikaatti. Tavoite saavutettu!

Junnu-urosten jälkeen arvostellaankin - tadaa! - junnunartut, joiden voittajaksi valitaan Karin Põiklägun kaunis, Suomesta tuotu blue merle Bridemoor's Blue Fantasy. Tämän jälkeen junnuluokkien voittajat kilpailevat vielä keskenään, ja ROP-junioriksi rouva C. valitsee nartun Magnuksen ollessa siis VSP-juniori. Nuoripari näyttää tältä:

Paras uros -kilpailussa on lopulta lisäksemme kolme avoimen luokan urosta ja yksi valiouros, joka on jo voittanut sertiluokan (jösses näitä Viron näyttelysääntöjä) ja on lopulta PU1 avourosten sijoittuessa sen jälkeen. Magnus on siis epävirallinen PU5, mutta tuomari tulee kertomaan minulle, että koira on ihana, mutta (varsinkin turkiltaan) vielä kovin pentumainen, ja pöyhii jälleen harmistuneena sen karvoja. Kiitän kauniisti ja totean pilke silmäkulmassa, että ehkä kymmenkuisella pojalla on vielä aikaa kehittyä. Kokonaisuudessaan olen erinomaisen tyytyväinen päivän suoritukseen.

Soilellakaan ei mene hassummin: Victor (sertiä vaille EE & FI MVA Prince Of Sunlight All The Best) sijoittuu avoimessa luokassa toiseksi ja on PU3, mutta nartuissa nuorten luokan Bella (Jelisan Bellissima) vie pääpotin ollen PN1 sertin kera. Rotunsa parhaaksi valitaan lopulta valiouros.

Hikisen urakan jälkeen (minäkin juoksin kehässä ainakin viisi kierrosta) käymme ahtaamassa koirat ja tavarat autoon ja ratsaamme sitten vielä ne muutamat myyntikojut, jotka halliin on kehien lisäksi onnistuttu sullomaan. Kummankin mukaan tarttuu liki naurettavan edullinen Ventapad-makuualusta (miksi, oi miksi en älyä ostaa useampia?!), mutta muuten valikoima on harmillisen rajallinen, mikä toisaalta lienee budjetin kannalta pelkästään hyvä asia.

Päätämme vielä syödä Rakveressa ennen kuin suuntaamme takaisin Tallinnaan, ja löydämmekin sattumalta lupaavan oloisen aasialaisen ravintolan. Ruoan tilaaminen osoittautuu astetta haastavammaksi, koska tarjoilija ei puhu suomea eikä myöskään kovin ymmärrettävää englantia, joten perinteinen ruokalistan osoitteleminen sormella on paras kommunikointikeino - tästä huolimatta Soilen tilaama Cokis light (eesti keeles Coca-Cola light, in English Coca-Cola light) ilmaantuu ensimmäisellä yrittämällä pöytään kraanavetenä.

Ravintolassa on meidän lisäksemme vain yksi seurue, mutta siltikään ruokaa ei ala ilmaantua kellon lähennellessä jo puoli viittä, eikä muisto hotellin runsaasta aamiaisesta jaksa enää piristää mieltä. Olen jo aikeissa marssia keittiöön kysymään, että voinko kenties auttaa sen lampaan teurastamisessa, jotta tilaamamme annokset jossain vaiheessa saataisiin jopa pöytään asti, kun tarjoilijatar vihdoinkin (yli tunnin odottelun jälkeen) kiikuttaa evästä eteemme. Ruoka on erinomaista, sitä on riittävästi ja koko satsin hinta jää alle kymmeneen euroon, mutta palvelun laadun ja nopeuden takia unohdan antaa tippiä.

Paluumatkalla saan pinnistellä pysyäkseni hereillä, edellisen yön unettomuus on viedä naisesta voiton. Tallinnaan saavumme parisen tuntia ennen laivan lähtöä (uskokaa tai älkää, kaksi naista liikenteessä eivätkä silti mistään myöhässä), joten ehdimme pyörähtää sataman viereisessä ostoskeskuksessa. Alkoholibasaarista mukaani tarttuu kiskurihintainen kolmen euron pullo australialaista punaviiniä, mutta muuten harhailemme päämäärättömästi putiikista toiseen, joten Visa saa vinkumisen sijaan huokaista helpotuksesta. Eläintarvikeliikkeestä tosin ostan Magnukselle palkinnoksi hienosta esiintymisestä ja muutenkin mallikelpoisesta käytöksestä Ljubov Lampaan, joka on syönyt peräti kolme vinkupilliä ja kaksi helistintä - uskoisin, että Manu viettää tämän pehmon kanssa vielä monta aktiivista hetkeä ennen kuin viimeinenkin vinku mykistyy.

Summa summarum: matkailu on mukavaa ja koirienkin kanssa matkustaminen siedettävää, kun seura on oivallista ja alla tila-auto. Kotiläksynä Magnuksella alkavat nyt pöytäsulkeiset - on siis aika siirtää trimmauspöytä naftaliinista terassille - minkä lisäksi meidän on löydettävä liikkeisiin yhteinen rytmi: pidemmän päälle ei näet käy laatuun, että intopiukee määrää tahdin ja esittäjä yrittää pysyä perässä.

Arpajaistulos

2010-03-19T16:30:00.000+02:00

Ja tapahtui näinä päivinä, että Brandyn lonkat lausuttiin Kennelliitossa B/B. Mielipidettäni asiasta sen tarkemmin erittelemättä on toki myönnettävä, että tulos on hyvä ja ehdottomasti parempi kuin ennen kuvausta uskalsin toivoa, mutta annoinpa itselleni kuvanneen eläinlääkärin mielipiteen perusteella luvan odottaa parempaa, täysosumaa suorastaan.

Minulla on SKL:n röntgenpaneelin kanta-asiakaskortti enkä perinteisesti ole epäröinyt käyttää sitä, joten mahdollisia jatkotoimenpiteitä on jälleen harkittava. Ja kun harkitseva elin on tällainen pikkutarkka perfektionisti, ei ratkaisuilla aina ole mitään tekemistä maalaisjärjen kanssa - pilkusta vain on saatava työstettyä täydellinen.

Jaa niin, ne kyynärät: 0/0.

Pe 5.3.2010 Mevet klo 18

2010-03-08T21:55:00.000+02:00

Näin kännykkäni minua ystävällisesti muistuttaa. Ohjelmassa on trilleri nimeltä "Brandyn luustokuvaus".

Saapuminen klinikalle alkaa aina saman kaavan mukaan: yritäpäs löytää kapean kadun varrelta autollesi jokin kolo, johon voit sen luvallisesti ja turvallisesti jättää. Huomaan pian, että minua on tänään siunattu ainutlaatuisella tilaisuudella harjoitella taskuparkkeerausta kiireessä. Volvo sujahtaa kuitenkin ruotuun niin vaivattomasti, että minun on vallan noustava autosta pällistelemään mokomaan ihmettä ennen kuin tohdin sammuttaa moottorin. Ihastellessani suoritustani voin melkein tuntea taka~~puolessani~~raivossani naapuritalon parvekkeella tupakkiaan tupruttelevan herrahenkilön huvittuneen katseen.

Pääsemme liki sovittuun aikaan tositoimiin. Ensin kuunnellaan Brandyn sydän, joka lyö, ja tutkitaan polvet, jotka ovat kuten niiden kuuluukin. Tähän asti intopiukee on hihkunut taukoamatta, kun vastaanotolla on niin kliffaa hei (ja lisäksi pari narttua, joilla on ollut äskettäin juoksut, mikä saattaa osaltaan nostattaa jannun mielialaa), mutta rauhoitusaine lyö kaverin pikavauhtia kanveesiin: Brandyman ottaa sujuvasti lukua ennen kuin miniryhmämme kolme muuta koiraa on ehtinyt saada oman piikkinsä. Röntgenpöydälle siis!

Joudumme hetken aikaa etsimään Brandyn lantiota karvojen seasta, ja valistan eläinlääkäriä siitä, ettei koira ole nyt läheskään täydessä turkissaan, mikä on hänen mielestään pelkästään hyvä asia. Lopulta saamme lonkat asemiinsa, masiinan asetukset kohdilleen ja naps - hymyile, olet röntgenkuvassa! Ell tutkii nivelet vielä käsin, toteaa ne tiiviiksi, ja kun kuvakin onnistuu, on seuraavaksi kyynärten vuoro poseerata.

Sitten onkin aika kuunnella tuomio eli tohtorin alustava arvio. Kyynärät ovat puhtaat, kuten oletinkin - en ainakaan toistaiseksi osaa olla erityisen huolestunut koirieni etuosista, vaikka shelteillä jonkin verran onkin todettu kyynärnivelten kasvuhäiriöitä. Lonkkakuviin tutustuminen puolestaan aiheuttaa aina hengenahdistusta, mutta tällä kerralla en ehdi hyperventiloida: lääkärin koruton arvio Brandyn lonkista on A/A.

Heitetäänpä kaikki yhdessä pari kierrosta kärrynpyöriä!

Puolentoista kierroksen kohdalla ell yrittää rauhoittaa minua kertomalla, että tuulen suunnasta ja tähtien asennosta riippuen vasen lonkka saatetaan lausua SKL:ssa myös beeksi, mutta toisaalta myöntää arvioivansa kuvat yleensä niin tiukasti, että usein lopullinen lausunto onkin iloinen yllätys koiran omistajalle. Nyökyttelen hyväksyvästi, vaikka oikeasti mieleni sambaa edelleen ympäri vastaanottoa.

Tässä vaiheessa on todettava, että riemuni saattaa ratkaisevasti raueta lopullisten tulosten kirjauduttua KoiraNettiin, mutta juuri tällä nimenomaisella hetkellä en jaksa murehtia sitä.

Brandylle annetaan heräte, jonka vaikutus ei ole läheskään yhtä tehokas kuin rauhoitteen hetkeä aikaisemmin. Vielä tovin koisittuaan koira hilaa silmänsä auki, muttei vielä liiemmin reagoi puheeseen tai kosketukseen. Tiedän kuitenkin, mistä narusta nykiä, ja kysyn Brandyltä kuuluvalla äänellä, onko sillä nälkä - ehdin nipin napin saada kopin koirasta, joka ponnahtaa lattialta kuin vieteriukko konsanaan. Bränän mielestä ruokaa ei voi koskaan tai missään olosuhteissa olla tarjolla liikaa tai liian usein.

Huomattuaan, ettei evästä selvästä lupauksesta huolimatta olekaan tiedossa, Romeo hoipertelee tsekkaamaan niiden ah-niin-huumaavantuoksuisten narttujen tilanteen. Prinsessat ovat vielä kauneusunilla, mutta lemmenkipeä sankarimme ei jaksa käyttää tilaisuutta hyväkseen vaan vetäytyy potemaan elämänsä ensimmäistä krapulaa.

Saanko siis esitellä: lähikuvassa Brandy 1 v 8 kk (kuvat avautuvat täysikokoisiksi klikkaamalla).

Mielestäni lonkkanivelet ovat kauniin muotoiset ja tiiviisti maljoissaan - eriävät mielipiteet pyydetään toimittamaan kirjallisesti kahtena kappaleena lähimpään roskikseen.

Kun emäntä fleecetossut osti

2010-02-26T20:59:00.000+02:00

Koirilleen nimittäin.

En lähtökohtaisesti ole järin innostunut koirien pukemisesta, mutta viime syksynä kyllästyin jatkuvasti märkinä lenkiltä kotiutuviin rapareiskoihin, joten hankin niille sademanttelit, ja tämän talven lumimäärä ja pakkaslukemat puolestaan saivat minut taivutettua myös fleecetossujen kotiuttamiseen. Pieniä, aristokraattisia varpaita pureva pakkanen on pakostakin ajoittain typistänyt lenkit minimiin, ja kun koirat ovat tottuneet liikkumaan paljon ja vauhdilla, alkaa riiviöenergia pakkautua yllättävän nopeasti ja purkautua varsinkin pojilla yllättävän ärsyttävästi.

Palttoot saivat aikanaan kohtalaisen nuivan vastaanoton: Sagan naamasta suorastaan loisti sen eriävä mielipide, jota tiukasti niskaan vedetyt korvat ja kintereitä kohti painunut häntä eivät jättäneet epäselviksi. Brandy puolestaan oli niin ahdistunut kroppaansa kuristavasta korsetista, ettei kyennyt edes koipeaan nostamaan vaan marssi tönkköjäykkänä muiden perässä ja nöyrtyi lopulta kyykkypissalle - camelbootsmiehet eivät näet takkia tarvitse. Niinpä epäilinkin jo etukäteen, etteivät ainakaan soopelit olisi järin ihastuneita tähän uusimpaan ideaani.

Eräänä ei-niin-kylmänä, mutta sitäkin lumisempana päivänä tossutilaukseni ilmestyy postilootaan. Ensimmäiseksi mannekiiniksi arvon Brandymanin, ja heti, kun olen onnistunut keplottelemaan ensimmäisen tossun jalkaan, saamme ihastellen todistaa, kuinka hienosti jätkältä taipuu cancan sen heittäessä kolme kierrosta keittiön ympäri vimmatusti oikeaa etutassuaan vispaten.

Okei, tämä selvästi vaatii paljon aikaa ja pitkää pinnaa, eikä minulla juuri töistä kotiuduttuani ole kumpaakaan, joten siirretäänpä tossusatsin koeajo suosiolla parempaan ajankohtaan.

Aikalisän jälkeen uusi yritys, tällä kertaa nappaan tukevaan otteeseen pahaa-aavistamattoman Sagan, joka rötköttääkin sylissäni tyytyväisenä niin kauan, että saan viritettyä tossun joka tassuun. Arvon ladyn ensimmäiset askelet uusilla menopeleillään... noh, sanotaan vaikka, ettei se kompastuisi kynnyksiin eikä mihinkään muuhunkaan puolta metriä matalampaan esteeseen. Saga tepastelee kunniakierroksensa Brandyä tyylikkäämmin, mutta osakseni saamistani mulkaisuista saatan vaivatta päätellä, etten varsinaisesti ole suosiossa tänä nimenomaisena hetkenä.

Urheiluhenkeni ei enää riitä siihen, että edes yrittäisin taituroida töppöset Magnuksen levottomiin jalkoihin, vaan säästän sen tossujen testaamisen tositilanteeseen eli iltalenkkiin, mikäli talomme ei ehdi hautautua kokonaan lumen alle ennen sitä.

Joitakin tunteja myöhemmin...

Tsekataanpa sääolosuhteet: -11 astetta pakkasta ja leikkisä lumipyry. Toivottavasti osaan kiristää tossut tarpeeksi tiukalle, koirat eivät tasan varmasti auttaisi etsimään niitä umpihangesta.

Yhden välinpitämättömän, yhden vastahakoisen ja yhden touhukkaan sheltin sarjatossutus osoittautuu hitaaksi ja hankalaksi operaatioksi. Brandy vaihtaa tanssilajin klassiseen balettiin ja ojentelee töppösten pakottamia jalkojaan mahtavin kaarin. Magnus puolestaan hankkiutuu hyvää vauhtia eroon ensimmäisestä tossusta sillä aikaa, kun minä yritän epätoivoisesti saada seuraavaa tassua sujautettua töppöseen. Muutaman ärränpärähdyksen jälkeen kaikilla on vihdoin tossut ja minulla hirmuinen hiki.

No niin, päällysvaatteet niskaan, ovi auki ja uraa!

Kas, ihmeiden aika ei olekaan ohi: Brandy mennä porskuttaa äijänä häntä tötteröllä, eikä näytä huomaavan koko tossuja. Magnusta etutöppöset kiusaavat aluksi, mutta eihän se jaksa niitä kauan murehtia vaan rynnistää reippaasti eteenpäin. Saga sen sijaan esittää marttyyriä muidenkin puolesta - olen pukenut pohjavillattomalle ladylle myös takin, joten sen ulkoilukokemus on täydellisesti pilattu - ja raahautuu kärsivän näköisenä perässäni, suostuu pissaamaan vasta napakasta käskystä ja tekee senkin mielenosoituksellisesti keskelle jalkakäytävää.

Etenemme olo- ja tossusuhteisiin nähden sujuvasti, mutta sitten tietenkin tapahtuu se, mitä olin pelännytkin: Magnus hypähtää ja sen paljas etutassu vilahtaa.

Voi p*rse. Oliko ihan pakkopakkopakko suorittaa koeajo illan pimeydessä vielä auraamattomalla tiellä?

Mars takaisinpäin etsimään, noh, heinää heinäsuovasta. Mikä on todennäköisyys sille, että löydän pimeässä viidensadan metrin matkalta hankeen hukkuneen yksinäisen fleecetossun? Häviävän pieni, mutta onnistunpa siltikin potkaisemaan jo menetetyksi julistamani töppösen esiin lumen alta. Wohoo! Tuuletustani hillitsee autonsa ikkunoita raaputtava mies, joka katsoo hitaasti, kun seurueemme tallustaa hänen ohitseen kolmannen kerran viiden minuutin aikana. Hänelle ei kannattane edes yrittää intoilla illan operaatiosta ja sen riemuvoittojen sarjasta.

Seuraavan päivän vapaiden harjoitusten aikana on Sagan vuoro kadottaa tossu, jota etsiessämme Brandykin hukkaa yhden omistaan. Ensiksi mainitun löydämme, jälkimmäistä jäämme kaipaamaan.

Tämä ei ole lelumainos

2010-02-21T17:33:00.001+02:00

Luulenpa, että useat lemmikkieläintarvikkeita myyvät verkkokauppiaat siunaavat mielessään sitä päivää, jolloin eräs Finskin kone lennähti Kööpenhaminasta Helsinkiin kyydissään eräs pieni musta karvapallo ja sen uusi ja vielä onnellisen tietämätön omistaja. Talouteemme hankittujen koiranlelujen määrä on nimittäin viisisataakertaistunut viimeisen puolen vuoden aikana, ja tämä suuntaus on jatkuva: osa leluista on jo jouduttu saattamaan Ämmässuon lepoon, joten viimeisin tilaus kiikutettiin kotiovellemme perjantaina.

Puruluita koirillani on aina ollut tarjolla, noh, tarpeeksi, mutta lelujen määrä oli aikaisemmin kovin rajallinen. Magnuksen kotiuduttua meille kuitenkin syntyi akuutti lelutarve, sillä reippaan metsälenkin, kotitöihin osallistumisen, Sagan ärsyttämisen ja Brandyn kanssa painimisen jälkeen juniorilla on edelleen energiaa, joka olisi suotavaa saada kanavoitua oikein silloinkin, kun itselläni ei ole aikaa kahdenkeskiseen aivojumppatuokioon. Tässä kohtaa kuvaan astuvat (aktivointi)lelut, joista tietysti koko trio on saanut osansa.

Sagalle kaikkein sopivimmiksi ovat osoittautuneet Nina Ottossonin Dog Pyramid ja ja Dog Dizzy, joiden toimintaperiaate on simppeli, mutta toivottuun lopputulokseen pääseminen kohtalaisen haastavaa. Molemmat myös ovat rakenteeltaan sagankestäviä, mitä useimmat lelut eivät ole: minua ketuttaa vieläkin erään Molecule-pallon kohtalo... Hankalasti pyöriteltävän muotonsa ja säädettävän syöttöaukkonsa ansiosta se oli pojille kerrassaan oivallinen, mutta Saga päätti jälleen kerran mennä siitä, missä aitaa ei ole ollenkaan, ja irrotti tyynesti koko syöttöaukkomekanismin pallon rungosta - ja se oli sentään kiinnitetty kolmella ruuvilla! - joten palloparan elinikä taisi jäädä muutamaan tuntiin... Yritin vielä liittää osat toisiinsa, mutta elvytysyritykset eivät sitä enää pelastaneet. Rest in pieces.

Brandy puuhastelee maltillisesti kaikkien lelujen parissa: se on yhtä onnellinen paiskoessaan Pyramidia, vieritellessään puuhapalloa tai imeskellessään Kongia - pääasia, että palkintona on syötävää. Brandy ei myöskään ole tähän mennessä tuhonnut ainuttakaan lelua, ellei muutamille pehmoille suoritettuja häntä- tai korva-amputaatioita oteta huomioon. Toisaalta erinäiset muut kohteet ovat tämän sällin hampaissa muuttaneet muotoaan, mutta kyseisiä tapauksia ei parane muistella ilman sopivaa verenpainelääkitystä.

Magnuksen suosikkeja puolestaan ovat kumiset, "suuhun sopivat" lelut, jotka tarjoavat suoran nenäyhteyden sisältämiinsä herkkuihin - tällaiset viihdyttävät Manua tyhjinäkin, se tykkää heitellä niitä ja riemastuu, kun kumi ponnahtaa lattiasta ennalta-arvaamattomaan suuntaan saaden viikarin syöksymään täpinöissään peräänsä. Myös vinkupehmot ovat Magnuksen lemppareita, ja niiden määrätietoinen ja lakkaamaton vinguttaminen paitsi raastaa hermoja, myös lohduttaa tiedolla siitä, ettei eräs kekseliäs pikkukoira ole ainakaan luvattomissa puuhissa... Kärsivällisyyttä vaativat lelut eivät sen sijaan ainakaan toistaiseksi ole Magnuksen juttu: jos Pyramidista ei parin ensimmäisen töytäisyn jälkeen tipahda nannaa (kuten yleensä ei tapahdu), saa mokoma pönikkä jäädä omaan arvoonsa.

Viime päivinä näillä leveysasteilla on taas ollut rapsakat -18 astetta viileetä, ja kun tähän vielä lisätään leuto tuulahdus (arviolta 107 km/h ;D), on ulkoilu rajoittunut lyhyisiin pissapyrähdyksiin (töppöset on jo tilattu Marjan tossutehtaalta, toim. huom.) ja meno ja meininki sisätiloissa sitten sen mukaista... Koko leluarsenaali on siis ollut ahkerassa käytössä, mutta minusta tuntuu, ettei niitä sittenkään ole vielä(kään) tarpeeksi, joten otan mielelläni vastaan vinkkejä sopivan haasteellisista ja kestävistä (paino jälkimmäisellä sanalla) leluista. Lisäksi niiden tulisi olla sellaisia, joilla koirat voivat turvallisesti leikkiä itsekseen ja mahdollisesti myös silloin, kun ovat keskenään kotona, joten esimerkiksi Ottossonin pelit, joissa on paljon pieniä osia, eivät tähän vaativaan tehtävään sovellu.

Ja lopuksi vielä vieno pyyntö jollekulle ihanalle insinöörille: kehitäthän mahdollisimman pian sheltille soveltuvan juoksupyörän, johon saisi liitettyä sähkögeneraattorin. Ainakin tämän huushollin puolesta paikallinen kiskurisähköyhtiö saisi sen jälkeen jäädä nuoleskelemaan näppejään, kun ikioma Energizerimme kirmaisi päivittäin kevyen kuuden tunnin hölkkäharjoituksen pyörässään tuottaen valoa ja virtaa koko lukaaliin.

Hei, me blogataan!

2010-02-14T20:56:00.000+02:00

Uuden vuosikymmenen kunniaksi kotisivuni saivat uuden ulkoasun, ja samassa rytäkässä päätin vihdoin avata oman blogin, jonka tulevasta päivitystiheydestä tosin olen jo etukäteen hieman huolissani... Toisaalta meillä on kieltämättä ollut huomattavasti enemmän koira-aiheista äksöniä sen jälkeen, kun Danish Dynamite liittyi joukkoon elokuussa 2009, mutta aikaa tietokoneen ääressä istuskeluun ja tapahtumista raportointiin on puolestaan ollut ratkaisevasti vähemmän.

Elämämme onkin nykyään kovin Magnus-painotteista, sillä juniorin lähettyvillä ja ansiosta tapahtuu jatkuvasti jotakin: ne, jotka tuntevat Manun, tietänevät, mitä tarkoitan, ja ne, jotka eivät vielä ole tutustuneet tähän tapaukseen, saanevat jonkinlaisen käsityksen asiasta tulevien päivitysten myötä. =) Ja mitä tulee tämän koiran energian määrään: noh, Magnuksen kannattaisi ehkä hakea erään nimeltä mainitsemattoman paristonvalmistajan maskotin paikkaa, se vaaleanpunainen pupuhan onkin jo sou lääst siison. ;D

Yhteensä shelttejä on kotona kolme, joista vanhin Saga on 5-vuotiaana jo "valmis" koira, joka toimii kuin ajatus (en tosin ajattele riepottelevani kaikkia vastaantulevia koiria yhtä usein kuin Saga olisi tätä ajatusta toteuttamassa) eikä mainittavammin enää aiheuta tavallisessa arkielämässä mitään uutiskynnystä ylittävää (olisikohan nyt oiva hetki koputtaa puuta?). Toivottavasti kuitenkin saisin taas tänä vuonna hehkuttaa arvon ladyn näyttelytuloksia, kenties jopa sitä himoittua vimppaa sinivalkoista ruusuketta... *haaveilee*

Nuoriso-osastoa edustavasta Brandystä puolestaan on yhtäkkiä sukeutunut varsin salonkikelpoinen kotiotus, joka ottaa kotosalla rennosti ja änkee mahdollisimman usein halittavaksi, mutta ulkoillessa se sitten laittaakin murkku/äijä/Euroopan omistaja -vaihteen silmään, pyrkii kukkoilemaan vastaantulijoille ja on valmis pistämään painiottelun pystyyn pienimmästäkin ärsykkeestä. Murrosikä tuntuukin vaurioittaneen sekä Bränän kuuloa että muistia - jannu ei välillä meinaa millään kuulla kutsuhuutojani, ja jos sattuukin kuulemaan, ei sitten yhtään muista, kuka se sellainen Brandy oikein on - mutta uskon ja toivon, että nämä viat korjautuvat ajan myötä ja machosta tulee taas rento ja retee nuorimies.

Tältä pohjalta lähdetään - welcome aboard!