Hotelli Krunk on onneksi erittäin asiallinen ja löytyy matkaväsymyksestä huolimatta vaivatta. Respassa istuva, englantia hyvin hiljaa ja vähän puhuva poika on ilmeestään päätellen jo hieman tuskastunut pitkin iltaa hotellille valuneeseen, venäjää taitamattomaan koiraväkeen, mutta vastailee silti joko äärimmäisen palvelualttiin luonteensa tai täysin olemattoman kielitaitonsa takia kaikkiin kysymyksiin ystävällisesti ja myöntävästi. Tällaista suorapuheista suomalaista ponneton myötäily hieman ärsyttää, ja ellen olisi jo täysin valmis tutustumaan minulle varattuun sängyn ja peiton väliseen tilaan, piinaisin häntä vielä parilla sarjalla kuumottavia lisäkysymyksiä.
Nukun yön sikeästi, mutta siitä huolimatta aamu koittaa liian aikaisin. Koirat pääsevät tutustumaan hotellin vieressä sijaitsevan puiston tuoksu-uutisiin ennen kuin suuntaamme Soilen kanssa metsästämään aamiaista. Pettymys on melkoinen, kun hotellin "seisova pöytä" paljastaa olemattomat antimensa: haalin tarjottimelleni vitivalkoisen leipäsiivun kaveriksi meetvurstinnäköistä makkaraa, purkillisen lämmintä jogurttia ja kupillisen epäilyttävänmakuista kahvia - puuro jää minulta "nauttimatta", koska lautaset ovat loppuneet. Laskeskelen jo, kuinka monta tuntia tällä satsilla pärjäisin eli pyörtyisinkö parahiksi juuri kehässä, kun keittiöstä kannetaan eteemme, tuota, jotain, joka muistuttaa vahvasti pastan ja pizzan sekoitusta: "pohja" koostuu keitetystä spagetista (Luoja yksin tietää, millä makaronit on liimattu yhteen), jonka päällä lepäävät sattumat ja ketsuppiroiskeet puolestaan viittaavat Casa di Mamaan. Kaikkiruokaisena ja kuolemannälkäisenä uskaltaudun maistamaan Sillamäen erikoista, eikä se helpotuksekseni maistu kirjaimellisesti miltään. Nieleskelen oman slaissini kokonaan, mutta Soile ei näin aamutuimaan ole yhtä seikkailunhaluinen.
Päivän tärkeimmän aterian jälkeen siirrämme leirin takaisin Picassoon ja lähdettäydymme tositoimiin.
Näyttely järjestetään Sillamäe Spordikompleks Kalevissa, joka takuulla pärjäisi maailman epäkäytännöllisimpien näyttelypaikkojen kilpailussa mainiosti: hallin tilat ovat kahdessa tasossa, ja koirien sisääntulo on varmuuden vuoksi ohjattu kellarin kautta. Magnus muovisessa Atlaksessaan on näppärä kantaa portaissa, mutta Soilen kangashäkillä ja koirilla lastatun trimmauspöydän vetäminen edestakaisin kerrosten välillä jyrkkiä luiskia pitkin käy oivasta aamujumpasta, johon saavat näyttelyn järjestäjien lisäksi osallistua myös toiset näytteilleasettajat - shelttikehä on tietenkin yläkerrassa, ja salin valtavista ikkunoista ihanainen kevätaurinko paistaa suoraan sisään kohottaen sekä lämpötilaa että tunnelmaa entisestään.
Urheillessa kuluu sen verran aikaa, että ehdin juuri tupsutella Magnuksen esiintymiskuosiin, kun shelttien arvostelu jo alkaakin. Saapastelen kehään kiireestä huolimatta hyvällä fiiliksellä ja itseluottamusta uhkuen: edellisen viikonlopun harjoituskerta osoitti, että tanskalaistimantti tarvitsee vain kevyttä hiomista kehittyäkseen todelliseksi showmieheksi, ja voi pojat, kuinka olenkin sitä viikon aikana hionut! Tietenkään tällaisen kohtalaisen vilkkaan nuorukaisen edesottamuksista ei koskaan voi mennä takuuseen, mutta Manu vaikuttaa rennolta ja yhteistyöhaluiselta, joten lähdemme soitellen sotaan.
Shelttejä on ilmoitettu venäläisen Kirill Barbosovin arvosteltaviksi 13, joista kuitenkin kolme on jättäytynyt suosiolla pois leikistä. Junnu-uroita on mittelöimässä kolme: Rakveresta tuttu Leeland Inkpower, Tauriolan Annen soopeli BY & LV & LT JMVA Looney Toonie's Bachelor ja Puolivillainen Prinssi. Luokan arvostelu alkaa kuten viimeksikin: kaksi ensimmäistä palkitaan pätkällä tummanpunaista paketointinarua, joten alan toivoa, josko herra tuomari olisikin jenkkityylin ystävä.
Ehdin rauhassa asetella Magnuksen pöydälle, ja jannu seisoskeleekin sillä jo kohtalaisen kyllästyneen näköisenä, kun tuomari tulee sitä tutkimaan. Herra B. kysyy minulta venäjäksi jotakin, johon vastaan iloisesti "ten months" - ilmeisesti vastaus kohtaa kysymyksen, koska nyreäilmeinen mies näyttää hyväksyvän sen. Suurimman osan arvostelusta Kirill-setä sanelee koiran seistessä pöydällä, mutta sehän Manulta nyt tehotreenien jälkeen sujuu. Lopuksi vielä hiihtelemme kehässä sinne sun tänne (arvon näytelmätähti pyrkii edelleen määräämään tahdin, mitä se ei kotona harjoitellessamme tee) ennen kuin parkkeeraan Magnussenin patsastelemaan tuomarin ihasteltavaksi. Ihmettelen mielessäni itsekin, kuinka noin nuori ja energinen otus voikin olla tässä puuhassa noin pätevä, kun kehäsihteeri tulee ojentamaan minulle - punaisen nauhan.
Minulla on mielipide, eikä se ole vähimmässäkään määrin julkaisukelpoinen.
Katkeraksi lopuksi tuomari sijoittaa epäkelvot junnut huonommuusjärjestykseen, ja Magnus huitaistaan kakkospallille - tämä itse asiassa kirpaisee vähemmän kuin luokan voittaminen eehoolla. Koira on tietysti mitä mainioimmalla tuulella ja osallistuisi mielellään seuraavaankin luokkaan, mutta emäntää venäjänkielisen arvostelun tihrustaminen turhauttaa: missä oli vika?!
Heti luokan arvostelun jälkeen eräs virolainen sheltinomistaja tulee kysymään, harrastanko Magnuksen kanssa näyttelyiden lisäksi myös vaikkapa agilityä, koska sillä näyttää olevan niin "optimistinen luonne". Ilmaisu on huvittava, joskin toisaalta myös sangen osuva, mutta pahoitellen minun on todettava, että tämän koiran harrastukset painottuvat hyvin pitkälti näihin edustustehtäviin.
Soilen näyttelypäivä sujuu astetta paremmin, mutta tavoite eli Victorin viimeinen serti menee taaskin kirsun edestä: 8-vuotias konkari on PU2. Lohdutuspalkinnoksi Lumi (Bosom Buddy's Love Me True) saa ensimmäisen virolaisen sertinsä ollen PN2, mistä Soile ei näytä liiemmin riemastuvan.
Onneksi koko katastrofi on pian ohi, ja alamme pakata tavaroita. Hommaan lisää jännitystä viehättävä valkoinenpaimenkoira, joka tekee jatkuvasti yllätyshyökkäyksiä koiriamme kohti - omistajansa mukaan se on "kauheen ihmisystävällinen", mistä en kuitenkaan ole järin vakuuttunut, koska samainen luffe aloitti tutustumisen rähisemällä minulle. Muistamme Soilen kanssa selkeästi artikuloiden kertoa toisillemme mielipiteemme kyseisestä yksilöstä ennen kuin vaihdamme maisemaa. Luiskarallin toinen erikoiskoe odottaa!
Soile käy vielä käännättämässä koiriemme arvostelut ennen kuin pakenemme rikospaikalta lopullisesti. Tuomarin mielestä Magnuksessa on ollut hyvää vain turkki - siis se, joka on oikeasti vielä melkoisen mielenkiintoisessa vaiheessa, mutta ainakin karvaa on riittävästi piilottamaan koiran muut virheet ;D - muuten se on ollut liian iso (38 cm), liian vahva ja liian jenkki. Rakenteesta tai liikkeistä arvostelussa ei ole mitään mainintaa, mutta välikämmenet on sentään todettu heikoiksi.
Emme kevyellä kaupunkikierroksella löydä Sillamäestä ainoatakaan ravintolaa (etsintää hankaloittaa se, että suurin osa mainoskylteistä on venäjäksi), mutta arvioimme selviävämme Red Bullin voimalla takaisin Tallinnaan asti ja ns. iskemme tietä. Minulla on jälleen suurenmoisia vaikeuksia pysyä hereillä, mutta muutamaan nuokahdusta lukuun ottamatta sinnittelen perille asti - loppumatkasta asiaa auttaa otsaan noussut kupla.
Minä en ole aikaisemmin käynyt Tallinnan vanhassa kaupungissa, joten päätämme etsiä ruokapaikan sieltä. Soile suosittelee Olde Hansaa, jonne suunnistamme satamasta jalan - olen sattumalta hiljattain lukenut
Alkupaloiksi tilaamani Anteliaan Ahdin Juhlawati on nimensä mukainen ja kohottaa odotuksia myös pääruoan suhteen. Arabianhärän fileittä unelmien kastikkeessa on kuitenkin kalataivaan jälkeen hienoinen pettymys: liha kieltämättä sulaa suussa ja kastikekin on hyvää, mutta lisukkeet ovat toinen toistaan kuivakampia, joten suurin osa kiitettävän kokoisesta annoksesta jää (jopa minulta) syömättä. Yuh.
Matka sujuu kokonaisuudessaan tälläkin kerralla hyvin, mutta laihojen tulosten seurauksena on tänä vuonna todennäköisesti tehtävä vielä muutama reissu lisää. Ensin tosin pitäisi jaksaa koluta toukokuun aikana kotimaan kamaralla viisi (5) näyttelyä, joihin olen suuressa viisaudessani tullut koiriani ilmoittaneeksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti