torstai 1. syyskuuta 2011

Viro, Harju 16.-17.7.2011 - Taivas varjele, mitä sieltä tulee!

Lähes kahdeksan kuukauden tuumaustauon aikana tällaisen keskiverron koiranomistajan muisti ehtii tuhota tietokannastaan niin paljon pettymyksiä ja tarpeeksi tappioita, että näyttelymatka Suomenlahden toiselle puolelle alkaa taas tuntua loistavalta idealta - kenties lääkitykseni kannattaisi tarkistaa, sillä viime vuoden tulosten perusteella tittelinmetsästysyritykseni päättyvät yli viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä hermoromahdukseen. Henkiseksi tuekseni huiputan houkuttelen pahaa-aavistamattoman ystäväni Johannan, jolle markkinoin koiria, stressiä ja muovinauhoja sisältävän viikonlopun shoppailureissuna Tallinnaan. Virolaisuroot huomio: pitäkääpä Jumala mielessänne ja housut jalassanne, blondit tulloo!

Hienoisen lisäjännitysmomentin turneeseemme tuo se sivuseikka, että minä toimin nyt ensimmäistä kertaa sekä matkanjärjestäjänä että kuljetusvastaavana, minkä tosin muistan mainita Johannalle vasta satamassa. Ensimmäinen erikoiskoe kurvaillaankin jo Länsiterminaalissa: joku insinöörinplanttu on varmasti naureskellut nörttiviiksiinsä kehitellessään alueelle ajoreitin, jolla testataan sekä auton ohjattavuutta ja jousitusta että kuljettajan kärsivällisyyttä. Samalla kyykytetään muutamaa huomioliiveihin sonnustautunutta duunaria, jotka joutuvat opastamaan laivaan pyrkiviä tomppeleita tämän mestariteoksen läpi. Suunnittelupuuhaan onkin taidettu vaatia vallan dippainssi.

Tallinnan terminaalissa järjestelyjä on puolestaan muutettu käytännöllisempään suuntaan, joten emme joudukaan koekäyttämään kaikkia keskustan liikennevaloja, vaan pääsemme sujuvasti pujahtamaan Narva maanteelle, jonka varrella tukikohdaksemme arpomani valitsemani hotelli Oru sijaitsee. Perinteisesti jokaiseen BlondExpressin matkaan kuuluu määränpäästä riippumatta vähintään yksi hallittu U-käännös, jonka nytkin tunnollisesti veivaan ennen kuin kuulutan kuljetuksen saapuneen perille ja annan luvan avata turvavyöt.

Silmäilen hieman huolestuneena hotellin aulassa ja pihalla örveltävää ilakoivaa hääseuruetta ja laskeskelen, että porukan tuottaman melusaasteen määrä tulee olemaan kääntäen verrannollinen yöuneni laatuun ja suoraan verrannollinen huomisaamuiseen v*tutukseeni. Jo nousuun singahtanut käyrä alkaa kuitenkin loiveta huomatessamme, että meille onkin varattu talon ainoa sviitti, jonka erillisen makuuhuoneen, tilavan kylpyhuoneen ja tyylikkään sisustuksen kruunaavat jääkaappi ja sauna. Olosuhteet lienevät sittenkin varsin siedettävät.

Kun nelijalkainen herrasväki on hoidettu, lähdemme vaarantamaan liikenteen hakemaan täytettä minibaariimme jääkaappiimme ja navigaattorin ehdotuksesta ja suosiollisella opastuksella suunnistan Mustakiven Selveriin. Paluumatkalla komentelevaan miesääneen tympääntyneenä uhmaan TomTomia niin menestyksekkäästi, että saan kunnian tehdä tuplasarjan uukkareita ja niistä näyttävimmän keskellä isoa risteystä. Kalpeaksi muuttunut ja liikkuvasta autosta loikkaamista suunnitteleva penkkiään vasten painautuva Johanna ymmärtää onneksi olla laukomatta asiattomia kommentteja, mutta kruisailtuani kaikilla Tallinnan koillisosan pikkukujilla päätän oma-aloitteisesti vastedes noudattaa Pyhältä Aparaatilta saamiani ohjeita.

Palatessamme sviittiin osaan jo ovesta tulvahtavasta tuoksahduksesta päätellä, mitä jompikumpi koirista on poissaollessamme puuhastellut: kokolattiamatolle on taiteiltu kokolattiapjaska. Persvillatutkimuksen perusteella tuuppaan Sagan kylpyhuoneeseen odottamaan jatkotoimenpiteitä ja alan häivyttää mattoon ilmestynyttä maastokuviota shampoon avulla - kamomillan ja ripaleen yhteisodööri on jopa minun heikohkolle hajuaistilleni kohtalaisen haastava, joten joudun punaviinin avulla kannustamaan itseäni viehättävään urakkaan. Muutamaa lasillista myöhemmin iloinen yllätys on siirretty kannelliseen roska-astiaan odottamaan siivoojaa, joka epäilemättä tulee myös yllättymään, ja minä kömmin petiin jännittämään seuraavaa päivää.

Hotellin yleisen tason kanssa linjassa olevan aamiaisen jälkeen Johanna laittaa saunan lämpiämään ja minä lähden katkeralle ristiretkelleni: Viimsi staadion ei viime vuoden tutustumiskäynnin perusteella varsinaisesti kuulu suosikkikohteisiini. Hilpeä hautajaisfiilis alkaa onneksi väistyä, kun nouseva aurinko potkii pilvet pois edestään, löydän näyttelyalueen helposti liimautumalla varmuuden vuoksi suomalaisessa rekisterissä olevan farmarimallisen auton takapuskuriin ja saan Volvon pysäköityä aivan näyttelyalueen sisäänkäynnin viereen. Kenties tämä nimenomainen päivä ei olekaan kirottu.

Taisteluvaununi on uuden sateelta, paahteelta ja jopa UV-säteilyltä suojaavan peitteensä ansiosta muuttunut Punaiseksi Paholaiseksi, jossa arvon näyttelytähtien on väentungoksessakin mukavaa ja turvallista matkustaa. Niinpä ne ovat numerolappuja infopisteestä jonottaessamme tyytyväisen tietämättömiä venäläismammoja vastaan käymästäni kyynärpäätaistelusta, jonka päätyttyä toinenkin osapuoli ymmärtää, ettei pitkän suomalaisblondin ohi ole terveellistä kiilata.

Bulgarialaisen Nikolina Davidovskan arvosteltavaksi on ilmoitettu 15 shetlantilaista, joista peräti kuusi on saapunut paikalle Suomenlahden eteläpuolelta, mutta ennakkoasetelmat voisivat olla suotuisammatkin. Itsesäälissä dipattua pessimismiä mutustellen hinaan Paholaisen turistiksi ja hovikuljettajaksi Tallinnaan matkanneen Marjukan teltan viereen ja alan pyntätä Magnusta edustuskuntoon. Tukka pystyssä herra vilkuilee pettyneenä kehään: siellä ei ole ainuttakaan estettä, ei edes yhtä pienenpientä putkea. Onneksi itsensä - ja yleisön - viihdyttäminen ei ole koskaan ollut turbonaattorille ongelma.

Hieman ennen shelttien arvostelun alkua järjestäjät keksivät kuuluttaa, että kymmenkunta autoa, mukaan lukien eräs sininen Volvo, täytyy välittömästi siirtää, ja niin paraatipaikka portin pielessä vaihtuu äkkiarvaamatta luonnonmukaisempaan vaihtoehtoon läheisellä heinäpellolla. Kerrassaan mainiota, ettei pysäköintikieltomerkkejä olla vaivauduttu asentamaan jo ennen näyttelyä, koska nyt operaation ajoitus ilahduttavasti pompsauttaa verenpaineeni uusiin ulottuvuuksiin.

Palattuani kunnostamaan mielenosoituksellisesti venkoilevan Manustuksen palttoota vilkuilen jo alkaneiden junioriluokkien arvostelua: voittajiksi valitaan kookkaanpuoleiset sveitsiläissisarukset, mikä on verrattoman oivallinen päätös. Arvatkaapa, miksi tohdin ilmoittaa omat rohjakkeeni tämän tuomarin ihmeteltäviksi.

Nuorten luokan poikaduon kisaillessa keskinäisestä paremmuudesta leposykkeeni alkaa lähestyä kahtasataa, mitä edesauttaa myös se, ettei Magnus vaikuta olevan vähimmässäkään määrin kiinnostunut yhteistyöstä kanssani. Tarjoilija, saisinko vielä nitroja, diapameja ja viskipaukun jäillä, kiitos.

Kaikki pitäisi olla kunnossa: koirat ovat terveinä, emäntä on terveenä. Ainoa, kenestä on huolta, on tietysti selostajaosasto, täällä ei aina olla terveenä, mutta ei sen väliä. Kehän laidalla Danskeman uhoaa muille uroksille: "Älä tule meidän takapihalle. Äläkä etupihalle." Näytähän Magnus meille, millaista on kunnon tanskalainen pullistelu! Sauna on laitettu lämpiämään, puita on lyöty kamiinaan ja lämpö kiukaassa alkaa nousta. Onko se jatkuvalämmitteinen kiuas vai puukiuas, se nähdään seuraavien hetkien aikana, kun avoimen luokan arvostelu alkaa.

Magnus on parkkeerannut sinne omalle paikalleen, eikä kilpakumppania näy mailla eikä halmeilla! Siinä on kehä, miksi et mene?! Siellä tuomari jo leipoo Manustinta niin, että koirasta meinaa tulla torttua. Sitten pääsee tanskapoika höyläämään ja lähtee Maata kiertävälle radalle, siinä esittäjä jää jälkeen kuin vanha resiina! Magnuksella on kyllä pöksyissään sellainen paristo, jolla voisi valaista koko korttelin ja lämmittää 35 saunaa. Tuo koira on vähän erilainen kun meikäläisen herätyskello, joka pysähtyy kaksi kertaa yössä, joko se johtuu kellon huonosta kunnosta tai pattereista, en tiedä ihan varmasti kummasta.

Oijoijoi, homma leviää kuin kuuluisat juustovoileivät, kun Magnus pyörii kuin väkkärä kehään heitettyjen makkaranpalojen perässä, ja emännän päässä kuuluu Kalinkan kuudes säkeistö väärinpäin! Nyt kannattaisi vähentää tuota herkkujen hamuamista ja keskittyä esiintymiseen. Sieltä se vaaleanpunainen nauha kuitenkin heilahtaa kuin entisen miehen kärpäspyydys.

Kilpailuluokassa Magnus näyttää, että löysää vain hihnaa niin minä päräytän menemään! Ja tämä tosiaan tämä löysän antaminen Manunaattorille on sama melkein kuin itsensä hirttäisi, siinä koira vie ja esittäjä vikisee, tosin vikinä ei vielä edes kuulu naapurikerrostaloon, saatikka sitten rivitaloalueelle. Nyt on kyllä sellainen pyöritys Magnussenilla ollut viimeiset puolitoista minuuttia, että vähitellen pitää laittaa kylttejä, että mihin emännän pitää mennä. Antakaa hänelle kompassi, etsikää uusi asema! Yleisö huokailee täällä jo pelkästä myötätunnosta.

Kova on vyöry kehässä, kun koirat venyttävät askeltaan, ja tuomarin kädet käyvät kuin entisellä mateenpyytäjällä, kun hän viittoo Magnuksen luokkavoittoon. Nauttikaa! Ihailkaa! Huutakaa kotona!

Kaikilla uroksilla ovat palkeet sen verran tiukalla, että sertiluokkaan saadaan vielä kuuma kilpailu. Nyt pistäkää pojat ralli päälle näin, voisiko sanoa, lauantaipäivän kunniaksi. Yleisö elää kehän laidalla, sitä on tullut koko ajan lisää, onko tanskalaisen fanijoukko herännyt liian myöhään tänään, arvostelu alkoi paikallista aikaa kahdeltatoista, pitää mennä ajoissa nukkumaan, että ehtii kentälle katsomaan näyttelyä, ei tämä mikään turistimatka ole!

Katsokaa nyt, mitä tekee rouva Davidovska! Näääin, hän katselee siinä kaikessa rauhassa, kun erinomaiset urokset kirmaavat ympäri kehää, tuolla tavalla noin, ja sanoo, että huhhahhei! Armoa ei pyydellä, siellä juostaan, taistellaan ja puhalletaan tuomarista ohi niin, että tulee flunssa!

Magnuksen jalat käyvät siinä kuin sillä kuuluisalla entisellä sinisellä bussilla, katsokaa tämän nuoren uroksen liikkeitä... OOOOOOOOOOOOOOOOOOIIIIIIIIII, NÄITTEKÖ, MINKÄ TEMPUN KAVERI TEKEE?!? NÄITTEKÖ, MINKÄ TEMPUN KAVERI TEKEE!?! PISTÄÄ TÖPPÖSTÄ TOISEN ETEEN, JA KILPAILIJAT KATSOVAT KEHÄSSÄ, ETTÄ HERRANJESTAS, MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU?!? MAGNUS KIETOO TUOMARIN TASSUNSA YMPÄRILLE JA OTTAA, KYLLÄ OTTAA NÄYTTELYURANSA YHDEN HIENOIMMISTA VOITOISTA, EI MITÄÄN MUUTA VOI SANOA! Katsokaa: kaksivuotias nuorukainen, sinne viimeinen poseeraus ja emäntä katsoo, että taivas varjele, mitä sieltä tulee – sieltä tulee SEEEEEEEEERTI! Ja sen nappaa Magnus Danskeman - vielä kerran, ei voi kukaan muu väittää muuta kuin että on, on se sellainen ruusuke, ooon se sellainen ruusuke. Vielä sitä tutkitaan siellä, mutta siellähän se emännän kädessä on, mitä sitä tutkimaan. Nyt tärähtää tanskalaisesta muotovalio niin, että värinä kuuluu Venäjälle asti! Hienoin, ihanin, maistuvin titteli!

Ja sitten pöllyttämään PU-luokkaan, sehän se tämän pelin henki on. Katsotaas, mikä on tuomarin ratkaisu: Magnussen on vireessä ja iskee sieltä kuin RRRAKETTI! Siitä tulee paras uros... eipäs tulekaan, koska juniori voittaa... tulipahan tuokin sitten sanottua. Näin tuomarikin on todettu tavalliseksi kuolevaiseksi tässä näyttelyssä, ja siellä hän nyt juttelee mukavia esittäjille. Sanoo todennäköisesti venäjäksi "tule keväällä Bulgariaan kalaan, siellä on mukavaa".

Emännän leirissä on sellaista pientä ystävyys-, yhteistyö ja avunantohenkeä, siellä Marjukan kädet käyvät kuin entisellä ompelukoneenkorjaajalla, kun hän kunnostaa Sagan turkkia. Kaksi avoimen luokan narttua on arvostelu, joten eikun siitä uudestaan sitä kuuluisaa matoa koukkuun ja pilkille, aurinko paistaa ja kelpaa odotella ja katsella, että mitä koukkuun tarttuu.

Ei ole varmaan mikään yllätys, että Saga hyppää itse pöydälle, tuomaria naurattaa ja yleisö hurraa! Nyt sen vaaleanpunaisen nauhan täytyy tulla... tuleeko se tästä... TULEE! Pikkuisen alkaa hellankoukku kuumentua siellä kilpailijoiden leirissä, siinä osan porukasta sormet ovat jo palaneet ja nyt eiköhän polteta ne karrelle tässä seuraavassa luokassa. Nyt se kyllä kutittaisi alavatsaa, jos tästä Sagakin pystyisi sen sertin nappaamaan.

Emäntä esittää Sagaa koko voimallaan, koko taidollaan ja koko tahdollaan, ja narttu kulkee kuin entisen teinipojan unelma. Kilpailijoille lyödään hirveää painetta tällä hetkellä! Sinne lyödään sellaista painetta, että esittäjien kädet tärisevät kuin ensimmäisillä treffeillä sillä nuorella miehellä, joka kyseli, että "Joko saa pitää kädestä, joko saa pitää kädestä?" Sieltäkö tulee nyt Sagan serti!? TULEE! Sagastakin tulee Eestin muotovalio! Tulee, sieltä tulee! Avonartut pelataan kebabkioskille! Oijoi, kun on hunajaa! Tämä tekee kyllä, tämä tekee aikalailla jökylää paikkaa!

Paras narttu –luokka onkin sitten sellainen kilpailu, että sinne ei erittäin hyvillä ole asiaa. Siinä ei ehdi kissaa sanoa, kun Saga on taas vauhdissa. Ja katsokaa tätä meteliä, liput liehuvat, siellä vedetään jo valssia katsomossa ja suomalaisyleisö on riisunut paidat päältään, kenties osa ottaa jo kohta housujakin pois, mutta sillä ei ole mitään väliä! Kylmän viileästi emäntä esittää koiraansa, ja saa nähdä, vieläkö hän voi onnistua siinä... OOONNISTUU! OIIJOIJOIJOIJOIJOIJOIJOIJOI! Tulee sellainen voitto, että nyt täytyy kyllä pistää jatsiksi kohta, ja kilpakumppaneiden korvissa soi tiputanssi, joka oli muodissa Suomessa joskus 1800-luvulla!

Ja lisää virtaa moottoriin, kun valitaan rotunsa paras, hellurei hellurei, vääntö on hurjaa, hellurei hellurei, ja eikun ympäri kehää, hellurei hellurei, mahtava meininki, hellurei hellurei, ja meteli yltyy, hellurei hellurei - uros voittaa! Vaikka tekee kipeää, niin ei haittaa! Nyt saa itkeä, nyt saa huutaa!

Emäntä nautiskelee, namuttelee. Tämä on kuin savolaisilta markkinoilta: siellä naatitaan, naatitaan, naatitaan. Siellä on Marjukkakin halailemassa emäntää oikein isännän ottein, selkäranka taitetaan niin, että rusahtaa, painetaan vähän ylisanoja taas, että joku saa siitä herneitä housuihinsa. Kyllä tällainen suoritus tyrmää kilpakumppanit niin, että heidän silmissään näkyy hetken aikaa koko Heikki Hietamiehen tuotanto, muiden mahdollisuudet ovat olleet kuin entisen miehen käynnit alakerran piialla eli vähissä. Ei se huono esitys ollut virolaisiltakaan, sillä voisi päästä jopa Suomenlinnan kesäteatteriin, tosin vain sivurooliin. Kyllä tämä oli hirrrvittävän ihana näytelmä!

Tämä on sellainen tulos, että jos lehmällä olisi pyörät, se olisi maitoauto. Siinä pistettiin muu porukka tivoliin katselemaan, miten kamelit kävelevät! Tässä vaiheessa voisi melkein sanoa legendaariselle Junnu Vainion pojalle Ilelle, että alahan Ile tehdä sieltä uutta laulua. Tässä voisivat olla ensimmäiset värssyt: "Kaksi kesää mä tätä himoitsin - sitten tuli päivä heinäkuun, Magnuksen ja Sagan." Pistä siitä, pistä Ile siitä laulua liikkeelle. Minä olen sanoituksen amatööri, mutta olihan siinä jotain. Siellä emäntä nyökyttelee, että no joo, tulihan tuossa yritettyä pikku kikkaa, ja kertoo parhaillaan kavereilleen, mitä on syönyt aamupalaksi: pekonia, kaksi paistettua kananmunaa, jogurttia, viinirypäleitä, lasi omenamehua, päälle kuusi lasia maitoa. Kaikkea se suomiblondi onkin vetänyt.

Kiitoksia lukijat, kiitoksia kilpailijat! Tämä oli uskomaton taistelu, täällä meni jo usko. Minulle voi kaataa tervaa ja höyheniä päälle, ei tällaisia naisia täällä kannata pitää, jotka eivät usko, että suomalainen sheltti voi tällaista vielä tehdä. Se on siinä!

Mistäköhän löytäisin kaksitoista metriä rautalankaa ja kelpo pätkän ratakiskoa, joista joku voisi vääntää minulle, mitä kehässä oikein tapahtui. Kenties asia selviää hypistelemällä kauniita, kiiltäviä, sinivalkoisia ruusukkeita, jotka tuoksuvat toteutuneilta tavoitteilta.

Marjukka pelastaa edellä mainitut egonjatkeet tiukasta syleilystäni ja taluttaa minut pehmustettuun pyöreään huoneeseen infopisteeseen hakemaan koirien passeihin vaadittavat loishäätömerkinnät ja käännättämään arvostelut. Ensimmäisen vesipisaran tipahdettua herkälle hipiälleni kipaisen hakemaan auton lehmien keskeltä pellolta ja siirrän irtaimen omaisuuteni siihen ennätysajassa, mutta edes sade ja pyytämättä järjestetty puolimaraton eivät pilaa päivääni.

Hotellissa otan pikaiset voimatorkut ennen seuraavaa ohjelmanumeroa: kärsivällisen TomTomin tehtäväksi annetaan johdattaa blondiinit Ülemiste keskuksen ihmemaahan, joka tarjoaa koluttavaksemme kohtuulliset 160 putiikkia. Paikoillanne - valmiit - shoppailkaa!

Useita tunteja myöhemmin Johannan käsivarsilla keikkuu luvattoman monta pussukkaa täynnä ihania löytöjä, mutta minun Visani on saanut piileskellä tiiviisti lompakon kätköissä. Vaikka tokihan pelkkä kauppakeskuksessa vaeltelu ja tavaroiden katselu on hanurista verratonta ajanvietettä, olisi vieläkin mukavampaa palata hotellille mukanaan kaikenlaista naisellista hömppää tarpeellista. Koska Johannan tilillä on vielä katetta meillä on vielä aikaa, jatkamme sinnikkäästi Tallinna-rallia kohti Järve keskusta. Tämä syrjähyppy tarjoaa kuitenkin vain kattavan kokoelman U-käännöksiä ja pari läheltä piti -tilannetta, joten minun osaltani päivän saalis jää niihin kahteen hohtavaan, taianomaiseen ruusukkeeseen. Tarkemmin ajatellen en taida olla tilanteesta lainkaan pahoillani.

Hotellille palattuamme tepastelemme Sagan ja Magnuksen kanssa viereiseen puistoon palvomaan ilta-aurinkoa ja siemailemaan punaviiniä. Siitähän se ajatus sitten lähtee.

Aamulla alan kahden Buranan ja kylmän suihkun jälkeen tuntea itseni jälleen iskukykyiseksi. Kun aamiaispöydässä vielä helpotan piristän oloani mättämällä kupuuni miehekkään annoksen ravitsevan rasvaisia ja siunatun suolaisia nakkeja munakkaan kera, olen taas valmis esittelemään valioluffejani.

Sievä sviittimme täytyy luovuttaa puoleen päivään mennessä, joten hieman väääsynyt Johanna joutuu lähtemään kenneltytökseni mukaani elämänsä ensimmäiseen ja viimeiseen koiranäyttelyyn. Jotta hieno harrastukseni näyttäisi touhuun vihkiytymättömän silmissä mahdollisimman mielekkäältä, Luontoäiti kallistaa kastelukannuaan ahtautuessamme kehän laidalle collieiden sekaan. Kyllä, minä keräilen kauniita muovinauhoja - ja silkkisiä, aistikkaasti muotoiltuja ruusukkeita - aivan vapaaehtoisesti.

Tänään ei tarvitse jännittää - voisinhan huoletta jättää nämä sembalot kokonaan väliin - mutta ottaessani harjan ja suihkupullon esiin tarvikelaukustani muutun taas Koiranäyttelyihmiseksi, joka pakkoliikkeenomaisesti pöyhii juuri kuudesti kohentamansa kuontalon pystyyn vielä kerran vain sukiakseen sen siistiksi vielä kerran. Tai kahdeksan kertaa. Jatkuva toiminta nostaa stressitason sfääreihin rauhoittaa mukavasti.

Eilen rouva Davidovska katseli shelttejä kovin vaaleanpunaisten silmälasien läpi, mutta romanialainen Augustin Ionescu aloittaakin yllättävän tiukalla linjalla arvioiden molemmat junioriurokset erittäin hyviksi. Laskeskelen, että ehtisin vielä pakata tavarani ja kadota paikalta jälkiä jättämättä, mutta hengiteltyäni hetken paperipussiin nykäisen pöksyihin valahtaneen selkärankani takaisin pään ja lantion väliin ja jatkan malttamattomana steppaavan Manustimen frisyyrin puleeraamista.

Kaikki kolme junnunarttua, veteraaniuroksen ja molemmat nuoret sällit tuimailmeinen tuomari kuitenkin toteaa erinomaisiksi, joten marssin kehään voittajan elkein löysin rantein. Magnus on eilisen pellerallin jälkeen taas oma pätevä itsensä, seisoo ryhdikkäästi ja liikkuu kauniisti. Asiallinen esiintyminen palkitaan vaaleanpunaisella nauhalla ja luokkavoitolla.

Kun valioluokan uroksenkin omistajan käteen on lykätty pinkkiä, kilvoittelemme eilisestä menestyksestä huolimatta jälleen myös sertiluokassa. Manustus on suorastaan liekeissä ja veeenyyyttäää askeltaan pitäen minut ulkokaarteissa kiitettävän kiireisenä, eikä hyvä boogie jää huomaamatta hymyttömältä herra Ionescultakaan, joka olisi myös kovin halukas palkitsemaan Manunaattorin sertifikaatilla. Myhäillen kieltäydyn kunniasta.

Tuomari ilmoittaa valinneensa jo parhaat urokset, joten PU-luokassa ei tarvitse ottaa askeltakaan. Harmillista, koska tänään Danskemanin liikuttaminen on suorastaan nautinnollista. En kuitenkaan jouda jäädä murehtimaan asiaa, vaan kiidätän Magnuksen Johannan hoiviin ja nappaan Sagan Marjukan salongista - heeetkinen, minullahan on vallan oma varikkotiimi. Tähän voisi tottua.

Kun kaksi virolaista avonarttua on arvioitu erinomaisiksi, on Sagan vuoro ponnahtaa pöydälle, mikä ei näytä huvittavan tätä tosikkoa, joka kiirehtii venyttelemään narttuni niskaansa liimaamia korvia heti, kun mamma saapuu arvostelukorkeudelle. Kaksikko mittelee toisiaan katseillaan ja päättää sitten yhteistuumin, ettei kuuloläpsyttimiä tänään esitetä. Nieleskelen nauruani herran väistellessä Sagelin silmistä sinkoilevia salamoita.

Piinapöydältä päästyään Saga esiintyy tyynesti ja virittää korvansakin paraatipaikalle, ja tokihan valionarttukin todetaan oikuttelustaan huolimatta erinomaiseksi. Sertiluokassa tuomari lähentelee lähestyy minua jälleen yksi sormi pystyssä. Kiitos ja kumarrus, mutta senkin sertin voit antaa seuraavalle. Kylläpäs niitä tänään tyrkytetäänkin.

Paras narttu -luokassa tuomari aikansa koirien liikkeitä tarkasteltuaan siirtää Sagan paalupaikalle - ja juoksuttaa neitejä hieman lisää. Ehdin jo herkutella ajatuksella, että koirani pääsevät kilpailemaan keskenään, mutta unelmani poksahtavat, kun junioriluokan voittaja valitaan lopulta ensimmäiseksi. Hyvä päätös, tuskin päähäni olisi enempää pissaa mahtunutkaan.

Kipaisen hakemaan kehän laidalla narttuja kärkkyvän Magnuksen takaisin estradille. Tuomarilla on mahdollisesti jonkinlaisia erityismieltymyksiä värin suhteen: molempien sukupuolten parhaat ovat pukeutuneet mustaan. Päivän kauneimmaksi valitaan kuitenkin eräs vauhdikas velikulta.

Lauletaanpa nyt yhdessä värssyn verran Tanskan kansallislaulua. Kaikki rohkeasti mukaan.

Vihdoin on aika päästää Johanna piinasta pakata Volvo ja hurauttaa takaisin Tallinnaan. Pistäydyttyämme eräässä sataman lähellä sijaitsevassa alkoholielintarvikeliikkeessä astetta tiiviimmin tietä vasten painautuva kulkuneuvomme on varsin vakaa ajettava, ja kamikazejalankulkijoita väistellen kurvailen Vapaudenaukion alla sijaitsevaan parkkihalliin.

Koirat jäävät tyytyväisinä autoon viettämään siestaa, kun nälkäiset naisihmiset suuntaavat vanhaankaupunkiin metsästämään lounallista. Molempien hampurilaishammasta kolottaa, mutta joudumme kiertelemään kapeilla kujilla yllättävän kauan ennen kuin löydämme ensimmäisen ravintolan, jonka ruokalistalla himoitsemamme herkku komeilee. Jätän mainitsematta, että aloitimme kierroksemme Raatihuoneentorilta juurikin tämän terassin edestä.

Laivalle päästyämme uskallan todeta viikonlopun olleen kokonaisuudessaan käsittämättömän onnistunut - kenties tämä oli tilastovirhe ennen seuraavia hukkareissuja korvaus aikaisemmista koettelemuksista. Tyytyväisyydentunteeni on kuorrutettu tietoisuudella siitä, ettei minun tarvitse enää koskaan ikinä milloinkaan ryvettyä virolaisissa näyttelykehissä, ellei cacibien kutsu käy aikanaan liian vastustamattomaksi.

Pah, palaan siis asiaan viimeistään ensi vuonna.

2 kommenttia:

  1. Iskikö Tallinnan huumassa blondille rementia, sillä tietääkseni blondin omistuksessa on eräs danskemanni-prinsessa, jonka kanssa hyvinkin voi joutua (päästä) Viroon koiranäyttelymittelöihin? :))))

    VastaaPoista
  2. Rementia ei ole päässyt pahenemaan, mutta tosiasioiden kieltäminen piristää päivää. ;D

    VastaaPoista