torstai 30. joulukuuta 2010

Sillamäe 27.11.2010 - Työvoitto

Ken leikkiin ryhtyy, se Itämeren aalloilla seilatkoon: marraskuun viimeisenä perjantaina otan jälleen kurssin kohti Tallinnaa, josta johtaa jo maaliskuussa turhankin tutuksi tullut motocrossrata Sillamäkeen. Matkaseuranani on tällä kerralla Timosen Marjukka Bitin kanssa, ja tavoitteemme ovat korkealla: kullakin koiristamme puuttuu vain yksi serti upouudesta valionarvosta. Mainittakoon, että Magnukselle tämä on iän puolesta viimeinen mahdollisuus sen mokoman pilipalitittelin saavuttamiseen.

Olemme körötelleet jo hyvän tovin kohti Sillamäkeä, kun havaitsen kyydin olevan huomattavasti tasaisempaa kuin olin odottanut. Päättelen, että a) tietyömerkit eivät keväällä olleetkaan vain elävöittämässä maisemaa, b) paksu ja pöllyävä lumikerros pehmentää pahimmat pomput armollisiksi ahtereillemme tai c) Tallinnan SuPerAlkosta Opeliin lastatun viinavirvoitusjuomalastin ansiosta maan vetovoima viettelee vankkureitamme puoleensa ratkaisevasti kiihkeämmin. Ainakin kohdat bee ja cee pitävät paikkaansa: kämmenen kokoisia hiutaleita leijailee taivaalta vaakasuoraan heikentäen näkyvyyttä viehättävästi, eikä paikallinen aurauskalusto ilmeisesti ole liikenteessä kuin tiistaisin ja torstaisin säästä riippumatta. Auton painopiste puolestaan on kahdeksan muutaman tiiviisti pakatun siiderilaatikon avulla tähdätty oikeaoppisesti taka-akselin päälle.

Asemapaikkanamme toimii jälleen hotelli Krunk, jonka myötämielinen palvelu ja eksoottinen aamiainen ovat minulla edelleen elävästi muistissa. Tänään päivän sana tosin onkin ei: huonevaraustamme ei löydy hotellin uudesta järjestelmästä, mutta Marjukan kanssa käymänsä sähköpostiviestinnän perusteella ja painokkaan äänensävyni vauhdittamana respatytöt taikovat meille huoneen ja vieläpä ennalta sovittuun hintaan.

Kun residenssi on valloitettu ja koirat asianmukaisesti hoidettu, päätämme uskaltautua murkinoimaan hotellin itämais-armenialaiseen (!?!) ravintolaan, koska muistelen, ettei tässä tuppukylässä viehättävässä pikkukaupungissa juurikaan ole vaihtoehtoja.

Marjukan poltellessa alkupalasavukettaan rekisteröin ravintolan ulkopuolella äänekkäästi iloitsevan poikajoukon. Todettakoon, että geenieni pakottamana tarkastelen tapahtumia korkkareittakin korkeammalta kuin naiset yleensä (ja suurin osa miehistä), mutta olen tahtomattani kuin pohjoisnapa vertikaalisesti rajoittuneille kolmijalkaisille kompassineuloille, joiden iskututustumisyrityksistä en liiemmin jaksaisi riemastua. Lastenlipulla matkustavien mahtisonnien itsetunto on kuitenkin valitettavan usein kääntäen verrannollinen heidän pituuteensa, joten Marjukka ei ehdi vedellä viimeisiä myrkkyhenkosia ennen kuin tuonkin kääpiököörin sankari jo rientää esittelemään itsensä.

Pakollisen, joskaan ei ehkä molemminpuolisesti yhtä innostuneen small talkin jälkeen pakenemme pakkasesta sisälle ravintolaan. Englantia vahvasti venäläisittäin murtava uusi tuttavuutemme haluaa ehdottomasti auttaa meitä annosten valinnassa, ja hänen ja Marjukan yhteisestä suosituksesta päätän maistaa saslikia, jota kuitenkaan tarjoilijan mukaan ei oleee. Nälkäisenä ja väsyneenä tilaan tarkemmin harkitsematta possua japanilaisittain, koska se kuulostaa mielenkiintoiselta.

Virhe.

Hetken kuluttua eteeni kiikutetaan kuppi, jossa nyrkin kokoinen lihaklöntti kroolaa muutaman nuudelin kanssa kastikkeen virkaa toimittavassa rasvassa. Tuijotan möykkyä hetken ja muistutan itseäni siitä, että olen aina mainostanut olevani kaikkiruokainen - nyt huumorin- ja ruoantajuani vain koetellaan hieman väärällä hetkellä, mikä Marjukan ja Andrein huvittuneista ilmeistä päätellen on myös aistittavissa olemuksestani.

Silvon ihrapalleron possuparan ja alan tyrkkiä sitä kitusiini. Ruoan maku vastaa sen ulkonäköä, mutta onneksi liha ei ole sitkeää ja sujahtaa siten vaivatta kohti pahaa-aavistamatonta vatsaani. Kurimukseni hiillosta kohentaakseen Marjukka retostelee tilaamansa pihvin erinomaisuudella. Burb.

Matkani makujen maailmaan ei ole vielä päättynyt, kun Andrus käy pahoittelemassa, ettei voi tänään liittyä seuraamme, koska haluaa viettää illan kaveriporukassaan, jota ei ole tavannut pitkään aikaan. Kerron hänelle ymmärtäväni sen hyvin ja yritän kuumeisesti muistella, missä vaiheessa olemme edes kutsuneet hänet pöytäämme.

Olen juuri ehtinyt lähettää koko lihayllärin ruoansulatukseni ihmeteltäväksi, kun Anatoli (okei, en ole painanut hänen nimeään mieleeni kovin tarkasti!) tulee kysymään, josko hän saisi tulla pöytäämme istumaan - ne kauan kaivatut kaverinsa tyyppi sitten ehtikin tavata ennätysajassa. Nyt on minun vuoroni pahoitella, että olen jo ehtinyt sopia treffit Nukkumatin kanssa. до свидания.

Matkustaessaan tylsistynyt Magnus ei ole jäänyt toimettomaksi valvovan silmän ummistuttua hetkeksi, vaan aktivistini on tehnyt omatoimisia koekaivauksia yöpöydällä nököttävän tekokukka-asetelman ruukussa. Keräilen lekasoran kiltisti takaisin lähtöruutuunsa ennen kuin viuhahdan vällyjen väliin ikävöimään villasukkiani ja flanellipyjamaani: tulikuumina hohkaavista lämmityspattereista huolimatta huoneilma on rapsakan raikas, eikä peitto riitä eristämään minua sen syleilystä.

Palattuamme kohtuullisen syötävän aamiaisen jälkeen huoneeseemme onnittelen itseäni junttiudesta oikein kädestä pitäen: olen omistanut Canis lupus familiariksia nyt lähes päivälleen 19 vuotta, mutta kuulun ilmeisesti Homo sapiens -lajin Pälliys Ääliys -alalahkoon, koska en nähtävästi juurikaan kykene hyödyntämään kokemustani. Olen jälleen jättänyt pikku ahmattien ruokakassin kirjoituspöydälle, tosin ryhdistäydyin Luigen tunaroinnin jälkeen onneksi sen verran, että pakkaan koirien eväät nykyään muovipussien sijasta tiiviisiin rasioihin, joihin varashurttien on hankala murtautua. Sagakin taitaa ajella tänä aamuna sotavaloilla: tyrkyllä olleiden puruluiden sijaan se on valinnut kassista saaliikseen muovisen nappulamitan, jonka uudelleen designattua versiota Magnus nyt minulle ylpeänä esittelee.

Pää. Seinä. Hak.

Käytännön järjestelyt näyttelypaikalla on hoidettu yhtä hankalasti kuin viimeksikin: koirat on kuljetettava halliin kapean kellarikäytävän kautta. Katutasossa sijaitsee toki pääsisäänkäynti, jota käytetään - jaa, eihän sitä tänään käytetä lainkaan. Hyvin suunniteltu on puoliksi möhlitty.

Takaovella päivystää joukko näytteilleasettajien sisäänheittäjiksi avuksi pestattuja pojanjolppeja, jotka eivät mainittavammin puhu englantia, ja koska minun venäjänkielentaitoni rajoittuu Sammy Babitzinin hittibiisin kertosäkeen alkutahteihin, joudun turvautumaan kansainväliseen ripsien räpyttelyyn. Yhteinen kieli löytyy välittömästi, ja vauhkoontunut sällikolmikko aikoo tohkeissaan kiskoa taisteluvaununi suoraan kehän laidalle. Joudun hillitsemään heidän intoaan hallin aulassa, jotta ehdin esitellä koirieni rokotustodistuksia.

Takanurkkaan sijoitetun kehän ympärillä on tungosta, mutta saan raivattua häkilleni tilaa ystävällisten venäläisten vinttikoiraharrastajien välistä - спасибо. Vilkaisen luetteloa ja uskon tietäväni tämän päivän shelttikehän voittajat, mikä on varsinkin Sagan menestyksen kannalta hieman ikävämpi asia.

Koska Magnuksen käytös Tartossa oli ahdistavan arvaamatonta, nappaan herran välittömästi häkistä kokoamaan itsensä ja ottamaan tilan haltuunsa. Huomaan sen epäluuloisena tarkistavan, ettei katon tuntumassa tänään lymyile mitään vaaralliseksi luokiteltavaa, mutta muuten Danskeman on jälleen oma itseriittoinen itsensä: jannu poseeraa ohikulkijoille, pullistelee toisille uroksille ja haistattelee minulle, koska pakotan sen seisomaan aloillaan tuunattavana. Elämä on.

Tiedustelen kehäsihteeriltä, aikooko tuomari pitää missään vaiheessa taukoa, mutta sellaiseen ei kuulemma ole aikaa. Naapurikehässä arvosteleva setä sen sijaan ehtii käydä useammankin kerran haukkaamassa raitista ilmaa filtterin läpi, joten käytän tilaisuutta hyväkseni ja livahdan juoksuttamaan Magnusta afgaaninvinttikoirien, berninpaimenkoirien ynnä muiden hieman suuremman kaliiberin karvanaamojen sekaan. Uraa!

Juuri ennen shelttien arvostelun alkamista minua jännittää niin, että aamiaiseni pyrkii järjestymään uudelleen kaikkien nähtäväksi. Rauhoittelen itseäni viskipaukulla keskittymällä Manumiekkosen harvakarvaisen turkin pakkoliikkeenomaiseen pöyhimiseen, mikä alkaa jo selvästi ottaa pitkästyneen pelimiehen ajatteluelimeen, mutta sen mielipidettä ei nyt(kään) kysytä.

Junioriluokkaan on ilmoitettu Magnuksen lisäksi kaksi urosta, jotka eivät kuitenkaan kutsuttaessa ilmaannu kehään. Kenties tanskalaisen maine beatankaatajana lupsakan lumisateen, poksuvan pakkasen ja viheltävän viiman yhteistyössä aikaansaama talvinen sääilmiö on saanut kilpakumppanimme kääntämään kylkeään lämpimän peiton alla. En ole siitä varsinaisesti pahoillani.

Magnuksen kilpailu itseään vastaan alkaa vauhdikkaalla viipotuksella, joka näyttää lähes hallitulta. Luokkansa ainoana mösjöö kuitenkin joutuu pian uuteen ja varsin epämiellyttävään tilanteeseen: en ehdi asetella sitä rauhassa pöydälle ennen kuin tuomari jo änkeää malttamattomana halimaan läheisyyskammoista junioria, jonka silmistä loistaa peittelemätön ällötys, kun vieras naisihminen työntää kasvonsa kiinni herran aristokraattiseen kirsuun. Näyttää siltä, että Beata-täti on säilyttänyt Magnus Fan Clubin jäsenkirjan.

Luvattomasta lähentelystä suivaantunut Magnustin pistää suunsa tiukasti suppuun, joten tänään sen purenta tarkistetaan valitettavasti vain etuhampaiden osalta. Tuomarin kysyessä minulta koirani ikää kerron sen viettävän kolmen päivän kuluttua puolitoistavuotisjuhliaan, ja naurunhelähdyksestä päätellen hänkin käsittää pelin hengen.

Itseluottamukseni alkaa hiljalleen paisua normimittoihinsa, minkä myös rinta rottingilla ja ryhti reilassa varvisteleva Manunaattori selvästi vaistoaa. Tälläkin kerralla pollea junnu esiintyy tälle tuomarille varsin mallikkaasti, mikä palkitaan erinomaisen kauniilla ja kiiltävän vaaleanpunaisella nauhalla sekä suorastaan loistavan sinivalkoisella miniruusukkeella.

Lojaalit lukijani, jotka olette tätä farssia vahingoniloisina psykologista trilleriä sydän syrjällänne seuranneet: teitä tervehtii Hänen Aktiivisuutensa Tanskan prinssi ja Viron suuriruhtinas Magnus I Mahdoton, EE JMVA Zarvo's U.S. Black Wild Card.

Kiitän Danskemania pätevästä suorituksesta, minkä jälkeen tuoreen pilipalivalion on vielä kilpailtava ainoaa junnuluokkaan ilmoitettua narttua vastaan. Magnus ravaa ROP-junioriksi jenkinmitalla.

Sekä kaikki kolme avoimen luokan herraa että ainokainen valiouros todetaan erinomaisiksi, minkä jälkeen on aika valita paras uros. Tämän koitoksen voittaa odotusteni mukaisesti jenkkivalio, jonka rouva Petkevica on jo muutama vuosi sitten valinnut Suomessa rotunsa parhaaksi, mutta Magnus kirmaa sukulaismiehen jälkeen komeasti toiseksi. Mieleni tekisi ihan vain vähän jossitella, miten se olisikaan saattanut pärjätä Hyvinkäällä, jos tämä ihastuttava tuomari olisi arvostellut kaikki urokset. Päätän ottaa asiasta selvää heti seuraavassa mahdollisessa näyttelyssä.

Nyt en kuitenkaan ehdi haaveilla: minun on kahden avoimen luokan nartun arvostelun aikana ehdittävä sukia Saga esiintymiskuntoon, joten sen kampauksesta tulee tänään kohtalaisen luomu. Koska mamman mahtiturkki on onneksi nykyään helppohoitoista mallia, kipaisemme kehään huoliteltuina (koira) ja hyväntuulisina (minä).

Valionarttuja on ilmoitettu latviattaren ihasteltaviksi kaksi: ihannekokoisen ja sievän jenkkiladyn rinnalla Saga näyttää unkarilaiselta kuulantyöntäjältä, eikä tarvitse olla äärimmäisen älykäs eikä kovin kaukonäköinen arvatakseen tämän taiston lopputuloksen. Molemmat toki arvioidaan erinomaisiksi, mutta voiton vie se ameriikkalaisempi painos.

Paras narttu -luokassa koirat sijoitetaan lähes loogisesti: täysjenkki voittaa, 1/2-jenkki on toinen, 1/16-jenkki (siis Saga) kolmas ja 1/4-jenkki neljäs. Rouva tuomari pitää johdonmukaisesti kiinni linjastaan ja on ihailtavan uskollinen suosimalleen rotutyypille.

Marjukka jää koirien kanssa aulaan odottamaan, kun suuntaan etsimään yltiöavuliaita nuorukaisia. Löydänkin samaiset kaverit, joihin tutustuin jo aamulla, ja pian saamme taas todistaa, kuinka tavaramme siirtyvät ripeästi ulko-ovelle ja jatkavat pyytämättä matkaansa kohti parkkipaikkaa. Pysäytämme reippaat pojat ennen kuin he ehtivät Narva maanteelle asti, ja he näyttävät yllättyneen ilahtuneilta saadessaan vaivansa palkaksi auttamisen ilon lisäksi sileän setelin.

Joudun pinnistelemään pystyäkseni pitämään näkimeni auki koko matkan Tallinnaan - kelju keli pakottaa Marjukan kiinnittämään katseensa tiehen ja edellä ajavan peräpuskuriin, joten pilkahtelen salaa keskustelun tauotessa. Onneksi kahden alimman kylkiluuni väliin tähdätty kipakka kyynärpäätaklaus palauttaa minut takaisin tähän todellisuuteen, jos pääni sattuu vähemmän huomaamattomasti nuokahtamaan.

Tämä verenpainettani nostattanut ja pikkuruisia hermosolujani äärimmilleen venyttänyt Operaatio Turhake on nyt saatettu onnellisesti päätökseen. Jotakin henkisestä tasapainostani kertonee se, että ensinnäkin edes ryhdyin tavoittelemaan koiralleni titteliä, jota en arvosta, ja kaiken lisäksi ponnistelin sen eteen pakkomielteisesti. Toisaalta itsepäisyyteni tietysti palkittiin, mutta oloni on ristiriitainen: eihän tämän projektin pitänyt olla näin käsittämättömän haastava.

Koska en todistetusti ymmärrä ottaa opikseni tekemistäni virheistä, Sagan ja Magnuksen etelänmatkailu jatkunee heti, kun jälkimmäisenä mainittu on saavuttanut kahden vuoden kypsän iän. Ehkä kuitenkin harkitsen kahdesti, tohdinko hypätä Agneksen kanssa samanlaiseen tanskalais-amerikkalaiseen juniorirulettiin - ja ilmoitan sitten pikkuneidin kesäkuun lopussa Luigessa järjestettävään näyttelyyn.

Somebody stop me.

2 kommenttia:

  1. Luin koko jutun, varsin taidokkaasti ja viihdyttävästi kirjoitettu! T: Tomi

    VastaaPoista
  2. Haa, miespuolinen lukija! Tämä on muistettava kertoa isännälle, jonka näkemyksen mukaan yksikään "normaali" ihminen ei jaksa lukea kirjoittamiani koirahömpötyksiä.

    Kiitos, Tomi, asiantuntevasta palautteestasi, toivottavasti tohdit toistekin tutustua tuotoksiini.

    VastaaPoista