torstai 22. huhtikuuta 2010

Viro, Rakvere 10.4.2010 - Ensimmäisen pilipalisertin metsästys

Eräänä kauniina helmikuisena päivänä päätin Soilen innostamana lähteä hänen kanssaan Viroon näyttelyyn. Usein oli ollut puhetta, että pitäisi joskus lähteä kokeilemaan onneaan Suomenlahden eteläpuolelle. Sitten joskus. Sitten, kun minulla olisi mahdollisimman moni koira turkissaan. Ja niitä turhanpäiväisiä junnu-sertejä en ainakaan lähtisi keräämään. Ja sitten sinä kauniina päivänä otin ja ilmoitin Magnuksen junioriluokkaan.

Menomatka Rakvereen sujuu kaikin puolin jouhevasti huolimatta siitä, että kartturin virka on uskottu minulle - eihän reissu tosin ole mitään ilman vakiomäärää U-käännöksiä. Hotelli Wesenberghiin saavumme illalla puoli kymmenen aikoihin, ja kahden blondin ja kolmen koiran majoittuminen sujuu ripeästi: huoneemme on pieni, mutta ilahduttavan siisti (pessimisti ei pety ;D). Nukkumatti mokoma tekee kuitenkin totaaliset oharit, ja seuraavana aamuna oloni on jokseenkin ristisilmäinen... Magnuksellakin unet jäävät vähiin, koska unohdan sen kaulaan pannan, jonka ketjua on tietysti pakko imeskellä koko yö.

Lauantaina heräämme kumpikin jo ennen herätyskellon helähdystä, joten ehdimme kaikessa rauhassa valmistautua ja hoitaa koirat ennen kuin pakkaamme koko sirkuksen takaisin Picassoon ja köröttelemme ehkäpä jopa kilometrin matkan Rakveren spordihallille. Pienessä hallinpahasessa on odotetusti ahdasta, mutta onneksi shelttien kehä on sijoitettu tilan takaosaan, joten sen ympärillä ei ole sietämättömästi trafiikkia. Magnuksen matkalukaalina on pyörillä varustettu muoviboksi, jossa se matkustaa tungoksessakin turvallisesti ohi täpäköiden terrierien ja rennosti kuolaavien nöffien.

Olemme saapuneet paikalle niin ajoissa, että ehdin lukea luettelonlätyskän pariin kertaan kannesta kanteen ennen kuin otan Tanskan prinssin sviitistään virittäytymään kisatunnelmaan. Manu liikkuu muovimatolla reippaasti ja on kovin kiinnostunut (yllätys) kaikesta mahdollisesta, mutta kun nostan sen pöydälle puunattavaksi, iskeekin jannulle akuutti korkeanpaikankammo: se tuumaa, että että tanssi sinä nainen pöydillä, jos siltä tuntuu, mutta me tanskalaiset olemme enemmän sellaista tassut maanpinnalla viihtyvää sorttia, ja dyykkaa rähmälleen pöydälle. Pienellä houkuttelulla ja avokätisellä naminjakelulla saan Magnuksen muistamaan, että tätäkin on joskus harjoiteltu, mutta edelleen herra on vahvasti sitä mieltä, että tarkastelisi tapahtumia mieluummin lattialta käsin.

Näyttelyyn on ilmoitettu puolalaisen Elzbieta Chwalibogin arvosteltavaksi 15 shelttiä, mikä on sikäläisittäin paljon, ja näistä 11 on suomalaisia. Junnu-uroksia on kolme: soopeli Helskon Pavarotti, Norjasta Viroon tuotu tricolour Leeland Inkpower ja Magnus. Takalistoni ympärille ilmaantuu kylmä rinki, kun kaksi ensimmäistä koiraa palkitaan punaisella nauhalla.

Pöydällä Magnus ei vieläkään tunne oloaan kotoisaksi, ei tosin onneksi väistele tuomaria, mutta yrittää sinnikkäästi maastoutua. Suomessakin sheltit pari vuotta sitten arvostellut rouva C. tökkää heti alkajaisiksi sormensa puuttuvan hampaan kohdalle, toteaa asiasta jotakin venäjäksi (minä vain nyökyttelen ja hymyilen vähämielisesti) ja möyhii tyytymättömän näköisenä Manun turkkia, joka on hienostunut sekoitus pentu- ja pohjavillaa muutamalla peitinkarvalla höystettynä. Lopuksi saamme vielä hilpaista kehän toiseen laitaan ja takaisin ennen kuin Magnuksen on aika esittää bravuurinsa: arvostelun sanelun aikana esiintyminen sujuu kuin suoraan oppikirjasta. Herra Mahdoton on lopulta tuomarin mielestä pinkin nauhan arvoinen, minkä myötä napsahtaa myös luokan voitto ja se haviteltu juniori-sertifikaatti. Tavoite saavutettu!

Junnu-urosten jälkeen arvostellaankin - tadaa! - junnunartut, joiden voittajaksi valitaan Karin Põiklägun kaunis, Suomesta tuotu blue merle Bridemoor's Blue Fantasy. Tämän jälkeen junnuluokkien voittajat kilpailevat vielä keskenään, ja ROP-junioriksi rouva C. valitsee nartun Magnuksen ollessa siis VSP-juniori. Nuoripari näyttää tältä:



Paras uros -kilpailussa on lopulta lisäksemme kolme avoimen luokan urosta ja yksi valiouros, joka on jo voittanut sertiluokan (jösses näitä Viron näyttelysääntöjä) ja on lopulta PU1 avourosten sijoittuessa sen jälkeen. Magnus on siis epävirallinen PU5, mutta tuomari tulee kertomaan minulle, että koira on ihana, mutta (varsinkin turkiltaan) vielä kovin pentumainen, ja pöyhii jälleen harmistuneena sen karvoja. Kiitän kauniisti ja totean pilke silmäkulmassa, että ehkä kymmenkuisella pojalla on vielä aikaa kehittyä. Kokonaisuudessaan olen erinomaisen tyytyväinen päivän suoritukseen.

Soilellakaan ei mene hassummin: Victor (sertiä vaille EE & FI MVA Prince Of Sunlight All The Best) sijoittuu avoimessa luokassa toiseksi ja on PU3, mutta nartuissa nuorten luokan Bella (Jelisan Bellissima) vie pääpotin ollen PN1 sertin kera. Rotunsa parhaaksi valitaan lopulta valiouros.

Hikisen urakan jälkeen (minäkin juoksin kehässä ainakin viisi kierrosta) käymme ahtaamassa koirat ja tavarat autoon ja ratsaamme sitten vielä ne muutamat myyntikojut, jotka halliin on kehien lisäksi onnistuttu sullomaan. Kummankin mukaan tarttuu liki naurettavan edullinen Ventapad-makuualusta (miksi, oi miksi en älyä ostaa useampia?!), mutta muuten valikoima on harmillisen rajallinen, mikä toisaalta lienee budjetin kannalta pelkästään hyvä asia.

Päätämme vielä syödä Rakveressa ennen kuin suuntaamme takaisin Tallinnaan, ja löydämmekin sattumalta lupaavan oloisen aasialaisen ravintolan. Ruoan tilaaminen osoittautuu astetta haastavammaksi, koska tarjoilija ei puhu suomea eikä myöskään kovin ymmärrettävää englantia, joten perinteinen ruokalistan osoitteleminen sormella on paras kommunikointikeino - tästä huolimatta Soilen tilaama Cokis light (eesti keeles Coca-Cola light, in English Coca-Cola light) ilmaantuu ensimmäisellä yrittämällä pöytään kraanavetenä.

Ravintolassa on meidän lisäksemme vain yksi seurue, mutta siltikään ruokaa ei ala ilmaantua kellon lähennellessä jo puoli viittä, eikä muisto hotellin runsaasta aamiaisesta jaksa enää piristää mieltä. Olen jo aikeissa marssia keittiöön kysymään, että voinko kenties auttaa sen lampaan teurastamisessa, jotta tilaamamme annokset jossain vaiheessa saataisiin jopa pöytään asti, kun tarjoilijatar vihdoinkin (yli tunnin odottelun jälkeen) kiikuttaa evästä eteemme. Ruoka on erinomaista, sitä on riittävästi ja koko satsin hinta jää alle kymmeneen euroon, mutta palvelun laadun ja nopeuden takia unohdan antaa tippiä.

Paluumatkalla saan pinnistellä pysyäkseni hereillä, edellisen yön unettomuus on viedä naisesta voiton. Tallinnaan saavumme parisen tuntia ennen laivan lähtöä (uskokaa tai älkää, kaksi naista liikenteessä eivätkä silti mistään myöhässä), joten ehdimme pyörähtää sataman viereisessä ostoskeskuksessa. Alkoholibasaarista mukaani tarttuu kiskurihintainen kolmen euron pullo australialaista punaviiniä, mutta muuten harhailemme päämäärättömästi putiikista toiseen, joten Visa saa vinkumisen sijaan huokaista helpotuksesta. Eläintarvikeliikkeestä tosin ostan Magnukselle palkinnoksi hienosta esiintymisestä ja muutenkin mallikelpoisesta käytöksestä Ljubov Lampaan, joka on syönyt peräti kolme vinkupilliä ja kaksi helistintä - uskoisin, että Manu viettää tämän pehmon kanssa vielä monta aktiivista hetkeä ennen kuin viimeinenkin vinku mykistyy.

Summa summarum: matkailu on mukavaa ja koirienkin kanssa matkustaminen siedettävää, kun seura on oivallista ja alla tila-auto. Kotiläksynä Magnuksella alkavat nyt pöytäsulkeiset - on siis aika siirtää trimmauspöytä naftaliinista terassille - minkä lisäksi meidän on löydettävä liikkeisiin yhteinen rytmi: pidemmän päälle ei näet käy laatuun, että intopiukee määrää tahdin ja esittäjä yrittää pysyä perässä.