keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Magnusnator: Judgment Day

Luonteensa puolesta Magnus on täyttänyt odotukseni täydellisesti, mikä ei liene jäänyt kenellekään epäselväksi: se on reipas hulivili, toisinaan energisyydessään helvetin aavistuksen ärsyttävä, mutta ehdottoman hauska ja persoonallinen veikko. Myös pojan ulkonäkö miellyttää omaa silmääni - minä tietysti katselen sitä vaaleanpunaisten, sydämenmuotoisten linssien läpi, mutta ovatpa muutamat tuomaritkin jannun sheltiksi tunnistaneet. Voin kuitenkin myöntää, että Danskeman tarvitsee vielä paaaljon aikaa kehittyäkseen valmiiksi.

Sitä odotellessa on sopiva hetki tutkia Magnuksen terveys, ja pelkäänkin, että ikiaikainen huono tuurini puuttuu vihdoin peliin tämänkin koiran kohdalla. Voisiko joku siis tuoda hatullisen jäitä?

Olen järjestänyt kuudelle koiralle Mevetiin joukkotarkastuksen, johon osallistuu omasta leiristä Manustimen lisäksi kasvattini Mila. Saavumme Marillan kanssa klinikalle jo puoli kuuden jälkeen, ja koska odotusaulassa ei joukkariin osallistuvien lisäksi ole muita, rohkenen toivoa, että eläinlääkäri on aikataulussa. Vastaanottohoitajan mukaan pitäisi olla.

Niin pitäisi: aikamme on varattu kello kuudeksi, ja koko ryhmä on paikalla ajoissa. Kuitenkin muutamat asiakkaat, joiden vastaanottoajan pitäisi olla myöhemmin kuin meidän (jopa tuntia myöhemmin!), ovat marssineet sisälle, tavanneet tohtorin ja poistuneet laskunsa maksettuaan tyytyväisinä (laskun osuutta heidän tyytyväisyyteensä en tosin uskalla arvioida), mutta me istumme puoli seitsemältä edelleen odottamassa vuoroamme. En ole tilaisuuden laadusta johtuen muutenkaan pitkämielisimmilläni, joten joudun haalimaan itsehillintäni rippeet tiukasti otteeseeni ennen kuin suuntaan takaisin vastaanottohoitajan luokse kiristelemään hampaitani tiedustelemaan tilannetta.

Ryhmämme kutsutaan lopulta sisään vain 40 minuuttia myöhässä, ja vaikka minä olen syytön siihen, että klinikan toiminta aikataulu pissii näin huolellisesti, tunnen itseni huijariksi pyydettyäni ihmisiä varta vasten saapumaan paikalle täsmällisesti, jotta päästään heti tositoimiin. Yhtä lailla tulen tosin olemaan syytön myös siihen, ettei henkilökunta pääse tänään lähtemään ajoissa kotiin. Kyynel.

Alkuun päästyään ne toimet onneksi etenevät sukkelasti: ensin tohtori kuuntelee, että Magnuksen sydän lyö bum bum bum, ja yrittää sitten brutaalein ottein saada moisesta kohtelusta järkyttyneen Danskemanin polvilumpiot sijoiltaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun herra Herkkäpersettä vielä kaupanpäällisiksi sohitaan neulalla, alkaa senkin huumorintaju olla loppusuoralla.

Odotellessani rauhoitusaineen vaikutusta mököttävään Magnukseen seuraan pienen shelttinartun sinnikästä taistelua omaa annostaan vastaan: pippurinen neiti on saanut rauhoitteen ensimmäisenä, mutta istua jäpittää edelleen tarkkailemassa tilanteen kehittymistä kirkkain silmin. Koira voittaa ensimmäisen erän Dexdomitoria ja Butordolia vastaan 1-0, eikä lisäsatsikaan tahdo saada sitä luovuttamaan.

Tällä välin myös Milan sydämen ja polvien on todettu toimivan asianmukaisesti. Tulevien näyttelyiden takia neidille tarjoillaan hetken kuluttua astetta tujakampaa rauhoitetta, jonka dopingvaroaika on lyhyempi. Koska suoneen annosteltava aine nappaa koiralta ketarat alta lähes välittömästi, sitä ei kannata antaa vielä, joten Mila saa tovin seurata muiden nuokkujaisia.

Aiemmin mainitsemani pirteä peipponen ei edelleenkään ole riittävän raukea, mutta Magnus on jo ryhtynyt nukkuvien puolueen puheenjohtajaksi, joten on aika siirtää se röntgenpöydälle. Tunnen henkeni ahdistuvan, joten pyydän tohtorilta itsellenikin tujauksen sitä troppia, jolla hän juuri onnistui pysäyttämään ikiliikkujan. Eikö? Voisinko siinä tapauksessa saada edes nitroja? Diapameja? Vodkapaukun?

Näyttää vakavasti siltä, että tämä ohjelmanumero on kestettävä selvin päin.

Lähikuvat Magnusnatorin kyynärnivelistä onnistuvat kertayrittämällä, mutta lonkkaosastosta joudutaan hermojeni raastamiseksi ottamaan uusintaotos. Ryhtyessäni toistamiseen eläinlääkärin kanssa vetoleikkiin koiranraadollani yritän udella hänen tuomiotaan ensimmäisen kuvan perusteella, mutta ilmeisesti hän ei kuule hätääntynyttä huutoani - tai ei vain halua kertoa minulle huonoja uutisia ollessamme kahden pimeässä huoneessa. Mielikuvitukseni ottaa ritolat, ja suunnittelen jo tilaavani Manulle Ameriikoista hienot titaaniset lonkkaproteesit, joilla sen kelpaa kirmata loppuelämänsä, kun tohtori varoittamatta keskeyttää kauhuskenaarioni luomistyön ilmoittamalla oman arvionsa Tanskan prinssin nivelistä. Voisin heitellä voltteja, yleisön pyynnöstä vaikka kaksoiskierteellä.

SKL:n arvontatulosta lausuntoa odotellessani taidan kirjoittaa jo valmiiksi saatteen röntgenpaneelia varten.

Magnuksella on pitkä selkä, jonka se silloin tällöin onnistuu jumittamaan (itsekin pitkäselkäisenä tiedän, kuinka kätevästi se käy), joten haluan, että myös raggarin ruoto kuvataan. Tästä taas seuraa kevyt kenttäfarssi: ensimmäisen kuvan perusteella Manustuksella näyttäisi olevan yksi nikama liikaa (?!?), mutta koska koko ranka ei ole mahtunut potrettiin, ell haluaa ottaa paremman kuvan. Sen valmistumista odotellessamme käymme antoisaa keskustelua ylimääräisen lisäosan merkityksestä jalostusvalinnoissa, kunnes toinen kuva paljastaa totuuden: nikamia on tismalleen toivottu määrä ja selkäranka on muutenkin ok, mutta Manun viimeiset kylkiluut ovat poikkeuksellisen heikot ja hädin tuskin näkyvät kuvassa, mikä aiheutti virhetulkinnan. Eläinlääkärin mukaan tällä ominaisuudella ei kuitenkaan ole jalostuksen kannalta merkitystä.

Huohotan helpotuksesta sen ajan, kun seuraava koira - vihdoinkin sammahtanut sissi - on tutkittavana, mutta Milan vuorolla minun on taas koottava itseni. Tapitan keskittyneesti nenä kiinni näytössä sille yksitellen ilmestyviä kuvia, ja vasta tohtorin katsoessa minuun kysymysmerkin näköisenä huomaan kertoa olevani koiran kasvattaja, en yltiöutelias friikki. Myös Milan nivelet ja selkäranka näyttävät olevan kuosissa, mikä varmistaa sille jatkossakin pääsyn agilitybaanoille.

Toivon, että hoitaja ei kiirehtisi Magnuksen herätteen kanssa, koska toista näin rauhallista hetkeä meille ei välttämättä tule ikinä. Pian uinuvaa rentunruususta kuitenkin käydään taas tuikkaamassa reiteen, minkä jälkeen haastavahko tehtäväni on sulloa mustekala verkkokassiin ylikypsää makaronia erehdyttävästi muistuttava koira boksiinsa tokenemaan.

Illalla kotona Magnus on melkoisen huvittavassa hapessa: vässykkä on kyllä näennäisesti hereillä ja tassuttelee tomerasti muiden mukana, mutta muuttuu saunalyhdyksi heti, kun otan sen syliini. Pikantti, joskaan ei kovin korkeasta älykkyysosamäärästä henkivä lisä Manun ulkoiseen habitukseen on jatkuvasti lerpattamaan unohtuva kieli, joka kuivahtaa ikävästi, ellen muista säännöllisesti käydä tunkemassa sitä takaisin omistajansa suuhun.

Teinigangstan mielestä tämä on todennäköisesti ollut surkein perjantai ikinä: paskat bileet, joista seurauksena osittainen muistinmenetys ja kauhea kankkunen. Seuraavana aamuna Magnus on ensimmäistä kertaa elämässään huonolla tuulella ja ärähtelee Sagalle ja Brandylle, jos nämä erehtyvät näköetäisyydelle. Onneksi herran huumorintajuttomuus on vain ohimenevä tila.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Pojasta mieheksi

Osalla poikakoirista käy ennemmin tai myöhemmin flaksi - ja osalla näistä onnekkaista jopa liiankin monta kertaa elämänsä aikana. Brandy ei helteisenä sunnuntaina kokopäiväsiestaa torkkuessaan aavistakaan, että sen on nyt tullut aika vaihtaa pienten poikien puuhastelut isojen miesten leikkeihin ja tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Cindy (Yokotai Be My Baby) on jo yhden kauniin pentueen emä ja tiettävästi enemmän kuin innokas hankkimaan lisää ipanoita, joten neito on oivallinen Brandyn ensimmäiseksi tyttöystäväksi.

VAROITUS! Sisältää vulgäärejä ilmauksia, jotka saattavat olla haitallisia herkille sieluille.

Ensitreffit

Aika ei ole vielä otollisimmillaan, kun Sari tuo Cindyn ensimmäisen kerran tapaamaan nuorta sulhastaan. Narttu on kuitenkin ollut jo useamman päivän ajan halukas tutustumaan mihin tahansa vastaansa tepastelevaan urokseen - Sarin mukaan sille kelpaisi vaikka harjanvarsi - joten tutustumisvaihe ilman suorituspaineita ei haitanne.

Brandy hömpsöttelee riemuissaan tervehtimään tulijoita, mutta nanosekunnissa uroskello sen päässä kilahtaa: Wow! Tähän viehättävään ja huumaavantuoksuiseen daamiin on saatava tutustua hieman lähemmin!

Herra on hyvä vain. Se olisi jopa sangen toivottavaa.

Alkutohkeiluista toettuaan Brandy aloittaa jumppaharjoitukset, mutta kuvittelee ilmeisesti esikoistensa syntyvän Cindyn kylkiluusta: tähtäys on perustavanlaatuisesti pielessä. Siirrän uroon ronskisti parempiin asemiin, mikä ei näytä liiemmin häiritsevän lemmenhuumaista Romeota, joka jatkaa tähtäilyä yhtä keskittyneesti kuin hetki sitten puuhastellessaan sydämensä (tai jonkin muun elimensä) valitun lavan kimpussa. Sillä lailla.

Cindyn koko olemus tiukasti sivulle vedettyine häntineen suorastaan kiljuen käskee jätkää hoitamaan homman, jonka sen isäkin osaa parhaiten. Horo.

Brandy hyppää muutaman kerran sangen lupaavasti, ja joudun myöntämään olevani operaation heikoin lenkki: näistä esityksistä olisi pätevämpi pelinrakentaja jo tehnyt maalin - ne harvat kerrat, kun olen aikaisemmin joutunut heilumaan perämiehenä, on uros ollut kokenut (tai ainakin minua kokeneempi). Yleensä minut on näissä tilaisuuksissa valtuutettu tulevan yksinhuoltajan henkiseksi tueksi, joten sihtini on kieltämättä hieman hakusessa, eikä asiaa lainkaan auta Cindyn takalistosta tursuava tuhero, jonka päätän lopulta kesyttää vanhoilla kunnon panopampuloilla. Brandyä onnettomat yhteistyö- ja avunantoyritykseni eivät onneksi häiritse.

Toisilleen valitun pariskunnan sähäkät soidinmenot, vielä illallakin +28 asteessa hehkuva elohopea ja tumpelo avustaja tekevät pian tehtävänsä: Romeo alkaa hyytyä. Intoa sillä toki riittäisi, mutta puhtia huilitauoista ja Cindyn vaatimuksista huolimatta ei. Ensikertalainen on sietänyt tungettelevaa läsnäoloani esimerkillisesti ja tuntuu jopa kaipaavan sitä, joten päätän avittaa sulhoa hieman perusteellisemmin.

Siis kerran vielä, tytöt ja pojat. Nostan Brandyn Cindyn selkään, tähtään tietyt strategiset osa-alueet kohdilleen, tuuppaan herran takapuolesta peremmälle lemmenpesään ja kas, suuri ja mahtava jalostusurokseni on juuri astunut ensimmäisen narttunsa - roiskaiseehan se sentään itse rojut ränniin.

Voitte kummastella, paheksua tai nauraa itsenne tärviölle, mutta tässä touhussa ei jaeta tyylipisteitä, vaan lopputulos ratkaisee.

Epäilyistämme huolimatta Brandy siis onnistuu kuin onnistuukin laittamaan myyrän sylinteriin, mutta paisuvaisilla ei vielä juoksun tässä vaiheessa ole mitään asiaa sisälle. Nyt on kuitenkin löysät otettu pois, ja huomenna päästään tositoimiin!

Suhde syvenee

Oletteko kuulleet sanonnan luonnosta, tikanpojasta ja puusta? Se perustunee tositapahtumiin.

Brandy verryttelee yhden hypyn verran ennen kuin ehdin virittää panopampulat paikoilleen, mutta heti kun ylimääräinen tupee saadaan sidottua pois tieltä, onkin tavara jo laarissa. Paisuvaiset jäävät vielä tänäänkin haukkaamaan raitista ilmaa, mutta vaikka olen varautunut siihen, en saa pidettyä pariskuntaa yhdessä: Cindy näet alkaa vatkata lantiotaan kuin eräs Jackson -vainaa konsanaan, eikä hölmistynyt Brandy omistajansa niskassaan pysy moisessa rodeossa kauan kyydissä.

Isäkandidaatti ei selvästi ole tyytyväinen suoritukseen, mutta ei toisaalta myöskään enää innostu yhteen ilmaiseen uusintaan. Lopputulos jää kaikkien kannalta kiusallisen vajaaksi, ja yritän päätellä, onko syy edelleen liian aikaisessa ajoituksessa, uroksen pelivälineiden järeydessä (Cindy-parka on nyt seivästetty kahdesti) vai - herra paratkoon - minun kädettömyydestäni.

Kiitos ja näkemiin

Vaan oletteko tutustuneet siihen kolmanteen kertaan, joka sanoo toden? Jutussa on nimittäin perää.

Raisu rakastaja tempaisee Cindyn otteeseensa, eikä tarvita kuin viisi työntöä ja vihellys, ja lemmentyö on tehty: koirat jäävät jopa nalkkiin reiluksi vartiksi, joka tosin tuntuu kaikista epämääräisen huonoissa asennoissa kyhjöttävistä osanottajista vähintään kahdelta tunnilta. Salamasession jälkeen kaikki ovat kuitenkin erinomaisen tyytyväisiä: Cindy hehkuu odotuksen onnea, Brandy nauttii kevyestä olotilastaan ja me Sarin kanssa onnittelemme kilpaa toisiamme loistavasti sujuneista pentueenperustamispuuhista.

Nyt on tehty kaikki tarvittava ja voitava pienten shelttipullien uuniinsaattamiseksi - vietän siis seuraavat yhdeksän viikkoa kädet kyynärpäitä myöten ristissä, mitä suosittelen lämpimästi teillekin. No, nakkisormet solmuun nyt!

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Viro, Luige 3.7.2010 - Edellistä onnistuneempi elämysmatka

Helteisenä heinäkuisena perjantaina pakkaamme Sagan, Magnuksen ja tolkuttoman määrän tavaraa Volvoon ja suuntaamme Länsisatamaan illan viimeiselle autolautalle, joka kääntää keulansa kohti Tallinnaa. Tällä kerralla olen onnistunut houkuttelemaan matkaseuraksi keponi armaan avokkini, joskin katselemme reissua hieman eri näkövinkkeleistä: minä olen lähdössä Luigeen näyttelymatkalle, minkä jälkeen vietämme vielä yhden ylimääräisen vuorokauden Tallinnassa - isäntä puolestaan on lähdössä viikonlopuksi Tallinnaan etelänmatkalle, jonka ohjelmaan kuuluu myös pikainen pyörähdys umpityperässä koirien kauneuskilpailussa. Noh, suunta on joka tapauksessa sama.

Keinuessamme Itämeren aalloilla Timosen Marjukka soittaa ja tiedustelee, mihin aikaan haluaisin huomenna nauttia aamiaista - kaikista Tallinnan majoituspaikoista olemme molemmat toisistamme tietämättä onnistuneet varaamaan huoneet samasta pienestä majatalosta. Koska shelttilöiden arvostelu on merkitty alkavaksi vasta klo 14 iltapäivällä, sovimme tapaavamme brunssin merkeissä.

Uutuuttaan kiiltelevä navigaattori pääsee välittömästi tulikokeeseen luotsatessaan meitä satamasta hieman kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan majapaikkaamme - ei kuitenkaan ole aparaattiraukan vika, jos kuljettaja itsepintaisesti kieltäytyy noudattamasta sen ohjeita. Elämme jo lauantain ensimmäistä tuntia, joten öinen sightseeing Tallinnan liepeillä alkaa hiljalleen riekaloida zeniläistä tyyneyttäni, ja saan vain vaivoin hillittyä alkukantaisen tarpeeni nalkuttaa antaa hienovaraisia ajo-ohjeita, mutta ehdotan kuitenkin ystävällisesti, josko kääntyisimme seuraavasta risteyksestä oikealle - samaa TomTom on yrittänyt epätoivoisesti vihjata jo viimeisten seitsemän risteyksen kohdalla, mutta toistaiseksi tuntemattomasta syystä Volvo on vain puskenut kohtuullisen reipasta vauhtia suoraan eteenpäin.

Kun autosta vihdoin löytyy yhtaikaa sekä jarru, vilkku että kääntyvät eturenkaat, alkaa matkamme taas edetä oikeaan suuntaan. Majatalo löytyy helposti Pärnu maanteen varrelta, auton saamme portin taakse turvaan ja tavaratkin siirtyvät kuin itsestään kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseemme sillä aikaa, kun käyn ulkoiluttamassa näyttelytähtiäni. Tähän voisin tottua! Vaihdan vielä muutaman sanan Marjukan kanssa ennen kuin livahdan täytteeksi lakanoiden väliin.

Askarteluteknisistä syistä Magnus joutuu nukkumaan kevytmetallisessa yksityissviitissä, mikä ei sitä liiemmin miellytä: herra näet lepuuttaa kroppaansa mieluiten roadkill-asennossa eli vatsallaan raajat mahdollisimman levällään ympärillään, mikä ei tietenkään häkissä onnistu. Niinpä muuten hiljaisessa huoneessa kuuluu säännöllisin väliajoin iloinen metallin kolina, kun matkamies yrittää löytää sopivaa sijoituspaikkaa luilleen, mutta en kuitenkaan ole innostunut testaamaan, kuinka suurenmoinen tarve Manulla olisi aktivoida itseään uudessa ympäristössä, joten päätän tunkea pääni syvemmälle tyynyjen väliin ja tavoitella tajuttomuutta. Ennen nukahtamistani ehdin vielä havaita isännän etsivän puhisten korvatulppiaan.

Aamulla oloni ei ole erityisen levännyt, ja vielä suihkun jälkeenkin saan ihastella silmieni alle ilmestyneitä pussukoita. Tämä kannustaa minua kehittämään ensi yöksi toimivamman järjestelyn.

Aamiainen ei ole mainittavan runsas: muutama kinkkutäytteinen lettu huuhdotaan alas myrkynmakuisella kahvilla (joka myös osoittautuu myrkyksi vatsalle, mutta ei tästä aiheesta sen enempää). Aterioimme yhdessä Marjukan ja Toivosen Hissun kanssa, ja isäntä kuuntelee sangen koirapainotteista pöytäkeskustelua otsa kiinnostuksesta kurtullaan. Säilyttääkseni kotirauhan joudun nieleskelemään melkoisen määrän vahingoniloista hihittelyä.

Lähdemme hyvissä ajoin ajelemaan näyttelypaikalle, ja saan pian todeta näyttelyn järjestäjien lunastaneen juuri paikan seuraavan iltarukoukseni kirousosastolta: sähköpostitse saamani ajo-ohjeet nimittäin johdattavat meidät navigaattorin myötämielisellä avustuksella keskelle ei yhtään mitään. Marjukalle reitti on onneksi jo ennestään tuttu, joten hänen ohjeistuksensa avulla löydämme kinkerit vaivatta - olemmehan jo kerran hurauttaneet alueen ohi sitä huomaamatta - ja pakollisista U-käännöksistä huolimatta ehdimme paikalle ajoissa.

Marjukka on varustautunut kuumaan näyttelypäivään yltiökätevällä kevytteltalla, joka kokoaa itse itsensä - tämän ihmeen suomaan varjoon mahtuu onneksi minunkin häkkini karvaisine sisältöineen. Ehdin pikaisesti vilkaista luetteloa: shelttejä on ilmoitettu 13, joista vain viisi on matkannut Suomesta ja loput ovat paikallisia kuuluisuuksia - useimmiten voimasuhteet ovat Suomenlahden eteläpuolella tismalleen päinvastoin. Koiriaan on ilmoittanut valkovenäläisen Galina Zukin ihmeteltäviksi kaksikin virolaista kasvattajaa, joista toinen on arvostellut rodun Suomessakin säännöllisesti. Tämä ei tiedä hyvää meidän tavisten kannalta, joten lietson itselleni hetkessä tilanteeseen sopivan tappiomielialan - epäilen nimittäin vahvasti, että peli on pelattu jo ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.

Teidän on turha tuhlata paheksuvia katseita - katkera totuus on, että tässä lajissa ei ihan aina voita paras koira vaan se, jonka hihnan toisessa päässä hiihtelee sopivin esittäjä. Valitettavasti minun pärstäkertoimellani ei ole tällaista statusarvoa.

Havahdun tarkistamaan, missä vaiheessa kehän arvostelu on menossa, ja havaitsen edellisen rodun olevan jo ns. loppusuoralla, enkä ole vielä edes ottanut Magnusta häkistä - jannu ei todennäköisesti ehdi huomata, mikä siihen iski, kun se jo seisookin pöydällä näyttelyhihna kaulassaan ja harja syvällä turkissaan. Saan tukan kelvolliseen kuosiin juuri, kun junioriurokset huudetaan kehään - ei tarvinne mainita, etten ole liikuttanut hilluhiirtäni vielä askeltakaan. Kerrassaan mainiota, olen matkustanut helvetin pätsiin Luigeen asti esittämään ylivireistä aktivistia luomuturkissaan.

Junnupoikia on virolaisen perinteen mukaisesti jälleen kolme: soopelinuorukaisen muistan nähneeni keväällä pentuluokassa, mutta tricolour kilpakumppani on uusi tuttavuus. Luokan osallistujia ja niiden esittäjiä tarkastellessani voin vain turhautuneena todeta, kuinka katkeraa huonommalleen häviäminen tuleekaan olemaan.

Galina-täti tutkii Magnusta pöydällä mietteliään näköisenä, laskeskelee hampaita (epähuomiossa olen parkkeerannut itseni taas sen puuttuvan legon puolelle, joten puutos saattaa jäädä myös tältä tuomarilta huomaamatta - hups) ja vilauttaa mittaakin. Liikkeessä Manustin huvittaa itseään pyrkimällä nappaamaan minua ärähtelyistäni huolimatta pohkeesta keskimäärin joka toisella askelella, eikä epätasainen ja pitkää ruohoa puskeva maa ole muutenkaan eduksi koirien liikkeille. Kokonaisuudessaan jangsterini kuitenkin onnistuu esittämään myös parhaat puolensa, ja se palkitaan kahden muun junnun tavoin vaaleanpunaisella nauhalla.

Saan hämmästyksekseni huomata olleeni väärässä - niin on toki tapahtunut joskus aikaisemminkin - sillä rouva Zukilla on paitsi pätevä optikko, myös harvinaisen vähän paikallisia tuttavia: hän valitsee Magnuksen luokan voittajaksi ja ojentaa minulle ihastuttavan sinivalkoisen junnu-sertiruusukkeen. Matkan tavoite #1 on saavutettu, ja syöksyn valistamaan asiasta myös kehän laidalla kameran kanssa heiluvaa isäntää (en tiedä, onko Marjukka lahjonut vai pakottanut hänet ko. toimintaan, mutta veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa), joka on suorastaan jännityksestä täristen odottanut tätä ilosanomaa. Tässä hänen ylitsevuotavan sydämelliset onnittelunsa lyhentämättöminä: "Aha."

Narttujen junioriluokassa kilpailee vain kaksi neitokaista, joista voittajaksi valitaan Hissun Venäjältä tuoma merlefriidu. Virossahan näitä luokkia on oikein keksimällä keksitty (eri asia on, palvelevatko ne kaikki sen enempää tuomareita, kehäsihteereitä, näytteilleasettajia kuin yleisöäkään), joten seuraavaksi on vuorossa parhaan juniorin valinta. Manu jatkaa skabailua tyynesti - avokätisesti jakamani namipalat motivoivat sitä osallistumaan vaikka jokaiseen luokkaan - ja hetken kuluttua pällistelen hölmistyneenä tuomarin käteeni työntämää sinipinkkiä ruusuketta, johon on painettu kultaisin kirjaimin TPJ. Koska VSPJ on minulle jo aikaisemmalta reissulta tuttu kirjainyhdistelmä, päättelen Magnuksen voittaneen. Ihan kiva bonus.

Avoimen luokan urosten voittajasta (joka saa samalla myös sertin) en ole Galina-tädin kanssa samaa mieltä, mutta eipä kyseisen koiran menestys ole (onneksi!) minulta pois. Paras uros -luokassa kilpailevat sen lisäksi vain junnut, ja Magnus on tänään tuomarin mielestä pojista komein. Persana, tämän tähden kanssahan joutuu oikeasti osallistumaan lähes jokaiseen luokkaan!

Luovutan Manun isännälle kuvausavuksi ja valmistelen Sagan kehään, joten en ehdi seurata avoimen luokan narttuja. Valioluokkaan on ilmoitettu Sagelin lisäksi Hissun merlenarttu, joka on myös luonnollisesti sertijahdissa.

Sagan esiintyminen sujuu rutiinilla: ensin pöydälle, sitten liikkeet ja lopuksi patsastelemme odottamassa arvostelun sanelua. Noteeraan tuomarin pyörähtävän pois pöytänsä takaa, mutta kun havahdun hetken kuluttua uudelleen, huomaan hänen olevan edelleen naapurikehässä - neuvottelemassa toisen tuomarin kanssa koirastani. Jassoo, tavoite #2 jääkin sitten tällä kerralla toteutumatta, sillä rouvien palaverin aiheena ei selvästikään ole hetki, jona he kohtasivat täydellisen shetlanninlammaskoiran.

Lopulta tuomari palaa käsillään vimmatusti viuhtoen selventämään mielipidettään, joka ei ilman kehäsihteerin tulkkausta minulle selviäisi: narttu on aaaivan liian iso ja vahva ja sen pääkin on kuin colliella. Epäilen, että Saga saa moisen ryöpytyksen jälkeen vaaleanpunaisen nauhan vain siksi, että kilpailee valioluokassa, mutta serti- ja paras narttu -luokissa mastodontillani ei ole mitään mahdollisuuksia.

Parhaaksi nartuksi rouva Zuk valitsee virolaisen kasvattajatuomarin avoimen luokan ladyn, joka siis sipsuttelee ottamaan mittaa Tanskan prinssistä. Olen pyllähtää yllätyksestä, kun tuomari päättääkin täydentää Manun tämän päivän ruusukekokoelmaa vielä punavihreällä yksilöllä - Hänen Puolivillaisuutensa on rotunsa paras, mikä ei kiivaasta venäjänkielisestä pulputuksesta päätellen tunnu erityisesti miellyttävän nartun omistajaa. Ma olen väga vabandust.

Magnus on kietonut jälleen yhden tuomarin tanskalaisen tassunsa ympärille. Tähänkin voisin tottua!

Paahtavassa helteessä Tallinnan vanhakaupunki ja Piritan uimaranta houkuttelevat meitä ryhmäkehiä enemmän, joten viemme koirat huilaamaan tukikohtaamme, minkä jälkeen alkaa matkamme privaattiosuus - mainittakoon siis vain, että vietämme 10-vuotishääpäiväänsä juhlivan Parviaisen pariskunnan kanssa erinomaisen mukavan kesäillan sushista, siideristä ja hyvästä seurasta nauttien.

Seuraavana yönä pelaan upporikasta ja tyhmänrohkeaa jättämällä Magnuksen häkittämättä, mikä onneksi osoittautuu kaikkien kannalta erinomaiseksi ratkaisuksi. Sikeästi nukutun yön jälkeen ruokin koirat, käytän ne tarpeillaan ja jätän sitten tyytyväisinä huoneeseemme, kun pistäydymme alakertaan "nauttimaan" oman aamiaisemme. Palattuamme annan reippaille matkalaisille ajankuluksi puruluurullat, mutta Saga ei ole järisyttävän innostunut omastaan, ja syykin selviää pian: olen tehnyt amatöörivirheen ja unohtanut kuivamuonapussit pöydälle, eikä ahne ryökäle ole todellakaan jättänyt käyttämättä tällaista tilaisuutta hyväkseen. Ainakin Saga on nyt saanut kerran elämässään syödä vatsansa täyteen.