Magnusnator: Judgment Day

Luonteensa puolesta Magnus on täyttänyt odotukseni täydellisesti, mikä ei liene jäänyt kenellekään epäselväksi: se on reipas hulivili, toisinaan energisyydessään helvetin aavistuksen ärsyttävä, mutta ehdottoman hauska ja persoonallinen veikko. Myös pojan ulkonäkö miellyttää omaa silmääni - minä tietysti katselen sitä vaaleanpunaisten, sydämenmuotoisten linssien läpi, mutta ovatpa muutamat tuomaritkin jannun sheltiksi tunnistaneet. Voin kuitenkin myöntää, että Danskeman tarvitsee vielä paaaljon aikaa kehittyäkseen valmiiksi.

Sitä odotellessa on sopiva hetki tutkia Magnuksen terveys, ja pelkäänkin, että ikiaikainen huono tuurini puuttuu vihdoin peliin tämänkin koiran kohdalla. Voisiko joku siis tuoda hatullisen jäitä?

Olen järjestänyt kuudelle koiralle Mevetiin joukkotarkastuksen, johon osallistuu omasta leiristä Manustimen lisäksi kasvattini Mila. Saavumme Marillan kanssa klinikalle jo puoli kuuden jälkeen, ja koska odotusaulassa ei joukkariin osallistuvien lisäksi ole muita, rohkenen toivoa, että eläinlääkäri on aikataulussa. Vastaanottohoitajan mukaan pitäisi olla.

Niin pitäisi: aikamme on varattu kello kuudeksi, ja koko ryhmä on paikalla ajoissa. Kuitenkin muutamat asiakkaat, joiden vastaanottoajan pitäisi olla myöhemmin kuin meidän (jopa tuntia myöhemmin!), ovat marssineet sisälle, tavanneet tohtorin ja poistuneet laskunsa maksettuaan tyytyväisinä (laskun osuutta heidän tyytyväisyyteensä en tosin uskalla arvioida), mutta me istumme puoli seitsemältä edelleen odottamassa vuoroamme. En ole tilaisuuden laadusta johtuen muutenkaan pitkämielisimmilläni, joten joudun haalimaan itsehillintäni rippeet tiukasti otteeseeni ennen kuin suuntaan takaisin vastaanottohoitajan luokse kiristelemään hampaitani tiedustelemaan tilannetta.

Ryhmämme kutsutaan lopulta sisään vain 40 minuuttia myöhässä, ja vaikka minä olen syytön siihen, että klinikan toiminta aikataulu pissii näin huolellisesti, tunnen itseni huijariksi pyydettyäni ihmisiä varta vasten saapumaan paikalle täsmällisesti, jotta päästään heti tositoimiin. Yhtä lailla tulen tosin olemaan syytön myös siihen, ettei henkilökunta pääse tänään lähtemään ajoissa kotiin. Kyynel.

Alkuun päästyään ne toimet onneksi etenevät sukkelasti: ensin tohtori kuuntelee, että Magnuksen sydän lyö bum bum bum, ja yrittää sitten brutaalein ottein saada moisesta kohtelusta järkyttyneen Danskemanin polvilumpiot sijoiltaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun herra Herkkäpersettä vielä kaupanpäällisiksi sohitaan neulalla, alkaa senkin huumorintaju olla loppusuoralla.

Odotellessani rauhoitusaineen vaikutusta mököttävään Magnukseen seuraan pienen shelttinartun sinnikästä taistelua omaa annostaan vastaan: pippurinen neiti on saanut rauhoitteen ensimmäisenä, mutta istua jäpittää edelleen tarkkailemassa tilanteen kehittymistä kirkkain silmin. Koira voittaa ensimmäisen erän Dexdomitoria ja Butordolia vastaan 1-0, eikä lisäsatsikaan tahdo saada sitä luovuttamaan.

Tällä välin myös Milan sydämen ja polvien on todettu toimivan asianmukaisesti. Tulevien näyttelyiden takia neidille tarjoillaan hetken kuluttua astetta tujakampaa rauhoitetta, jonka dopingvaroaika on lyhyempi. Koska suoneen annosteltava aine nappaa koiralta ketarat alta lähes välittömästi, sitä ei kannata antaa vielä, joten Mila saa tovin seurata muiden nuokkujaisia.

Aiemmin mainitsemani pirteä peipponen ei edelleenkään ole riittävän raukea, mutta Magnus on jo ryhtynyt nukkuvien puolueen puheenjohtajaksi, joten on aika siirtää se röntgenpöydälle. Tunnen henkeni ahdistuvan, joten pyydän tohtorilta itsellenikin tujauksen sitä troppia, jolla hän juuri onnistui pysäyttämään ikiliikkujan. Eikö? Voisinko siinä tapauksessa saada edes nitroja? Diapameja? Vodkapaukun?

Näyttää vakavasti siltä, että tämä ohjelmanumero on kestettävä selvin päin.

Lähikuvat Magnusnatorin kyynärnivelistä onnistuvat kertayrittämällä, mutta lonkkaosastosta joudutaan hermojeni raastamiseksi ottamaan uusintaotos. Ryhtyessäni toistamiseen eläinlääkärin kanssa vetoleikkiin koiranraadollani yritän udella hänen tuomiotaan ensimmäisen kuvan perusteella, mutta ilmeisesti hän ei kuule hätääntynyttä huutoani - tai ei vain halua kertoa minulle huonoja uutisia ollessamme kahden pimeässä huoneessa. Mielikuvitukseni ottaa ritolat, ja suunnittelen jo tilaavani Manulle Ameriikoista hienot titaaniset lonkkaproteesit, joilla sen kelpaa kirmata loppuelämänsä, kun tohtori varoittamatta keskeyttää kauhuskenaarioni luomistyön ilmoittamalla oman arvionsa Tanskan prinssin nivelistä. Voisin heitellä voltteja, yleisön pyynnöstä vaikka kaksoiskierteellä.

SKL:n arvontatulosta lausuntoa odotellessani taidan kirjoittaa jo valmiiksi saatteen röntgenpaneelia varten.

Magnuksella on pitkä selkä, jonka se silloin tällöin onnistuu jumittamaan (itsekin pitkäselkäisenä tiedän, kuinka kätevästi se käy), joten haluan, että myös raggarin ruoto kuvataan. Tästä taas seuraa kevyt kenttäfarssi: ensimmäisen kuvan perusteella Manustuksella näyttäisi olevan yksi nikama liikaa (?!?), mutta koska koko ranka ei ole mahtunut potrettiin, ell haluaa ottaa paremman kuvan. Sen valmistumista odotellessamme käymme antoisaa keskustelua ylimääräisen lisäosan merkityksestä jalostusvalinnoissa, kunnes toinen kuva paljastaa totuuden: nikamia on tismalleen toivottu määrä ja selkäranka on muutenkin ok, mutta Manun viimeiset kylkiluut ovat poikkeuksellisen heikot ja hädin tuskin näkyvät kuvassa, mikä aiheutti virhetulkinnan. Eläinlääkärin mukaan tällä ominaisuudella ei kuitenkaan ole jalostuksen kannalta merkitystä.

Huohotan helpotuksesta sen ajan, kun seuraava koira - vihdoinkin sammahtanut sissi - on tutkittavana, mutta Milan vuorolla minun on taas koottava itseni. Tapitan keskittyneesti nenä kiinni näytössä sille yksitellen ilmestyviä kuvia, ja vasta tohtorin katsoessa minuun kysymysmerkin näköisenä huomaan kertoa olevani koiran kasvattaja, en yltiöutelias friikki. Myös Milan nivelet ja selkäranka näyttävät olevan kuosissa, mikä varmistaa sille jatkossakin pääsyn agilitybaanoille.

Toivon, että hoitaja ei kiirehtisi Magnuksen herätteen kanssa, koska toista näin rauhallista hetkeä meille ei välttämättä tule ikinä. Pian uinuvaa rentunruususta kuitenkin käydään taas tuikkaamassa reiteen, minkä jälkeen haastavahko tehtäväni on sulloa mustekala verkkokassiin ylikypsää makaronia erehdyttävästi muistuttava koira boksiinsa tokenemaan.

Illalla kotona Magnus on melkoisen huvittavassa hapessa: vässykkä on kyllä näennäisesti hereillä ja tassuttelee tomerasti muiden mukana, mutta muuttuu saunalyhdyksi heti, kun otan sen syliini. Pikantti, joskaan ei kovin korkeasta älykkyysosamäärästä henkivä lisä Manun ulkoiseen habitukseen on jatkuvasti lerpattamaan unohtuva kieli, joka kuivahtaa ikävästi, ellen muista säännöllisesti käydä tunkemassa sitä takaisin omistajansa suuhun.

Teinigangstan mielestä tämä on todennäköisesti ollut surkein perjantai ikinä: paskat bileet, joista seurauksena osittainen muistinmenetys ja kauhea kankkunen. Seuraavana aamuna Magnus on ensimmäistä kertaa elämässään huonolla tuulella ja ärähtelee Sagalle ja Brandylle, jos nämä erehtyvät näköetäisyydelle. Onneksi herran huumorintajuttomuus on vain ohimenevä tila.