torstai 30. joulukuuta 2010

Sillamäe 27.11.2010 - Työvoitto

Ken leikkiin ryhtyy, se Itämeren aalloilla seilatkoon: marraskuun viimeisenä perjantaina otan jälleen kurssin kohti Tallinnaa, josta johtaa jo maaliskuussa turhankin tutuksi tullut motocrossrata Sillamäkeen. Matkaseuranani on tällä kerralla Timosen Marjukka Bitin kanssa, ja tavoitteemme ovat korkealla: kullakin koiristamme puuttuu vain yksi serti upouudesta valionarvosta. Mainittakoon, että Magnukselle tämä on iän puolesta viimeinen mahdollisuus sen mokoman pilipalitittelin saavuttamiseen.

Olemme körötelleet jo hyvän tovin kohti Sillamäkeä, kun havaitsen kyydin olevan huomattavasti tasaisempaa kuin olin odottanut. Päättelen, että a) tietyömerkit eivät keväällä olleetkaan vain elävöittämässä maisemaa, b) paksu ja pöllyävä lumikerros pehmentää pahimmat pomput armollisiksi ahtereillemme tai c) Tallinnan SuPerAlkosta Opeliin lastatun viinavirvoitusjuomalastin ansiosta maan vetovoima viettelee vankkureitamme puoleensa ratkaisevasti kiihkeämmin. Ainakin kohdat bee ja cee pitävät paikkaansa: kämmenen kokoisia hiutaleita leijailee taivaalta vaakasuoraan heikentäen näkyvyyttä viehättävästi, eikä paikallinen aurauskalusto ilmeisesti ole liikenteessä kuin tiistaisin ja torstaisin säästä riippumatta. Auton painopiste puolestaan on kahdeksan muutaman tiiviisti pakatun siiderilaatikon avulla tähdätty oikeaoppisesti taka-akselin päälle.

Asemapaikkanamme toimii jälleen hotelli Krunk, jonka myötämielinen palvelu ja eksoottinen aamiainen ovat minulla edelleen elävästi muistissa. Tänään päivän sana tosin onkin ei: huonevaraustamme ei löydy hotellin uudesta järjestelmästä, mutta Marjukan kanssa käymänsä sähköpostiviestinnän perusteella ja painokkaan äänensävyni vauhdittamana respatytöt taikovat meille huoneen ja vieläpä ennalta sovittuun hintaan.

Kun residenssi on valloitettu ja koirat asianmukaisesti hoidettu, päätämme uskaltautua murkinoimaan hotellin itämais-armenialaiseen (!?!) ravintolaan, koska muistelen, ettei tässä tuppukylässä viehättävässä pikkukaupungissa juurikaan ole vaihtoehtoja.

Marjukan poltellessa alkupalasavukettaan rekisteröin ravintolan ulkopuolella äänekkäästi iloitsevan poikajoukon. Todettakoon, että geenieni pakottamana tarkastelen tapahtumia korkkareittakin korkeammalta kuin naiset yleensä (ja suurin osa miehistä), mutta olen tahtomattani kuin pohjoisnapa vertikaalisesti rajoittuneille kolmijalkaisille kompassineuloille, joiden iskututustumisyrityksistä en liiemmin jaksaisi riemastua. Lastenlipulla matkustavien mahtisonnien itsetunto on kuitenkin valitettavan usein kääntäen verrannollinen heidän pituuteensa, joten Marjukka ei ehdi vedellä viimeisiä myrkkyhenkosia ennen kuin tuonkin kääpiököörin sankari jo rientää esittelemään itsensä.

Pakollisen, joskaan ei ehkä molemminpuolisesti yhtä innostuneen small talkin jälkeen pakenemme pakkasesta sisälle ravintolaan. Englantia vahvasti venäläisittäin murtava uusi tuttavuutemme haluaa ehdottomasti auttaa meitä annosten valinnassa, ja hänen ja Marjukan yhteisestä suosituksesta päätän maistaa saslikia, jota kuitenkaan tarjoilijan mukaan ei oleee. Nälkäisenä ja väsyneenä tilaan tarkemmin harkitsematta possua japanilaisittain, koska se kuulostaa mielenkiintoiselta.

Virhe.

Hetken kuluttua eteeni kiikutetaan kuppi, jossa nyrkin kokoinen lihaklöntti kroolaa muutaman nuudelin kanssa kastikkeen virkaa toimittavassa rasvassa. Tuijotan möykkyä hetken ja muistutan itseäni siitä, että olen aina mainostanut olevani kaikkiruokainen - nyt huumorin- ja ruoantajuani vain koetellaan hieman väärällä hetkellä, mikä Marjukan ja Andrein huvittuneista ilmeistä päätellen on myös aistittavissa olemuksestani.

Silvon ihrapalleron possuparan ja alan tyrkkiä sitä kitusiini. Ruoan maku vastaa sen ulkonäköä, mutta onneksi liha ei ole sitkeää ja sujahtaa siten vaivatta kohti pahaa-aavistamatonta vatsaani. Kurimukseni hiillosta kohentaakseen Marjukka retostelee tilaamansa pihvin erinomaisuudella. Burb.

Matkani makujen maailmaan ei ole vielä päättynyt, kun Andrus käy pahoittelemassa, ettei voi tänään liittyä seuraamme, koska haluaa viettää illan kaveriporukassaan, jota ei ole tavannut pitkään aikaan. Kerron hänelle ymmärtäväni sen hyvin ja yritän kuumeisesti muistella, missä vaiheessa olemme edes kutsuneet hänet pöytäämme.

Olen juuri ehtinyt lähettää koko lihayllärin ruoansulatukseni ihmeteltäväksi, kun Anatoli (okei, en ole painanut hänen nimeään mieleeni kovin tarkasti!) tulee kysymään, josko hän saisi tulla pöytäämme istumaan - ne kauan kaivatut kaverinsa tyyppi sitten ehtikin tavata ennätysajassa. Nyt on minun vuoroni pahoitella, että olen jo ehtinyt sopia treffit Nukkumatin kanssa. до свидания.

Matkustaessaan tylsistynyt Magnus ei ole jäänyt toimettomaksi valvovan silmän ummistuttua hetkeksi, vaan aktivistini on tehnyt omatoimisia koekaivauksia yöpöydällä nököttävän tekokukka-asetelman ruukussa. Keräilen lekasoran kiltisti takaisin lähtöruutuunsa ennen kuin viuhahdan vällyjen väliin ikävöimään villasukkiani ja flanellipyjamaani: tulikuumina hohkaavista lämmityspattereista huolimatta huoneilma on rapsakan raikas, eikä peitto riitä eristämään minua sen syleilystä.

Palattuamme kohtuullisen syötävän aamiaisen jälkeen huoneeseemme onnittelen itseäni junttiudesta oikein kädestä pitäen: olen omistanut Canis lupus familiariksia nyt lähes päivälleen 19 vuotta, mutta kuulun ilmeisesti Homo sapiens -lajin Pälliys Ääliys -alalahkoon, koska en nähtävästi juurikaan kykene hyödyntämään kokemustani. Olen jälleen jättänyt pikku ahmattien ruokakassin kirjoituspöydälle, tosin ryhdistäydyin Luigen tunaroinnin jälkeen onneksi sen verran, että pakkaan koirien eväät nykyään muovipussien sijasta tiiviisiin rasioihin, joihin varashurttien on hankala murtautua. Sagakin taitaa ajella tänä aamuna sotavaloilla: tyrkyllä olleiden puruluiden sijaan se on valinnut kassista saaliikseen muovisen nappulamitan, jonka uudelleen designattua versiota Magnus nyt minulle ylpeänä esittelee.

Pää. Seinä. Hak.

Käytännön järjestelyt näyttelypaikalla on hoidettu yhtä hankalasti kuin viimeksikin: koirat on kuljetettava halliin kapean kellarikäytävän kautta. Katutasossa sijaitsee toki pääsisäänkäynti, jota käytetään - jaa, eihän sitä tänään käytetä lainkaan. Hyvin suunniteltu on puoliksi möhlitty.

Takaovella päivystää joukko näytteilleasettajien sisäänheittäjiksi avuksi pestattuja pojanjolppeja, jotka eivät mainittavammin puhu englantia, ja koska minun venäjänkielentaitoni rajoittuu Sammy Babitzinin hittibiisin kertosäkeen alkutahteihin, joudun turvautumaan kansainväliseen ripsien räpyttelyyn. Yhteinen kieli löytyy välittömästi, ja vauhkoontunut sällikolmikko aikoo tohkeissaan kiskoa taisteluvaununi suoraan kehän laidalle. Joudun hillitsemään heidän intoaan hallin aulassa, jotta ehdin esitellä koirieni rokotustodistuksia.

Takanurkkaan sijoitetun kehän ympärillä on tungosta, mutta saan raivattua häkilleni tilaa ystävällisten venäläisten vinttikoiraharrastajien välistä - спасибо. Vilkaisen luetteloa ja uskon tietäväni tämän päivän shelttikehän voittajat, mikä on varsinkin Sagan menestyksen kannalta hieman ikävämpi asia.

Koska Magnuksen käytös Tartossa oli ahdistavan arvaamatonta, nappaan herran välittömästi häkistä kokoamaan itsensä ja ottamaan tilan haltuunsa. Huomaan sen epäluuloisena tarkistavan, ettei katon tuntumassa tänään lymyile mitään vaaralliseksi luokiteltavaa, mutta muuten Danskeman on jälleen oma itseriittoinen itsensä: jannu poseeraa ohikulkijoille, pullistelee toisille uroksille ja haistattelee minulle, koska pakotan sen seisomaan aloillaan tuunattavana. Elämä on.

Tiedustelen kehäsihteeriltä, aikooko tuomari pitää missään vaiheessa taukoa, mutta sellaiseen ei kuulemma ole aikaa. Naapurikehässä arvosteleva setä sen sijaan ehtii käydä useammankin kerran haukkaamassa raitista ilmaa filtterin läpi, joten käytän tilaisuutta hyväkseni ja livahdan juoksuttamaan Magnusta afgaaninvinttikoirien, berninpaimenkoirien ynnä muiden hieman suuremman kaliiberin karvanaamojen sekaan. Uraa!

Juuri ennen shelttien arvostelun alkamista minua jännittää niin, että aamiaiseni pyrkii järjestymään uudelleen kaikkien nähtäväksi. Rauhoittelen itseäni viskipaukulla keskittymällä Manumiekkosen harvakarvaisen turkin pakkoliikkeenomaiseen pöyhimiseen, mikä alkaa jo selvästi ottaa pitkästyneen pelimiehen ajatteluelimeen, mutta sen mielipidettä ei nyt(kään) kysytä.

Junioriluokkaan on ilmoitettu Magnuksen lisäksi kaksi urosta, jotka eivät kuitenkaan kutsuttaessa ilmaannu kehään. Kenties tanskalaisen maine beatankaatajana lupsakan lumisateen, poksuvan pakkasen ja viheltävän viiman yhteistyössä aikaansaama talvinen sääilmiö on saanut kilpakumppanimme kääntämään kylkeään lämpimän peiton alla. En ole siitä varsinaisesti pahoillani.

Magnuksen kilpailu itseään vastaan alkaa vauhdikkaalla viipotuksella, joka näyttää lähes hallitulta. Luokkansa ainoana mösjöö kuitenkin joutuu pian uuteen ja varsin epämiellyttävään tilanteeseen: en ehdi asetella sitä rauhassa pöydälle ennen kuin tuomari jo änkeää malttamattomana halimaan läheisyyskammoista junioria, jonka silmistä loistaa peittelemätön ällötys, kun vieras naisihminen työntää kasvonsa kiinni herran aristokraattiseen kirsuun. Näyttää siltä, että Beata-täti on säilyttänyt Magnus Fan Clubin jäsenkirjan.

Luvattomasta lähentelystä suivaantunut Magnustin pistää suunsa tiukasti suppuun, joten tänään sen purenta tarkistetaan valitettavasti vain etuhampaiden osalta. Tuomarin kysyessä minulta koirani ikää kerron sen viettävän kolmen päivän kuluttua puolitoistavuotisjuhliaan, ja naurunhelähdyksestä päätellen hänkin käsittää pelin hengen.

Itseluottamukseni alkaa hiljalleen paisua normimittoihinsa, minkä myös rinta rottingilla ja ryhti reilassa varvisteleva Manunaattori selvästi vaistoaa. Tälläkin kerralla pollea junnu esiintyy tälle tuomarille varsin mallikkaasti, mikä palkitaan erinomaisen kauniilla ja kiiltävän vaaleanpunaisella nauhalla sekä suorastaan loistavan sinivalkoisella miniruusukkeella.

Lojaalit lukijani, jotka olette tätä farssia vahingoniloisina psykologista trilleriä sydän syrjällänne seuranneet: teitä tervehtii Hänen Aktiivisuutensa Tanskan prinssi ja Viron suuriruhtinas Magnus I Mahdoton, EE JMVA Zarvo's U.S. Black Wild Card.

Kiitän Danskemania pätevästä suorituksesta, minkä jälkeen tuoreen pilipalivalion on vielä kilpailtava ainoaa junnuluokkaan ilmoitettua narttua vastaan. Magnus ravaa ROP-junioriksi jenkinmitalla.

Sekä kaikki kolme avoimen luokan herraa että ainokainen valiouros todetaan erinomaisiksi, minkä jälkeen on aika valita paras uros. Tämän koitoksen voittaa odotusteni mukaisesti jenkkivalio, jonka rouva Petkevica on jo muutama vuosi sitten valinnut Suomessa rotunsa parhaaksi, mutta Magnus kirmaa sukulaismiehen jälkeen komeasti toiseksi. Mieleni tekisi ihan vain vähän jossitella, miten se olisikaan saattanut pärjätä Hyvinkäällä, jos tämä ihastuttava tuomari olisi arvostellut kaikki urokset. Päätän ottaa asiasta selvää heti seuraavassa mahdollisessa näyttelyssä.

Nyt en kuitenkaan ehdi haaveilla: minun on kahden avoimen luokan nartun arvostelun aikana ehdittävä sukia Saga esiintymiskuntoon, joten sen kampauksesta tulee tänään kohtalaisen luomu. Koska mamman mahtiturkki on onneksi nykyään helppohoitoista mallia, kipaisemme kehään huoliteltuina (koira) ja hyväntuulisina (minä).

Valionarttuja on ilmoitettu latviattaren ihasteltaviksi kaksi: ihannekokoisen ja sievän jenkkiladyn rinnalla Saga näyttää unkarilaiselta kuulantyöntäjältä, eikä tarvitse olla äärimmäisen älykäs eikä kovin kaukonäköinen arvatakseen tämän taiston lopputuloksen. Molemmat toki arvioidaan erinomaisiksi, mutta voiton vie se ameriikkalaisempi painos.

Paras narttu -luokassa koirat sijoitetaan lähes loogisesti: täysjenkki voittaa, 1/2-jenkki on toinen, 1/16-jenkki (siis Saga) kolmas ja 1/4-jenkki neljäs. Rouva tuomari pitää johdonmukaisesti kiinni linjastaan ja on ihailtavan uskollinen suosimalleen rotutyypille.

Marjukka jää koirien kanssa aulaan odottamaan, kun suuntaan etsimään yltiöavuliaita nuorukaisia. Löydänkin samaiset kaverit, joihin tutustuin jo aamulla, ja pian saamme taas todistaa, kuinka tavaramme siirtyvät ripeästi ulko-ovelle ja jatkavat pyytämättä matkaansa kohti parkkipaikkaa. Pysäytämme reippaat pojat ennen kuin he ehtivät Narva maanteelle asti, ja he näyttävät yllättyneen ilahtuneilta saadessaan vaivansa palkaksi auttamisen ilon lisäksi sileän setelin.

Joudun pinnistelemään pystyäkseni pitämään näkimeni auki koko matkan Tallinnaan - kelju keli pakottaa Marjukan kiinnittämään katseensa tiehen ja edellä ajavan peräpuskuriin, joten pilkahtelen salaa keskustelun tauotessa. Onneksi kahden alimman kylkiluuni väliin tähdätty kipakka kyynärpäätaklaus palauttaa minut takaisin tähän todellisuuteen, jos pääni sattuu vähemmän huomaamattomasti nuokahtamaan.

Tämä verenpainettani nostattanut ja pikkuruisia hermosolujani äärimmilleen venyttänyt Operaatio Turhake on nyt saatettu onnellisesti päätökseen. Jotakin henkisestä tasapainostani kertonee se, että ensinnäkin edes ryhdyin tavoittelemaan koiralleni titteliä, jota en arvosta, ja kaiken lisäksi ponnistelin sen eteen pakkomielteisesti. Toisaalta itsepäisyyteni tietysti palkittiin, mutta oloni on ristiriitainen: eihän tämän projektin pitänyt olla näin käsittämättömän haastava.

Koska en todistetusti ymmärrä ottaa opikseni tekemistäni virheistä, Sagan ja Magnuksen etelänmatkailu jatkunee heti, kun jälkimmäisenä mainittu on saavuttanut kahden vuoden kypsän iän. Ehkä kuitenkin harkitsen kahdesti, tohdinko hypätä Agneksen kanssa samanlaiseen tanskalais-amerikkalaiseen juniorirulettiin - ja ilmoitan sitten pikkuneidin kesäkuun lopussa Luigessa järjestettävään näyttelyyn.

Somebody stop me.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Hiomaton timantti

Jokainen minua vähänkään tunteva, kanssani sanallakaan koirista keskustellut tai blogiani puolihuolimattomasti silmäillyt todennäköisesti tietää, kuinka tykästynyt olen Tanskan prinssi Magnus I Mahdottomaan, hauskaan ikiliikkujaani, jonka vallaton persoona on ahdettu erittäinkin paljon shelttiä muistuttavaan pakettiin. Jo viime keväänä aloitetun sinnikkään ruinaamisen huolellisen suostuttelun ansiosta minulle on tarjoutunut mahdollisuus kietoutua myös pienen tanskalaisen prinsessan tassun ympärille.

Logistisista syistä päädyn eräänä marraskuisena perjantaiaamuna Helsinki-Vantaan lentokentälle jo kaksi tuntia ennen kuin Kööpenhaminaan suuntaavaan koneen pyörät irtoavat kotimaan kamarasta. Odotusaika kuluu kuitenkin yllättävänkin nopeasti vatsassa lepattavia perhosia pyydystäessä pahasti rästiin jääneitä blogipäivityksiä kirjallisia töitä kynäillessä.

Tjah, enpä olekaan aikaisemmin matkustanut yksityiskoneella: Finnairin Airbus A319 ei ole edes puolillaan, minkä todistanee sekin, että kaikilla matkustajilla on käytössään ikioma istuinrivi. Tämänkö takia jouduin pulittamaan lipuistani käsittämättömän kiskurihinnan?!? Toisaalta kevyessä lastissa oleva kone ponnahtaa vaivattomasti ilmavirtojen riepoteltavaksi, ja saavumme perillekin 20 minuuttia etuajassa.

Kastrupin lentoasema on paitsi Pohjoismaiden suurin lentokenttä, myös rakennustekniikan taidonnäyte: miten niin piiitkä rakennus onkin saatu mahtumaan niin pieeenelle Amagerin saarelle? Vaeltaessani kilometrien matkan kakkosterminaalista pääaulaan tunnen olevani Ikeassa: viitoitettu reitti on suunniteltu luonnollisesti siten, että jokainen puoti ja kahvila varmasti sijaitsee sen varrella. Valitettavasti minulla ei nyt ole aikaa shoppailla tupakkaa ja viinaa, koska olen tullut noutamaan villiä naista.

Kööpenhaminassa tuulee ja sataa vaakasuoraan, joten päätän hapen sijasta haukkoa henkeäni, ja odottaessani Biancaa nenä kiinni tuloaulan ikkunassa olen tohkeissani kuin peruskepulainen. Voiko minulla olla toiste yhtä hyvä tuuri kuin Magnuksen kanssa?

Vihdoin näen Biancan lykkivän boksia matkalaukkurattailla parkkipaikan poikki, ja syöksyn tutustumaan viimeisimpään villitykseeni tervehtimään häntä. Muodollisuuksien jälkeen en enää pysty hillitsemään itseäni, vaan kurkistan huovalla peitettyyn kuljetuslaatikkoon, josta minua uteliaana katselee - pikkuinen Magnus. Olen jo aikeissa tarkistaa kalenteristani, onko nyt elokuu 2009 vai marraskuu 2010, mutta päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska tuon eloisan ilmeen olen kohdannut usein aikaisemminkin, itse asiassa päivittäin viimeisten 15 kuukauden aikana.

Päätämme paluulentoani odotellessamme nauttia kupposelliset kahvia lentokentän kahvilassa, mutta Bianca ei huomaa varoittaa minua siitä, että tanskalaisilla on ilmeisesti tapana kompensoida maansa pientä kokoa aavistuksen ronskimman kokoisilla kahvikupeilla: liki puolen litran kofeiinileilistä riittää siemailtavaa hyväksi toviksi. Tämän tuopin kumottuani jaksan ainakin valvoa pennun kanssa seuraavan yön.

Kun kuulumiset on vaihdettu, Magnusta ylistetty ja tulevaisuuden suunnitelmia hahmoteltu, on minun aika jälleen kiittää Biancaa luottamuksesta ja rientää lähtöselvitykseen, jossa tarvittavien asiakirjojen täyttäminen ei tänään sujukaan yhtä sähäkästi kuin edellisellä kerralla samaa asiaa toimittaessani. Avuliaan virkailijatytön kipaistua noutamaan puuttuvia lomakkeita tarkkailen lattialla villisti keikkuvaa koirankuljetuslaukkua, jonka sisältö ilmoittaa kuuluvalla äänellä ja selkeästi artikuloiden, että tällainen kohtelu täyttää eläinsuojelurikoksen tunnusmerkit. Kun liike lopulta pysähtyy ja ääni vaikenee, alkaa pennun pirteän pinkki hihna hitaasti, mutta määrätietoisesti vetäytyä kassin sisälle. Mokomalla ipanalla näyttää olevan veljensä elkeet.

Tokihan pienelle petoeläimelle etukäteen varattu matkustuspaikka täytyy lunastaa eri tiskiltä, joten jatkan matkaani kohti seuraavaa välietappia eli lipunmyyntipistettä, jossa minua odottaa iloinen herrasmies. Määränpääni huomattuaan hän katsoo tarpeelliseksi asioida kanssani ruotsiksi ja hitaasta katseestani huolimatta kertoo olevansa kotoisin Pohjois-Ruotsista Ylitornion läheltä ja osaavansa laskea suomeksi kymmeneen, minkä hän myös pyytämättä todistaa. Ihastelen puheliaan kaverin taitoja ja heiluttelen kärsimättömänä Visaani hänen nenänsä edessä - herran olisi hyvä muistaa, että toisen meistä on ehdittävä lennolle.

Finanssikriisinasiat hoidettuani juoksen turvatarkastukseen ja siitä jälleen lentokentän toiseen päähän, missä uskollinen Finski minua odottaa. Ennen koneeseen nousua ehdin vielä nostaa ipanan kassistaan sanomalehdelle, mikä osoittautuu muiden matkustajien kannalta äärimmäisen hyväksi asiaksi: pikkuneiti vääntää häpeilemättä melkoisen miehekkäät lähtökakat, jotka vasta koneessa tulostettuina olisivat hajuefektillään tainnuttaneet puolet matkustamosta. Muina naisina taittelen lehden kokoon, sujautan sen aulan roskikseen ja saapastelen koneeseen.

Tyhjennetty ipana köllöttelee tyytyväisenä kassissaan, kun rapsuttelen sen pennunpehmeää ja lämpöistä masua. Hänen Pörröisyytensä osoittautuu yhtä helpoksi matkaseuraksi kuin isoveljensä: koneen noustua se huokaisee ja käpertyy tehotorkuille, jotta jaksaa aikanaan kassivankilasta päästessään ottaa uuden ympäristön haltuunsa.

Hermojensäästösyistä Brandy on kyläilemässä Sarin luona, mutta Saga ja Magnus syöksyvät kiinnostuneina katsomaan, mitä lattialle laskemani laukku sisältää. Vastaanottokomitea havaitsee ennätysajassa, etten tainnutkaan kotiutua paikallisesta marketista: koirieni tekemien empiiristen tutkimusten perusteella maitotölkki ja jauhelihasisäfilepaketti eivät - valitettavasti - kiipeä itsestään niiden ulottuville, mutta matkustamiseen kyllästynyt sähkövatkaimen ja villalankakerän yhdistelmä puolestaan pörähtää sangen omatoimisesti tutkimaan paikkoja.

Magnuksen ilme vaihtuu uteliaasta epäuskoisen kautta tyrmistyneeksi: kuinka tuollainen pieni, musta karvapallo kehtaa audienssia pyytämättä ängetä sen reviirille, lupaa kysymättä leikkiä sen leluilla ja viiksikarvankaan värähtämättä pissiä lattialle. Isoveli katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen nostaa koipeaan samalle sanomalehdelle, ja väittäisin, että se yrittää kusta pennun päälle. Kahdesti.

Tällainen reipasotteinen ja itsevarma sheltinalku ei selvästikään ilahduta vakiokalustoani yhtä paljon kuin minua: myöhemmin illalla yllätän Sagan tietokoneen äärestä varaamassa lentolippua mahdollisimman kauas. Tuon koiran internetin käyttöä on alettava pitää silmällä.

Muistan vielä varsin elävästi, kuinka muiden koirien kanssa brutaalisti keittiöön hylätty Magnus kiljui öisin ensimmäisen viikon ajan, eikä isäntäkään todennäköisesti ole vielä ehtinyt aihetta unohtaa, joten joustan periaatteistani ja leiriydyn ensimmäiseksi yöksi keittiön lattialle pennun seuraksi - tätä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin, eikä teidän välttämättä kannata odotella henkeänne pidätellen seuraavaa kertaa, happi saattaa nimittäin käydä yllättävän vähiin. Järjestely kuitenkin toimii jokseenkin toivotulla tavalla: pentu nukkuu rauhallisesti omassa pedissään käteni tyynynään, ja Magnus toipuu järkytyksestään köllöttämällä kiinni kyljessäni, mutta minä makaan koko yön hitusen hankalassa asennossa hievahtamatta, jotten häiritsisi kuninkaallista unta. Tästä auvostahan puuttuu vain isännän kuorsaus.


Saanen siis esitellä mahdottoman Magnuksen pirteä pikkusiskon, hiomattoman timantin ja toivottavasti aikanaan puoliveristen tanskalaisten Gonnabe-pentujen emän:


Zarvo's Diamond In The Rough eli Tanskan prinsessa Agnes

Palataanpa vielä lopuksi siihen ruinaussuostutteluosioon, joka alkoi jo kauan ennen kuin pikkuapina oli edes pilkkeenä isäsimpanssin silmäkulmassa: Bianca ei nimittäin ollut järin ihastunut siihen ajatukseen, ettei pentu jäisi asumaan minun luokseni, mistä en toki ole pahoillani enkä hämmästynyt. Meillä on kuitenkin kotona koiramäärä nyt täysi, ja varsinkaan nartulle ei kahden viriilin uroksen laumassa ole tilaa, joten projektin alusta alkaen oli harvinaisen selvää, että tämä tulevaisuuden toivoni tulisi asustamaan jonkun muun riesana piristämään jonkun toisen arkea.

Suureksi onnekseni ja Biancan mielenrauhan takaamiseksi löysin ipanalle juuri sellaisen sijoituskodin kuin olin toivonutkin, ja vieläpä naapuripitäjästä: Agnesin uusi valtakunta on Haukiputaalla Amor'jade-shelttien residenssillä, minkä johdosta Kuivaloiden perheen elämässä on nykyään ripauksen verran enemmän äksöniä. Lämmin kiitos Maikille yhteistyöstä ja osanottoni Käpälämäen isännälle.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Tartto 6.11.2010 - Hukka reissussa

Pettymys pilkahtaa jo kaksi viikkoa ennen hoohetkeä: shelttien tuomariksi on mukavan portugalilaissedän tilalle vaihdettu epämukava ruotsalaistäti, jonka arvosteltaviksi en olisi koiriani ilmoittanut edes kolmen promillen liikuttuneessa tilassa - Saga ei ole koskaan länsinaapureitamme erityisemmin miellyttänyt, eikä Magnus tässä kehitysvaiheessa ja kuontalossa taida miellyttää ketään, joka on ikinä erehtynyt rotumääritelmään tutustumaan. Olen kuitenkin jälleen lähdössä isännän kanssa viettämään yhdistettyä hyöty- ja huviviikonloppua, eikä tällainen ikävähkö ennakkoasetelma muuta suunnitelmiamme. Perjantaina pääsen livahtamaan töistä hieman tavallista aikaisemmin, joten ristiretkemme alkaa jo varhain iltapäivällä.

Tallinnan liikennevalojärjestelmää on varmasti ollut suunnittelemassa joukko insinöörejä, ja johtoportaassa lienee heilunut lisäksi muutama DI, sillä niiden ajoitus on saatu toteutettua satamasta poispäin pyrkiville mahdollisimman hankalaksi: vihreiden vilahtaessa vain muutama auto ehtii livahtaa risteyksestä kohti seuraavaa jumituspistettä. Matelumme keskustasta Tartu maanteelle kestää ihastuttavasti liki tunnin, mikä on kaltaiselleni hätähousulle toiminnan naiselle muutaman kilometrin matkasta aivan liikaa. Viivasuora valtatie on onneksi pelättyä paremmassa kunnossa, ja tasaisessa kyydissä saatan tulla hieman torkahtaneeksi - ainakin Tartto aukeaa eteemme saatuani silmäni jälleen auki lähes silmänräpäyksessä.

Kaupungissa matkaoppaamme TomTom kierrättää meitä melko mielenkiintoista reittiä, mutta syy syrjäisillä kujilla luikkimiseen paljastuu tällä kerralla yllättävän loogiseksi: hotelli Barclay sijaitsee yksisuuntaisen kadun varrella, mikä kieltämättä rajoittaa lähestymissuuntia ratkaisevasti. Hotellin kotisivuilla luvataan autolle turvallinen pysäköintipaikka, mikä on kesäisen G9-kokemuksen jälkeen muodostunut merkittäväksi valintakriteeriksi, mutta respasta selviää, että sellaisen saa kukin järjestää korkeimman omakätisesti ja turvata sitten parhaaksi katsomallaan tavalla. Tällaista markkinointia minä kutsun harhaanjohtavaksi.

Viihtyisässä huoneessamme on kokolattiamatto, joka villitsee Sagan täysin: yleensä niin hillitty ja hallittu lady nimittäin rrrakastaa piehtaroida matoilla, joita meillä kotona ei käytännön syistä ole niissä tiloissa, joissa koirat oleskelevat ollessaan keskenään. Sagelihan käyttää siis tilaisuuden häpeilemättä hyväkseen, ja pian tummanruskea matto on saanut astetta elävämmän pinnan huolellisesti levitellystä vaaleasta pohjavillasta - pelkäänpä, ettei siivooja osaa arvostaa tällaista luomutuunausta. Mattotaivas kuitenkin kesyttää äkäpussin, joka jopa haastaa Magnuksen painimaan kanssaan, mitä ei minun laskelmieni mukaan ole tapahtunut koskaan aikaisemmin.

Illalla me A-luokan lihansyöjät jalkaudumme Tarton kaduille metsästämään evästä, ja löydämme eräältä sivukujalta ravintola Balkanin, jonka kiertäisin sisäänkäynnin perusteella kunnioittavan välimatkan päästä, ellei seinään lätkäisty ruokalista sattuisi olemaan äärimmäisen houkutteleva. Jyrkkien ja kapeiden portaiden yläpäässä piileskelee kuitenkin viihtyisä ravitsemuslaitos, jossa teeman mukaisesti laulu raikaa ja balalaikka soi.

Alkupalaksi joudun pureskelemaan huuliani tarjoilijan tepasteltua tiedustelemaan tilaustamme: tämä vanhempi herrasmies kuulostaa aivan heliumilla täytetyltä talitiaiselta, mikä yhdistettynä vahvalla virolaiskorostuksella äänneltyyn suomeen kutkuttaa nauruhermojani kiusallisesti. Isäntä kertoo epäilevänsä, että papalta taitaa puuttua ainakin toinen palli, ja etiketin mukaan minun tulee kauhistella moista ilmaisua, mutta valitettavasti on myönnettävä, ettei hänen argumenttinsa välttämättä ole täysin erheellinen.

Ruoka on erinomaista, edullista ja sitä on riittävästi, joten tyytyväisinä ja hävyttömästi hihitellen suuntaamme takaisin kohti päämajaa.

Hotellimme edessä olevassa puistossa on toki mukavaa kävelyttää koiria, mutta yöllä samainen viheralue muuttuu paikallisen Alkon (siis minkä tahansa elintarvikeliikkeen) kanta-asiakaskorttia vinguttaneen ja sen seurauksena angstejaan kiljuvan nuorison temmellyskentäksi. Riemunpidosta huolimatta saan ladattua akkuni lauantain suurta koitosta varten.

Aamulla kipittäessäni koirien kanssa neljännestä kerroksesta alaspäin huomaan jonkun jo taapertaneen saman matkan päinvastaiseen suuntaan ja jäljistä päätellen raahaten perässään rikkinäistä säkillistä koiranp*skaa: tavaraa on tosiaan riittänyt levitettäväksi portaikon matolle useamman kierroksen verran. Toisessa kerroksessa vastaani kiipeää tuskaisen näköinen siivooja rikkaharjansa kanssa, ja myötätuntoiseksi tarkoitettu hymyni tahtoo vääntyä virnistykseksi, sillä myös tämä absurdi näky herättää kieroutuneen huumorintajuni.

Hotellin seisova aamiaispöytä on ehdottomasti ylellisin, jonka ääreen olen Suomenlahden tällä puolella saanut astella, ja kurnivaan vatsaani matkalla oleva tuore sämpylä onkin luiskahtaa keuhko-osaston puolelle kuullessani, kuinka eräs keski-ikäinen suomalainen naisihminen kokee siitä huolimatta aiheelliseksi valittaa suurieleisesti kananmunista, joita ei ole keitetty juuri hänen makunsa mukaisiksi, mikä luonnollisestikin oikeuttaa maksavan asiakkaan räyhäämään asiasta henkilökunnalle. Toivon kärsivällisesti hymyilevän ja tähän törkeään rikokseen tasan tarkkaan täysin syyttömän tarjoilijan huomaamattomasti terästävän tökerön draamakuningattaren kahvin napsakalla laksatiivitujauksella.

Olen kesänäyttelylaitumilla kirmatessani unohtanut, kuinka helvetin tunnelmallisen ahdasta näissä halleissa ja etenkin virolaisissa minihalleissa on, mutta tänään meininki on kuin karjamarkkinoilla: koirien rokotustodistuksiakaan ei tungoksessa välitetä tarkistaa, jottei sisäänkäynti tukkeutuisi kokonaan. Pystytän leirimme kehän laidalle ja lähden vielä tunnollisesti uudelleen tyrkyttämään Sagan ja Magnuksen passeja eteisessä päivystävälle henkilökunnalle, mutta kukaan ei tunnu olevan niistä missään määrin kiinnostunut. Pitäkööt tunkkinsa.

Kansainväliseen koitokseen on ilmoitettu 18 shelttiä, joista 14 on matkannut Tarttoon suloisesta Suomesta. Rodun tuomariksi on vaihtunut Lisbeth Liljeqvist, josta kukaan ei ole tainnut aikaisemmin kuullakaan, eikä kieltämättä olisi ollut niin välttämätöntä kuulla tänäänkään.

Jo ennen arvostelun alkua huomaan hämmästyksekseni, ettei Magnuksen vakavin vastustaja tänään olekaan se toinen junnuluokkaan ilmoitettu uros, vaan hallin katossa hitaasti pyörivät tuulettimet: Danskeman on täydellisen vakuuttunut siitä, että koko katto aikoo joko nousta siivilleen tai vaihtoehtoisesti rysähtää alas, eikä sillä ole vähäisintäkään aikomusta jäädä todistamaan kumpaakaan näistä maailmanlopun tapahtumista. Yritän saada lähes panikoivan murkun takaisin tolkkuunsa kiinnittämällä sen huomion nameihin, kännykkään ja isännän nuuskapurkkiin - kahta jälkimmäistä se ei jostain käsittämättömästä syystä voi vastustaa, ja tiukassa tilanteessa on pelattava kovilla - mutta siitä huolimatta Manu muistaa säännöllisesti seurata helvetillisten propelleiden edesottamuksia.

Onnistun lopulta saamaan hermostuneen tanskalaisen jälleen samalle taajuudelle kanssani, mutta sen liikkeet ovat yhtä rennot ja sulavat kuin Kaikkosella, eikä asiaa lainkaan auta postimerkin kokoinen kehä, jossa joutuu tekemään käytännössä jatkuvasti tiukkaa käännöstä, ja meidän tapauksessamme melkoisen vauhdikasta sellaista. Noh, ainakaan näyttelytähteni ei enää yritä poistua takavasemmalle heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Pöydällä Magnus seisoo p*skajäykkänä rauhallisesti, eikä edes liiemmin noteeraa yrmeän turkkilaisen painonnostajan ruotsalaisen tuomarirouvan kohtalaisen kovakouraista kopelointia. Konseptini menevät hieman sekaisin huomatessani, ettei tuomari ei pidä tarpeellisena tarkastella koirani liikkeitä, ja muutenkin kaikki aistit valppaina hyrräävä vellihousu ilmeisesti vaistoaa ärtymykseni, eikä vaivaudu esiintymään lainkaan vaan steppaa ja pyörittelee korviaan.

Vereni kiehahtaa kehäsihteerin kiikuttaessa minulle punaista nauhanpätkää. Hapatustuomarin arvostelulinjasta tekemieni kieltämättä vähäisten, mutta epäilemättä eksaktien havaintojen perusteella ainakaan juniorikoiran keskeneräisyyden tai epävarman esiintymisen ei pitäisi tätä tätiä liiemmin häiritä, mutta kuten kuvioon on tänä vuonna turhan usein kuulunut, ei Magnuksen saama arvostelu ole tänäänkään millään muotoa linjassa nauhan värin kanssa, ja voin jälleen vain itsekseni arvuutella syy-seuraussuhdetta. Sivallan hurritanttaa kaiken kertovalla katseella, joka kuitenkin uppoaa iskua pehmentävään ihraan häviää hänen ystävälliselle perusilmeelleen 6-5.

Joudun potemaan veetutustani jonain sopivampana ajankohtana, tuomarin kanssa yhtä pitkää naamaa näyttävä Saga olisi nimittäin vielä vietävä kehään. Tulevan kierroksen lopputulosta ei tosin sen suuremmin tarvitse arvailla: ronski narttuni on aina miellyttänyt enemmän Idän Ihmemaista kotoisin olevien tuomareiden esteettistä silmää, ja jokainen voi itse päätellä, on syy siihen koirassa vai länkkäreiden arvostelukyvyssä.

Sagan turkin parissa puuhastellessani saan todistaa, kuinka yksikään neljästä juniorinartusta ei ole rouva Päivänpaisteen mielestä laadultaan erinomainen, ja kuinka yksi varsin sheltin näköinen uros poistuu kehästä sininen nauha lepattaen. Tuomarin norsunveellä kasvoilla ei häivähdä hymyntapainenkaan edes hänen valitessaan parasta urosta - alan todella toivoa, että mokoma persheeseen ammuttu petoeläin ymmärtää jatkossa vastata tuomarointikutsuihin kieltävästi, jos koirien arvosteleminen kerran aiheuttaa hänelle noin suurenmoista mielipahaa.

Isäntä kehottaa minua tiedustelemaan rouvalta, om hon har käkat surströmming till morgonmål. En kuitenkaan halua olla päivän ja mahdollisesti koko koiranäyttelyhistorian ensimmäinen esittäjä, joka hylätään kehässä, joten hillitsen itseni. Piirtäkääpä sen kunniaksi ruksi seinään.

Valioluokassa Sagalla on kunnia päästä ensimmäisenä Lisbeth-tädin riepoteltavaksi, ja tämän tapa käsitellä koiria alkaa tässä vaiheessa käydä ala-arvoiseksi - jos tantta tempaisisi hauvaani vielä kerrankin, joutuisin läväyttämään päin hänen näköään muutakin kuin mielipiteeni kyseisestä toiminnasta. Kaikkien onneksi mielipuolinen möyhintä kuitenkin päättyy, ja saan päästää jokseenkin kypsähtäneen oloisen Sagan piinasta.

Odotetusti valionikin rankataan vain erittäin hyväksi, mikä on sentään perusteltu sen arvostelussa: koirallani todetaan olevan paljon korvia, kun taas runkoa sillä voisi olla enemmän ja kyynärätkin voisivat olla vahvemmat. Seeelvä.

Sunnuntaina sheltit arvostelee suomalaisrouva, jonka mielipiteistä en ole kiinnostunut, joten valtiovierailumme virallinen osuus päättyy tähän.

Viemme koirat hotellille huilaamaan ja suuntaamme Lõunakeskukseen, enkä voi olla ihmettelemättä hiljaa mielessäni, kuinka käsittämättömän haastavaa, ellei jopa lähes mahdotonta miehen onkaan kuunnella, saati noudattaa edes koneen antamia ajo-ohjeita. Muutaman muodollisen mutkan jälkeen löydämme Etelä-Viron suurimman ostoskeskuksen, jossa on 66 000 neliömetriä, yli 160 putiikkia, eikä mitään ostettavaa.

Tässä vaiheessa minun on onniteltava itseäni sarjasta huonoja valintoja, joka alkoi siitä, kun päätin olla ilmoittamatta koiriani heinäkuun alussa järjestettyyn Räpinan näyttelyyn, jossa sheltit arvosteli eräs georgialainen Iuza Beradze. Omahyväisyyteni ja rehvakas varmuuteni Sagan ja Magnuksen menestyksestä kesän myöhemmissä Viron näyttelyissä on tullut maksamaan minulle kahden lähes varman sertin lisäksi satoja euroja, kymmeniä reissutunteja ja pari kimpullista hermosäikeitä, mutta koska tyhmyyteni on suoraan verrannollinen itsepäisyyteeni, en voi luovuttaa kesken pilipalitittelin metsästyksen. Siispä Sillamäe, siit me tuleme.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Hyvinkää 19.9.2010 - Hyvin kävi

Kroatialaisella Davor Javorilla on mukavan, hymyilevän ja ennen kaikkea vaaleanpunaisen tuomarin maine - ei siis liene sensaatio, että Hyvinkään ryhmänäyttelyyn hänen arvosteltavakseen on ilmoitettu yhteensä 149 karvaturria, mikä on yhdelle sedälle yksinkertaisesti liikaa. Cockerspanieleiden lisäksi myös juniorishetlantilaiset - vaatimattomat 27 tulevaisuuden toivoa - on siirretty toisille tuomareille, ja yritän arvuutella itseltäni, onko latvialaisen Beata Petkevican syyniin joutuminen Magnuksen kannalta hyvä asia. Vastaukseni on positiivinen.

Erityisen hienoa tästä tekee se, että junnujen arvostelu on merkitty alkavaksi klo 9.30 ja muiden luokkien vasta kahdeltatoista - saan siis viettää paikallisessa Ampumaurheilukeskuksessa koooko päivän. Tämän kunniaksi sääennustekin tietenkin lupaa sadetta.

Epätasaiselle nurmikolle ahdetut reilunkokoiset kehät valtaavat käytännössä koko käytettävissä olevan alueen, joten joudun lämmittelemään Magnuksen kehässä ennen tuomarin saapumista - tätä en yleensä harrasta, vaikka se sallittua ja usein myös mahdollista onkin. Koska Manustin liikkuu harvinaisen asiallisesti ja jopa samaan suuntaan kuin minä, päätän jo parin reippaan kierroksen jälkeen keskittyä haromaan koiran armottomasti jokaisella harjanvedolla harventuvaa kuontaloa esiintymiskuntoon. Lopputulos on kauniisti kuvailtuna luomu, mutta sen kanssa on nyt vain kehdattava shokeerata tuomari tepastella estradille.

Muutama junioriuros on jättäytynyt leikistä, mutta siitä huolimatta kehässä pullistelee kymmenen salskeaa nuorukaista. Olen huomaavinani, että tuomari luo luokan koiria silmäillessään harvinaisen lempeän katseen Magnukseen, joka puolestaan näyttää kuumeisesti laskeskelevan, kuinka kauan sen vielä kannattaa täytyy patsastella saadakseen yhden vaivaisen makupalan.

Arvostelussaan täti Petkevica on kovin punavoittoinen, ja minua henkilökohtaisesti ilahduttaa erityisesti se, että hän palkitsee kyseisen värin vaaleammalla sävyllä pääasiassa jenkkitaustaisia koiria. Magnuksen kohtalona on olla tänäänkin sokerina pohjalla, ja arvon tuomari tekee työnsä niin hitaasti perusteellisesti, että herra näyttelytähti ehtii vuoroaan odottaessaan pitkästyä kuin pasifistin pyssy.

Lopulta saan asetella happaman junnuni pöydälle, ja tuomari lähestyy koiraa hymyillen kuin se kuuluisa naantalilainen valonlähde. Magnus katsoo hitaasti, kun inhottavasti iholle tuppautuva vieras naisihminen kehuu sitä hienoksi pojaksi - itseään täynnä olevan murrosikäisen tanskalaisen mielestä on täysin turhaa kuluttaa aikaa ja äänijänteitä itsestäänselvyyksien julistamiseen.

Perustavanlaatuisen ropeloinnin jälkeen on edessä lempiosiomme eli boogie woogien liikkeiden esittäminen. Hengitän syvään, mikä on kuitenkin tänään turha varotoimenpide: Magnus ei ole ikinä koskaan milloinkaan liikkunut yhtä tyylikkäästi. Tästä harvinaisesta luonnonilmiöstä on jopa olemassa todistusaineistoa:


AirMagnus matkalla suureen tuntemattomaan. Esittäjää pyydetään pitämään näyttelyhihnasta tiukasti kiinni, kunnes koira on kokonaan pysähtynyt.

Vauhdikkaan ohjelmanumeromme päätteeksi asetan pätevän pikkuherran seisomaan Beata-tädin palvovan katseen eteen tarkasteltavaksi arvostelun sanelun ajaksi. Koirani on tänään ollut harvinaisen erinomainen, mistä tuomari on - kuten ounastelinkin - kanssani samaa mieltä.

Kilpailuluokassa esiintyy lopulta viisi komeaa junioria. Jostain käsittämättömästä syystä sähköjänikseni on juuri tänään päättänyt osoittaa olevansa potentiaalinen näyttelykoiran alku, eikä latvialaisblondi voi muuta kuin liittyä Magnus Fan Clubiin: hallittu suoritus tuottaa tulokseksi messevän luokkavoiton.

Odotettua, mutta sangen mukavaa.

Omassa täydellisyydessään piehtaroiva hippiäinen joutuu takaisin taisteluvaunuun, jossa Sagan vahva läsnäolo muistuttaa jangsteria siitä, että nuoren uroksen tassujen paikka on tukevasti maan pinnalla - tai todennäköisesti tässä tapauksessa Hänen Äkäisyytensä mielestä mieluiten kaksi metriä mullan alla. Lepo vaan, te eläinsuojeluaktivistit: toisinaan on ihan aiheellista istuttaa huligaanin mieleen hieman tervettä kuolemanpelkoa.

Seuraan vielä jättikokoisen narttujen junioriluokan arvostelun ennen kuin roudaan leirini lähemmäksi kehää, jossa herra Javor aloittaa shelttiurakkansa myöhemmin. Tämä setä on arvostellut rodun Suomessa viimeksi vuonna 2004, mutta jo dalmatiankoirakehän etenemisestä päätellen hän on edelleen maineensa veroinen tuomari.

Ja Kollaahan kestää: kaikki shelttiurokset kahta pystykorvaista, ylikokoista ja esittäjissään sinisten nauhojen aiheuttamista aidon riemukkaista reaktioista päätellen agilityä tositarkoituksella harrastavaa avoimen luokan turrea lukuun ottamatta palkitaan erinomaisella. Tuomarin ansioksi on kuitenkin luettava se, että hän liikuttaa koiria paljon varsinkin kilpailuluokissa ja myös näyttää sijoittavan ne liikkeiden perusteella, mutta omaa työtään helpottaakseen hänen kannattaisi opetella käyttämään muitakin värejä.

Vaaleanpunaisen paraatin lopuksi minun on aika viedä itse itseään erilaisilla pellehypyillä ja lauluesityksillä viihdyttänyt Manumiekkonen jälleen kehään. Davor-setä tutustuu pikaisesti Beata-tädin sijoittamiin junnupoikiin ja poimii sitten kustakin luokasta kaksi parasta mittelemään urosten paremmuusjärjestyksestä, joka ratkaistaan - juoksemalla.

Kilpailua jatkavien koirien järjestys jonossa on kiepsahtanut käänteiseksi, joten kirmaamme jälleen takalinjan tarkkailuasemissa. Jarruttaessamme kierroksen päätteeksi eräs kehän laidalla arvostelua seuraava suomalainen tuomariherra, jolla on hiljattain ollut kunnia osallistua Magnus Show'hun, toteaa juniorin jääneen nyt viimeiseksi. Huomautan hänelle toivovani, etteivät asiat sentään olisi niin huonosti.

Huolellisen zoomailun ja tuumailun jälkeen tuomari johdattaa minut ja Magnuksen jonon ohi toiseksi valioluokan voittajan perään. Kilpailu alkaa jo tuntua varsin mukavalta, enkä ehdi estää leukaani loksahtamasta, kun alati ystävällisesti hymyilevä herra Javor seuraavan sprinttikierroksen jälkeen viittilöi meidät jatkamaan matkaamme paalupaikalle kulkematta lähtöruudun kautta.

Mitäs tämä on olevinaan?

Vara-serti se on, eikä edes olevinaan: tuomari nimittäin viimeistelee palapelinsä siirtämällä nuorten luokan voittajan ensimmäiseksi, ja tällä kerralla valitettavasti pysyvästi. Eihän Magnus tietenkään olisi vielä sitä kolmatta sertiä tarvinnutkaan, mutta vielä vähemmän se tarvitsee tätä varaversiota.

Urosten arvostelun päätyttyä saan kuulla useita hyväksyviä kommentteja Manunaattorin upeista liikkeistä: Danish Dynamite näytti kuulemma suorastaan liitävän kehässä kuin sen tassut eivät olisi koskettaneet maata lainkaan. Toisaalta intopiukeen lentoon nouseminen ei ole koskaan ollutkaan ongelma, mutta laskeutuminen ei ole aina sujunut kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Arrrmottoman turinoinnin lomassa valmistelen Sagan esiintymiskuntoon - massiivisesta karvanlähdöstä huolimatta sen turkki kaipaa lähinnä kevyttä muotoilua - Kroatian suurmies on nimittäin houkutellut Hyvinkäälle melkoisen määrän tuttuja, joiden kanssa on ehdottoman välttämätöntä päivittää kuulumisia ja parantaa maailmaa. Onneksi narttuja on ilmoitettu yhteensä 45, muutenhan suunsoitto saattaisi jäädä ikävästi kesken.

Kun herra Javor on todennut kaikki nuorten ja avoimen luokan ladyt erinomaisiksi, on kolmen valionartun aika esiintyä edukseen. Tuomari sanelee arvostelunsa koiran seistessä pöydällä, mikä ei Sagan tapauksessa ole hirvittävän huono asia: napakka otteeni poskivilloista saa sen seisomaan tavallista ryhdikkäämmin, ja mieluiten niskan taakse piiloon pyrkivät korvatkin onnistun houkuttelemaan esiin. Kuulemieni lausahdusten perusteella tuomari vaikuttaa pitävän näkemästään, ja pitääkin siinä määrin, että varman vaaleanpunaisen nauhan lisäksi Saga myös voittaa luokkansa.

Vallanhan tässä on myönnettävä, että molemmat tuomarit ovat tänään kertakaikkisen asiantuntevia.

Onneksi kehä on tilava, sillä paras narttu -luokkaan osallistuu lopulta 17 eri-ikäistä shelttineitoa. Latviattaren sijoittamat juniorit eivät selvästi hieman rotevampiin daameihin (viittaan tässä siis koiriin) mieltynyttä kroaattia sykähdytä, vaan hän poimii neljän parhaan joukkoon nuorten ja veteraaniluokan voittajan sekä kaksi valiota. Minulla on kunnia juoksuttaa Sagaa kierros toisensa jälkeen kärkipaikalla, ja vaikka sijoituksia takanamme hieman vaihdellaankin, ravaa arvon pirttihirmu parhaaksi nartuksi.

Koska eräs hurmaava georgialainen (muistanette hänet) hoiti jo toukokuun lopussa homman, jota olin kaavaillut juurikin tälle kroatialaiselle, voin nyt tyytyväisenä vastata myöntävästi kehäsihteerin varmistaessa, että koirani on jo Suomen muotovalio, ja siten jalomielisesti lahjoittaa sertin seuraavalle.

Jotta kilpailut eivät päättyisi heti alkuunsa, Saga saa vielä vastaansa urosten voittajan, jonka rinnalla matamini näyttää ihannekokoiselta, ellei suorastaan pienehköltä. Tuomari kuitenkin valitsee uroksen rotunsa parhaaksi, mistä en ole lainkaan pahoillani: nyt en joudu keksimään näyttelytoimikunnalle tekosyytä, jonka takia en missään tapauksessa voisi jäädä odottamaan ryhmäkilpailuiden alkua. Pelkkä evvk väsymys ei todennäköisesti olisi riittävä peruste poistumisluvan myöntämiseen.


Summa summarum eli mitä jäi käpälään

Kokonaisuudessaan poikkeuksellisen menestyksekäs näyttelyvuosi 2010 on nyt saatu kotimaan koitosten osalta komeasti päätökseen. Magnukselle tämän kesän piti olla vain harjoittelua, mutta treenit tuottivatkin hieman yllättäen kaksi sertiä, joten odottakaahan vain, jahka lähdemme ensi keväänä kisaamaan tosissamme. Sagan valioituminen puolestaan on ollut selkeä tavoite, jonka toteutumista en tietenkään ollut tohtinut tarkemmin ajastaa.

Nyt vain toivon löytäväni loppuvuoden aikana myös Suomenlahden eteläpuolelta jonkun tarpeeksi likinäköisen ja mieluiten äidinkielenään jotain muuta kuin venäjää puhuvan tuomarin, joka ymmärtäisi palkita nämä marginaaliotukseni asianmukaisilla sinivalkoisilla ruusukkeilla.

Kenties eräs Sillamäessä sheltit marraskuun lopussa arvosteleva B. Petkevica saattaisi olla se kaipaamani tuomari.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Porvoo 11.9.2010 - Kylmää kyytiä Porvoon mitalla

Ilmoitin Magnuksen Porvooseen, koska sen kasvattaja halusi halusin kuulla tämän tuomarin mielipiteen Danish Dynamitesta. Yhdessä Birte-rouvansa kanssa bassetteja ja shelttejä kekseliäällä kennelnimellä Scheel's kasvattavan tanskalaisen Kresten Scheelin tiedettiin oletettiin suosivan jenkkilinjaisia koiria, joten epäilin osaavani poimia luettelosta 49 ilmoitetun sheltin joukosta potentiaaliset luokkasijoittujat. Persheelleen män.

Tietoviisas TomTom johdattaa minut näyttelypaikalle halvatun pikkukujia pitkin melkoisen mielenkiintoista reittiä, jota sittemmin joudun köröttelemään satoja metrejä edestakaisin etsiessäni autolle luvallista leposijaa. Sellainen löytyykin lopulta tarpeeksi kaukaa, ja mutisen painokelvottomuuksia kiskoessani vetoalustalla varustettua kevytmetallihäkkiä sateisia katuja pitkin kohti tapahtumien keskipistettä - mösjöö Magnus saa onneksi matkustaa taisteluvaunussaan varsin mukavasti ja kuivin tassuin.

Arrrmottoman roudaamisen jälkeen näyttelytoimikunnan pisteet pompsahtavat hetkessä uusiin sfääreihin: MagnusAirin kiitorata shelttikehä on valtava, pituudeltaan puolet jalkapallokentästä (jollaiselle se on sijoitettu) ja leveydeltäänkin vallan riittävä - kerrassaan loistavaa, nappulakengät jalkaan ja isompaa pykälää silmään.

Lämmitellessäni Magnusta saankin laittaa tosissani avokasta toisen eteen pysyäkseni koirani kanssa samalla kierroksella. Taas tätä tyttöä viedään, eikä taideta takaisin tuodakaan.

Harmillista, etten huomannut ajoissa kysäistä Boltin Usainilta, josko hän olisi halunnut tulla tekemään uuden aluevaltauksen koiranäyttelyrintamalla. Täytyykin ottaa asia hänen kanssaan vastaisuuden varalta puheeksi, kun seuraavan kerran treenaamme yhdessä.

Shelttikehässä on tänään harjoitusarvostelijana beagleja kasvattava Eeva Resko, jolle tuomari selostaa asiaan kuuluvalla vakavuudella koirastani tekemänsä huomiot. Taidan hieman tuhahtaa muutamille kuulemistani esitelmän pääkohdista, ja herran äänensävystä päättelen, että tänään taitaakin olla tarjolla vain punaista nauhaa.

Tuomari ilmoittaa haluavansa tarkastella Magnuksen liikkeitä kolmion muodossa, mikä on pojalle aivan uusi kuvio - terävistä kulmista suoriutuminen kunnialla tuntuu melko epätodennäköiseltä. Lähden liikkeelle kuin sorsa kaislikosta, ja menemisen meiningistä nauttiva hippiäinen selvittää mutkatkin yllättävän tyylikkäästi. Ensimmäisen lennokkaan kierroksen jälkeen tuomari kuitenkin ehdottaa, että tekisimme yhden ilmaisen uusintavarvin, mutta hieman hitaammin.

Minä voin kyllä rauhoittaa tahtia, mutta koirani tuskin tulee tekemään niin.

Viuhahdettuamme uudelleen tuomari sanelee kirjoittavalle kehäsihteerille vielä muutaman lauseen ennen kuin saapuu korkeimman omakätisesti ojentamaan minulle sinisen nauhan. Siinäkin olisi tavalliselle maalaisjuntille tarpeeksi ihmeteltävää, mutta kaupan päälle herra päättää vielä kertoa kootut kommenttinsa Magnuksesta tanskaksi. Vasta kulmakarvojeni alkaessa lähennellä hiusrajaani hän hoksaa vaihtaa ääniraitansa eräälle hieman yleisemmin puhutulle germaaniselle kielelle ja toteaa koirani liikkuvan ihanasti.

En suuressa tyrmistyksessäni huomaa tulla kysäisseeksi, mikä junnussa ei häntä sitten erityisemmin miellyttänyt. Päätän vetäytyä tyylikkäästi takavasemmalle, mutta epähuomiossa tulen pudottaneeksi laatuarvostelunauhan maahan, mistä edelleen lempeästi hymyävä tuomari sen minulle poimii. Voi kiitos.

Poistuessani kehästä epäuskoisesti naureskellen tunnen itseni suomalaiseksi yleisurheilusankarittareksi, jolta enemmän tai vähemmän aidosti hämmästyneet tutut ja tuntemattomat ryntäävät kysymään, mikä meni pieleen. Totean kysymyksen olevan hyvä, mutta vastausta kannattaisi tivata pullonpohjalasiensa läpi koiraani tiirailleelta tanskalaissedältä.

Tarkastellessani asiaa lähemmin alan epäillä, mahtaako hänkään sitä tietää - se, joka keksii yhteyden tämän arvostelun ja hoon välillä, voittaa palkinnon:

15 months old. Proportioned too long in body and he is slightly too big. Good length of head. Correct parallel planes seen in profile. Well set ears. Nice long neck. Good front assembly. Good topline. Well angulated hindquarter. Good bone size. Nice coat and colour. Nice sound easy movement, good drive behind.

Ylitarkastaja Lehtomäki Pilkunviilaamosta, päivää. Ensinnäkin: viimeksi asiaa tarkistaessani rotumääritelmään oli kirjattu shelttiuroksen kooksi 37 cm, johon sallitaan 2,5 cm poikkeama, ja siihen 38,5 cm säkä solahtaa lukion pitkän matematiikan oppien mukaan vaivatta. Magnuksesta voidaan tietenkin todeta, että se on "ihannekokoa suurempi", saattaisin hyväksyä myös ilmaisun "koon ylärajoilla", mutta että "hieman liian iso"? Ehei. Ei.

Toisekseen "auringonpolttama irtovilla" ei varsinaisesti käänny englanniksi muotoon "nice coat and colour".

Tapojeni vastaisesti en poistukaan paikalta raivosta puhkuen, vaan päätän sateen uhasta huolimatta jäädä seuraamaan tämän jännitysnäytelmän loppuun asti. Tuomari tuleekin huomaamattaan luoneeksi määritelmän termille "jännitysfarssi".

Urosten arvostelun edetessä alkavat esittäjät ja yleisö hiljalleen vääntäytyä kysymysmerkin muotoisiksi: mitä tämä setä oikein haluaa?!? Hän ilmoittaa tyynesti, ettei pidä brittityyppisistä shelteistä, mutta eivätpä useimmat jenkit tai puolisellaisetkaan näytä arvon juuttia miellyttävän. Lisäksi viimeistään paras uros -luokan jälkeen on verrattain varmaa, etteivät Magnuksen arvostelussa mainitut vertikaalinen ja horisontaalinen ulottuvuus ole tämän tuomarin mielestä shetlanninlammaskoiran perisyntejä.

Narttuja arvostellessaan lottoarvonnan virallinen valvoja tuomari jakelee avokätisesti myös keltaisia nauhoja, ja syitä hänen tekemiinsä valintoihin voimme kehän laidalla vain arvuutella. Mitäköhän rouva Resko mahtaa tuumia tämän sedän linjattomuudesta?

Absurdin päiväni kruunaa yli-innokas toimittajatyttö, joka estelyistäni huolimatta haluaa haastatella minua - ruotsinkieliseen radio-ohjelmaan. Koska periaatteellisista ja taloudellisista syistä puhun toista kotimaista vain töissä, saa mikrofoniaan kasvojeni edessä pyytämättä sohiva neitokainen olla iloinen, ettei kyseessä ole TV-lähetys - julmat mulkaisuni saattaisivat ikävästi pilata koiranäyttelyreportaasin kepeän tunnelman. Oj, vad kul!

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Tampere 4.9.2010 - Nääs

Näyttelykirjeen saavuttua muistelen kuumeisesti, miksi olinkaan kokenut niin tärkeäksi ilmoittaa koiriani Tampereelle: arvostelu alkaa klo 9 (argh!), ja koska mukanani on junnu-uros ja valionarttu, on minulla ilo seurata kaikkien 77 (argh!) sheltin arvostelu. Kaikkea typerää sitä tuleekin rehvakkaassa nousuhumalassa elokuisen auringon pistämänä tehtyä.

Teen tuskissani sellaisen linjapäätöksen, etten lähde näyttelyyn, jos lauantaina sataa tai uhkaava syysflunssa saa minusta otteen. Magnuksella ja Sagalla ei ole tällä hetkellä käytännössä mitään saavutettavaa, joten en todellakaan aio urheilla terveydelläni. Köh.

Keskiviikkoon mennessä on selvää, ettei kumpikaan edellä mainituista tekosyistä tule pelastamaan minua tältä kurimukselta.

Aamulenkillä huomaan Magnuksen olevan jälleen kisavireessä: ensin keskustelemme jalkojeni näykkimisen merkityksestä pikkukoiran elinkaaren pituuteen, minkä jälkeen yritämme yhdessä päätellä, onko kuudelta aamulla soveliasta kiljua riemuaan julki metsä raikuen. Vasta muistutettuani Magnusta siitä, että saunan takana on aina tilaa itsepäisille tanskalaisille, alkavat jannun manööverit olla kohtalaisesti hallinnassa, ja mökömurkku vaalii hiljaisuutta hyveenään. Olen äärimmäisen tyytyväinen itseeni koiraani, kun saan lopulta palkita sen toivotunlaisesta käytöksestä.

Tampereelle saavuttuani epäilen, että kylä on päässyt kenenkään huomaamatta valahtamaan kymmeniä kilometrejä etelään päin - harmillista sinänsä, sillä pohjoiseen karatessaan se olisi saattanut hyvällä onnella upota Näsijärveen - matka on nimittäin taittunut puolessatoista tunnissa, vaikka hatarien muistikuvieni ja navigaattorin arvion perusteella olin varannut tähän erikoiskokeeseen lähes kaksi tuntia. Toisaalta Volvon bensamittarin osoittimen vauhti näyttäisi olevan suoraan verrannollinen kaasujalkani raskauteen, joten ehkei minun kuitenkaan kannata vielä pyytää Geodeettisen laitoksen hörhöjä setiä tarkistusmittauspuuhiin.

Magnusta lämmitellessäni huomaan pidättäväni hengitystäni: mielikuvituksellisten askelkuvioiden ja steppisarjojen sijaan jäpikkä ravaa reippaasti ja jopa samaan suuntaan kuin minä! Tuskin huomaan kasvojeni alkavan jo vaihtaa väriä punaisesta sinertäväksi - kokeilkaapa itse juosta hengittelemättä - jännittäessäni, kuinka pysyvästi tämä upouusi toimintamalli on tallennettu murrosikäisen raikulipojan aivolohkoihin.

Realiteetit on kuitenkin syytä pitää mielessä, sillä humpan juoni ei uudesta sävellajista huolimatta ole muuttunut: Magnus määrää edelleen vauhdin ja minä suunnan, mutta pinkomalla kuin kenialainen superlahjakkuus saan homman näyttämään erehdyttävästi siltä kuin se olisi hanskassa.

Tampereelle shelttiväkeä houkutellut vetonaula on tänään Näsinneulan sijaan serbialainen Dusan Paunovic, joka ei ainakaan tällä vuosituhannella ole rotua Suomessa arvostellut. Kansalaisuuden perusteella oletusarvo on, että herra suosii punaista eri sävyissä, emmekä joudu tässä suhteessa pettymään.

Tuomari sanelee arvostelun koiran seistessä pöydällä, mikä ei ole tyylikkäästi esiintyvälle koiralle eduksi. Toisaalta kuulen hänen mielipiteensä koirastani välittömästi ja hieman ihmettelen Magnuksesta juuri löytyvää uutta vikaa eli löysiä kyynärpäitä - taidanpa olla asiasta eri mieltä. Myöskään Manun karvanlaatu ei miellytä liian lyhyeksi sidotulla kravatilla itsensä koristanutta miestä: kesän aikana junnun selän päälle on saatu työstettyä kämmenenlevyinen harjas karkeaa peitinkarvaa, mutta tietenkin kaverin on ihan pakko hivellä sitä turkkia koiran kyljistä, joita peittää vain huolellisesti paikalleen tupeerattu pohjavilla... Grrreat.

Magnustus todetaan koruttomasta arvostelusta huolimatta erinomaiseksi, joten pääsemme kirmaamaan kilpailuluokkaan, noh, kaikkien muiden junioriluokkaan ilmoitettujen sällien kanssa, ja joudun käyttämään koko kehän hyväkseni, ettemme rymistelisi jatkuvasti kiinni edellä sipsuttavan pöksyvilloihin. Lopulta tuomari viittilöi Manun luokkansa kolmanneksi todeten, että "he's an excellent mover, but unfortunately not my type".

Asia selvä.

Hieman myöhemmin tosin arvuuttelen itseltäni, mitä tyyppiä herra tuomari mahtoikaan oikeastaan tarkoittaa: paras uros -luokassa hän valitsee neljän parhaan joukkoon kaksikin komeaa jenkkilinjaista koiraa, joista avoimen luokan voittaja vetää pisimmän puruluun ja tulee samalla Suomen muotovalioksi.

Kun narttujen arvostelussa on päästy valioluokkaan asti, alan olla kohtuullisen varma, ettei Saga ole sitä, mitä tämä serbialainen toivoo näkevänsä. Kahdesta kehään ilmaantuneesta valionartusta hän toteaa äkäpussini kauniimmaksi, mutta ei enää paras narttu -luokassa vilkaisekaan meihin päin. Toisinaan on harmillista olla oikeassa.

Asiallisesta sotisovasta - vai mitä sanotte kahdesta puserosta, villapaidasta, toppatakista, kaulaliinasta ja hanskoista (housuja tietenkään unohtamatta)? - ja piinaavasta jännityksestä huolimatta ääreisverenkiertoni on hiipunut jo kauan ennen kuin pääsen vihdoin polkaisemaan Volvon takaisin moottoritielle. Auton lämmittimet puhaltavat kuumaa ilmaa koko matkan, mutta silti huomaan kotona täriseväni edelleen. Seuraavan viikonlopun näyttelyä varten tekosyy(s)flunssa on todennäköisesti tullut juuri hankittua.

torstai 2. syyskuuta 2010

Viro, Harju mk 31.7.-1.8.2010 - Huono häviäjä

Perjantai-iltana Soilen tilaihme-Picasso muuttuu hetkessä eläinkuljetusvankkureiksi: on jälleen aika ottaa tiukka kurssi kohti Tallinnaa. Karvaista matkaseuraa edustavat Victor, sen pojantytär Saga ja Magnus, jota kukaan ei kehtaa tunnustaa sukulaisekseen.

Olemme tällä kerralla valinneet majapaikkamme pelkästään hinnan perusteella: yöpyminen aivan Virun takapihalla sijaitsevassa hotelli G9:ssä on naurettavan edullista ja koirien osalta kerrassaan ilmaista. Toisaalta alitajunnassani on matkan lähestyessä naputtanut tieto siitä, että halpa ja hyvä ovat yleensä kaksi eri asiaa, ja lähtöä edeltävinä päivinä tämä tunnettu tosiseikka takoo takaraivoani pajavasaralla.

Itse asiassa hotellimme ei ole edes varsinainen hotelli, vaan ikivanhan, hissittömän kerrostalon kolmannessa kerroksessa sijaitseva majoituspalvelu. Piha-alue vahvistaa ennakkoluulojani ennätysvauhtia - kirkuvanpunaisen valomainoksen alla talon seinään keskellä yötä nojaileva tipunen saa minut arvailemaan, mitä muita palveluja kiinteistössä mahtaakaan olla tarjolla - eikä ryöttäinen rappukäytävä alakerran ravintolasta tulvivine tuoksahduksineen alkuunkaan auta asiaa.

Hotellin aula kuitenkin yllättävän siisti, ja tiskin takana hymyilevä täti-ihminen puhuu huomattavasti parempaa englantia kuin uskalsin toivoa. Valintamme alkaa jo tuntua ihan hyvältä, kunnes resparouva ilmoittaa, että pihalla pysäköinti on paitsi asiakkaan omalla vastuulla, myös suorastaan vaarallista: keskimäärin kerran viikossa jokin autoista ratsataan öiseen aikaan, joten kiesiin ei kannata jättää yhtään mitään.

Mietitäänpäs: minulla on mukana iso metallihäkki peittoineen ja pehmusteineen, häkinvetoalusta, kangasboksi (jottei edellä mainittuja tarvitsisi roudata edestakaisin), koirien tarvikelaukku, muovipussillinen vesipulloja ja risahduspisteeseen pakattu urheilukassi, ja nyt minulle yritetään vakavin ilmein esittää, että kaikki tuo pitäisi raahata kolme kerrosta ylöspäin seuraavan vartin kuluessa. Kerrassaan huvittava ajatus, maltan tuskin olla ihmettelemättä ääneen, miksi tuollainen komedienne tuhlaa lahjojaan nykyisessä leipätyössään.

Vitsi on jo lakannut naurattamasta, kun siirrän kolmatta erää maallista omaisuuttani suositeltuun määränpäähän. Onneksi Soile on jo kotona irrottanut autostaan takapenkit, vallitsevassa mielentilassa nekin saattaisivat muuten päätyä viehättävän, tupakankatkuisen kopperomme sisustukseksi.

Kiehuva veri ei todistetusti edesauta nukahtamista: alkuyön kuuntelen kadulta kantautuvaa elämisen riemua, ja heti auringon noustua lokit puolestaan aloittavat keskinäisen tiedonvälityksensä. Kuuden kieppeillä nousen sulkemaan ikkunan.

Tarvinneeko minun edes mainita, että olen ylikypsä koko touhuun jo ennen kuin se on varsinaisesti ehtinyt alkaakaan?

Näyttelypaikkana on Viimsi stadion, jolla tosin lienee urheiltu viimeksi neuvostovallan aikana, mutta koirien kisailuareenaksi vehreä kenttä sopii mainiosti, joskin nurmikon leikkaamista olisi kannattanut edes harkita. Kumpaankin näyttelyyn on ilmoitettu samat 13 shelttiä, jotka arvostelee lauantaina ennakkotiedoista poiketen venäläinen Lessi Tshistjakova. Junnu-uroksia ilmaantuu kehään ennätykselliset neljä kappaletta.

Kuvitelkaapa olevanne koiranäyttelyssä, jossa urokset A ja B kilpailevat samassa luokassa. Tuomari sanelee kummastakin koirasta kattavan ja asiallisen arvostelut, joista B:n saama on keskinäisessä vertailussa kokonaisuudessaan parempi. Molemmat palkitaan erinomaisella laatuarvosanalla, mutta kuitenkin koira A voittaa luokan.

Kuvitelkaapa seuraavaksi, että Magnus on koira B.

Kiitos kysymästä, edellä mainitun kaltainen tilanne kieltämättä turhauttaa ja ärsyttää. Saattaapa ihan pikkuisen vituttaakin harmittaakin.

Niinpä se kovasti haluttu ja ennen kaikkea tarvittu junnu-serti sujahtaa Manun kirsun edestä koiralle, joka voisi tuomarin mielestä olla parempikin. Tehköön tämä julkinen katkeruuteni minusta huonon häviäjän.

Noh, olenkin aina pitänyt valkovenäläisistä enemmän kuin mustista ryssistä.

Soile liittyy juuri perustamaani antipatiakerhoon, kun Victor hyvästelee kehän punaisen nauhan kera. Magnusta pääni päälle ilmestynyt myrskypilvi tuntuu riemastuttavan, ja paras uros -luokassa se ryntää ja riekkuu jääden neljänneksi. Mokoma marakatti pääseekin pikavauhtia häkkiinsä huilaamaan, ja minä alan raivoisasti etsiä Sagaa valtavasta soopelikarvakasasta, josta pilkistää vain kuono ja pari selkeää mielipidettä muljahdellen julistavaa silmää.

Valioluokassa on puolensa: ensinnäkään kilpailua ei varsinkaan Virossa yleensä juurikaan ole, ja toisekseen useat tuomarit tuntuvat automaattisesti tyrkyttävän valioille vaaleanpunaisen nauhan. Niin tänäänkin: Lessi-täti sanelee Sagasta muutaman kauniin sanasen, mutta sanomattakin on selvää, ettei madamellani ole puolta pienempien neitosten joukossa paras narttu -luokassa mitään jakoa.

Pettymysten päivän jälkeen turvaudumme Soilen kanssa mielialan kohottamiseksi naisellisiin aseisiin: shoppailuun ja suklaaseen. Kiertelemme tuntikausia kaupungilla löytämättä käytännössä mitään ostettavaa (!?!), joten jälkimmäisen lääkkeen annostelua täytyy lisätä. Johan helpottaa.

Korkosandaalit ja Tallinnan vanhankaupungin kivikadut eivät muuten ole toimiva yhdistelmä. Ilmoitusluonteinen asia.

Sunnuntaiaamuna kroppani huutaa armoa, eikä toinen luokattomasti nukuttu yö lainkaan kasvata innostustani. Horroksessa suoritettujen aamupuuhien, naurettavan aamiaisen ja armottoman roudaamisen jälkeen huomaan kuitenkin olevani jälleen matkalla Viimsiin.

Tänään sheltit arvostelee charmantti tanskalainen Kim Vigsø Nielsen, jonka linjan on jo edellisenä päivänä todettu olevan tiukka. Uskon kuitenkin tämän herran osaavan arvostaa hänelle pian esittelemääni tanskalais-amerikkalaista materiaalia, mutta Sagan mahdollinen menestys arveluttaa minua huomattavasti enemmän.

Juuri ennen arvostelun alkua eräs virolainen kasvattaja käy kehumassa Magnuksen esiintymistä, jota kieltämättä kelpaa katsella. Kunpa jätkän liike-energian saisi vielä suunnattua hallitusti eteenpäin, sillä on näet edelleenkin taipumus roiskua ympäriinsä kuin katkaistulla haulikolla annosteltuna.

Urosten junioriluokka alkaa eilisen kaavan mukaan: kaksi ensimmäistä palkintaan EH:lla ja kolmas saa ERI:n. Tämä tuomari harkitsee tarkoin, mitä kustakin koirasta lausuisi, ja lopulta kuiskii mielipiteensä kirjoittavalle kehäsihteerille. Eihän minulla tietenkään ole mihinkään kiire, mutta toivon hartaasti, ettei koirani saa hiljalleen zeniittiin kiipeävän auringon alla lämpöhalvausta odottaessaan omaa vuoroaan.

Sodassa ja koiranäyttelyssä kaikki on sallittua, joten Magnuksen seistessä pöydällä Hot Papan tuomarin tarkasteltava kehun sitä vuolaasti nimeltä - ruotsiksi. Danskeman nuorempi pyörittelee silmiään: toisaalta sen mielestä jutuissani ei ole koskaan muutenkaan ollut tolkkua.

Salsattuaan kanssani kehän laidalle ja takaisin Magnus asettuu kauniisti tuomarin ja koko maailman ihasteltavaksi. Koska kärsivällisyys ei kuulu nuorukaisen vahvimpiin luonteenpiirteisiin, viihdytän sitä ilveilyllä ja jonglöörauksella, kunnes näkökenttäni äärilaitaan piirtyy jotain harvinaisen epämiellyttävää.

Katsokaa kättäni. Siinä ovat voiton avaimet. Nyt heitän ne pois.

Kehäsihteerin lähestyessä minua punaisen rupunauhansa kanssa tuomari pyytää minua nostamaan Magnuksen uudelleen pöydälle, ja kertoo koiran suuta kantansa havainnollistamiseksi tonkiessaan, ettei valitettavasti voi hammaspuutoksen takia palkita sitä erinomaisella. Kerron ymmärtäväni tämän (as if!), mutta tiedustelen kuitenkin kohteliaasti, onko virhe todella hänen mielestään niin vakava. Tuomari pahoittelee ja vakuuttaa, ettei olisi tämän koiran tapauksessa välittänyt pienemmän välihampaan puutoksesta.

Tarjoilija, saisinko suolan haavoihini tequilan ja limen kera, kiitos!

Magnus sijoittuu luokassaan toiseksi, mikä on tietenkin tässä tilanteessa täysin yhdentekevää. Kehän laidalla halaan pettyneenä julkista lähentelyä inhoavaa koiraani, joka näyttää nuolevan kaulaani lohduttavasti - todellisuudessa mokoma hyväkäs vain käyttää tilaisuutta hyväkseen ja herkuttelee aurinkovoiteellani.

Victor piristää leirimme mielialaa ravaamalla päivän parhaaksi urokseksi, ja kolmannen sertin myötä hurmaavasta unkarilaispojasta tulee EE & FI MVA Prince Of Sunlight All The Best. Toivottavasti tanskalainen tykästyy myös tuoreen valion pojantyttäreen.

Tuomarin armoton linja pitää: narttujen junnu-sertiä ei jaeta lainkaan. Nuorten luokan neiti ja molemmat avoimen luokan nartut kuitenkin todetaan erinomaisiksi. Huokaus.

Mielenkiintoni ei enää tahdo riittää Sagan esittämiseen, mutta onneksi kyllästynyt kokenut koira esiintyy itsekseenkin kelvollisesti: inhoaa tuomarin kosketusta, kuten aina, ravaa kuin hirvi, kuten aina, ja seisoo kuin patsas, kuten aina. Havahdun vasta, kun kehäsihteeri ilmoittaa narttuni olevan tuomarin mielestä suurepärane.

Paras narttu -luokassa Saga sijoittuu huolellisen vertailun jälkeen toiseksi - serti ojennetaan avoimen luokan voittajalle, mutta se ei enää tunnu tässä konkurssissa miltään. Henkisesti takkini on tyhjä, ja fysiikkani uhkaa jättää minut niille sijoilleen.

Tuomari lähentelee lähestyy minua jälleen perustellakseen mielipiteensä, joten kokoan itseni ja virittäydyn vastaanottotaajuudelle. Hän kertoo koirani olevan ehdottomasti tittelinsä arvoinen, mutta hänen makuunsa aaaaavistuksen liian kookas.

Myönnetään: herra Vigsø Nielsen on sekä ulkoiselta olemukseltaan että käytökseltään niin kertakaikkisen miellyttävä, että voisin vain nyökytellä hyväksyvästi, vaikka hän ilmoittaisi koirieni olevan maailmankaikkeuden kammottavimpia rumiluksia.

Kohtuullisen raskaan viikonlopun päätteeksi päätämme Soilen kanssa lähteä syömään vanhaankaupunkiin, ja kaikista kutsuvista terasseista määränpääksemme valikoituu Clayhills. En ilmeisesti osaa osoittaa ruokalistaa sormellani tarpeeksi selvästi tai sitten söpön tarjoilijapojan huomio on kiinnittynyt johonkin aivan muuhun: joka tapauksessa eteeni kiikutetaan hurmaavan hymyn kera puoli litraa talon vahvinta englantilaista siideriä, jota en tunnusta tilanneeni. Olkoon, juon itseni mukavaksi.

Herkullisen annoksen lisukkeena terassilla tarjoillaan silmänruokaa enemmän kuin jaksamme ahmia. Toisaalta myös pöytämme suuntaan kiinteästi tuijottava italiaanojen ryhmä taitaa kuolanorosta päätellen nauttia vaaleista maisemista.

Monista mukavista hetkistä huolimatta tämän näyttelyelämysmatkan voi oikeastaan tiivistää vain yhdellä tavalla:

PÄÄÄRKKKELEEEEE!!!

Seikkailun opetus: minun olisi ehkä syytä jo vähitellen uskoa, ettei kannattaisi matkustaa ulkomaille asti esittelemään tällaisia sekundarakkeja. Koska kuitenkin olen tunnetusti melko tyhmä itsepäinen, lähden todennäköisesti vielä tänä vuonna kokeilemaan, josko joku vahvasti likinäköinen tuomarinreppana erehtyisi antamaan Magnukselle sen viimeisen pilipalisertin.

Tätä tekstiä haudutettiin miedolla lämmöllä noin kuukauden ajan, jotta julkeimmat karkeudet hioutuivat ja sisällöstä kehittyi vähemmän hapokas. Tuotantovaiheessa ei vahingoitettu ihmisiä eikä eläimiä, mutta kirjoittajan näppäimistö saattaa joutua ennenaikaiselle eläkkeelle.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Magnusnator: Judgment Day

Luonteensa puolesta Magnus on täyttänyt odotukseni täydellisesti, mikä ei liene jäänyt kenellekään epäselväksi: se on reipas hulivili, toisinaan energisyydessään helvetin aavistuksen ärsyttävä, mutta ehdottoman hauska ja persoonallinen veikko. Myös pojan ulkonäkö miellyttää omaa silmääni - minä tietysti katselen sitä vaaleanpunaisten, sydämenmuotoisten linssien läpi, mutta ovatpa muutamat tuomaritkin jannun sheltiksi tunnistaneet. Voin kuitenkin myöntää, että Danskeman tarvitsee vielä paaaljon aikaa kehittyäkseen valmiiksi.

Sitä odotellessa on sopiva hetki tutkia Magnuksen terveys, ja pelkäänkin, että ikiaikainen huono tuurini puuttuu vihdoin peliin tämänkin koiran kohdalla. Voisiko joku siis tuoda hatullisen jäitä?

Olen järjestänyt kuudelle koiralle Mevetiin joukkotarkastuksen, johon osallistuu omasta leiristä Manustimen lisäksi kasvattini Mila. Saavumme Marillan kanssa klinikalle jo puoli kuuden jälkeen, ja koska odotusaulassa ei joukkariin osallistuvien lisäksi ole muita, rohkenen toivoa, että eläinlääkäri on aikataulussa. Vastaanottohoitajan mukaan pitäisi olla.

Niin pitäisi: aikamme on varattu kello kuudeksi, ja koko ryhmä on paikalla ajoissa. Kuitenkin muutamat asiakkaat, joiden vastaanottoajan pitäisi olla myöhemmin kuin meidän (jopa tuntia myöhemmin!), ovat marssineet sisälle, tavanneet tohtorin ja poistuneet laskunsa maksettuaan tyytyväisinä (laskun osuutta heidän tyytyväisyyteensä en tosin uskalla arvioida), mutta me istumme puoli seitsemältä edelleen odottamassa vuoroamme. En ole tilaisuuden laadusta johtuen muutenkaan pitkämielisimmilläni, joten joudun haalimaan itsehillintäni rippeet tiukasti otteeseeni ennen kuin suuntaan takaisin vastaanottohoitajan luokse kiristelemään hampaitani tiedustelemaan tilannetta.

Ryhmämme kutsutaan lopulta sisään vain 40 minuuttia myöhässä, ja vaikka minä olen syytön siihen, että klinikan toiminta aikataulu pissii näin huolellisesti, tunnen itseni huijariksi pyydettyäni ihmisiä varta vasten saapumaan paikalle täsmällisesti, jotta päästään heti tositoimiin. Yhtä lailla tulen tosin olemaan syytön myös siihen, ettei henkilökunta pääse tänään lähtemään ajoissa kotiin. Kyynel.

Alkuun päästyään ne toimet onneksi etenevät sukkelasti: ensin tohtori kuuntelee, että Magnuksen sydän lyö bum bum bum, ja yrittää sitten brutaalein ottein saada moisesta kohtelusta järkyttyneen Danskemanin polvilumpiot sijoiltaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun herra Herkkäpersettä vielä kaupanpäällisiksi sohitaan neulalla, alkaa senkin huumorintaju olla loppusuoralla.

Odotellessani rauhoitusaineen vaikutusta mököttävään Magnukseen seuraan pienen shelttinartun sinnikästä taistelua omaa annostaan vastaan: pippurinen neiti on saanut rauhoitteen ensimmäisenä, mutta istua jäpittää edelleen tarkkailemassa tilanteen kehittymistä kirkkain silmin. Koira voittaa ensimmäisen erän Dexdomitoria ja Butordolia vastaan 1-0, eikä lisäsatsikaan tahdo saada sitä luovuttamaan.

Tällä välin myös Milan sydämen ja polvien on todettu toimivan asianmukaisesti. Tulevien näyttelyiden takia neidille tarjoillaan hetken kuluttua astetta tujakampaa rauhoitetta, jonka dopingvaroaika on lyhyempi. Koska suoneen annosteltava aine nappaa koiralta ketarat alta lähes välittömästi, sitä ei kannata antaa vielä, joten Mila saa tovin seurata muiden nuokkujaisia.

Aiemmin mainitsemani pirteä peipponen ei edelleenkään ole riittävän raukea, mutta Magnus on jo ryhtynyt nukkuvien puolueen puheenjohtajaksi, joten on aika siirtää se röntgenpöydälle. Tunnen henkeni ahdistuvan, joten pyydän tohtorilta itsellenikin tujauksen sitä troppia, jolla hän juuri onnistui pysäyttämään ikiliikkujan. Eikö? Voisinko siinä tapauksessa saada edes nitroja? Diapameja? Vodkapaukun?

Näyttää vakavasti siltä, että tämä ohjelmanumero on kestettävä selvin päin.

Lähikuvat Magnusnatorin kyynärnivelistä onnistuvat kertayrittämällä, mutta lonkkaosastosta joudutaan hermojeni raastamiseksi ottamaan uusintaotos. Ryhtyessäni toistamiseen eläinlääkärin kanssa vetoleikkiin koiranraadollani yritän udella hänen tuomiotaan ensimmäisen kuvan perusteella, mutta ilmeisesti hän ei kuule hätääntynyttä huutoani - tai ei vain halua kertoa minulle huonoja uutisia ollessamme kahden pimeässä huoneessa. Mielikuvitukseni ottaa ritolat, ja suunnittelen jo tilaavani Manulle Ameriikoista hienot titaaniset lonkkaproteesit, joilla sen kelpaa kirmata loppuelämänsä, kun tohtori varoittamatta keskeyttää kauhuskenaarioni luomistyön ilmoittamalla oman arvionsa Tanskan prinssin nivelistä. Voisin heitellä voltteja, yleisön pyynnöstä vaikka kaksoiskierteellä.

SKL:n arvontatulosta lausuntoa odotellessani taidan kirjoittaa jo valmiiksi saatteen röntgenpaneelia varten.

Magnuksella on pitkä selkä, jonka se silloin tällöin onnistuu jumittamaan (itsekin pitkäselkäisenä tiedän, kuinka kätevästi se käy), joten haluan, että myös raggarin ruoto kuvataan. Tästä taas seuraa kevyt kenttäfarssi: ensimmäisen kuvan perusteella Manustuksella näyttäisi olevan yksi nikama liikaa (?!?), mutta koska koko ranka ei ole mahtunut potrettiin, ell haluaa ottaa paremman kuvan. Sen valmistumista odotellessamme käymme antoisaa keskustelua ylimääräisen lisäosan merkityksestä jalostusvalinnoissa, kunnes toinen kuva paljastaa totuuden: nikamia on tismalleen toivottu määrä ja selkäranka on muutenkin ok, mutta Manun viimeiset kylkiluut ovat poikkeuksellisen heikot ja hädin tuskin näkyvät kuvassa, mikä aiheutti virhetulkinnan. Eläinlääkärin mukaan tällä ominaisuudella ei kuitenkaan ole jalostuksen kannalta merkitystä.

Huohotan helpotuksesta sen ajan, kun seuraava koira - vihdoinkin sammahtanut sissi - on tutkittavana, mutta Milan vuorolla minun on taas koottava itseni. Tapitan keskittyneesti nenä kiinni näytössä sille yksitellen ilmestyviä kuvia, ja vasta tohtorin katsoessa minuun kysymysmerkin näköisenä huomaan kertoa olevani koiran kasvattaja, en yltiöutelias friikki. Myös Milan nivelet ja selkäranka näyttävät olevan kuosissa, mikä varmistaa sille jatkossakin pääsyn agilitybaanoille.

Toivon, että hoitaja ei kiirehtisi Magnuksen herätteen kanssa, koska toista näin rauhallista hetkeä meille ei välttämättä tule ikinä. Pian uinuvaa rentunruususta kuitenkin käydään taas tuikkaamassa reiteen, minkä jälkeen haastavahko tehtäväni on sulloa mustekala verkkokassiin ylikypsää makaronia erehdyttävästi muistuttava koira boksiinsa tokenemaan.

Illalla kotona Magnus on melkoisen huvittavassa hapessa: vässykkä on kyllä näennäisesti hereillä ja tassuttelee tomerasti muiden mukana, mutta muuttuu saunalyhdyksi heti, kun otan sen syliini. Pikantti, joskaan ei kovin korkeasta älykkyysosamäärästä henkivä lisä Manun ulkoiseen habitukseen on jatkuvasti lerpattamaan unohtuva kieli, joka kuivahtaa ikävästi, ellen muista säännöllisesti käydä tunkemassa sitä takaisin omistajansa suuhun.

Teinigangstan mielestä tämä on todennäköisesti ollut surkein perjantai ikinä: paskat bileet, joista seurauksena osittainen muistinmenetys ja kauhea kankkunen. Seuraavana aamuna Magnus on ensimmäistä kertaa elämässään huonolla tuulella ja ärähtelee Sagalle ja Brandylle, jos nämä erehtyvät näköetäisyydelle. Onneksi herran huumorintajuttomuus on vain ohimenevä tila.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Pojasta mieheksi

Osalla poikakoirista käy ennemmin tai myöhemmin flaksi - ja osalla näistä onnekkaista jopa liiankin monta kertaa elämänsä aikana. Brandy ei helteisenä sunnuntaina kokopäiväsiestaa torkkuessaan aavistakaan, että sen on nyt tullut aika vaihtaa pienten poikien puuhastelut isojen miesten leikkeihin ja tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Cindy (Yokotai Be My Baby) on jo yhden kauniin pentueen emä ja tiettävästi enemmän kuin innokas hankkimaan lisää ipanoita, joten neito on oivallinen Brandyn ensimmäiseksi tyttöystäväksi.

VAROITUS! Sisältää vulgäärejä ilmauksia, jotka saattavat olla haitallisia herkille sieluille.

Ensitreffit

Aika ei ole vielä otollisimmillaan, kun Sari tuo Cindyn ensimmäisen kerran tapaamaan nuorta sulhastaan. Narttu on kuitenkin ollut jo useamman päivän ajan halukas tutustumaan mihin tahansa vastaansa tepastelevaan urokseen - Sarin mukaan sille kelpaisi vaikka harjanvarsi - joten tutustumisvaihe ilman suorituspaineita ei haitanne.

Brandy hömpsöttelee riemuissaan tervehtimään tulijoita, mutta nanosekunnissa uroskello sen päässä kilahtaa: Wow! Tähän viehättävään ja huumaavantuoksuiseen daamiin on saatava tutustua hieman lähemmin!

Herra on hyvä vain. Se olisi jopa sangen toivottavaa.

Alkutohkeiluista toettuaan Brandy aloittaa jumppaharjoitukset, mutta kuvittelee ilmeisesti esikoistensa syntyvän Cindyn kylkiluusta: tähtäys on perustavanlaatuisesti pielessä. Siirrän uroon ronskisti parempiin asemiin, mikä ei näytä liiemmin häiritsevän lemmenhuumaista Romeota, joka jatkaa tähtäilyä yhtä keskittyneesti kuin hetki sitten puuhastellessaan sydämensä (tai jonkin muun elimensä) valitun lavan kimpussa. Sillä lailla.

Cindyn koko olemus tiukasti sivulle vedettyine häntineen suorastaan kiljuen käskee jätkää hoitamaan homman, jonka sen isäkin osaa parhaiten. Horo.

Brandy hyppää muutaman kerran sangen lupaavasti, ja joudun myöntämään olevani operaation heikoin lenkki: näistä esityksistä olisi pätevämpi pelinrakentaja jo tehnyt maalin - ne harvat kerrat, kun olen aikaisemmin joutunut heilumaan perämiehenä, on uros ollut kokenut (tai ainakin minua kokeneempi). Yleensä minut on näissä tilaisuuksissa valtuutettu tulevan yksinhuoltajan henkiseksi tueksi, joten sihtini on kieltämättä hieman hakusessa, eikä asiaa lainkaan auta Cindyn takalistosta tursuava tuhero, jonka päätän lopulta kesyttää vanhoilla kunnon panopampuloilla. Brandyä onnettomat yhteistyö- ja avunantoyritykseni eivät onneksi häiritse.

Toisilleen valitun pariskunnan sähäkät soidinmenot, vielä illallakin +28 asteessa hehkuva elohopea ja tumpelo avustaja tekevät pian tehtävänsä: Romeo alkaa hyytyä. Intoa sillä toki riittäisi, mutta puhtia huilitauoista ja Cindyn vaatimuksista huolimatta ei. Ensikertalainen on sietänyt tungettelevaa läsnäoloani esimerkillisesti ja tuntuu jopa kaipaavan sitä, joten päätän avittaa sulhoa hieman perusteellisemmin.

Siis kerran vielä, tytöt ja pojat. Nostan Brandyn Cindyn selkään, tähtään tietyt strategiset osa-alueet kohdilleen, tuuppaan herran takapuolesta peremmälle lemmenpesään ja kas, suuri ja mahtava jalostusurokseni on juuri astunut ensimmäisen narttunsa - roiskaiseehan se sentään itse rojut ränniin.

Voitte kummastella, paheksua tai nauraa itsenne tärviölle, mutta tässä touhussa ei jaeta tyylipisteitä, vaan lopputulos ratkaisee.

Epäilyistämme huolimatta Brandy siis onnistuu kuin onnistuukin laittamaan myyrän sylinteriin, mutta paisuvaisilla ei vielä juoksun tässä vaiheessa ole mitään asiaa sisälle. Nyt on kuitenkin löysät otettu pois, ja huomenna päästään tositoimiin!

Suhde syvenee

Oletteko kuulleet sanonnan luonnosta, tikanpojasta ja puusta? Se perustunee tositapahtumiin.

Brandy verryttelee yhden hypyn verran ennen kuin ehdin virittää panopampulat paikoilleen, mutta heti kun ylimääräinen tupee saadaan sidottua pois tieltä, onkin tavara jo laarissa. Paisuvaiset jäävät vielä tänäänkin haukkaamaan raitista ilmaa, mutta vaikka olen varautunut siihen, en saa pidettyä pariskuntaa yhdessä: Cindy näet alkaa vatkata lantiotaan kuin eräs Jackson -vainaa konsanaan, eikä hölmistynyt Brandy omistajansa niskassaan pysy moisessa rodeossa kauan kyydissä.

Isäkandidaatti ei selvästi ole tyytyväinen suoritukseen, mutta ei toisaalta myöskään enää innostu yhteen ilmaiseen uusintaan. Lopputulos jää kaikkien kannalta kiusallisen vajaaksi, ja yritän päätellä, onko syy edelleen liian aikaisessa ajoituksessa, uroksen pelivälineiden järeydessä (Cindy-parka on nyt seivästetty kahdesti) vai - herra paratkoon - minun kädettömyydestäni.

Kiitos ja näkemiin

Vaan oletteko tutustuneet siihen kolmanteen kertaan, joka sanoo toden? Jutussa on nimittäin perää.

Raisu rakastaja tempaisee Cindyn otteeseensa, eikä tarvita kuin viisi työntöä ja vihellys, ja lemmentyö on tehty: koirat jäävät jopa nalkkiin reiluksi vartiksi, joka tosin tuntuu kaikista epämääräisen huonoissa asennoissa kyhjöttävistä osanottajista vähintään kahdelta tunnilta. Salamasession jälkeen kaikki ovat kuitenkin erinomaisen tyytyväisiä: Cindy hehkuu odotuksen onnea, Brandy nauttii kevyestä olotilastaan ja me Sarin kanssa onnittelemme kilpaa toisiamme loistavasti sujuneista pentueenperustamispuuhista.

Nyt on tehty kaikki tarvittava ja voitava pienten shelttipullien uuniinsaattamiseksi - vietän siis seuraavat yhdeksän viikkoa kädet kyynärpäitä myöten ristissä, mitä suosittelen lämpimästi teillekin. No, nakkisormet solmuun nyt!

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Viro, Luige 3.7.2010 - Edellistä onnistuneempi elämysmatka

Helteisenä heinäkuisena perjantaina pakkaamme Sagan, Magnuksen ja tolkuttoman määrän tavaraa Volvoon ja suuntaamme Länsisatamaan illan viimeiselle autolautalle, joka kääntää keulansa kohti Tallinnaa. Tällä kerralla olen onnistunut houkuttelemaan matkaseuraksi keponi armaan avokkini, joskin katselemme reissua hieman eri näkövinkkeleistä: minä olen lähdössä Luigeen näyttelymatkalle, minkä jälkeen vietämme vielä yhden ylimääräisen vuorokauden Tallinnassa - isäntä puolestaan on lähdössä viikonlopuksi Tallinnaan etelänmatkalle, jonka ohjelmaan kuuluu myös pikainen pyörähdys umpityperässä koirien kauneuskilpailussa. Noh, suunta on joka tapauksessa sama.

Keinuessamme Itämeren aalloilla Timosen Marjukka soittaa ja tiedustelee, mihin aikaan haluaisin huomenna nauttia aamiaista - kaikista Tallinnan majoituspaikoista olemme molemmat toisistamme tietämättä onnistuneet varaamaan huoneet samasta pienestä majatalosta. Koska shelttilöiden arvostelu on merkitty alkavaksi vasta klo 14 iltapäivällä, sovimme tapaavamme brunssin merkeissä.

Uutuuttaan kiiltelevä navigaattori pääsee välittömästi tulikokeeseen luotsatessaan meitä satamasta hieman kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan majapaikkaamme - ei kuitenkaan ole aparaattiraukan vika, jos kuljettaja itsepintaisesti kieltäytyy noudattamasta sen ohjeita. Elämme jo lauantain ensimmäistä tuntia, joten öinen sightseeing Tallinnan liepeillä alkaa hiljalleen riekaloida zeniläistä tyyneyttäni, ja saan vain vaivoin hillittyä alkukantaisen tarpeeni nalkuttaa antaa hienovaraisia ajo-ohjeita, mutta ehdotan kuitenkin ystävällisesti, josko kääntyisimme seuraavasta risteyksestä oikealle - samaa TomTom on yrittänyt epätoivoisesti vihjata jo viimeisten seitsemän risteyksen kohdalla, mutta toistaiseksi tuntemattomasta syystä Volvo on vain puskenut kohtuullisen reipasta vauhtia suoraan eteenpäin.

Kun autosta vihdoin löytyy yhtaikaa sekä jarru, vilkku että kääntyvät eturenkaat, alkaa matkamme taas edetä oikeaan suuntaan. Majatalo löytyy helposti Pärnu maanteen varrelta, auton saamme portin taakse turvaan ja tavaratkin siirtyvät kuin itsestään kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseemme sillä aikaa, kun käyn ulkoiluttamassa näyttelytähtiäni. Tähän voisin tottua! Vaihdan vielä muutaman sanan Marjukan kanssa ennen kuin livahdan täytteeksi lakanoiden väliin.

Askarteluteknisistä syistä Magnus joutuu nukkumaan kevytmetallisessa yksityissviitissä, mikä ei sitä liiemmin miellytä: herra näet lepuuttaa kroppaansa mieluiten roadkill-asennossa eli vatsallaan raajat mahdollisimman levällään ympärillään, mikä ei tietenkään häkissä onnistu. Niinpä muuten hiljaisessa huoneessa kuuluu säännöllisin väliajoin iloinen metallin kolina, kun matkamies yrittää löytää sopivaa sijoituspaikkaa luilleen, mutta en kuitenkaan ole innostunut testaamaan, kuinka suurenmoinen tarve Manulla olisi aktivoida itseään uudessa ympäristössä, joten päätän tunkea pääni syvemmälle tyynyjen väliin ja tavoitella tajuttomuutta. Ennen nukahtamistani ehdin vielä havaita isännän etsivän puhisten korvatulppiaan.

Aamulla oloni ei ole erityisen levännyt, ja vielä suihkun jälkeenkin saan ihastella silmieni alle ilmestyneitä pussukoita. Tämä kannustaa minua kehittämään ensi yöksi toimivamman järjestelyn.

Aamiainen ei ole mainittavan runsas: muutama kinkkutäytteinen lettu huuhdotaan alas myrkynmakuisella kahvilla (joka myös osoittautuu myrkyksi vatsalle, mutta ei tästä aiheesta sen enempää). Aterioimme yhdessä Marjukan ja Toivosen Hissun kanssa, ja isäntä kuuntelee sangen koirapainotteista pöytäkeskustelua otsa kiinnostuksesta kurtullaan. Säilyttääkseni kotirauhan joudun nieleskelemään melkoisen määrän vahingoniloista hihittelyä.

Lähdemme hyvissä ajoin ajelemaan näyttelypaikalle, ja saan pian todeta näyttelyn järjestäjien lunastaneen juuri paikan seuraavan iltarukoukseni kirousosastolta: sähköpostitse saamani ajo-ohjeet nimittäin johdattavat meidät navigaattorin myötämielisellä avustuksella keskelle ei yhtään mitään. Marjukalle reitti on onneksi jo ennestään tuttu, joten hänen ohjeistuksensa avulla löydämme kinkerit vaivatta - olemmehan jo kerran hurauttaneet alueen ohi sitä huomaamatta - ja pakollisista U-käännöksistä huolimatta ehdimme paikalle ajoissa.

Marjukka on varustautunut kuumaan näyttelypäivään yltiökätevällä kevytteltalla, joka kokoaa itse itsensä - tämän ihmeen suomaan varjoon mahtuu onneksi minunkin häkkini karvaisine sisältöineen. Ehdin pikaisesti vilkaista luetteloa: shelttejä on ilmoitettu 13, joista vain viisi on matkannut Suomesta ja loput ovat paikallisia kuuluisuuksia - useimmiten voimasuhteet ovat Suomenlahden eteläpuolella tismalleen päinvastoin. Koiriaan on ilmoittanut valkovenäläisen Galina Zukin ihmeteltäviksi kaksikin virolaista kasvattajaa, joista toinen on arvostellut rodun Suomessakin säännöllisesti. Tämä ei tiedä hyvää meidän tavisten kannalta, joten lietson itselleni hetkessä tilanteeseen sopivan tappiomielialan - epäilen nimittäin vahvasti, että peli on pelattu jo ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.

Teidän on turha tuhlata paheksuvia katseita - katkera totuus on, että tässä lajissa ei ihan aina voita paras koira vaan se, jonka hihnan toisessa päässä hiihtelee sopivin esittäjä. Valitettavasti minun pärstäkertoimellani ei ole tällaista statusarvoa.

Havahdun tarkistamaan, missä vaiheessa kehän arvostelu on menossa, ja havaitsen edellisen rodun olevan jo ns. loppusuoralla, enkä ole vielä edes ottanut Magnusta häkistä - jannu ei todennäköisesti ehdi huomata, mikä siihen iski, kun se jo seisookin pöydällä näyttelyhihna kaulassaan ja harja syvällä turkissaan. Saan tukan kelvolliseen kuosiin juuri, kun junioriurokset huudetaan kehään - ei tarvinne mainita, etten ole liikuttanut hilluhiirtäni vielä askeltakaan. Kerrassaan mainiota, olen matkustanut helvetin pätsiin Luigeen asti esittämään ylivireistä aktivistia luomuturkissaan.

Junnupoikia on virolaisen perinteen mukaisesti jälleen kolme: soopelinuorukaisen muistan nähneeni keväällä pentuluokassa, mutta tricolour kilpakumppani on uusi tuttavuus. Luokan osallistujia ja niiden esittäjiä tarkastellessani voin vain turhautuneena todeta, kuinka katkeraa huonommalleen häviäminen tuleekaan olemaan.

Galina-täti tutkii Magnusta pöydällä mietteliään näköisenä, laskeskelee hampaita (epähuomiossa olen parkkeerannut itseni taas sen puuttuvan legon puolelle, joten puutos saattaa jäädä myös tältä tuomarilta huomaamatta - hups) ja vilauttaa mittaakin. Liikkeessä Manustin huvittaa itseään pyrkimällä nappaamaan minua ärähtelyistäni huolimatta pohkeesta keskimäärin joka toisella askelella, eikä epätasainen ja pitkää ruohoa puskeva maa ole muutenkaan eduksi koirien liikkeille. Kokonaisuudessaan jangsterini kuitenkin onnistuu esittämään myös parhaat puolensa, ja se palkitaan kahden muun junnun tavoin vaaleanpunaisella nauhalla.

Saan hämmästyksekseni huomata olleeni väärässä - niin on toki tapahtunut joskus aikaisemminkin - sillä rouva Zukilla on paitsi pätevä optikko, myös harvinaisen vähän paikallisia tuttavia: hän valitsee Magnuksen luokan voittajaksi ja ojentaa minulle ihastuttavan sinivalkoisen junnu-sertiruusukkeen. Matkan tavoite #1 on saavutettu, ja syöksyn valistamaan asiasta myös kehän laidalla kameran kanssa heiluvaa isäntää (en tiedä, onko Marjukka lahjonut vai pakottanut hänet ko. toimintaan, mutta veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa), joka on suorastaan jännityksestä täristen odottanut tätä ilosanomaa. Tässä hänen ylitsevuotavan sydämelliset onnittelunsa lyhentämättöminä: "Aha."

Narttujen junioriluokassa kilpailee vain kaksi neitokaista, joista voittajaksi valitaan Hissun Venäjältä tuoma merlefriidu. Virossahan näitä luokkia on oikein keksimällä keksitty (eri asia on, palvelevatko ne kaikki sen enempää tuomareita, kehäsihteereitä, näytteilleasettajia kuin yleisöäkään), joten seuraavaksi on vuorossa parhaan juniorin valinta. Manu jatkaa skabailua tyynesti - avokätisesti jakamani namipalat motivoivat sitä osallistumaan vaikka jokaiseen luokkaan - ja hetken kuluttua pällistelen hölmistyneenä tuomarin käteeni työntämää sinipinkkiä ruusuketta, johon on painettu kultaisin kirjaimin TPJ. Koska VSPJ on minulle jo aikaisemmalta reissulta tuttu kirjainyhdistelmä, päättelen Magnuksen voittaneen. Ihan kiva bonus.

Avoimen luokan urosten voittajasta (joka saa samalla myös sertin) en ole Galina-tädin kanssa samaa mieltä, mutta eipä kyseisen koiran menestys ole (onneksi!) minulta pois. Paras uros -luokassa kilpailevat sen lisäksi vain junnut, ja Magnus on tänään tuomarin mielestä pojista komein. Persana, tämän tähden kanssahan joutuu oikeasti osallistumaan lähes jokaiseen luokkaan!

Luovutan Manun isännälle kuvausavuksi ja valmistelen Sagan kehään, joten en ehdi seurata avoimen luokan narttuja. Valioluokkaan on ilmoitettu Sagelin lisäksi Hissun merlenarttu, joka on myös luonnollisesti sertijahdissa.

Sagan esiintyminen sujuu rutiinilla: ensin pöydälle, sitten liikkeet ja lopuksi patsastelemme odottamassa arvostelun sanelua. Noteeraan tuomarin pyörähtävän pois pöytänsä takaa, mutta kun havahdun hetken kuluttua uudelleen, huomaan hänen olevan edelleen naapurikehässä - neuvottelemassa toisen tuomarin kanssa koirastani. Jassoo, tavoite #2 jääkin sitten tällä kerralla toteutumatta, sillä rouvien palaverin aiheena ei selvästikään ole hetki, jona he kohtasivat täydellisen shetlanninlammaskoiran.

Lopulta tuomari palaa käsillään vimmatusti viuhtoen selventämään mielipidettään, joka ei ilman kehäsihteerin tulkkausta minulle selviäisi: narttu on aaaivan liian iso ja vahva ja sen pääkin on kuin colliella. Epäilen, että Saga saa moisen ryöpytyksen jälkeen vaaleanpunaisen nauhan vain siksi, että kilpailee valioluokassa, mutta serti- ja paras narttu -luokissa mastodontillani ei ole mitään mahdollisuuksia.

Parhaaksi nartuksi rouva Zuk valitsee virolaisen kasvattajatuomarin avoimen luokan ladyn, joka siis sipsuttelee ottamaan mittaa Tanskan prinssistä. Olen pyllähtää yllätyksestä, kun tuomari päättääkin täydentää Manun tämän päivän ruusukekokoelmaa vielä punavihreällä yksilöllä - Hänen Puolivillaisuutensa on rotunsa paras, mikä ei kiivaasta venäjänkielisestä pulputuksesta päätellen tunnu erityisesti miellyttävän nartun omistajaa. Ma olen väga vabandust.

Magnus on kietonut jälleen yhden tuomarin tanskalaisen tassunsa ympärille. Tähänkin voisin tottua!

Paahtavassa helteessä Tallinnan vanhakaupunki ja Piritan uimaranta houkuttelevat meitä ryhmäkehiä enemmän, joten viemme koirat huilaamaan tukikohtaamme, minkä jälkeen alkaa matkamme privaattiosuus - mainittakoon siis vain, että vietämme 10-vuotishääpäiväänsä juhlivan Parviaisen pariskunnan kanssa erinomaisen mukavan kesäillan sushista, siideristä ja hyvästä seurasta nauttien.

Seuraavana yönä pelaan upporikasta ja tyhmänrohkeaa jättämällä Magnuksen häkittämättä, mikä onneksi osoittautuu kaikkien kannalta erinomaiseksi ratkaisuksi. Sikeästi nukutun yön jälkeen ruokin koirat, käytän ne tarpeillaan ja jätän sitten tyytyväisinä huoneeseemme, kun pistäydymme alakertaan "nauttimaan" oman aamiaisemme. Palattuamme annan reippaille matkalaisille ajankuluksi puruluurullat, mutta Saga ei ole järisyttävän innostunut omastaan, ja syykin selviää pian: olen tehnyt amatöörivirheen ja unohtanut kuivamuonapussit pöydälle, eikä ahne ryökäle ole todellakaan jättänyt käyttämättä tällaista tilaisuutta hyväkseen. Ainakin Saga on nyt saanut kerran elämässään syödä vatsansa täyteen.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Harjavalta 29.5.2010 - Ohhoh!

Onko pakko, jos ei tahdo?

Minä en nimittäin tahdo lähteä Harjavallan ryhmänäyttelyyn, en tahdo, en halua, en jaksa. Ensinnäkin ajomatka kakkostietä pitkin on ehkä yksi Suomen tylsimmistä. Voin kuvitella, että aikoinaan joku insinööri on suuressa laiskuudessaan käytännöllisyydessään ottanut kartan ja viivoittimen, valinnut Turunväylältä satunnaisen kohdan X, vetänyt siitä suoran viivan Poriin ja piirtänyt lopuksi pakolliset mutkat lätäköiden kohdalle. Toisaalta pitkät suorat tarjoavat armoitettuja ohituspaikkoja, mutta hei: arvatkaas, onko koko tiellä lauantaiaamuna seitsemän jälkeen ainuttakaan ohitettavaa?! Ja päättäjille seuraavia kuntaliitoksia ajatellen tiedoksi: ne Pohojammaan lakeuret alkavat jo heti Karkkilan pohjoispuolelta, joten mitäs jos niputettaisiin kaikki tuppukylät Forssasta Seinäjoelle yhdeksi kauniiksi kokonaisuudeksi? Toisekseen lauantaiksi on luvattu sadetta, mikä saa aina henkeni ahdistumaan: minut on tehty sokerista. Ja kolmanneksi georgialaisen Iuza Beradzen arvosteltavaksi on ilmoitettu 75 shelttiä - kuinka todennäköistä onkaan saavuttaa kelvollisia tuloksia?

Aamu alkaa lupaavasti: ulkoillessamme Magnus hilluu, riekkuu ja haistattelee, joten joudun lopulta pitämään sen kanssa tiukkasävyisen palaverin käytöstavoista, ja äänin 1-1 päätämme, että moinen kohkaus loppuu nyt. @#&*% näitä &%@£:n koiria ja näitä #%*&@:n näyttelyitä -mantraa ärtyneenä jupisten pakkaan auton ja sujahdan baanalle.

Harjavallan koirakenttä on kutakuinkin täydellinen näyttelypaikka: laaja, tasainen nurmikenttä, jolle reilunkokoiset kehät mahtuvat leikiten, ja niiden ympärille saa kukin pystyttää telttansa, häkkinsä, pöytänsä ja muut tykötarpeensa täysin vapaavalintaiseen kohtaan. Oman tarpeistoni roudaan Sarin ja Annen luokse, ja Marilla liittyy seuraamme hieman myöhemmin.

Hyvästä seurasta ja toistaiseksi siedettävästä säästä huolimatta tunnen edelleen äärimmäistä antipatiaa koko näyttelyä kohtaan ja muistan myös kertoa fiiliksestäni kaikille, jotka erehtyvät huutoetäisyydelle. Vuorotellen energiajuomaa ja kahvia siemaillen tuunaan Danskemanin tukan kuosiin ja juoksutan sen sopivaan vireeseen, minkä jälkeen tuulen tuivertamaa turkkia onkin taas pakkomielteisesti hieman oiottava.

Tuomarin nimestä kehittelemäni mielikuvan perusteella oletan sedän olevan keski-iän onnellisesti ohittanut kaljuuntuva, lyhyenläntä keskikehonrakentaja, mutta kun hän saapuu aloittamaan urakkaansa colliepentujen parissa, huomaan arvanneeni vain sukupuolen oikein (sekään ei ole aina näiden Idän Ihmeiden kanssa onnistunut ensimmäisellä yrittämällä): kehän keskellä tepasteleekin ulkonäöstä ja -asusta päätellen suoraan Milanon muotiviikoilta Pohjolaan lennähtänyt kirveellä karheankomeaksi veistetty mies.

Arvon naiset, jotta ymmärtäisitte, mitä tarkoitan: [herra Beradze] Jepjep, mutta ennen kuin ryntäätte ostamaan lentolippua Tbilisiin, niin saanen hukkareissun välttämiseksi huomauttaa, että mies ja mato asuvat nykyään Prahassa.

Seuraavaksi jännitetään, onko tämä gigolo aikaisemmin nähnyt shelttiä muualla kuin koirakirjoissa. Yhdestätoista ilmoitetusta junnu-uroksesta vain seitsemän ilmaantuu lopulta kehään, ja poisjääneiden omistajia onnittelen mielessäni kelpo valinnasta ja toivon, että olisin itsekin kyennyt yhtä kypsään päätökseen. Jaa niin, tuota koiraakin pitäisi kai esittää.

Tällaisessa liukuhihnanäyttelyssä en ole ennen ollutkaan, tuomarihan käy koirat läpi pöydällä kuin kaupan kassalla konsanaan: *katsoo hampaat* "Next!" *katsoo hampaat* "Next!" *katsoo hampaat* "Next!" Kai hän pelkää sekoittavansa vaivalla kunnostetut turkit ja varoo siksi visusti koskettamasta koiriin muuten lainkaan. Kun kaikki junnut ovat käyneet irvistämässä tuomarille, liikehdimme yhdessä yllättävän monta kierrosta ympäri kehää - heikkokuntoisemmilla handlereilla alkaa happi loppua jo kolmannen varvin kohdalla. Etu- ja takaliikkeet herra sentään tarkastelee yksitellen, minkä jälkeen hän kertoo kovin valikoivasti kirjoittavalle kehäsihteerille mielipiteensä koirasta. Koko luokan arvosteluun ei monta minuuttia tuhraannu, ja lienee turha edes mainita, että kaikki palkitaan erinomaisella.

Neljän parhaan sijoittamiseen gigolomme keskittyy astetta perusteellisemmin, joten hommaa ei viedä loppuun ihan arpajaistyyliin. Valintansa hän ilmoittaa kaikkien tulkittaviksi lennokkain käsimerkein, ja vasta kehäsihteerin kailotuksesta ymmärrän Magnuksen voittaneen luokkansa.

Eihän tämä namupala tuomari sittenkään ole ihan turha tyyppi.

Urosten arvostelu jatkuu yhtä ripeässä tahdissa, ja vaikkei tuomarin linja minulle minulle täydellisesti selviäkään, niin jenkkityyli häntä tuntuu viehättävän: Magnuksen puoliveli Hiski (EE & LV JMVA Zarvo's State Of The Art) sijoittuu nuorten luokassa toiseksi, ja myös avoimen luokan kahdessa parhaassa virtaa vahvasti ameriikkalainen veri. Tämä ei enteile narttujeni kannalta hyvää.

Paras uros -kilpailussa on odotetusti tungosta, joten tavoitteeni on kiilata neljän parhaan joukkoon - on näet kohtalaisen turhauttavaa, kun koira voittaa luokkansa sijoittumatta. Tämä tavoite saavutetaan, ja tuomari valitsee kärkinelikkoon Magnuksen lisäksi nuoren luokasta kaksi parasta sekä avoimen luokan voittajan. Urosten mittelön loppusuoralla keskityn täydellisesti näyttämään mahdollisimman hyvältä saamaan koirani näyttämään mahdollisimman hyvältä, ja tajuntaani hiipii taas muutaman sekunnin viiveellä, että tuomari yrittää hienoeleisesti huitoa meitä ykköspallille. Varmistan asian kehäsihteeriltä: juu, neiti on hyvä vaan.

Huomaan siis pian tuijottavani haavi ammollaan käteeni tuupattua sertiä - onneksi kärpäset ynnä muut höntiäiset eivät ole sankemmin joukoin liikekannalla, muuten joutuisin syljeksimään niitä kitusistani vielä ensi viikollakin. Ymmärrän sentään omatoimisesti poistua kehästä, vaikka kehäsihteeri näyttääkin jo pohtivan, että pitäisiköhän tuota hoomoilasta käydä vähän tönäisemässä.

Eräs viehättävä vanhempi herrasmies tulee heti PU-kilpailun jälkeen kertomaan minulle, että koirani liikkuu kuin ranskalainen ravihevonen. Otan sen kohteliaisuutena.

Herra tuomari on analysoinut kolmisenkymmentä urosta noin tunnissa, mutta vähempikin hoppu olisi riittänyt, koska nyt joudumme odottamaan narttujen arvostelun alkua yli tunnin. Kehäsihteerit käyvät huutelemassa junnunarttuja kehään, mutta koska kaikki eivät ole paikalla, ei arvostelua voida aloittaa ennen aikatauluun merkittyä kellonaikaa.

Pitkähköksi venähtäneen tupakkatauon aikana tuomari näyttää huomanneen arvosteluasteikkonsa kaipaavan hienosäätöä (kaikki urokset saivat ERIn), joten punaisille nauhoille löytyy yllättäen käyttöä muulloinkin kuin luokkasijoituksia jaettaessa, minkä lisäksi hän lienee Suomen hyisessä kesäsäässä istuskellessaan päätellyt, että ehtisi illaksi kotiin, vaikka arvostelisikin koirat aavistuksen hitaammalla rytmillä. Narttujenkin arvostelun aikana kehä toki pyörii samalla omintakeisella systeemillä kuin aikaisemminkin, mutta kilpajuoksutunnelma pääsee hieman lässähtämään.

Marilla on ilmoittanut nuorten luokkaan kasvattini Milan (Gonnabe In My Dreams), joka todennäköisesti olisi tälläkin hetkellä noin katsiljoona kertaa mieluummin agilitytreeneissä kuin tällaisessa turhanpäiväisessä kauneuskilpailussa. Varsinkin kopeloimaan tunkevat tyypit ovat neidin mielestä äärimmäisen vastenmielisiä, ja se onkin hieman venyttänyt rotumääritelmän kirjattua luonteenpiirrettä "pidättyväinen vieraita kohtaan" - Mila näet pidättyy menemästä vapaaehtoisesti kymmentä metriä lähemmäs tuomaria. Tänään se kuitenkin esiintyy kokonaisuudessaan odotettua reippaammin ja saa siitä palkinnoksi punaisen muovinauhan.

Kahdentoista nartun avoimessa luokassa keimailevat Saga ja kasvattini Ada, joille esiintyminen on jo ihan perussettiä - Saga tosin nauttii tuomareiden hellästä kosketuksesta tasan yhtä vähän kuin tyttärensä Mila, mutta sietää sen, koska "tämä on niitä juttuja, joista emäntä jostain käsittämättömästä syystä saa kicksejä", ja Sagelillahan on aina ollut aivan omaa luokkaansa oleva halu miellyttää minua. Molemmat ladyt ovat erinomaisia, mutta kilpailuluokassa vain Saga pääsee toiselle kierrokselle eli neljän parhaan joukkoon. Narttujen liikkeitä tuomari haluaa katsella useampaankin otteeseen ennen kuin saan jälleen kehäsihteerin suosiollisella avustuksella tulkita Sagankin voittaneen luokkansa. No jopas, ehkä tämä näyttely ei sittenkään ole se huonoin mahdollinen tapa viettää epävakaista lauantaipäivää.

Paras narttu -kilpailussakaan ei lopulta tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi, kun 16 daamia esittelee vielä viimeisen kerran avujaan (puhun nyt siis koirista) gigolollemme, joka poimii kärkinelikkoon juniori-, nuorten, avoimen ja valioluokan voittajat. Kun kaksi ensiksi mainittua sijoitetaan kolmanneksi ja neljänneksi, alkaa minullakin ihan oma-aloitteisesti sytyttää: heeetkinen...

Valionarttu valitaan voittajaksi, mutta minun on vielä älyykkyyksissäni tarkistettava sen omistajalta, että onhan koira varmasti valio, ennen kuin suostun ymmärtämään (se ei ole tänään muutenkaan ollut vahvin alueeni), että yhdestä tavoitteesta ja haaveesta on juuri tullut totta.

Kolmannen, kovasti kaivatun sertin myötä saanen esitellä: FI MVA Bosom Buddy's Jingle Bell.

Sopivasti alkanut sadekaan ei voi enää pilata päivääni (tukkani kylläkin), mutta juuri nyt en ehdi juhlia, koska minun on kipaistava hakemaan herra PU Marillan hoivista vielä viimeiseen koitokseen eli kilpailemaan narttujen voittajaa vastaan. Taivaalta vallattomasti valuvasta vedestä huolimatta tuomari malttaa vertailla kaksikon liikkeitä kaikista mahdollisista suunnista (kuinka ihanaa...), kunnes kättelee minut rotunsa parhaan koiran omistajaksi.

Ja tämäkin vielä - onneksi Saga ei sentään voittanut narttuja, muutenhan sieraimistani (kuulemma ;D) sataisi sisään koko loppuvuoden. Mielestäni komia georgialainen on joka tapauksessa äärimmäisen asiantunteva ja hänet voitaisiin oitis palkita Vuoden Ulkomuototuomarina.

Rapsakka sade pitää huolen siitä, ettemme jää kunnioittamaan ryhmäkehää läsnäolollamme. Kotimatkalla autossa löyhkää märän koiran lisäksi melko karskisti valkosipuli - poikkean näet Marillan kanssa paikallisessa pizzeriassa, ja lopun arvannettekin...

Toukokuun rutistus on nyt onnellisesti ohitse, ja Magnuksen harjoitusnäyttelyt ovat muutamasta esittäjänsä valuttamasta tuskanhikilitrasta huolimatta menneet hieman yli odotusten - odottakaas vaan, jahka lähdemme vuoden kuluttua esiintymään ihan tositarkoituksella! Tokihan sekä Manu että Saga näyttäytyvät vielä tänäkin kesänä Suomenlahden molemmilla puolilla, mutta varsinkin kotimaan koitoksissa suorituspaineet, ah, ne minä luovutan jollekulle jo vähintään viisi vara-sertiä pokanneen koiran tuskastuneelle omistajalle. ;D