Erityisen hienoa tästä tekee se, että junnujen arvostelu on merkitty alkavaksi klo 9.30 ja muiden luokkien vasta kahdeltatoista - saan siis viettää paikallisessa Ampumaurheilukeskuksessa koooko päivän. Tämän kunniaksi sääennustekin tietenkin lupaa sadetta.
Epätasaiselle nurmikolle ahdetut reilunkokoiset kehät valtaavat käytännössä koko käytettävissä olevan alueen, joten joudun lämmittelemään Magnuksen kehässä ennen tuomarin saapumista - tätä en yleensä harrasta, vaikka se sallittua ja usein myös mahdollista onkin. Koska Manustin liikkuu harvinaisen asiallisesti ja jopa samaan suuntaan kuin minä, päätän jo parin reippaan kierroksen jälkeen keskittyä haromaan koiran armottomasti jokaisella harjanvedolla harventuvaa kuontaloa esiintymiskuntoon. Lopputulos on kauniisti kuvailtuna luomu, mutta sen kanssa on nyt vain kehdattava
Muutama junioriuros on jättäytynyt leikistä, mutta siitä huolimatta kehässä pullistelee kymmenen salskeaa nuorukaista. Olen huomaavinani, että tuomari luo luokan koiria silmäillessään harvinaisen lempeän katseen Magnukseen, joka puolestaan näyttää kuumeisesti laskeskelevan, kuinka kauan sen vielä
Arvostelussaan täti Petkevica on kovin punavoittoinen, ja minua henkilökohtaisesti ilahduttaa erityisesti se, että hän palkitsee kyseisen värin vaaleammalla sävyllä pääasiassa jenkkitaustaisia koiria. Magnuksen kohtalona on olla tänäänkin sokerina pohjalla, ja arvon tuomari tekee työnsä niin
Lopulta saan asetella happaman junnuni pöydälle, ja tuomari lähestyy koiraa hymyillen kuin se kuuluisa naantalilainen valonlähde. Magnus katsoo hitaasti, kun inhottavasti iholle tuppautuva vieras naisihminen kehuu sitä hienoksi pojaksi - itseään täynnä olevan murrosikäisen tanskalaisen mielestä on täysin turhaa kuluttaa aikaa ja äänijänteitä itsestäänselvyyksien julistamiseen.
Perustavanlaatuisen ropeloinnin jälkeen on edessä lempiosiomme eli
AirMagnus matkalla suureen tuntemattomaan. Esittäjää pyydetään pitämään näyttelyhihnasta tiukasti kiinni, kunnes koira on kokonaan pysähtynyt.
Vauhdikkaan ohjelmanumeromme päätteeksi asetan pätevän pikkuherran seisomaan Beata-tädin
Kilpailuluokassa esiintyy lopulta viisi komeaa junioria. Jostain käsittämättömästä syystä sähköjänikseni on juuri tänään päättänyt osoittaa olevansa potentiaalinen näyttelykoiran alku, eikä latvialaisblondi voi muuta kuin liittyä Magnus Fan Clubiin: hallittu suoritus tuottaa tulokseksi messevän luokkavoiton.
Odotettua, mutta sangen mukavaa.
Omassa täydellisyydessään piehtaroiva hippiäinen joutuu takaisin taisteluvaunuun, jossa Sagan vahva läsnäolo muistuttaa jangsteria siitä, että nuoren uroksen tassujen paikka on tukevasti maan pinnalla - tai todennäköisesti tässä tapauksessa Hänen Äkäisyytensä mielestä mieluiten kaksi metriä mullan alla. Lepo vaan, te eläinsuojeluaktivistit: toisinaan on ihan aiheellista istuttaa huligaanin mieleen hieman tervettä kuolemanpelkoa.
Seuraan vielä jättikokoisen narttujen junioriluokan arvostelun ennen kuin roudaan leirini lähemmäksi kehää, jossa herra Javor aloittaa shelttiurakkansa myöhemmin. Tämä setä on arvostellut rodun Suomessa viimeksi vuonna 2004, mutta jo dalmatiankoirakehän etenemisestä päätellen hän on edelleen maineensa veroinen tuomari.
Ja Kollaahan kestää: kaikki shelttiurokset kahta pystykorvaista, ylikokoista ja esittäjissään sinisten nauhojen aiheuttamista aidon riemukkaista reaktioista päätellen agilityä tositarkoituksella harrastavaa avoimen luokan turrea lukuun ottamatta palkitaan erinomaisella. Tuomarin ansioksi on kuitenkin luettava se, että hän liikuttaa koiria paljon varsinkin kilpailuluokissa ja myös näyttää sijoittavan ne liikkeiden perusteella, mutta omaa työtään helpottaakseen hänen kannattaisi opetella käyttämään muitakin värejä.
Vaaleanpunaisen paraatin lopuksi minun on aika viedä itse itseään erilaisilla pellehypyillä ja lauluesityksillä viihdyttänyt Manumiekkonen jälleen kehään. Davor-setä tutustuu pikaisesti Beata-tädin sijoittamiin junnupoikiin ja poimii sitten kustakin luokasta kaksi parasta mittelemään urosten paremmuusjärjestyksestä, joka ratkaistaan - juoksemalla.
Kilpailua jatkavien koirien järjestys jonossa on kiepsahtanut käänteiseksi, joten kirmaamme jälleen takalinjan tarkkailuasemissa. Jarruttaessamme kierroksen päätteeksi eräs kehän laidalla arvostelua seuraava suomalainen tuomariherra, jolla on hiljattain ollut kunnia osallistua Magnus Show'hun, toteaa juniorin jääneen nyt viimeiseksi. Huomautan hänelle toivovani, etteivät asiat sentään olisi niin huonosti.
Huolellisen zoomailun ja tuumailun jälkeen tuomari johdattaa minut ja Magnuksen jonon ohi toiseksi valioluokan voittajan perään. Kilpailu alkaa jo tuntua varsin mukavalta, enkä ehdi estää leukaani loksahtamasta, kun alati ystävällisesti hymyilevä herra Javor seuraavan sprinttikierroksen jälkeen viittilöi meidät jatkamaan matkaamme paalupaikalle kulkematta lähtöruudun kautta.
Mitäs tämä on olevinaan?
Vara-serti se on, eikä edes olevinaan: tuomari nimittäin viimeistelee palapelinsä siirtämällä nuorten luokan voittajan ensimmäiseksi, ja tällä kerralla valitettavasti pysyvästi. Eihän Magnus tietenkään olisi vielä sitä kolmatta sertiä tarvinnutkaan, mutta vielä vähemmän se tarvitsee tätä varaversiota.
Urosten arvostelun päätyttyä saan kuulla useita hyväksyviä kommentteja Manunaattorin upeista liikkeistä: Danish Dynamite näytti kuulemma suorastaan liitävän kehässä kuin sen tassut eivät olisi koskettaneet maata lainkaan. Toisaalta intopiukeen lentoon nouseminen ei ole koskaan ollutkaan ongelma, mutta laskeutuminen ei ole aina sujunut kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.
Arrrmottoman turinoinnin lomassa valmistelen Sagan esiintymiskuntoon - massiivisesta karvanlähdöstä huolimatta sen turkki kaipaa lähinnä kevyttä muotoilua - Kroatian suurmies on nimittäin houkutellut Hyvinkäälle melkoisen määrän tuttuja, joiden kanssa on ehdottoman välttämätöntä päivittää kuulumisia ja parantaa maailmaa. Onneksi narttuja on ilmoitettu yhteensä 45, muutenhan suunsoitto saattaisi jäädä ikävästi kesken.
Kun herra Javor on todennut kaikki nuorten ja avoimen luokan ladyt erinomaisiksi, on kolmen valionartun aika esiintyä edukseen. Tuomari sanelee arvostelunsa koiran seistessä pöydällä, mikä ei Sagan tapauksessa ole hirvittävän huono asia: napakka otteeni poskivilloista saa sen seisomaan tavallista ryhdikkäämmin, ja mieluiten niskan taakse piiloon pyrkivät korvatkin onnistun houkuttelemaan esiin. Kuulemieni lausahdusten perusteella tuomari vaikuttaa pitävän näkemästään, ja pitääkin siinä määrin, että varman vaaleanpunaisen nauhan lisäksi Saga myös voittaa luokkansa.
Vallanhan tässä on myönnettävä, että molemmat tuomarit ovat tänään kertakaikkisen asiantuntevia.
Onneksi kehä on tilava, sillä paras narttu -luokkaan osallistuu lopulta 17 eri-ikäistä shelttineitoa. Latviattaren sijoittamat juniorit eivät selvästi hieman rotevampiin daameihin (viittaan tässä siis koiriin) mieltynyttä kroaattia sykähdytä, vaan hän poimii neljän parhaan joukkoon nuorten ja veteraaniluokan voittajan sekä kaksi valiota. Minulla on kunnia juoksuttaa Sagaa kierros toisensa jälkeen kärkipaikalla, ja vaikka sijoituksia takanamme hieman vaihdellaankin, ravaa arvon pirttihirmu parhaaksi nartuksi.
Koska eräs hurmaava georgialainen (muistanette hänet) hoiti jo toukokuun lopussa homman, jota olin kaavaillut juurikin tälle kroatialaiselle, voin nyt tyytyväisenä vastata myöntävästi kehäsihteerin varmistaessa, että koirani on jo Suomen muotovalio, ja siten jalomielisesti lahjoittaa sertin seuraavalle.
Jotta kilpailut eivät päättyisi heti alkuunsa, Saga saa vielä vastaansa urosten voittajan, jonka rinnalla matamini näyttää ihannekokoiselta, ellei suorastaan pienehköltä. Tuomari kuitenkin valitsee uroksen rotunsa parhaaksi, mistä en ole lainkaan pahoillani: nyt en joudu keksimään näyttelytoimikunnalle tekosyytä, jonka takia en missään tapauksessa voisi jäädä odottamaan ryhmäkilpailuiden alkua. Pelkkä
Summa summarum eli mitä jäi käpälään
Kokonaisuudessaan poikkeuksellisen menestyksekäs näyttelyvuosi 2010 on nyt saatu kotimaan koitosten osalta komeasti päätökseen. Magnukselle tämän kesän piti olla vain harjoittelua, mutta treenit tuottivatkin hieman yllättäen kaksi sertiä, joten odottakaahan vain, jahka lähdemme ensi keväänä kisaamaan tosissamme. Sagan valioituminen puolestaan on ollut selkeä tavoite, jonka toteutumista en tietenkään ollut tohtinut tarkemmin ajastaa.
Nyt vain toivon löytäväni loppuvuoden aikana myös Suomenlahden eteläpuolelta jonkun tarpeeksi likinäköisen ja mieluiten äidinkielenään jotain muuta kuin venäjää puhuvan tuomarin, joka ymmärtäisi palkita nämä marginaaliotukseni asianmukaisilla sinivalkoisilla ruusukkeilla.
Kenties eräs Sillamäessä sheltit marraskuun lopussa arvosteleva B. Petkevica saattaisi olla se kaipaamani tuomari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti