maanantai 13. joulukuuta 2010

Tartto 6.11.2010 - Hukka reissussa

Pettymys pilkahtaa jo kaksi viikkoa ennen hoohetkeä: shelttien tuomariksi on mukavan portugalilaissedän tilalle vaihdettu epämukava ruotsalaistäti, jonka arvosteltaviksi en olisi koiriani ilmoittanut edes kolmen promillen liikuttuneessa tilassa - Saga ei ole koskaan länsinaapureitamme erityisemmin miellyttänyt, eikä Magnus tässä kehitysvaiheessa ja kuontalossa taida miellyttää ketään, joka on ikinä erehtynyt rotumääritelmään tutustumaan. Olen kuitenkin jälleen lähdössä isännän kanssa viettämään yhdistettyä hyöty- ja huviviikonloppua, eikä tällainen ikävähkö ennakkoasetelma muuta suunnitelmiamme. Perjantaina pääsen livahtamaan töistä hieman tavallista aikaisemmin, joten ristiretkemme alkaa jo varhain iltapäivällä.

Tallinnan liikennevalojärjestelmää on varmasti ollut suunnittelemassa joukko insinöörejä, ja johtoportaassa lienee heilunut lisäksi muutama DI, sillä niiden ajoitus on saatu toteutettua satamasta poispäin pyrkiville mahdollisimman hankalaksi: vihreiden vilahtaessa vain muutama auto ehtii livahtaa risteyksestä kohti seuraavaa jumituspistettä. Matelumme keskustasta Tartu maanteelle kestää ihastuttavasti liki tunnin, mikä on kaltaiselleni hätähousulle toiminnan naiselle muutaman kilometrin matkasta aivan liikaa. Viivasuora valtatie on onneksi pelättyä paremmassa kunnossa, ja tasaisessa kyydissä saatan tulla hieman torkahtaneeksi - ainakin Tartto aukeaa eteemme saatuani silmäni jälleen auki lähes silmänräpäyksessä.

Kaupungissa matkaoppaamme TomTom kierrättää meitä melko mielenkiintoista reittiä, mutta syy syrjäisillä kujilla luikkimiseen paljastuu tällä kerralla yllättävän loogiseksi: hotelli Barclay sijaitsee yksisuuntaisen kadun varrella, mikä kieltämättä rajoittaa lähestymissuuntia ratkaisevasti. Hotellin kotisivuilla luvataan autolle turvallinen pysäköintipaikka, mikä on kesäisen G9-kokemuksen jälkeen muodostunut merkittäväksi valintakriteeriksi, mutta respasta selviää, että sellaisen saa kukin järjestää korkeimman omakätisesti ja turvata sitten parhaaksi katsomallaan tavalla. Tällaista markkinointia minä kutsun harhaanjohtavaksi.

Viihtyisässä huoneessamme on kokolattiamatto, joka villitsee Sagan täysin: yleensä niin hillitty ja hallittu lady nimittäin rrrakastaa piehtaroida matoilla, joita meillä kotona ei käytännön syistä ole niissä tiloissa, joissa koirat oleskelevat ollessaan keskenään. Sagelihan käyttää siis tilaisuuden häpeilemättä hyväkseen, ja pian tummanruskea matto on saanut astetta elävämmän pinnan huolellisesti levitellystä vaaleasta pohjavillasta - pelkäänpä, ettei siivooja osaa arvostaa tällaista luomutuunausta. Mattotaivas kuitenkin kesyttää äkäpussin, joka jopa haastaa Magnuksen painimaan kanssaan, mitä ei minun laskelmieni mukaan ole tapahtunut koskaan aikaisemmin.

Illalla me A-luokan lihansyöjät jalkaudumme Tarton kaduille metsästämään evästä, ja löydämme eräältä sivukujalta ravintola Balkanin, jonka kiertäisin sisäänkäynnin perusteella kunnioittavan välimatkan päästä, ellei seinään lätkäisty ruokalista sattuisi olemaan äärimmäisen houkutteleva. Jyrkkien ja kapeiden portaiden yläpäässä piileskelee kuitenkin viihtyisä ravitsemuslaitos, jossa teeman mukaisesti laulu raikaa ja balalaikka soi.

Alkupalaksi joudun pureskelemaan huuliani tarjoilijan tepasteltua tiedustelemaan tilaustamme: tämä vanhempi herrasmies kuulostaa aivan heliumilla täytetyltä talitiaiselta, mikä yhdistettynä vahvalla virolaiskorostuksella äänneltyyn suomeen kutkuttaa nauruhermojani kiusallisesti. Isäntä kertoo epäilevänsä, että papalta taitaa puuttua ainakin toinen palli, ja etiketin mukaan minun tulee kauhistella moista ilmaisua, mutta valitettavasti on myönnettävä, ettei hänen argumenttinsa välttämättä ole täysin erheellinen.

Ruoka on erinomaista, edullista ja sitä on riittävästi, joten tyytyväisinä ja hävyttömästi hihitellen suuntaamme takaisin kohti päämajaa.

Hotellimme edessä olevassa puistossa on toki mukavaa kävelyttää koiria, mutta yöllä samainen viheralue muuttuu paikallisen Alkon (siis minkä tahansa elintarvikeliikkeen) kanta-asiakaskorttia vinguttaneen ja sen seurauksena angstejaan kiljuvan nuorison temmellyskentäksi. Riemunpidosta huolimatta saan ladattua akkuni lauantain suurta koitosta varten.

Aamulla kipittäessäni koirien kanssa neljännestä kerroksesta alaspäin huomaan jonkun jo taapertaneen saman matkan päinvastaiseen suuntaan ja jäljistä päätellen raahaten perässään rikkinäistä säkillistä koiranp*skaa: tavaraa on tosiaan riittänyt levitettäväksi portaikon matolle useamman kierroksen verran. Toisessa kerroksessa vastaani kiipeää tuskaisen näköinen siivooja rikkaharjansa kanssa, ja myötätuntoiseksi tarkoitettu hymyni tahtoo vääntyä virnistykseksi, sillä myös tämä absurdi näky herättää kieroutuneen huumorintajuni.

Hotellin seisova aamiaispöytä on ehdottomasti ylellisin, jonka ääreen olen Suomenlahden tällä puolella saanut astella, ja kurnivaan vatsaani matkalla oleva tuore sämpylä onkin luiskahtaa keuhko-osaston puolelle kuullessani, kuinka eräs keski-ikäinen suomalainen naisihminen kokee siitä huolimatta aiheelliseksi valittaa suurieleisesti kananmunista, joita ei ole keitetty juuri hänen makunsa mukaisiksi, mikä luonnollisestikin oikeuttaa maksavan asiakkaan räyhäämään asiasta henkilökunnalle. Toivon kärsivällisesti hymyilevän ja tähän törkeään rikokseen tasan tarkkaan täysin syyttömän tarjoilijan huomaamattomasti terästävän tökerön draamakuningattaren kahvin napsakalla laksatiivitujauksella.

Olen kesänäyttelylaitumilla kirmatessani unohtanut, kuinka helvetin tunnelmallisen ahdasta näissä halleissa ja etenkin virolaisissa minihalleissa on, mutta tänään meininki on kuin karjamarkkinoilla: koirien rokotustodistuksiakaan ei tungoksessa välitetä tarkistaa, jottei sisäänkäynti tukkeutuisi kokonaan. Pystytän leirimme kehän laidalle ja lähden vielä tunnollisesti uudelleen tyrkyttämään Sagan ja Magnuksen passeja eteisessä päivystävälle henkilökunnalle, mutta kukaan ei tunnu olevan niistä missään määrin kiinnostunut. Pitäkööt tunkkinsa.

Kansainväliseen koitokseen on ilmoitettu 18 shelttiä, joista 14 on matkannut Tarttoon suloisesta Suomesta. Rodun tuomariksi on vaihtunut Lisbeth Liljeqvist, josta kukaan ei ole tainnut aikaisemmin kuullakaan, eikä kieltämättä olisi ollut niin välttämätöntä kuulla tänäänkään.

Jo ennen arvostelun alkua huomaan hämmästyksekseni, ettei Magnuksen vakavin vastustaja tänään olekaan se toinen junnuluokkaan ilmoitettu uros, vaan hallin katossa hitaasti pyörivät tuulettimet: Danskeman on täydellisen vakuuttunut siitä, että koko katto aikoo joko nousta siivilleen tai vaihtoehtoisesti rysähtää alas, eikä sillä ole vähäisintäkään aikomusta jäädä todistamaan kumpaakaan näistä maailmanlopun tapahtumista. Yritän saada lähes panikoivan murkun takaisin tolkkuunsa kiinnittämällä sen huomion nameihin, kännykkään ja isännän nuuskapurkkiin - kahta jälkimmäistä se ei jostain käsittämättömästä syystä voi vastustaa, ja tiukassa tilanteessa on pelattava kovilla - mutta siitä huolimatta Manu muistaa säännöllisesti seurata helvetillisten propelleiden edesottamuksia.

Onnistun lopulta saamaan hermostuneen tanskalaisen jälleen samalle taajuudelle kanssani, mutta sen liikkeet ovat yhtä rennot ja sulavat kuin Kaikkosella, eikä asiaa lainkaan auta postimerkin kokoinen kehä, jossa joutuu tekemään käytännössä jatkuvasti tiukkaa käännöstä, ja meidän tapauksessamme melkoisen vauhdikasta sellaista. Noh, ainakaan näyttelytähteni ei enää yritä poistua takavasemmalle heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Pöydällä Magnus seisoo p*skajäykkänä rauhallisesti, eikä edes liiemmin noteeraa yrmeän turkkilaisen painonnostajan ruotsalaisen tuomarirouvan kohtalaisen kovakouraista kopelointia. Konseptini menevät hieman sekaisin huomatessani, ettei tuomari ei pidä tarpeellisena tarkastella koirani liikkeitä, ja muutenkin kaikki aistit valppaina hyrräävä vellihousu ilmeisesti vaistoaa ärtymykseni, eikä vaivaudu esiintymään lainkaan vaan steppaa ja pyörittelee korviaan.

Vereni kiehahtaa kehäsihteerin kiikuttaessa minulle punaista nauhanpätkää. Hapatustuomarin arvostelulinjasta tekemieni kieltämättä vähäisten, mutta epäilemättä eksaktien havaintojen perusteella ainakaan juniorikoiran keskeneräisyyden tai epävarman esiintymisen ei pitäisi tätä tätiä liiemmin häiritä, mutta kuten kuvioon on tänä vuonna turhan usein kuulunut, ei Magnuksen saama arvostelu ole tänäänkään millään muotoa linjassa nauhan värin kanssa, ja voin jälleen vain itsekseni arvuutella syy-seuraussuhdetta. Sivallan hurritanttaa kaiken kertovalla katseella, joka kuitenkin uppoaa iskua pehmentävään ihraan häviää hänen ystävälliselle perusilmeelleen 6-5.

Joudun potemaan veetutustani jonain sopivampana ajankohtana, tuomarin kanssa yhtä pitkää naamaa näyttävä Saga olisi nimittäin vielä vietävä kehään. Tulevan kierroksen lopputulosta ei tosin sen suuremmin tarvitse arvailla: ronski narttuni on aina miellyttänyt enemmän Idän Ihmemaista kotoisin olevien tuomareiden esteettistä silmää, ja jokainen voi itse päätellä, on syy siihen koirassa vai länkkäreiden arvostelukyvyssä.

Sagan turkin parissa puuhastellessani saan todistaa, kuinka yksikään neljästä juniorinartusta ei ole rouva Päivänpaisteen mielestä laadultaan erinomainen, ja kuinka yksi varsin sheltin näköinen uros poistuu kehästä sininen nauha lepattaen. Tuomarin norsunveellä kasvoilla ei häivähdä hymyntapainenkaan edes hänen valitessaan parasta urosta - alan todella toivoa, että mokoma persheeseen ammuttu petoeläin ymmärtää jatkossa vastata tuomarointikutsuihin kieltävästi, jos koirien arvosteleminen kerran aiheuttaa hänelle noin suurenmoista mielipahaa.

Isäntä kehottaa minua tiedustelemaan rouvalta, om hon har käkat surströmming till morgonmål. En kuitenkaan halua olla päivän ja mahdollisesti koko koiranäyttelyhistorian ensimmäinen esittäjä, joka hylätään kehässä, joten hillitsen itseni. Piirtäkääpä sen kunniaksi ruksi seinään.

Valioluokassa Sagalla on kunnia päästä ensimmäisenä Lisbeth-tädin riepoteltavaksi, ja tämän tapa käsitellä koiria alkaa tässä vaiheessa käydä ala-arvoiseksi - jos tantta tempaisisi hauvaani vielä kerrankin, joutuisin läväyttämään päin hänen näköään muutakin kuin mielipiteeni kyseisestä toiminnasta. Kaikkien onneksi mielipuolinen möyhintä kuitenkin päättyy, ja saan päästää jokseenkin kypsähtäneen oloisen Sagan piinasta.

Odotetusti valionikin rankataan vain erittäin hyväksi, mikä on sentään perusteltu sen arvostelussa: koirallani todetaan olevan paljon korvia, kun taas runkoa sillä voisi olla enemmän ja kyynärätkin voisivat olla vahvemmat. Seeelvä.

Sunnuntaina sheltit arvostelee suomalaisrouva, jonka mielipiteistä en ole kiinnostunut, joten valtiovierailumme virallinen osuus päättyy tähän.

Viemme koirat hotellille huilaamaan ja suuntaamme Lõunakeskukseen, enkä voi olla ihmettelemättä hiljaa mielessäni, kuinka käsittämättömän haastavaa, ellei jopa lähes mahdotonta miehen onkaan kuunnella, saati noudattaa edes koneen antamia ajo-ohjeita. Muutaman muodollisen mutkan jälkeen löydämme Etelä-Viron suurimman ostoskeskuksen, jossa on 66 000 neliömetriä, yli 160 putiikkia, eikä mitään ostettavaa.

Tässä vaiheessa minun on onniteltava itseäni sarjasta huonoja valintoja, joka alkoi siitä, kun päätin olla ilmoittamatta koiriani heinäkuun alussa järjestettyyn Räpinan näyttelyyn, jossa sheltit arvosteli eräs georgialainen Iuza Beradze. Omahyväisyyteni ja rehvakas varmuuteni Sagan ja Magnuksen menestyksestä kesän myöhemmissä Viron näyttelyissä on tullut maksamaan minulle kahden lähes varman sertin lisäksi satoja euroja, kymmeniä reissutunteja ja pari kimpullista hermosäikeitä, mutta koska tyhmyyteni on suoraan verrannollinen itsepäisyyteeni, en voi luovuttaa kesken pilipalitittelin metsästyksen. Siispä Sillamäe, siit me tuleme.

1 kommentti: