Latvia, Jaunmārupe 21.7.2012 - Veni, vidi, vici

Heinäkuun loppupuolella pakkaan Riikan liepeillä järjestettävien kahden kansallisen koiranäyttelyn eksoottisten tuomarivalintojen houkuttelemana Dallaspullan, Meela-manulaisen, Sagan ja tytärtään turistiluokassa kannustavan Magnuksen jälleen BlondExpressin kyytiin ja lähden hakemaan tavoittelemaan typyköille tyylikkäitä titteleitä. Koska aikataulullisista, maantieteellisistä ja kesälomateknisistä syistä johtuen suuntaan tälle turneelle korkeimman omatoimisesti, olen iltarukouksissani muistanut toivoa erään baijerilaisen autotehtaan A4-tuotantolinjan taidonnäytteen todella toimivan saksalaisella täsmällisyydellä.

Viheliäisen varhain perjantaiaamuna laskettelen Länsisataman työmaalabyrintin läpi ehtiäkseni ensimmäiseen laiturista irtoavaan laivaan, joka tällä kellonlyömällä kumisee tyhjyyttään: aavekiulun autokansilla ei näy muita matkustajia eikä edes ainuttakaan keltanuttuista pääsiäistonttua lastauksesta huolehtivaa täkkäriä. Vasta veivattuani kolmisen kierrosta myötäpäivään löydän elämää piippuhyllyn perukoilta - se on menoa nyt.

Kun kippo on rantautunut Tallinnaan, suunnistan Valdeku väikeloomakliinikalle leimauttamaan koirien passit. Kruisaillessani heräilevän kaupungin riepovassa ruuhkassa eräs parasta ennen -päiväyksensä ohittanut puolisokea haahka uhkarohkea mummeli yrittää väkisin änkeä punaisen Kia Picantonsa lähikontaktiin kiesini keulan kanssa, mutta huristelee hyvästä yrityksestä huolimatta hutiin. Tuollaista pikkukoslaa olisikin ollut vittumaista ikävää kaivella hammastikulla irti Audin etusäleiköstä.

Ensimmäisen välietapin jälkeen käännän kurssin kohti Riikaa, ja virkaintoinen TomTom muistuttaa seuraavan käännöksen odottavan jo 117 kilometrin päässä ja taittuvan tiukasti vasempaan. Yritetään pitää mielessä.

Pärnu maantee on miinoitettu automaattisilla nopeusvalvontalaitteilla, mutta täkäläinen toteutus kusee kaipaa vielä hienosäätöä. Suomessa nuo paholaisen keksinnöt sijoitetaan strategisesti nopeusrajoitusta alentavan liikennemerkin jälkeen, jotta minulla rajoituksista piittaamattomilla jokamiesluokan rallikuskeilla olisi keskimääräistä paremmat mahdollisuudet päästä pikapassikuvaan, kun taas eteläisen veljeskansan insinjöörien aivoriihen tuloksena edellä mainitut objektit on aseteltu päinvastaiseen järjestykseen. Epäilemättä Majandus- ja Kommunikatsiooniministeeriumissa ihmetellään, mikä on, kun ei taidot riitä, mikä on, kun ei onnistu.

Ymmärsittekö vitsin? Ei se mitään.

Tunnustaen kaasujalkani raskauden pakottaudun hillitsemään ohitteluhimoni ja matelemaan juoheasti jonon jatkona, mikä osoittautuukin oivalliseksi liikennepoliittiseksi linjaukseksi: eräs hätäisempi suomalainen audeilija on päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun ja seisoo nyt pientareella tutustumassa virolaiseen virkavaltaan. Vilkutan vahingoniloisesti körötellessäni ohi.

Kesäinen Latvia esittäytyy tietöiden luvattuna maana, ja liikennejärjestelyt kärsivät poikkeavuudestaan, kun Lemminkäisen pojat pullistelevat ilman paitaa kaivautuvat katuverkoston ytimeen. Verkkaisesti kiiruhtaessani ehdin nautiskella treenatusta silmänruoasta laivalta mukaani tarttuneista CD-levyistä, joista toinen tarjoilee rentoa reggaerenkutusta ja toinen viime vuosisadan puolivälin paikkeilla taltioitua rock 'n' rollia. Kyllä nämä radio Sputnikin soittolistan päihittävät.

En edelleenkään luokittele latvialaista liikennekulttuuria käsittämättömän kaoottiseksi, vaikka maanteillä paikalliset mielellään havainnollistavatkin, kuinka vaivattomasti väylälle mahtuu vähintään kolme autoa rinnakkain. Riikassa poikkeuksetta punaisena loistavat liikennevalot verottavat vauhtia, kaistojen vaihto sujuu sivistyneesti, ja sitä harrastetaan pakottavista syistä paljon: valittu yksilö saattaa milloin tahansa ilman erillistä ennakkovaroitusta kääntyä pois kaavaillusta kurssista. Navigaattorin tässä vaiheessa tyrkyttämä reittivalinta tuntuu naisen logiikalla inasen verran irrationaaliselta, mutta sen ohjeita kuuliaisesti noudattaen koluan läpi kaikki mahdolliset pikkukujat solahdan sukkelasti kaupungin eteläpuolelle.

Kutakuinkin yksitoista tuntia kestäneen avartavan matkailun jälkeen kurvaan tämänkertaisen majoituspalvelukilpailun voittaneen hotelli Bestin suojaisalle sisäpihalle. Selostettuani seurueeni koostumuksen ystävälliselle respatytölle hänen kasvoillaan vilahtaa vallan viihdyttävä ilmekavalkadi, jonka perusteella epäilen mielenterveyteni tulleen jälleen juuri luokitelluksi vakavasti järkkyneeksi. Toivottavasti tämän typsyn työvuoro ei pääty ennen kuin loput näyttelyhurjatturistit luffearsenaaleineen ehtivät estradille.

Seuraavana aamuna koiria ulkoiluttaessani alan aavistella, miksei hotellin hinnoittelu vastaa sen moitteettomien puitteiden ja palvelun tasoa: tämän kaupunginosan kantaväestö koostuu jakomäkeläissukuisista zombeista huojuen hiihtelevistä yön sankareista, jotka ovat vetäneet muutakin kuin pulkkaa kuuluvat kiinteästi katukuvaan, mikä tietysti motivoi minua pussittamaan nelikon tuoreuttaan höyryävät tuotokset, jotta aivonsa denaturoinut eliitti ei erehdyksessä liukastu niihin. Pari mökäöljyn voimalla elämää syleilevää ammattilaista yrittää tuppautua tutustumaan epäluuloisina mulkoileviin shelttiäisiini, mutta ymmärtää poistua takavasemmalle ilmoitettuani selkeällä suomen kielellä huolellisesti artikuloiden, että juuri tänään heillä on ainutlaatuinen tilaisuus olla lääppimättä näitä jalosukuisia eläimiä.

Hyvinhän täällä pärjää kotimaisellakin murteella.

Näyttelypaikan sijainti on huolettomasti ilmoitettu koordinaatein, joiden tulkitseminen synnyttää tunnollisen TomTomin osumatarkkuuteen kahdenkymmenen kilometrin matkalla kohtuullisen kymmenen prosentin virhemarginaalin, mutta aavistuksenomaisen paniikkikohtauksen epäuskon häivähdyksen jälkeen löydän lopulta navigaattorin vastalauseista piittaamatta pätevästi piilotetun urheilukeskuksen. Ensimmäisen Latvian-vierailuni aikana kärsin arvaamattomasta teknisestä ongelmasta, minkä jälkeen päätin panostaa parempaan kalustoon, ja taisteluvaununi uusi, ilmakumipyörillä varustettu rouhea runko pääseekin välittömästi oikeuksiinsa jalkautuessani mutapohjaiseen heinikkoon yöllisen sateen pehmentämälle parkkialueelle.

Nykyään tämä näyttelykaravaani kulkee kilisemättä ja kolisematta kaikissa olosuhteissa.
Vetokoneiston kitinään ja valitukseen ei tosin ole vielä keksitty ratkaisua.

Kuuluisa pakistanilainen shelttispesialisti Imran Hussain on houkutellut jaunmārupelaiselle heinäpellolle Lielceri Equestrian Sports Centreen peräti kuusi pientä paimenninta, joista puolet edustaa täkäläistä kantaa. Valtaisten onnistumispaineiden lisäksi nyt on selkeästi olemassa sellainen viheliäinen vaara, että kahta karvakasoistani kaivataan kehässä yhtaikaa, mikä jalostaa jännitysmomenttia julkeasti. Potentiaalinen pattitilanne laukeaa lopulta lähes itsestään, kun viereeni erehtyy sattuu leiriytymään mukava suomalaispariskunta, joka erehtyy alkaa juttusille kanssani, ja ennen kuin he ehtivät huomatakaan, olen anellut ja kerjännyt suostutellut joviaalin Antin toimimaan tarvittaessa apuhandlerinani.

Olen olettanut tuomarimme olevan vertikaalisesti rajoittunut ja punjabilaisittain englantia honottava korostava setä, mutta kehään asteleekin lähes minun pituiseni herrasmies, jonka aksentista ei saa väännettyä vitsihuumoria. Odotusteni mukaisesti hän kuitenkin pitää näkemiään koiria poikkeuksetta erinomaisina ja jakelee kunniapalkintoja sekä SA:ta avokätisesti. Tämä antaa luvan odottaa toivotunlaista tulosta etenkin juniorijannulleni, joka kilpailee ainoana luokassaan.

Tarkasteltuaan ensimmäisenä shetlantilaisena esiintyvää Dallasta tovin tuomari pyytää minua vilauttamaan sen purukalustoa ja tiedustelee sitten, saako koiraani koskea - tämä ei liene todellinen monivalintatehtävä, siispä ollos tervehditty vainen. Yllättävänä yksityiskohtana mainittakoon, että pöytä on kiikutettu kehään vain koristeeksi, joten ilmoittautumismaksuun sisältyy myös luonnetesti, kun kaveri kumartuu kravatti ja takinliepeet lepattaen tutkimaan turreja. Hän toteaa toimenpiteeseen tyynesti suhtautuneen Pullan erinomaiseksi ja palkitsee honkkelini KP:lla ja junnusertillä. Parasta urosta valitessa pieni ja narttumainen kovin erityyppinen avoimen luokan uros julistetaan voittajaksi.

Juniorinarttuja on ilmoitettu kaksi, joista ympärillään lepattavista perhosista ja kuoppaisesta maastosta huolimatta tavattoman tasapainoisesti esiintyvä Meela arvostellaan ensimmäisenä. Säädyttämästi stripannut sininen enkeli katsotaan kokonaisuutena erinomaiseksi, kuten myös sen jännäkakka housuissaan hiipivä selvästi rauhallisempi kilpakumppani, mutta tänään Melmeröisen hyvä boogie vie voiton ja tuo junnusertin, jonka myötä Hänen Touhukkuuttaan tituleerataan tästedes nimellä EE & LV JMVA Arya.

Arvioituaan ainoan avoimen luokan nartun sertifikaatin arvoiseksi tuomari luo katseensa Sagaan eikä ole uskoa, että ronski rouvakoirani täyttää pian jo 8 vuotta. Herra on niin häkeltynyt, että haluaa vain nähdä madamen hampaat, mutta varoo visusti kajoamasta siihen, mikä sopii Sagelille täydellisesti. Arvostelua sanellessaan soopeliloiston sokaisema setämies loihee lausumaan "super head" - ei tämä kaveri taida olla ihan kartalla.

Luonnollisesti Sagakin palkitaan SA:lla, joten avuliaalla Antilla on kolmisen sekuntia aikaa valmistautua paras narttu -luokkaan esittelemään Meelaa, joka ei ole varauksettoman ihastunut ajatuksesta, mutta lähtee kuitenkin mutisematta muukalaisen matkaan. Tuomari tähystää daamien liikkeitä kaikista mahdollisista suunnista ja kysyy sitten, voisinko siirtyä Sagan kanssa paalupaikalle. Sopiihan se, kun noin kauniisti pyydetään, ja tämän peliliikkeen ansiosta mummoikää lähentelevä sesseni vastaanottaa sievän sertin ja kirjauttaa tililleen myös Latvian muotovalion tittelin.

Tehtävä suoritettu.

Totaalinen täsmäisku viimeistellään virheettömäksi, kun Saga sutaisee päivän parhaan uroksen tassunsa ja tantereen väliin. Muodon vuoksi pakistanilaisherra toki on vertailevinaan tarkastelee kaksintaistelijoita keskittyneesti, mutta marssii lopulta ojentamaan ROP-plakaatin minulle ja toivottaa isosti paljon onnea vaan.

Tämä on selvästi hyvä päivä, mutta yhtäkkiä olen kadottanut motivaationi vaivautua huomenna lainkaan kehään.

Piipahdettuani pokkaamassa palkinnot viestitän Meelan omistajalle, ettei tänään mennyt ihan suunnitelmien mukaan - enhän edes minä tohtisi suuruudenhulluuksissanikaan budjetoida tällaista menestystä. Tärinöissään tuloksia odottanut Laura menee halpaan tulkitsee tekstarini hieman hätiköiden ja pelkää paperipussiin hengitellen koiransa tulleen lytätyksi hädin tuskin hyväksi rotunsa edustajaksi. Eeei nyt aivan niinkään.

Voittajafiiliksen vaikutuksen alaisena hankkiudun hotellille vetämään väliköllit huolehtimaan hurttakvartetin huoltotoimenpiteistä. Paremman puuhan puutteessa palaan iltapäivällä esittelemään tuoretta triplavaliotani herra Hussainille ykkösryhmän jäsentenvälisessä kilpailussa, mikä osoittautuu perusteellisen karkeaksi virhearvioksi: pakistanilaispölvästipaappa ei enää vaivaudu vilkaisemaankaan superku(u)ppaista Sagaa. Ylpeys käy mahalaskun edellä.

Ensimmäisten nyrkin kokoisten raskaiden sadepisaroiden jysähdettyä ohimooni hipaistua hipiääni sieppaan Sagan syliini ja katoan kinkereistä verrattain vikkelästi. Äkkilähdön seurauksena teen hienoisen huolimattomuusvirheen, jonka luonnollisesti huomaan vasta tähdättyäni auton hotellin viimeiseen vapaaseen parkkiruutuun: takkini on unohtunut sen pellonperkeleen reunalle.

Mielipiteeni asiasta.

Kymmenen richterin voimakkuudella räjähtänyt raivokohtaukseni ei lämmitä minua enää illan viilentyessä, joten vaihtoehtoni ovat joko paleltua kuoliaaksi palella tai hakea se viheliäinen vaatekappale, eikä ensiksi mainittu varsinaisesti ole vilukissalle vaihtoehto, joten kenkäisen kiesin takaisin kadulle toivoen hartaasti, ettei kukaan ole tarvinnut rotsiani minua kipeämmin. Löydettyäni riepuni roikkumasta aidalla halpamaisesti hyljättynä sykkeeni palaa normaalitasolle, mutta varmuuden vuoksi haen hotellin vieressä sijaitsevasta Rimistä sydänlääkkeeksi yhden siiderin, joka lähemmässä tarkastelussa osoittautuukin kirsikkavodkaksi. Näin aperitiiviksi nautittuna sellainen hiipii huiviin häiritsevän hyvin.

Sunnuntaiaamuna tulen tajuihini havahdun tanskalais-shetlantilaisten lammastimien saapuessa stereona tarkastamaan, olenko mahdollisesti jo hereillä - nyt olen ja tukevasti tutitun yön jälkeen varsin valmis vaihtamaan maisemaa. Tällainen selkärangaton vätystely sotii kiihkeästi menestyksennälkääni velvollisuudentuntoani vastaan, mutta israelilaisen Avi Marshakin tilalle shelttien tuomariksi arvotun vaihdetun venäläisen Ekaterina Senashenkon mielipiteet koiristani eivät kiinnosta minua ehkä olisi riittävän ruusuisia, mikä kannustaa minua lähtemään shoppailukierrokselle Tallinaan paluumatkalle pohjoiseen.

Minulle on luontaista toimia itsekkäästi itsenäisesti, joten tällainen 900 kilometrin viikonloppuretki ympärivuorokautisesti neljää pientä paimentolaista palvellen ei aiheuttanut angsteja. Myönnän kuitenkin, ettei moinen sooloviritys olisi tarvinnut kovinkaan pahan suden uhkumista ja puhkumista täyttääkseen katastrofin tunnusmerkit, enkä halua toiste joutua raportoimaan läheisilleni keskimäärin tunnin välein olevani vastoin kaikkia odotuksia edelleen hengissä aiheuttaa läheisilleni vatsahaavaa sinkoilemalla yksin muilla mailla vierahilla.

En ainakaan ennen seuraavaa kertaa.