Teen tuskissani sellaisen linjapäätöksen, etten lähde näyttelyyn, jos lauantaina sataa tai uhkaava syysflunssa saa minusta otteen. Magnuksella ja Sagalla ei ole tällä hetkellä käytännössä mitään saavutettavaa, joten en todellakaan aio urheilla terveydelläni. Köh.
Keskiviikkoon mennessä on selvää, ettei kumpikaan edellä mainituista tekosyistä tule pelastamaan minua tältä kurimukselta.
Aamulenkillä huomaan Magnuksen olevan jälleen kisavireessä: ensin keskustelemme jalkojeni näykkimisen merkityksestä pikkukoiran elinkaaren pituuteen, minkä jälkeen yritämme yhdessä päätellä, onko kuudelta aamulla soveliasta kiljua riemuaan julki metsä raikuen. Vasta muistutettuani Magnusta siitä, että saunan takana on aina tilaa itsepäisille tanskalaisille, alkavat jannun manööverit olla kohtalaisesti hallinnassa, ja mökömurkku vaalii hiljaisuutta hyveenään. Olen äärimmäisen tyytyväinen
Tampereelle saavuttuani epäilen, että kylä on päässyt kenenkään huomaamatta valahtamaan kymmeniä kilometrejä etelään päin - harmillista sinänsä, sillä pohjoiseen karatessaan se olisi saattanut hyvällä onnella upota Näsijärveen - matka on nimittäin taittunut puolessatoista tunnissa, vaikka hatarien muistikuvieni ja navigaattorin arvion perusteella olin varannut tähän erikoiskokeeseen lähes kaksi tuntia. Toisaalta Volvon bensamittarin osoittimen vauhti näyttäisi olevan suoraan verrannollinen kaasujalkani raskauteen, joten ehkei minun kuitenkaan kannata vielä pyytää Geodeettisen laitoksen
Magnusta lämmitellessäni huomaan pidättäväni hengitystäni: mielikuvituksellisten askelkuvioiden ja steppisarjojen sijaan jäpikkä ravaa reippaasti ja jopa samaan suuntaan kuin minä! Tuskin huomaan kasvojeni alkavan jo vaihtaa väriä punaisesta sinertäväksi - kokeilkaapa itse juosta hengittelemättä - jännittäessäni, kuinka pysyvästi tämä upouusi toimintamalli on tallennettu murrosikäisen raikulipojan aivolohkoihin.
Realiteetit on kuitenkin syytä pitää mielessä, sillä humpan juoni ei uudesta sävellajista huolimatta ole muuttunut: Magnus määrää edelleen vauhdin ja minä suunnan, mutta pinkomalla kuin kenialainen superlahjakkuus saan homman näyttämään erehdyttävästi siltä kuin se olisi hanskassa.
Tampereelle shelttiväkeä houkutellut vetonaula on tänään Näsinneulan sijaan serbialainen Dusan Paunovic, joka ei ainakaan tällä vuosituhannella ole rotua Suomessa arvostellut. Kansalaisuuden perusteella oletusarvo on, että herra suosii punaista eri sävyissä, emmekä joudu tässä suhteessa pettymään.
Tuomari sanelee arvostelun koiran seistessä pöydällä, mikä ei ole tyylikkäästi esiintyvälle koiralle eduksi. Toisaalta kuulen hänen mielipiteensä koirastani välittömästi ja hieman ihmettelen Magnuksesta juuri löytyvää uutta vikaa eli löysiä kyynärpäitä - taidanpa olla asiasta eri mieltä. Myöskään Manun karvanlaatu ei miellytä liian lyhyeksi sidotulla kravatilla itsensä koristanutta miestä: kesän aikana junnun selän päälle on saatu työstettyä kämmenenlevyinen harjas karkeaa peitinkarvaa, mutta tietenkin kaverin on ihan pakko hivellä sitä turkkia koiran kyljistä, joita peittää vain huolellisesti paikalleen tupeerattu pohjavilla... Grrreat.
Magnustus todetaan koruttomasta arvostelusta huolimatta erinomaiseksi, joten pääsemme kirmaamaan kilpailuluokkaan, noh, kaikkien muiden junioriluokkaan ilmoitettujen sällien kanssa, ja joudun käyttämään koko kehän hyväkseni, ettemme rymistelisi jatkuvasti kiinni edellä sipsuttavan pöksyvilloihin. Lopulta tuomari viittilöi Manun luokkansa kolmanneksi todeten, että "he's an excellent mover, but unfortunately not my type".
Asia selvä.
Hieman myöhemmin tosin arvuuttelen itseltäni, mitä tyyppiä herra tuomari mahtoikaan oikeastaan tarkoittaa: paras uros -luokassa hän valitsee neljän parhaan joukkoon kaksikin komeaa jenkkilinjaista koiraa, joista avoimen luokan voittaja vetää pisimmän puruluun ja tulee samalla Suomen muotovalioksi.
Kun narttujen arvostelussa on päästy valioluokkaan asti, alan olla kohtuullisen varma, ettei Saga ole sitä, mitä tämä serbialainen toivoo näkevänsä. Kahdesta kehään ilmaantuneesta valionartusta hän toteaa äkäpussini kauniimmaksi, mutta ei enää paras narttu -luokassa vilkaisekaan meihin päin. Toisinaan on harmillista olla oikeassa.
Asiallisesta sotisovasta - vai mitä sanotte kahdesta puserosta, villapaidasta, toppatakista, kaulaliinasta ja hanskoista (housuja tietenkään unohtamatta)? - ja piinaavasta jännityksestä huolimatta ääreisverenkiertoni on hiipunut jo kauan ennen kuin pääsen vihdoin polkaisemaan Volvon takaisin moottoritielle. Auton lämmittimet puhaltavat kuumaa ilmaa koko matkan, mutta silti huomaan kotona täriseväni edelleen. Seuraavan viikonlopun näyttelyä varten tekosyy(s)flunssa on todennäköisesti tullut juuri hankittua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti