Viro, Rakvere 10.4.2010 - Ensimmäisen pilipalisertin metsästys

Eräänä kauniina helmikuisena päivänä päätin Soilen innostamana lähteä hänen kanssaan Viroon näyttelyyn. Usein oli ollut puhetta, että pitäisi joskus lähteä kokeilemaan onneaan Suomenlahden eteläpuolelle. Sitten joskus. Sitten, kun minulla olisi mahdollisimman moni koira turkissaan. Ja niitä turhanpäiväisiä junnu-sertejä en ainakaan lähtisi keräämään. Ja sitten sinä kauniina päivänä otin ja ilmoitin Magnuksen junioriluokkaan.

Menomatka Rakvereen sujuu kaikin puolin jouhevasti huolimatta siitä, että kartturin virka on uskottu minulle - eihän reissu tosin ole mitään ilman vakiomäärää U-käännöksiä. Hotelli Wesenberghiin saavumme illalla puoli kymmenen aikoihin, ja kahden blondin ja kolmen koiran majoittuminen sujuu ripeästi: huoneemme on pieni, mutta ilahduttavan siisti (pessimisti ei pety ;D). Nukkumatti mokoma tekee kuitenkin totaaliset oharit, ja seuraavana aamuna oloni on jokseenkin ristisilmäinen... Magnuksellakin unet jäävät vähiin, koska unohdan sen kaulaan pannan, jonka ketjua on tietysti pakko imeskellä koko yö.

Lauantaina heräämme kumpikin jo ennen herätyskellon helähdystä, joten ehdimme kaikessa rauhassa valmistautua ja hoitaa koirat ennen kuin pakkaamme koko sirkuksen takaisin Picassoon ja köröttelemme ehkäpä jopa kilometrin matkan Rakveren spordihallille. Pienessä hallinpahasessa on odotetusti ahdasta, mutta onneksi shelttien kehä on sijoitettu tilan takaosaan, joten sen ympärillä ei ole sietämättömästi trafiikkia. Magnuksen matkalukaalina on pyörillä varustettu muoviboksi, jossa se matkustaa tungoksessakin turvallisesti ohi täpäköiden terrierien ja rennosti kuolaavien nöffien.

Olemme saapuneet paikalle niin ajoissa, että ehdin lukea luettelonlätyskän pariin kertaan kannesta kanteen ennen kuin otan Tanskan prinssin sviitistään virittäytymään kisatunnelmaan. Manu liikkuu muovimatolla reippaasti ja on kovin kiinnostunut (yllätys) kaikesta mahdollisesta, mutta kun nostan sen pöydälle puunattavaksi, iskeekin jannulle akuutti korkeanpaikankammo: se tuumaa, että että tanssi sinä nainen pöydillä, jos siltä tuntuu, mutta me tanskalaiset olemme enemmän sellaista tassut maanpinnalla viihtyvää sorttia, ja dyykkaa rähmälleen pöydälle. Pienellä houkuttelulla ja avokätisellä naminjakelulla saan Magnuksen muistamaan, että tätäkin on joskus harjoiteltu, mutta edelleen herra on vahvasti sitä mieltä, että tarkastelisi tapahtumia mieluummin lattialta käsin.

Näyttelyyn on ilmoitettu puolalaisen Elzbieta Chwalibogin arvosteltavaksi 15 shelttiä, mikä on sikäläisittäin paljon, ja näistä 11 on suomalaisia. Junnu-uroksia on kolme: soopeli Helskon Pavarotti, Norjasta Viroon tuotu tricolour Leeland Inkpower ja Magnus. Takalistoni ympärille ilmaantuu kylmä rinki, kun kaksi ensimmäistä koiraa palkitaan punaisella nauhalla.

Pöydällä Magnus ei vieläkään tunne oloaan kotoisaksi, ei tosin onneksi väistele tuomaria, mutta yrittää sinnikkäästi maastoutua. Suomessakin sheltit pari vuotta sitten arvostellut rouva C. tökkää heti alkajaisiksi sormensa puuttuvan hampaan kohdalle, toteaa asiasta jotakin venäjäksi (minä vain nyökyttelen ja hymyilen vähämielisesti) ja möyhii tyytymättömän näköisenä Manun turkkia, joka on hienostunut sekoitus pentu- ja pohjavillaa muutamalla peitinkarvalla höystettynä. Lopuksi saamme vielä hilpaista kehän toiseen laitaan ja takaisin ennen kuin Magnuksen on aika esittää bravuurinsa: arvostelun sanelun aikana esiintyminen sujuu kuin suoraan oppikirjasta. Herra Mahdoton on lopulta tuomarin mielestä pinkin nauhan arvoinen, minkä myötä napsahtaa myös luokan voitto ja se haviteltu juniori-sertifikaatti. Tavoite saavutettu!

Junnu-urosten jälkeen arvostellaankin - tadaa! - junnunartut, joiden voittajaksi valitaan Karin Põiklägun kaunis, Suomesta tuotu blue merle Bridemoor's Blue Fantasy. Tämän jälkeen junnuluokkien voittajat kilpailevat vielä keskenään, ja ROP-junioriksi rouva C. valitsee nartun Magnuksen ollessa siis VSP-juniori. Nuoripari näyttää tältä:



Paras uros -kilpailussa on lopulta lisäksemme kolme avoimen luokan urosta ja yksi valiouros, joka on jo voittanut sertiluokan (jösses näitä Viron näyttelysääntöjä) ja on lopulta PU1 avourosten sijoittuessa sen jälkeen. Magnus on siis epävirallinen PU5, mutta tuomari tulee kertomaan minulle, että koira on ihana, mutta (varsinkin turkiltaan) vielä kovin pentumainen, ja pöyhii jälleen harmistuneena sen karvoja. Kiitän kauniisti ja totean pilke silmäkulmassa, että ehkä kymmenkuisella pojalla on vielä aikaa kehittyä. Kokonaisuudessaan olen erinomaisen tyytyväinen päivän suoritukseen.

Soilellakaan ei mene hassummin: Victor (sertiä vaille EE & FI MVA Prince Of Sunlight All The Best) sijoittuu avoimessa luokassa toiseksi ja on PU3, mutta nartuissa nuorten luokan Bella (Jelisan Bellissima) vie pääpotin ollen PN1 sertin kera. Rotunsa parhaaksi valitaan lopulta valiouros.

Hikisen urakan jälkeen (minäkin juoksin kehässä ainakin viisi kierrosta) käymme ahtaamassa koirat ja tavarat autoon ja ratsaamme sitten vielä ne muutamat myyntikojut, jotka halliin on kehien lisäksi onnistuttu sullomaan. Kummankin mukaan tarttuu liki naurettavan edullinen Ventapad-makuualusta (miksi, oi miksi en älyä ostaa useampia?!), mutta muuten valikoima on harmillisen rajallinen, mikä toisaalta lienee budjetin kannalta pelkästään hyvä asia.

Päätämme vielä syödä Rakveressa ennen kuin suuntaamme takaisin Tallinnaan, ja löydämmekin sattumalta lupaavan oloisen aasialaisen ravintolan. Ruoan tilaaminen osoittautuu astetta haastavammaksi, koska tarjoilija ei puhu suomea eikä myöskään kovin ymmärrettävää englantia, joten perinteinen ruokalistan osoitteleminen sormella on paras kommunikointikeino - tästä huolimatta Soilen tilaama Cokis light (eesti keeles Coca-Cola light, in English Coca-Cola light) ilmaantuu ensimmäisellä yrittämällä pöytään kraanavetenä.

Ravintolassa on meidän lisäksemme vain yksi seurue, mutta siltikään ruokaa ei ala ilmaantua kellon lähennellessä jo puoli viittä, eikä muisto hotellin runsaasta aamiaisesta jaksa enää piristää mieltä. Olen jo aikeissa marssia keittiöön kysymään, että voinko kenties auttaa sen lampaan teurastamisessa, jotta tilaamamme annokset jossain vaiheessa saataisiin jopa pöytään asti, kun tarjoilijatar vihdoinkin (yli tunnin odottelun jälkeen) kiikuttaa evästä eteemme. Ruoka on erinomaista, sitä on riittävästi ja koko satsin hinta jää alle kymmeneen euroon, mutta palvelun laadun ja nopeuden takia unohdan antaa tippiä.

Paluumatkalla saan pinnistellä pysyäkseni hereillä, edellisen yön unettomuus on viedä naisesta voiton. Tallinnaan saavumme parisen tuntia ennen laivan lähtöä (uskokaa tai älkää, kaksi naista liikenteessä eivätkä silti mistään myöhässä), joten ehdimme pyörähtää sataman viereisessä ostoskeskuksessa. Alkoholibasaarista mukaani tarttuu kiskurihintainen kolmen euron pullo australialaista punaviiniä, mutta muuten harhailemme päämäärättömästi putiikista toiseen, joten Visa saa vinkumisen sijaan huokaista helpotuksesta. Eläintarvikeliikkeestä tosin ostan Magnukselle palkinnoksi hienosta esiintymisestä ja muutenkin mallikelpoisesta käytöksestä Ljubov Lampaan, joka on syönyt peräti kolme vinkupilliä ja kaksi helistintä - uskoisin, että Manu viettää tämän pehmon kanssa vielä monta aktiivista hetkeä ennen kuin viimeinenkin vinku mykistyy.

Summa summarum: matkailu on mukavaa ja koirienkin kanssa matkustaminen siedettävää, kun seura on oivallista ja alla tila-auto. Kotiläksynä Magnuksella alkavat nyt pöytäsulkeiset - on siis aika siirtää trimmauspöytä naftaliinista terassille - minkä lisäksi meidän on löydettävä liikkeisiin yhteinen rytmi: pidemmän päälle ei näet käy laatuun, että intopiukee määrää tahdin ja esittäjä yrittää pysyä perässä.

Arpajaistulos

Ja tapahtui näinä päivinä, että Brandyn lonkat lausuttiin Kennelliitossa B/B. Mielipidettäni asiasta sen tarkemmin erittelemättä on toki myönnettävä, että tulos on hyvä ja ehdottomasti parempi kuin ennen kuvausta uskalsin toivoa, mutta annoinpa itselleni kuvanneen eläinlääkärin mielipiteen perusteella luvan odottaa parempaa, täysosumaa suorastaan.

Minulla on SKL:n röntgenpaneelin kanta-asiakaskortti enkä perinteisesti ole epäröinyt käyttää sitä, joten mahdollisia jatkotoimenpiteitä on jälleen harkittava. Ja kun harkitseva elin on tällainen pikkutarkka perfektionisti, ei ratkaisuilla aina ole mitään tekemistä maalaisjärjen kanssa - pilkusta vain on saatava työstettyä täydellinen.

Jaa niin, ne kyynärät: 0/0.

Pe 5.3.2010 Mevet klo 18

Näin kännykkäni minua ystävällisesti muistuttaa. Ohjelmassa on trilleri nimeltä "Brandyn luustokuvaus".

Saapuminen klinikalle alkaa aina saman kaavan mukaan: yritäpäs löytää kapean kadun varrelta autollesi jokin kolo, johon voit sen luvallisesti ja turvallisesti jättää. Huomaan pian, että minua on tänään siunattu ainutlaatuisella tilaisuudella harjoitella taskuparkkeerausta kiireessä. Volvo sujahtaa kuitenkin ruotuun niin vaivattomasti, että minun on vallan noustava autosta pällistelemään mokomaan ihmettä ennen kuin tohdin sammuttaa moottorin. Ihastellessani suoritustani voin melkein tuntea takapuolessaniraivossani naapuritalon parvekkeella tupakkiaan tupruttelevan herrahenkilön huvittuneen katseen.

Pääsemme liki sovittuun aikaan tositoimiin. Ensin kuunnellaan Brandyn sydän, joka lyö, ja tutkitaan polvet, jotka ovat kuten niiden kuuluukin. Tähän asti intopiukee on hihkunut taukoamatta, kun vastaanotolla on niin kliffaa hei (ja lisäksi pari narttua, joilla on ollut äskettäin juoksut, mikä saattaa osaltaan nostattaa jannun mielialaa), mutta rauhoitusaine lyö kaverin pikavauhtia kanveesiin: Brandyman ottaa sujuvasti lukua ennen kuin miniryhmämme kolme muuta koiraa on ehtinyt saada oman piikkinsä. Röntgenpöydälle siis!

Joudumme hetken aikaa etsimään Brandyn lantiota karvojen seasta, ja valistan eläinlääkäriä siitä, ettei koira ole nyt läheskään täydessä turkissaan, mikä on hänen mielestään pelkästään hyvä asia. Lopulta saamme lonkat asemiinsa, masiinan asetukset kohdilleen ja naps - hymyile, olet röntgenkuvassa! Ell tutkii nivelet vielä käsin, toteaa ne tiiviiksi, ja kun kuvakin onnistuu, on seuraavaksi kyynärten vuoro poseerata.

Sitten onkin aika kuunnella tuomio eli tohtorin alustava arvio. Kyynärät ovat puhtaat, kuten oletinkin - en ainakaan toistaiseksi osaa olla erityisen huolestunut koirieni etuosista, vaikka shelteillä jonkin verran onkin todettu kyynärnivelten kasvuhäiriöitä. Lonkkakuviin tutustuminen puolestaan aiheuttaa aina hengenahdistusta, mutta tällä kerralla en ehdi hyperventiloida: lääkärin koruton arvio Brandyn lonkista on A/A.

Heitetäänpä kaikki yhdessä pari kierrosta kärrynpyöriä!

Puolentoista kierroksen kohdalla ell yrittää rauhoittaa minua kertomalla, että tuulen suunnasta ja tähtien asennosta riippuen vasen lonkka saatetaan lausua SKL:ssa myös beeksi, mutta toisaalta myöntää arvioivansa kuvat yleensä niin tiukasti, että usein lopullinen lausunto onkin iloinen yllätys koiran omistajalle. Nyökyttelen hyväksyvästi, vaikka oikeasti mieleni sambaa edelleen ympäri vastaanottoa.

Tässä vaiheessa on todettava, että riemuni saattaa ratkaisevasti raueta lopullisten tulosten kirjauduttua KoiraNettiin, mutta juuri tällä nimenomaisella hetkellä en jaksa murehtia sitä.

Brandylle annetaan heräte, jonka vaikutus ei ole läheskään yhtä tehokas kuin rauhoitteen hetkeä aikaisemmin. Vielä tovin koisittuaan koira hilaa silmänsä auki, muttei vielä liiemmin reagoi puheeseen tai kosketukseen. Tiedän kuitenkin, mistä narusta nykiä, ja kysyn Brandyltä kuuluvalla äänellä, onko sillä nälkä - ehdin nipin napin saada kopin koirasta, joka ponnahtaa lattialta kuin vieteriukko konsanaan. Bränän mielestä ruokaa ei voi koskaan tai missään olosuhteissa olla tarjolla liikaa tai liian usein.

Huomattuaan, ettei evästä selvästä lupauksesta huolimatta olekaan tiedossa, Romeo hoipertelee tsekkaamaan niiden ah-niin-huumaavantuoksuisten narttujen tilanteen. Prinsessat ovat vielä kauneusunilla, mutta lemmenkipeä sankarimme ei jaksa käyttää tilaisuutta hyväkseen vaan vetäytyy potemaan elämänsä ensimmäistä krapulaa.

Saanko siis esitellä: lähikuvassa Brandy 1 v 8 kk (kuvat avautuvat täysikokoisiksi klikkaamalla).







Mielestäni lonkkanivelet ovat kauniin muotoiset ja tiiviisti maljoissaan - eriävät mielipiteet pyydetään toimittamaan kirjallisesti kahtena kappaleena lähimpään roskikseen.

Kun emäntä fleecetossut osti

Koirilleen nimittäin.

En lähtökohtaisesti ole järin innostunut koirien pukemisesta, mutta viime syksynä kyllästyin jatkuvasti märkinä lenkiltä kotiutuviin rapareiskoihin, joten hankin niille sademanttelit, ja tämän talven lumimäärä ja pakkaslukemat puolestaan saivat minut taivutettua myös fleecetossujen kotiuttamiseen. Pieniä, aristokraattisia varpaita pureva pakkanen on pakostakin ajoittain typistänyt lenkit minimiin, ja kun koirat ovat tottuneet liikkumaan paljon ja vauhdilla, alkaa riiviöenergia pakkautua yllättävän nopeasti ja purkautua varsinkin pojilla yllättävän ärsyttävästi.

Palttoot saivat aikanaan kohtalaisen nuivan vastaanoton: Sagan naamasta suorastaan loisti sen eriävä mielipide, jota tiukasti niskaan vedetyt korvat ja kintereitä kohti painunut häntä eivät jättäneet epäselviksi. Brandy puolestaan oli niin ahdistunut kroppaansa kuristavasta korsetista, ettei kyennyt edes koipeaan nostamaan vaan marssi tönkköjäykkänä muiden perässä ja nöyrtyi lopulta kyykkypissalle - camelbootsmiehet eivät näet takkia tarvitse. Niinpä epäilinkin jo etukäteen, etteivät ainakaan soopelit olisi järin ihastuneita tähän uusimpaan ideaani.


Eräänä ei-niin-kylmänä, mutta sitäkin lumisempana päivänä tossutilaukseni ilmestyy postilootaan. Ensimmäiseksi mannekiiniksi arvon Brandymanin, ja heti, kun olen onnistunut keplottelemaan ensimmäisen tossun jalkaan, saamme ihastellen todistaa, kuinka hienosti jätkältä taipuu cancan sen heittäessä kolme kierrosta keittiön ympäri vimmatusti oikeaa etutassuaan vispaten.

Okei, tämä selvästi vaatii paljon aikaa ja pitkää pinnaa, eikä minulla juuri töistä kotiuduttuani ole kumpaakaan, joten siirretäänpä tossusatsin koeajo suosiolla parempaan ajankohtaan.

Aikalisän jälkeen uusi yritys, tällä kertaa nappaan tukevaan otteeseen pahaa-aavistamattoman Sagan, joka rötköttääkin sylissäni tyytyväisenä niin kauan, että saan viritettyä tossun joka tassuun. Arvon ladyn ensimmäiset askelet uusilla menopeleillään... noh, sanotaan vaikka, ettei se kompastuisi kynnyksiin eikä mihinkään muuhunkaan puolta metriä matalampaan esteeseen. Saga tepastelee kunniakierroksensa Brandyä tyylikkäämmin, mutta osakseni saamistani mulkaisuista saatan vaivatta päätellä, etten varsinaisesti ole suosiossa tänä nimenomaisena hetkenä.

Urheiluhenkeni ei enää riitä siihen, että edes yrittäisin taituroida töppöset Magnuksen levottomiin jalkoihin, vaan säästän sen tossujen testaamisen tositilanteeseen eli iltalenkkiin, mikäli talomme ei ehdi hautautua kokonaan lumen alle ennen sitä.


Joitakin tunteja myöhemmin...

Tsekataanpa sääolosuhteet: -11 astetta pakkasta ja leikkisä lumipyry. Toivottavasti osaan kiristää tossut tarpeeksi tiukalle, koirat eivät tasan varmasti auttaisi etsimään niitä umpihangesta.

Yhden välinpitämättömän, yhden vastahakoisen ja yhden touhukkaan sheltin sarjatossutus osoittautuu hitaaksi ja hankalaksi operaatioksi. Brandy vaihtaa tanssilajin klassiseen balettiin ja ojentelee töppösten pakottamia jalkojaan mahtavin kaarin. Magnus puolestaan hankkiutuu hyvää vauhtia eroon ensimmäisestä tossusta sillä aikaa, kun minä yritän epätoivoisesti saada seuraavaa tassua sujautettua töppöseen. Muutaman ärränpärähdyksen jälkeen kaikilla on vihdoin tossut ja minulla hirmuinen hiki.

No niin, päällysvaatteet niskaan, ovi auki ja uraa!

Kas, ihmeiden aika ei olekaan ohi: Brandy mennä porskuttaa äijänä häntä tötteröllä, eikä näytä huomaavan koko tossuja. Magnusta etutöppöset kiusaavat aluksi, mutta eihän se jaksa niitä kauan murehtia vaan rynnistää reippaasti eteenpäin. Saga sen sijaan esittää marttyyriä muidenkin puolesta - olen pukenut pohjavillattomalle ladylle myös takin, joten sen ulkoilukokemus on täydellisesti pilattu - ja raahautuu kärsivän näköisenä perässäni, suostuu pissaamaan vasta napakasta käskystä ja tekee senkin mielenosoituksellisesti keskelle jalkakäytävää.

Etenemme olo- ja tossusuhteisiin nähden sujuvasti, mutta sitten tietenkin tapahtuu se, mitä olin pelännytkin: Magnus hypähtää ja sen paljas etutassu vilahtaa.

Voi p*rse. Oliko ihan pakkopakkopakko suorittaa koeajo illan pimeydessä vielä auraamattomalla tiellä?

Mars takaisinpäin etsimään, noh, heinää heinäsuovasta. Mikä on todennäköisyys sille, että löydän pimeässä viidensadan metrin matkalta hankeen hukkuneen yksinäisen fleecetossun? Häviävän pieni, mutta onnistunpa siltikin potkaisemaan jo menetetyksi julistamani töppösen esiin lumen alta. Wohoo! Tuuletustani hillitsee autonsa ikkunoita raaputtava mies, joka katsoo hitaasti, kun seurueemme tallustaa hänen ohitseen kolmannen kerran viiden minuutin aikana. Hänelle ei kannattane edes yrittää intoilla illan operaatiosta ja sen riemuvoittojen sarjasta.



Seuraavan päivän vapaiden harjoitusten aikana on Sagan vuoro kadottaa tossu, jota etsiessämme Brandykin hukkaa yhden omistaan. Ensiksi mainitun löydämme, jälkimmäistä jäämme kaipaamaan.

Tämä ei ole lelumainos

Luulenpa, että useat lemmikkieläintarvikkeita myyvät verkkokauppiaat siunaavat mielessään sitä päivää, jolloin eräs Finskin kone lennähti Kööpenhaminasta Helsinkiin kyydissään eräs pieni musta karvapallo ja sen uusi ja vielä onnellisen tietämätön omistaja. Talouteemme hankittujen koiranlelujen määrä on nimittäin viisisataakertaistunut viimeisen puolen vuoden aikana, ja tämä suuntaus on jatkuva: osa leluista on jo jouduttu saattamaan Ämmässuon lepoon, joten viimeisin tilaus kiikutettiin kotiovellemme perjantaina.

Puruluita koirillani on aina ollut tarjolla, noh, tarpeeksi, mutta lelujen määrä oli aikaisemmin kovin rajallinen. Magnuksen kotiuduttua meille kuitenkin syntyi akuutti lelutarve, sillä reippaan metsälenkin, kotitöihin osallistumisen, Sagan ärsyttämisen ja Brandyn kanssa painimisen jälkeen juniorilla on edelleen energiaa, joka olisi suotavaa saada kanavoitua oikein silloinkin, kun itselläni ei ole aikaa kahdenkeskiseen aivojumppatuokioon. Tässä kohtaa kuvaan astuvat (aktivointi)lelut, joista tietysti koko trio on saanut osansa.

Sagalle kaikkein sopivimmiksi ovat osoittautuneet Nina Ottossonin Dog Pyramid ja ja Dog Dizzy, joiden toimintaperiaate on simppeli, mutta toivottuun lopputulokseen pääseminen kohtalaisen haastavaa. Molemmat myös ovat rakenteeltaan sagankestäviä, mitä useimmat lelut eivät ole: minua ketuttaa vieläkin erään Molecule-pallon kohtalo... Hankalasti pyöriteltävän muotonsa ja säädettävän syöttöaukkonsa ansiosta se oli pojille kerrassaan oivallinen, mutta Saga päätti jälleen kerran mennä siitä, missä aitaa ei ole ollenkaan, ja irrotti tyynesti koko syöttöaukkomekanismin pallon rungosta - ja se oli sentään kiinnitetty kolmella ruuvilla! - joten palloparan elinikä taisi jäädä muutamaan tuntiin... Yritin vielä liittää osat toisiinsa, mutta elvytysyritykset eivät sitä enää pelastaneet. Rest in pieces.

Brandy puuhastelee maltillisesti kaikkien lelujen parissa: se on yhtä onnellinen paiskoessaan Pyramidia, vieritellessään puuhapalloa tai imeskellessään Kongia - pääasia, että palkintona on syötävää. Brandy ei myöskään ole tähän mennessä tuhonnut ainuttakaan lelua, ellei muutamille pehmoille suoritettuja häntä- tai korva-amputaatioita oteta huomioon. Toisaalta erinäiset muut kohteet ovat tämän sällin hampaissa muuttaneet muotoaan, mutta kyseisiä tapauksia ei parane muistella ilman sopivaa verenpainelääkitystä.

Magnuksen suosikkeja puolestaan ovat kumiset, "suuhun sopivat" lelut, jotka tarjoavat suoran nenäyhteyden sisältämiinsä herkkuihin - tällaiset viihdyttävät Manua tyhjinäkin, se tykkää heitellä niitä ja riemastuu, kun kumi ponnahtaa lattiasta ennalta-arvaamattomaan suuntaan saaden viikarin syöksymään täpinöissään peräänsä. Myös vinkupehmot ovat Magnuksen lemppareita, ja niiden määrätietoinen ja lakkaamaton vinguttaminen paitsi raastaa hermoja, myös lohduttaa tiedolla siitä, ettei eräs kekseliäs pikkukoira ole ainakaan luvattomissa puuhissa... Kärsivällisyyttä vaativat lelut eivät sen sijaan ainakaan toistaiseksi ole Magnuksen juttu: jos Pyramidista ei parin ensimmäisen töytäisyn jälkeen tipahda nannaa (kuten yleensä ei tapahdu), saa mokoma pönikkä jäädä omaan arvoonsa.

Viime päivinä näillä leveysasteilla on taas ollut rapsakat -18 astetta viileetä, ja kun tähän vielä lisätään leuto tuulahdus (arviolta 107 km/h ;D), on ulkoilu rajoittunut lyhyisiin pissapyrähdyksiin (töppöset on jo tilattu Marjan tossutehtaalta, toim. huom.) ja meno ja meininki sisätiloissa sitten sen mukaista... Koko leluarsenaali on siis ollut ahkerassa käytössä, mutta minusta tuntuu, ettei niitä sittenkään ole vielä(kään) tarpeeksi, joten otan mielelläni vastaan vinkkejä sopivan haasteellisista ja kestävistä (paino jälkimmäisellä sanalla) leluista. Lisäksi niiden tulisi olla sellaisia, joilla koirat voivat turvallisesti leikkiä itsekseen ja mahdollisesti myös silloin, kun ovat keskenään kotona, joten esimerkiksi Ottossonin pelit, joissa on paljon pieniä osia, eivät tähän vaativaan tehtävään sovellu.

Ja lopuksi vielä vieno pyyntö jollekulle ihanalle insinöörille: kehitäthän mahdollisimman pian sheltille soveltuvan juoksupyörän, johon saisi liitettyä sähkögeneraattorin. Ainakin tämän huushollin puolesta paikallinen kiskurisähköyhtiö saisi sen jälkeen jäädä nuoleskelemaan näppejään, kun ikioma Energizerimme kirmaisi päivittäin kevyen kuuden tunnin hölkkäharjoituksen pyörässään tuottaen valoa ja virtaa koko lukaaliin.