Koiranäyttelyt ovat hauska ja mielekäs harrastus. Tiedättehän: aikaisia herätyksiä viikonloppuisin (estää rappioitumisen), satojen kilometrien matkustamista (pitää yllä ajotaitoa), turinointia kehän laidalla (kehittää sosiaalisia vuorovaikutustaitoja) ja kohtalaisen ylihinnoiteltuja muovinauhoja (estää rikastumisen).
Kesän 2010 näyttelytournee käynnistettiin toukokuun toisena viikonloppuna, kun Porin raikkaassa kevätsäässä esitettiin Magnus Show'n ensimmäinen jakso. Vaikka lämmittelin (lue: yritin väsyttää) junnun huolella virallista ensiesiintymistään varten, oli arvon näyttelytähdellä kehässä kirjaimellisesti mahdottoman hauskaa, ja tylsien tavisliikkeiden sijaan se esitti monimutkaisia askelkuvioita ja steppisarjoja. Siis oikeasti: koiran etu- ja takapää eivät olleet menossa samaan määränpäähän eivätkä varsinkaan samalla askellajilla.
Kiltti montenegrolainen tuomarisetä Miodrag Vretenicic, joka muutenkin piti suomalaisia koiria pääsääntöisesti vallan erinomaisina, palkitsi Magnuksen iloisesta esiintymisestä huolimatta vaaleanpunaisella nauhalla ja sijoitti sen lopulta kymmenen junnu-uroksen joukosta toiseksi.
Tämän sirkusnumeron jälkeen olikin mukavaa ja suorastaan terapeuttista esittää ihan oikeita näyttelykoiria: Brandy ravasi rutiinilla nuorten luokan toiseksi, ja bikineissään ja lappukorvissaan misseillyt sijoitusnarttuni Ada (Gonnabe Genie In A Bottle) sijoittui kahdestakymmenestä avoimen luokan nartusta pätevästi kolmanneksi ja jatkoi lennokasta menoaan aina PN-neloseksi asti.
Seuraavana aamuna ennen Salon ryhmänäyttelyä Magnus oli jo kotona selvästi ylivireinen ja kävi kierroksilla (joku ei ollut jaksanut lenkittää koiria kunnolla edellisen päivän näyttelyn jälkeen). Päätin Porin pellekoulun jälkeen vaihtaa Manun kanssa taktiikkaa (kyllä, blondi tarvitsee tällaisen suuren strategiamuutoksen tekemiseen vähintään vuorokauden, tärkeitä linjapäätöksiä ei voi tehdä juostessaan kehässä esittäjäänsä naruttavan koiran kanssa) ja esittää sen liikkeet kävelyvauhdissa.
Ei hyvä.
Hitaammalla tempolla Magnus malttoi liikkua lähes tunnistettavassa ravissa, mutta huomasi myös, että sillä olikin nyt mainiosti aikaa roikkua puntissani, kun ei kerran tarvinnut kirmata kieli poskella. Manulla oli jälleen hurjan hauskaa ja se nauroi koko naamallaan omalle erinomaisuudelleen, mutta minun vaivalla kasvoilleni puristamani hymy muistutti lähinnä irvistystä.
Ostetaan hieman tolkkua erään nimeltä mainitsemattoman tanskalaisen päähän. Myös vähänkäytetyt järjenhivenet huomioidaan.
Tiukaksi tiedetty tuomari Irina Poletaeva antoi kuitenkin (onneksi!) Magnuksen menovaihteen anteeksi (kenties hänen mielestään iloinen mieli saa korvata puuttuvan älyn), palkitsi pinkillä ja sijoitti luokassa toiseksi. Arvostelu oli perusteellinen, joskaan aivan kaikkia tuomarin mielipiteitä en allekirjoita - Manu ei mielestäni ole ikäisekseen hyvin kehittynyt vaan melkoisen keskeneräinen, eikä sen turkinlaadusta kannata vieläkään pahemmin huudella. Mutta tokihan tuomari on aina oikeassa.
No niin, tältä pohjalta olen siis sangen motivoitunut suuntaamaan helatorstaina Kangasniemen näyttelyyn. Shelttien arvostelu on onneksi merkitty alkavaksi vasta puolen päivän jälkeen, joten minun ei tarvitse lähteä taittamaan hieman yli 250 km matkaa ennen Hesarin saapumista.
Toisaalta myöhäisemmällä alkamisajalla on myös huono puolensa: mistä löytää parkkipaikka, kun niitä on muutenkin varattu aivan liian vähän? Kurvaan siis surutta suoraan pääportille tiedustelemaan parkkisediltä, minne voisin kiesini jättää. Jaa, että 300 metriä paluusuuntaan. Tuotatuota, olen yksin liikenteessä, ja minulla on mukanani kolme koiraa ja kaaauhean paljon tavaraa, räpsyti räpsyti. Hetken emmittyään kiltit sedät toteavat, että neiti on sitten hyvä ja ajaa tuohon kutsuvierasparkkiin, kun ei niitä kutsuvieraita edes ole kovin paljon. Kiitän kauniisti ja tempaisen auton aitiopaikalle, mutta ilmeisesti olen hieman tullut liioitelleeksi tavaroideni määrän suhteen, sillä kukaan ei tarjoudu auttamaan minua kiskoessani trimmauspöytää, boksia, koiria, laukkua ja sateenvarjoa portista sisään. Hups.
Kehän luokse saavuttuani paikalle ilmestyy myös järkkärikaksikko, joka ilmoittaa, etten voi pystyttää leiriäni kehän viereen, mutta että tuolla asuntoautojen ja myyntikojujen takana olisi tilaa. Tuotatuota, olen yksin liikenteessä, ja minulla on mukanani kolme koiraa ja kaaauhean paljon tavaraa, räpsyti räpsyti. Ei auta, nämä miehet ovatkin astetta itsepäisempää sorttia - ambulanssin pitää näet tarvittaessa mahtua ajamaan kehien välistä. Totean, että kehien väliin on jätetty niin loistavan leveät käytävät, että niillä mahtuisi ajamaan kaksikin ambulanssia rinnakkain, vaikka molemmilla laidoilla olisi häkkirivit, ja samaan hengenveroon valistan herroja myös siitä, etten aio liikahtaakaan ennen kuin he ovat käyneet häätämässä kehän laidalle jo parkkeeratut häkit omistajineen pois. Virkaintoisempi lähtee tekemään työtä käskettyä, mutta hänen palatessaan voitonriemuisena osoittamaan tyhjentämäänsä kulkuväylää olenkin jo saanut yhdessä kahden muun sheltinomistajan kanssa neuvoteltua siltä lupsakammalta isännältä luvan pystyttää häkkini ja pöytäni sinne, minne parhaaksi katson. En taida olla paikallisten suosiossa.
Olen näistä erinäisistä kehityskeskusteluista huolimatta taisteluasemissa yli tuntia ennen rodun arvostelun arvioitua alkamisaikaa, ja arvostelu alkaa lopulta luonnollisesti myöhässä. Shelttejä on ilmoitettu Reijo Tuovisen katsastettaviksi 43, ja urosten junioriluokassa kilpailee seitsemän urosta, joista ennen Magnuksen vuoroa kaksi palkitaan ERI:llä, yksi EH:lla ja yksi H:lla ja yksi HYLsyllä. Kylmää rinkiä sovitellaan taas erinäisten ruumiinosieni ympärille.
Magnus seisoo pöydällä rauhallisesti, eikä edes hätkähdä tuomarin halausta. Tiedusteltuaan koiran ikää tuomari toivoo, että 1-vuotissyntymäpäiväjuhlat olisivat isot ja että kaikki Manun kaverit saisivat niihin kutsun. Lupaan näin tapahtuvan.
Etu- ja takaliikkeet esitän kävelyvauhdissa, joten tietysti Magnus ehtii napata minua muutaman kerran puntista. "Sehän puree sua", tuomari toteaa. "Ihanko totta?" ajattelen ravistellessani koiraa irti lahkeestani. Kehän ympäri pyörähdän kuitenkin reippaasti hölkäten, ja saan kuin saankin Magnuksen ravaamaan paria riemukasta hypähdystä lukuun ottamatta siivosti. Erävoitto!
Magnus on jo tovin seisonut tyylikkäästi arvosteltavana, kun tuomari tulee yllättäen kysymään minulta, olenko laskenut koirani hampaita: myönnän tehneeni niin. Seuraavaksi hän haluaa tietää, mihin tulokseen olen laskutoimituksessani tullut: totean, että niitä on tarpeeksi. Päätämme kuitenkin yksissä tuumin laskea hampaat vielä kerran, ja olemme yhtä mieltä siitä, että yksi hampulihan sieltä suusta puuttuu - tämäkin puute olisi jäänyt toiselta meistä huomaamatta, ellei Manu olisi helteessä läähättänyt leuat ammollaan. Pahus.
Tuomari lausahtaa leppoisasti von Tööpelinkin ratsastaneen aukkoja katsellen ja arvioi Magnuksen kerrassaan erinomaiseksi yksilöksi. Kilpailuluokassa hän viittilöi meidät ykköspaikalle ja toteaa: "Nyt tämä hampaaton voitti." Tänks.
Brandy on nuorten luokan ainoa osallistuja, mutta herrasta näkee jo kauas, ettei sitä tänään(kään) voisi näytteleminen vähempää kiinnostaa. Kuumuudella on varmasti osuutta asiaan, mutta eihän Bränä ole koskaan ollut näyttelyistä kovin innoissaan - se on camelbootsmies, joka haluaa kulkea omia polkujaan eikä missään halvatun narussa ympäri kehää. Naama happamana se laahustaa perässäni ja seisookin vetelähkösti, joten viimevuotisen vara-SERTin sijaan napsahtaa siis liikkeiden takia hoo.
Avoimen luokan uroksista kolme palkitaan erinomaisella, kuten myös ainokainen valio, joten paras uros -kilpailuun osallistuu yhteensä seitsemän sälliä. Uskon osaavani arvata voittajan, ja pudotankin leukani epähuomiossa rinnuksilleni, kun tuomari sijoittaa Magnuksen ensimmäiseksi ja tarjoilee samalla sievää sinivalkoista ruusuketta. Way to go, Danish Dynamite!
Pojat pääsevät vihdoin boksiin huilimaan, kun otan Sagan tuuheahkon kuontalon käsiteltäväkseni. Arvon lady on steriloinnin jälkeen tekemässä elämänsä turkkia, joka jo keskeneräisenäkin tekee siitä muodottoman karvapallon, joten perusteellisen pöyhimisen sijaan keskityn luomaan illuusiota edes jonkinlaisista linjoista.
Avoimeen luokkaan on ilmoitettu yhdeksän narttua, joista Saga pääsee arvosteltavaksi ensimmäisenä. Tapansa mukaan se hyppää itse pöydälle, mikä saa tuomarin epäilemään, että olemme harjoitelleet salaa kotona, mutta eiköhän Saga ihan 27 käymänsä näyttelyn pohjalta jo osaa nämä kuviot. Nytkin se hoitaa homman rutiinilla ja on Tuovisen mielestä edelleen erinomainen: tämä on jo kolmas kerta, kun Saga hänelle esiintyy, ja viime kesältä on muistona vaaleansininen ruusuke, jonka mieluusti kirkastaisin sinivalkoiseksi.
Tämä haave kuitenkin kaatuu, kun Saga sijoittuu luokassa toiseksi, enkä kyllä voi millään muotoa väittää, että se olisi hävinnyt huonommalleen, voittaja on kovasti minunkin mieleeni. 28:sta ilmoitetusta nartusta Saga on lopulta kolmanneksi paras - eipähän sentään tarvitse ottaa vastaan lisää kokonsytykkeitä.
Magnus saa rotunsa paras -kilpailuun vastaansa kauniin nuorten luokan tricolournartun Susadan Titanian, jonka tuomari myös valitsee ROPiksi, kun "tältä pojalta puuttuu niitä hampaitakin". En kuitenkaan ole tästä pahoillani, Manu on joka tapauksessa jo järjestänyt melkoisen yllätyksen, ilmoitinhan sen alun perin mukaan koko koitokseen ihan vain "huvin vuoksi", Brandyn (pah) ja Sagan kohdalla odotukseni olivat aikaisempien tulosten perusteella ihan eri sfääreissä.
Olen nyt vajaassa viikossa ajanut rapiat 1110 koiranäyttelykilometriä ja saanut 13 muovinauhanpätkää, kaksi iloisenväristä ruusuketta ja kaksi muovista pokaalia. Kuka voi väittää, etteivätkö koiranäyttelyt olisi hauska ja mielekäs harrastus?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti