Viro, Viimsi 30.6.-1.7.2012 - Matkaan taas kuljen nyt

Kesäkuun haukkoessa viimeisiä henkosiaan suuntaudun Marillan kanssa stressitasoa terveellisesti tukevalle perinteiselle ristiretkelle Tallinnan liepeille Viimsiin. Tämän vuoden reissurumban aloittavalle ulkomaankomennukselle Audiin lastataan muutaman päivän marginaalilla junnuikään ehtinyt Dallas, kolmatta täysosumaansa tavoitteleva Meela-manulainen sekä ensimmäistä kertaa etelässä esittäytyvä Ada. Ruusukejahti alkakoon!

Päästyämme perjantai-iltana livahtamaan laivasta lähes ennätysajassa otamme kurssin kohti logistisista syistä perusleiriksemme valikoitunutta, aivan Viimsi staadionin laidalla sijaitsevaa hotelli Athenaa, joka ei ole koirien kanssa keikkailevalle edullisin vaihtoehto aavan meren tuolla puolen, mutta kätevästi kulman ympäri kipittämällä kehien ääreen taitettava taival on tällaiselle laiskiaiselle mukavuudenhaluiselle matkailijalle hirvittävä houkutus. Respassa joudumme syvässä kansalaismyötähäpeässä möyrien todistamaan, kuinka pari pälliääliötä suomalaismatamia työstää saapumisestaan sietämättömän spektaakkelin: maksupoliittisista päätöksistäkin kannattaa toki alkaa keskustella vasta, kun on oma vuoro taapertaa tiskille.

Jos olisin osannut ounastella, että tässä hotellissa huoneet jaetaan saapujille numerojärjestyksessä, olisin päästänyt jälkeemme saapuneet eläkeläiset kohteliaasti edellemme, mutta nyt meille suodaan kyseenalainen kunnia viettää seuraava yö näiden järkijättöjen uusavuttomien seinänaapureina. Tuuppiessamme tavaroita huoneeseemme arvuuttelen pelko persiissä huolestuneena, minkälaisia koiria tuollaisilla turkkilaisilla kuulantyöntäjillä rotevilla rotunaisilla mahtaakaan olla mukanaan. Epäilemättä jotain ympäristöönsä kauhua ja kuolaa kylväviä.

Ihminen on erehtyväinen.

Illan luontoäänenä saamme kuunnella neljää seinän takana tauotta peräsuoli pitkänä paukuttavaa pölypalloa, joiden yhteenlaskettu elopaino ei ylittäne kymmentä kiloa. Puolen yön jälkeen olen jo valmis kipaisemaan käsiini kirveen, jota kaavailen käyttäväni Hohto-tyylisenä yleisavaimena päästäkseni muistuttamaan nyrkillä tapettavia nakuttajia hiljaisuuden virvoittavasta voimasta, kun niiden emännät palaavat parahultaisesti pubista takaisin huoneeseensa. Turhakkeiden turpien tukkeuduttua matkustan pikavuorolla Höyhensaarille.

Aamulla sängystä toiseen rallaava junnukaksikko ja niiden raggarointia paheksuvasti kommentoiva Ada huolehtivat siitä, että heräämme ajoissa valmistautumaan jännittävään koitokseen. Shelttejä kaivataan kehään vasta puolen päivän jälkeen, joten nautittuamme aamiaisen kiikaroimme myyntikojujen tarjontaa seuraamme edeltävien rotujen arvostelun etenemistä mukavasti huoneemme ikkunasta.

Valloitettuamme urheilukentältä oman reviirimme alan empiirisin tutkimusmenetelmin selvittää, mikä olisi tehokkain tapa viihdyttää monitoimi-Meelaa, jota näyttelynätteily pitkästyttää pahanpäiväisesti. Herkut eivät motivoi merlemisua skarppiin suoritukseen, ja sen lemppariksi mainitun vaaleanpunaisen karvahörhelön huiskuttelu huvittaa lähinnä näköetäisyydellä jumittavia juppeja. Paniikinomaisena patenttiratkaisuna päädyn paljastamaan korttini kiilaamalla pinkin puuhkan namipalapussiini. Juuei toimi. Touché!

Viikonlopun karkeloihin on ilmoitettu vain kymmenen pientä porsasta paimenta, joista puolet on seilannut seikkailuun kaukaa Pohjolasta, ja pian kehässä keikaroi itävaltalaisen Monika Blahan ihasteltavana kolme junnukollia. Lähestyessään pöydällä pönöttävää Dallasta tuomari parahtaa sen olevan liian kovin iso poika - myönnän olevani asiasta turhankin tietoinen. Muuten Dalciossa on onneksi kosolti kiitettäviä ominaisuuksia ja kokonaisuus on siten erinomainen, mutta totisesti esiintyvä epeli tuomitaan tänään ennakkoaavistukseni mukaisesti luokassaan toiseksi.

Meela on - voi harmien harmi ja hampaiden kiristys - ainoa juniorinarttu, mikä pienentää jännitysmomenttia sydänkohtaustasosta värisyttäviin vatsanväänteisiin. Tuomari halailee närkästyneen näköistä neitiä ja lepertelee sille lupaavasti: tämä peli on niin voitettu. Kirmaamme vielä kiihkeän kunniakierroksen, joka sinetöi erinomaisen laatuarvosanan, kolmannen junnusertin ja tähtäimessä olleen tittelin.

Pirteästi porhaltava Melmeröinen valitaan vielä vastakkaisen sukupuolen parhaaksi junioriksi, mikä ei ole täkäläistä uutiskynnystä ylittävä yllätys vähennä valioitumisen viehätystä. Kun kolmen avoimen luokan koiraan keskinäinen paremmuusjärjestys on arvottu ratkaistu ja sertifikaatti jaettu, syöksähdän selvittämään Dee-Manin sijoitusta paras uros -luokassa, jossa ensimmäistä kertaa junnuileva jannu ketkuilee kelvollisen kakkossijan.

Kolmesta avoimen luokan nartusta ensimmäisenä arvioitavalle Adalle itävaltalaisrouva sopottelee sympaattisesti saksaksi eikä näytä kiinnittävän hitustakaan huomiota rentoina rötköttäviin korvaläpysköihin, mutta hartaudella kasvatetun kultaisen edustusturkin hän olettaa olevan vaihtumassa. Hnnnghmpf!

Aduska katsastetaan vaaleanpunaisen nauhan arvoiseksi, kuten kaksi muutakin luokan ladyä, mutta valitettavasti tämä tuomari ei osaa arvostaa luppakorvia liitävää liikuntaa: typykkä tylytetään luokassaan kolmanneksi. Rekisteröin Marillan potkaisevan maata sellaisella sivistyneellä kiukulla, että kapallinen kerrankin näyttelyä varten lyhyeksi leikattua nurmea turpeineen siirtyy viereiseen kehään.

Kaikki neljä tänään esitettyä kimulia kutsutaan paras narttu -luokkaan, jota ei voine kutsua järisyttävän jännittäväksi Meelan ollessa ainoa muuttuva tekijä. Paalupaikalla posottava pyöriäinen päättää pistää polkaksi ja tolkkuuntuu takaisin sievästi sipsuttavaksi sirkusnäyttelytähdeksi vasta kutsuessani sitä nimeltä viittä ensimmäistä kirjainta voimakkaasti painottaen. Pilkullisen pellesheltin energinen esiintyminen tehnee tuomariin tarvittavan vaikutuksen, sillä se valitaan päivän toiseksi parhaaksi tyttökoiraksi Adan sijoittuessa siten viimeiseksi neljänneksi.

Hiippailtuamme takaisin hotelliin arvon esiintyvät taiteilijat vaikuttavat yllättävän väsähtäneiltä, joten alamme hyvällä omatunnolla valmistautua vastaamaan Ülemisten kutsuun. Raadoiksi ruvenneet raketit eivät vaivaudu edes nostamaan päitään tyynyistämme palvelusväen poistuessa paikalta.

Palaillessamme kiitettävästi köyhtyneinä onnistuneen ostoskokemuksen jälkeen kohti Viimsiä kurvaan kojelaudassa pilkahtavan bentsiinivalon kannustamana lähimmän huoltoaseman pihaan: tankki täyteen, tovarishch!

Dzonk. Mitä helv...? Dzonk. Dzonk. Dzonkdzondzonk. Tämä perkeleen ryssäpaska pyhä polttoainepistooli on vakaasti sitä mieltä, että autoni tankki on täynnä, ja suostuu sylkäisemään vain pari desiä kerrallaan katkaisten sitten bensan syötön. Ei. Ole. Todellista.

Kulttuuristeknisten erimielisyyksien takia vietän lämmintä kesäiltaa petroolia pumpeksien, ja Marilla äityy nauruaan nieleskellen aprikoimaan, mistä tiedän tankin todella tulleen täytetyksi. Varsin vinha havainto - en ttukeletana mistään viimeistään menoveden alkaessa roiskua rinnuksilleni lienee otollinen hetki luovuttaa.

Seuraavaksi yöksi naapuriimme majoittuu vain kaksi räkyttäjää pientä rotuotusta, joista toinen haukkuu henkeä vetämättä siihen saakka, kunnes emäntäväki saapuu äänenvoimakkuudesta ja alavireisestä artikulaatiosta päätellen muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttineena liikuttuneessa mielentilassa tarkistamaan, mitä mussukoille kuuluu. Herkkäunisempi saattaisi lyödä varoittamatta käkättimeen vetoa, että mussukoiden kuulumiset ovat kuuluneet sinne aulabaariin asti.

Sunnuntainakin shelttien syynääminen alkaa vasta iltapäivällä, jolloin kehän ympärillä on jo turhan tiivis tunnelma, joten joudumme leiriytymään taka-alalle telttarivistön pimentoon. Kipaisemme Marillan kanssa vuorotellen tarkkailemassa tilannetta, mutta tavattoman taidokkaasti onnistun silti missaamaan urosten junnuluokan. Kehään eksyminen ajoissa onkin aivan yliarvostettua.

Kaoottisella kiireellä kipitän esittelemään Meelan latvialaiselle Ligita Zakelle, joka kopeloi koiran huolellisesti sanellen samalla arvostelua, joten tänäänkin selviän hippiäisen huvittamisesta varsin vähäisin vaurioin. Tuomarilla on merlestä moninaisia mielipiteitä, joiden yleissävystä osaan arvata, että juniorisirpukka lähetetään erittäin hyvänä kotiin kehittymään. Hymyttömän latviattaren arvostelulinja onkin arvaamattoman ankara: kolmesta avoimen luokan viisijalkaisesta kilpailijasta vain yksi todetaan erinomaiseksi, ja upeimmaksi urooksi valikoituu juniori, joka jo eilen rankattiin rotunsa parhaaksi.

Ada liitää jälleen valloittavan vaivattomasti, mutta käyttäytyy pöydällä luokattoman levottomasti ollen vakuuttunut siitä, että tämä tuomari tappaa viattomia shelttiäisiä. Mahdottomista maastoutumisyrityksistä huolimatta täti arvioi mamismademoisellen luonteen hyväksi ja yleisen laadun erinomaiseksi, kuten myös sen kaksi kilpakumppania hetkeä myöhemmin.

Kilpailuluokassa mimmitrioa liikutetaan perusteellisesti, mikä saa handlerit läkähtymään lämpöhalvauksen partaalle kertoo tuomarin taipumuksesta tarkastella koirien rakennetta toiminnallisesta näkökulmasta, mutta hieman harmistuneena havainnoin hänen katseensa kiinnittyneen Adan perässä ravaaviin kilpailijattariin. Tämä tarkoittaa joko halvatun huonoja tai siunatun suurenmoisia uutisia.

Tänään on tarjolla jälkimmäisiä: Ada voittaa luokkansa ja siten myös sen sievän sertifikaatin. Kaappaan kauniin kasvattini kainalooni kiikuttaakseni sen villiä voitonvalssia veivaavan omistajansa rutisteltavaksi, mutta kehäsihteeri katkaisee karkumatkani. Päivän parhaan nartun olisi sangen soveliasta kilvoitella vielä vastakkaisen sukupuolen edustajaa vastaan.

Tosiaan, olin aivan unohtaa moisen muodollisuuden - siispä töppöstä toisen eteen. Ada antaa hienostuneen havaintoesityksen paimenkoiran ihanteellisista liikeradoista ja juoksee paikallisen yleisön tyrmistykseksi lupaa kysymättä uroksen suohon rotunsa parhaaksi. Elämäänsä kyllästyneellä latvialaisrouvalla on nyrpeästä ilmeestä ja mauttomasta haalariasusta huolimatta tyylitajua.

Ihmismieli on mielenkiintoisen muuttuvainen elementti: onnekkaiden sattumusten sarjan ansiosta Marillan kiinnostus etelänmatkailua kohtaan kasvaa eksponentiaalisesti, mikä aiheuttaa minullekin kummallista poltetta painetta silmäillä ensi vuoden näyttelykalentereita toisenlaisesta tavoitevinkkelistä. Ennen matalissa mielissämme muhivan tittelöintitaktikoinnin seuraavaa osakilpailua aion kuitenkin keskittyä erääseen tykkänään toisenlaiseen projektiin, jossa ruusukkeiden roolia esittävät sanomalehdet, turkintuunaustoimenpiteitä tuuraavat moppausmanööverit ja valioyksilöiden virkaa toimittavat pienet vadelmatassut.