Viro, Luige 3.7.2010 - Edellistä onnistuneempi elämysmatka

Helteisenä heinäkuisena perjantaina pakkaamme Sagan, Magnuksen ja tolkuttoman määrän tavaraa Volvoon ja suuntaamme Länsisatamaan illan viimeiselle autolautalle, joka kääntää keulansa kohti Tallinnaa. Tällä kerralla olen onnistunut houkuttelemaan matkaseuraksi keponi armaan avokkini, joskin katselemme reissua hieman eri näkövinkkeleistä: minä olen lähdössä Luigeen näyttelymatkalle, minkä jälkeen vietämme vielä yhden ylimääräisen vuorokauden Tallinnassa - isäntä puolestaan on lähdössä viikonlopuksi Tallinnaan etelänmatkalle, jonka ohjelmaan kuuluu myös pikainen pyörähdys umpityperässä koirien kauneuskilpailussa. Noh, suunta on joka tapauksessa sama.

Keinuessamme Itämeren aalloilla Timosen Marjukka soittaa ja tiedustelee, mihin aikaan haluaisin huomenna nauttia aamiaista - kaikista Tallinnan majoituspaikoista olemme molemmat toisistamme tietämättä onnistuneet varaamaan huoneet samasta pienestä majatalosta. Koska shelttilöiden arvostelu on merkitty alkavaksi vasta klo 14 iltapäivällä, sovimme tapaavamme brunssin merkeissä.

Uutuuttaan kiiltelevä navigaattori pääsee välittömästi tulikokeeseen luotsatessaan meitä satamasta hieman kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan majapaikkaamme - ei kuitenkaan ole aparaattiraukan vika, jos kuljettaja itsepintaisesti kieltäytyy noudattamasta sen ohjeita. Elämme jo lauantain ensimmäistä tuntia, joten öinen sightseeing Tallinnan liepeillä alkaa hiljalleen riekaloida zeniläistä tyyneyttäni, ja saan vain vaivoin hillittyä alkukantaisen tarpeeni nalkuttaa antaa hienovaraisia ajo-ohjeita, mutta ehdotan kuitenkin ystävällisesti, josko kääntyisimme seuraavasta risteyksestä oikealle - samaa TomTom on yrittänyt epätoivoisesti vihjata jo viimeisten seitsemän risteyksen kohdalla, mutta toistaiseksi tuntemattomasta syystä Volvo on vain puskenut kohtuullisen reipasta vauhtia suoraan eteenpäin.

Kun autosta vihdoin löytyy yhtaikaa sekä jarru, vilkku että kääntyvät eturenkaat, alkaa matkamme taas edetä oikeaan suuntaan. Majatalo löytyy helposti Pärnu maanteen varrelta, auton saamme portin taakse turvaan ja tavaratkin siirtyvät kuin itsestään kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseemme sillä aikaa, kun käyn ulkoiluttamassa näyttelytähtiäni. Tähän voisin tottua! Vaihdan vielä muutaman sanan Marjukan kanssa ennen kuin livahdan täytteeksi lakanoiden väliin.

Askarteluteknisistä syistä Magnus joutuu nukkumaan kevytmetallisessa yksityissviitissä, mikä ei sitä liiemmin miellytä: herra näet lepuuttaa kroppaansa mieluiten roadkill-asennossa eli vatsallaan raajat mahdollisimman levällään ympärillään, mikä ei tietenkään häkissä onnistu. Niinpä muuten hiljaisessa huoneessa kuuluu säännöllisin väliajoin iloinen metallin kolina, kun matkamies yrittää löytää sopivaa sijoituspaikkaa luilleen, mutta en kuitenkaan ole innostunut testaamaan, kuinka suurenmoinen tarve Manulla olisi aktivoida itseään uudessa ympäristössä, joten päätän tunkea pääni syvemmälle tyynyjen väliin ja tavoitella tajuttomuutta. Ennen nukahtamistani ehdin vielä havaita isännän etsivän puhisten korvatulppiaan.

Aamulla oloni ei ole erityisen levännyt, ja vielä suihkun jälkeenkin saan ihastella silmieni alle ilmestyneitä pussukoita. Tämä kannustaa minua kehittämään ensi yöksi toimivamman järjestelyn.

Aamiainen ei ole mainittavan runsas: muutama kinkkutäytteinen lettu huuhdotaan alas myrkynmakuisella kahvilla (joka myös osoittautuu myrkyksi vatsalle, mutta ei tästä aiheesta sen enempää). Aterioimme yhdessä Marjukan ja Toivosen Hissun kanssa, ja isäntä kuuntelee sangen koirapainotteista pöytäkeskustelua otsa kiinnostuksesta kurtullaan. Säilyttääkseni kotirauhan joudun nieleskelemään melkoisen määrän vahingoniloista hihittelyä.

Lähdemme hyvissä ajoin ajelemaan näyttelypaikalle, ja saan pian todeta näyttelyn järjestäjien lunastaneen juuri paikan seuraavan iltarukoukseni kirousosastolta: sähköpostitse saamani ajo-ohjeet nimittäin johdattavat meidät navigaattorin myötämielisellä avustuksella keskelle ei yhtään mitään. Marjukalle reitti on onneksi jo ennestään tuttu, joten hänen ohjeistuksensa avulla löydämme kinkerit vaivatta - olemmehan jo kerran hurauttaneet alueen ohi sitä huomaamatta - ja pakollisista U-käännöksistä huolimatta ehdimme paikalle ajoissa.

Marjukka on varustautunut kuumaan näyttelypäivään yltiökätevällä kevytteltalla, joka kokoaa itse itsensä - tämän ihmeen suomaan varjoon mahtuu onneksi minunkin häkkini karvaisine sisältöineen. Ehdin pikaisesti vilkaista luetteloa: shelttejä on ilmoitettu 13, joista vain viisi on matkannut Suomesta ja loput ovat paikallisia kuuluisuuksia - useimmiten voimasuhteet ovat Suomenlahden eteläpuolella tismalleen päinvastoin. Koiriaan on ilmoittanut valkovenäläisen Galina Zukin ihmeteltäviksi kaksikin virolaista kasvattajaa, joista toinen on arvostellut rodun Suomessakin säännöllisesti. Tämä ei tiedä hyvää meidän tavisten kannalta, joten lietson itselleni hetkessä tilanteeseen sopivan tappiomielialan - epäilen nimittäin vahvasti, että peli on pelattu jo ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.

Teidän on turha tuhlata paheksuvia katseita - katkera totuus on, että tässä lajissa ei ihan aina voita paras koira vaan se, jonka hihnan toisessa päässä hiihtelee sopivin esittäjä. Valitettavasti minun pärstäkertoimellani ei ole tällaista statusarvoa.

Havahdun tarkistamaan, missä vaiheessa kehän arvostelu on menossa, ja havaitsen edellisen rodun olevan jo ns. loppusuoralla, enkä ole vielä edes ottanut Magnusta häkistä - jannu ei todennäköisesti ehdi huomata, mikä siihen iski, kun se jo seisookin pöydällä näyttelyhihna kaulassaan ja harja syvällä turkissaan. Saan tukan kelvolliseen kuosiin juuri, kun junioriurokset huudetaan kehään - ei tarvinne mainita, etten ole liikuttanut hilluhiirtäni vielä askeltakaan. Kerrassaan mainiota, olen matkustanut helvetin pätsiin Luigeen asti esittämään ylivireistä aktivistia luomuturkissaan.

Junnupoikia on virolaisen perinteen mukaisesti jälleen kolme: soopelinuorukaisen muistan nähneeni keväällä pentuluokassa, mutta tricolour kilpakumppani on uusi tuttavuus. Luokan osallistujia ja niiden esittäjiä tarkastellessani voin vain turhautuneena todeta, kuinka katkeraa huonommalleen häviäminen tuleekaan olemaan.

Galina-täti tutkii Magnusta pöydällä mietteliään näköisenä, laskeskelee hampaita (epähuomiossa olen parkkeerannut itseni taas sen puuttuvan legon puolelle, joten puutos saattaa jäädä myös tältä tuomarilta huomaamatta - hups) ja vilauttaa mittaakin. Liikkeessä Manustin huvittaa itseään pyrkimällä nappaamaan minua ärähtelyistäni huolimatta pohkeesta keskimäärin joka toisella askelella, eikä epätasainen ja pitkää ruohoa puskeva maa ole muutenkaan eduksi koirien liikkeille. Kokonaisuudessaan jangsterini kuitenkin onnistuu esittämään myös parhaat puolensa, ja se palkitaan kahden muun junnun tavoin vaaleanpunaisella nauhalla.

Saan hämmästyksekseni huomata olleeni väärässä - niin on toki tapahtunut joskus aikaisemminkin - sillä rouva Zukilla on paitsi pätevä optikko, myös harvinaisen vähän paikallisia tuttavia: hän valitsee Magnuksen luokan voittajaksi ja ojentaa minulle ihastuttavan sinivalkoisen junnu-sertiruusukkeen. Matkan tavoite #1 on saavutettu, ja syöksyn valistamaan asiasta myös kehän laidalla kameran kanssa heiluvaa isäntää (en tiedä, onko Marjukka lahjonut vai pakottanut hänet ko. toimintaan, mutta veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa), joka on suorastaan jännityksestä täristen odottanut tätä ilosanomaa. Tässä hänen ylitsevuotavan sydämelliset onnittelunsa lyhentämättöminä: "Aha."

Narttujen junioriluokassa kilpailee vain kaksi neitokaista, joista voittajaksi valitaan Hissun Venäjältä tuoma merlefriidu. Virossahan näitä luokkia on oikein keksimällä keksitty (eri asia on, palvelevatko ne kaikki sen enempää tuomareita, kehäsihteereitä, näytteilleasettajia kuin yleisöäkään), joten seuraavaksi on vuorossa parhaan juniorin valinta. Manu jatkaa skabailua tyynesti - avokätisesti jakamani namipalat motivoivat sitä osallistumaan vaikka jokaiseen luokkaan - ja hetken kuluttua pällistelen hölmistyneenä tuomarin käteeni työntämää sinipinkkiä ruusuketta, johon on painettu kultaisin kirjaimin TPJ. Koska VSPJ on minulle jo aikaisemmalta reissulta tuttu kirjainyhdistelmä, päättelen Magnuksen voittaneen. Ihan kiva bonus.

Avoimen luokan urosten voittajasta (joka saa samalla myös sertin) en ole Galina-tädin kanssa samaa mieltä, mutta eipä kyseisen koiran menestys ole (onneksi!) minulta pois. Paras uros -luokassa kilpailevat sen lisäksi vain junnut, ja Magnus on tänään tuomarin mielestä pojista komein. Persana, tämän tähden kanssahan joutuu oikeasti osallistumaan lähes jokaiseen luokkaan!

Luovutan Manun isännälle kuvausavuksi ja valmistelen Sagan kehään, joten en ehdi seurata avoimen luokan narttuja. Valioluokkaan on ilmoitettu Sagelin lisäksi Hissun merlenarttu, joka on myös luonnollisesti sertijahdissa.

Sagan esiintyminen sujuu rutiinilla: ensin pöydälle, sitten liikkeet ja lopuksi patsastelemme odottamassa arvostelun sanelua. Noteeraan tuomarin pyörähtävän pois pöytänsä takaa, mutta kun havahdun hetken kuluttua uudelleen, huomaan hänen olevan edelleen naapurikehässä - neuvottelemassa toisen tuomarin kanssa koirastani. Jassoo, tavoite #2 jääkin sitten tällä kerralla toteutumatta, sillä rouvien palaverin aiheena ei selvästikään ole hetki, jona he kohtasivat täydellisen shetlanninlammaskoiran.

Lopulta tuomari palaa käsillään vimmatusti viuhtoen selventämään mielipidettään, joka ei ilman kehäsihteerin tulkkausta minulle selviäisi: narttu on aaaivan liian iso ja vahva ja sen pääkin on kuin colliella. Epäilen, että Saga saa moisen ryöpytyksen jälkeen vaaleanpunaisen nauhan vain siksi, että kilpailee valioluokassa, mutta serti- ja paras narttu -luokissa mastodontillani ei ole mitään mahdollisuuksia.

Parhaaksi nartuksi rouva Zuk valitsee virolaisen kasvattajatuomarin avoimen luokan ladyn, joka siis sipsuttelee ottamaan mittaa Tanskan prinssistä. Olen pyllähtää yllätyksestä, kun tuomari päättääkin täydentää Manun tämän päivän ruusukekokoelmaa vielä punavihreällä yksilöllä - Hänen Puolivillaisuutensa on rotunsa paras, mikä ei kiivaasta venäjänkielisestä pulputuksesta päätellen tunnu erityisesti miellyttävän nartun omistajaa. Ma olen väga vabandust.

Magnus on kietonut jälleen yhden tuomarin tanskalaisen tassunsa ympärille. Tähänkin voisin tottua!

Paahtavassa helteessä Tallinnan vanhakaupunki ja Piritan uimaranta houkuttelevat meitä ryhmäkehiä enemmän, joten viemme koirat huilaamaan tukikohtaamme, minkä jälkeen alkaa matkamme privaattiosuus - mainittakoon siis vain, että vietämme 10-vuotishääpäiväänsä juhlivan Parviaisen pariskunnan kanssa erinomaisen mukavan kesäillan sushista, siideristä ja hyvästä seurasta nauttien.

Seuraavana yönä pelaan upporikasta ja tyhmänrohkeaa jättämällä Magnuksen häkittämättä, mikä onneksi osoittautuu kaikkien kannalta erinomaiseksi ratkaisuksi. Sikeästi nukutun yön jälkeen ruokin koirat, käytän ne tarpeillaan ja jätän sitten tyytyväisinä huoneeseemme, kun pistäydymme alakertaan "nauttimaan" oman aamiaisemme. Palattuamme annan reippaille matkalaisille ajankuluksi puruluurullat, mutta Saga ei ole järisyttävän innostunut omastaan, ja syykin selviää pian: olen tehnyt amatöörivirheen ja unohtanut kuivamuonapussit pöydälle, eikä ahne ryökäle ole todellakaan jättänyt käyttämättä tällaista tilaisuutta hyväkseen. Ainakin Saga on nyt saanut kerran elämässään syödä vatsansa täyteen.

Harjavalta 29.5.2010 - Ohhoh!

Onko pakko, jos ei tahdo?

Minä en nimittäin tahdo lähteä Harjavallan ryhmänäyttelyyn, en tahdo, en halua, en jaksa. Ensinnäkin ajomatka kakkostietä pitkin on ehkä yksi Suomen tylsimmistä. Voin kuvitella, että aikoinaan joku insinööri on suuressa laiskuudessaan käytännöllisyydessään ottanut kartan ja viivoittimen, valinnut Turunväylältä satunnaisen kohdan X, vetänyt siitä suoran viivan Poriin ja piirtänyt lopuksi pakolliset mutkat lätäköiden kohdalle. Toisaalta pitkät suorat tarjoavat armoitettuja ohituspaikkoja, mutta hei: arvatkaas, onko koko tiellä lauantaiaamuna seitsemän jälkeen ainuttakaan ohitettavaa?! Ja päättäjille seuraavia kuntaliitoksia ajatellen tiedoksi: ne Pohojammaan lakeuret alkavat jo heti Karkkilan pohjoispuolelta, joten mitäs jos niputettaisiin kaikki tuppukylät Forssasta Seinäjoelle yhdeksi kauniiksi kokonaisuudeksi? Toisekseen lauantaiksi on luvattu sadetta, mikä saa aina henkeni ahdistumaan: minut on tehty sokerista. Ja kolmanneksi georgialaisen Iuza Beradzen arvosteltavaksi on ilmoitettu 75 shelttiä - kuinka todennäköistä onkaan saavuttaa kelvollisia tuloksia?

Aamu alkaa lupaavasti: ulkoillessamme Magnus hilluu, riekkuu ja haistattelee, joten joudun lopulta pitämään sen kanssa tiukkasävyisen palaverin käytöstavoista, ja äänin 1-1 päätämme, että moinen kohkaus loppuu nyt. @#&*% näitä &%@£:n koiria ja näitä #%*&@:n näyttelyitä -mantraa ärtyneenä jupisten pakkaan auton ja sujahdan baanalle.

Harjavallan koirakenttä on kutakuinkin täydellinen näyttelypaikka: laaja, tasainen nurmikenttä, jolle reilunkokoiset kehät mahtuvat leikiten, ja niiden ympärille saa kukin pystyttää telttansa, häkkinsä, pöytänsä ja muut tykötarpeensa täysin vapaavalintaiseen kohtaan. Oman tarpeistoni roudaan Sarin ja Annen luokse, ja Marilla liittyy seuraamme hieman myöhemmin.

Hyvästä seurasta ja toistaiseksi siedettävästä säästä huolimatta tunnen edelleen äärimmäistä antipatiaa koko näyttelyä kohtaan ja muistan myös kertoa fiiliksestäni kaikille, jotka erehtyvät huutoetäisyydelle. Vuorotellen energiajuomaa ja kahvia siemaillen tuunaan Danskemanin tukan kuosiin ja juoksutan sen sopivaan vireeseen, minkä jälkeen tuulen tuivertamaa turkkia onkin taas pakkomielteisesti hieman oiottava.

Tuomarin nimestä kehittelemäni mielikuvan perusteella oletan sedän olevan keski-iän onnellisesti ohittanut kaljuuntuva, lyhyenläntä keskikehonrakentaja, mutta kun hän saapuu aloittamaan urakkaansa colliepentujen parissa, huomaan arvanneeni vain sukupuolen oikein (sekään ei ole aina näiden Idän Ihmeiden kanssa onnistunut ensimmäisellä yrittämällä): kehän keskellä tepasteleekin ulkonäöstä ja -asusta päätellen suoraan Milanon muotiviikoilta Pohjolaan lennähtänyt kirveellä karheankomeaksi veistetty mies.

Arvon naiset, jotta ymmärtäisitte, mitä tarkoitan: [herra Beradze] Jepjep, mutta ennen kuin ryntäätte ostamaan lentolippua Tbilisiin, niin saanen hukkareissun välttämiseksi huomauttaa, että mies ja mato asuvat nykyään Prahassa.

Seuraavaksi jännitetään, onko tämä gigolo aikaisemmin nähnyt shelttiä muualla kuin koirakirjoissa. Yhdestätoista ilmoitetusta junnu-uroksesta vain seitsemän ilmaantuu lopulta kehään, ja poisjääneiden omistajia onnittelen mielessäni kelpo valinnasta ja toivon, että olisin itsekin kyennyt yhtä kypsään päätökseen. Jaa niin, tuota koiraakin pitäisi kai esittää.

Tällaisessa liukuhihnanäyttelyssä en ole ennen ollutkaan, tuomarihan käy koirat läpi pöydällä kuin kaupan kassalla konsanaan: *katsoo hampaat* "Next!" *katsoo hampaat* "Next!" *katsoo hampaat* "Next!" Kai hän pelkää sekoittavansa vaivalla kunnostetut turkit ja varoo siksi visusti koskettamasta koiriin muuten lainkaan. Kun kaikki junnut ovat käyneet irvistämässä tuomarille, liikehdimme yhdessä yllättävän monta kierrosta ympäri kehää - heikkokuntoisemmilla handlereilla alkaa happi loppua jo kolmannen varvin kohdalla. Etu- ja takaliikkeet herra sentään tarkastelee yksitellen, minkä jälkeen hän kertoo kovin valikoivasti kirjoittavalle kehäsihteerille mielipiteensä koirasta. Koko luokan arvosteluun ei monta minuuttia tuhraannu, ja lienee turha edes mainita, että kaikki palkitaan erinomaisella.

Neljän parhaan sijoittamiseen gigolomme keskittyy astetta perusteellisemmin, joten hommaa ei viedä loppuun ihan arpajaistyyliin. Valintansa hän ilmoittaa kaikkien tulkittaviksi lennokkain käsimerkein, ja vasta kehäsihteerin kailotuksesta ymmärrän Magnuksen voittaneen luokkansa.

Eihän tämä namupala tuomari sittenkään ole ihan turha tyyppi.

Urosten arvostelu jatkuu yhtä ripeässä tahdissa, ja vaikkei tuomarin linja minulle minulle täydellisesti selviäkään, niin jenkkityyli häntä tuntuu viehättävän: Magnuksen puoliveli Hiski (EE & LV JMVA Zarvo's State Of The Art) sijoittuu nuorten luokassa toiseksi, ja myös avoimen luokan kahdessa parhaassa virtaa vahvasti ameriikkalainen veri. Tämä ei enteile narttujeni kannalta hyvää.

Paras uros -kilpailussa on odotetusti tungosta, joten tavoitteeni on kiilata neljän parhaan joukkoon - on näet kohtalaisen turhauttavaa, kun koira voittaa luokkansa sijoittumatta. Tämä tavoite saavutetaan, ja tuomari valitsee kärkinelikkoon Magnuksen lisäksi nuoren luokasta kaksi parasta sekä avoimen luokan voittajan. Urosten mittelön loppusuoralla keskityn täydellisesti näyttämään mahdollisimman hyvältä saamaan koirani näyttämään mahdollisimman hyvältä, ja tajuntaani hiipii taas muutaman sekunnin viiveellä, että tuomari yrittää hienoeleisesti huitoa meitä ykköspallille. Varmistan asian kehäsihteeriltä: juu, neiti on hyvä vaan.

Huomaan siis pian tuijottavani haavi ammollaan käteeni tuupattua sertiä - onneksi kärpäset ynnä muut höntiäiset eivät ole sankemmin joukoin liikekannalla, muuten joutuisin syljeksimään niitä kitusistani vielä ensi viikollakin. Ymmärrän sentään omatoimisesti poistua kehästä, vaikka kehäsihteeri näyttääkin jo pohtivan, että pitäisiköhän tuota hoomoilasta käydä vähän tönäisemässä.

Eräs viehättävä vanhempi herrasmies tulee heti PU-kilpailun jälkeen kertomaan minulle, että koirani liikkuu kuin ranskalainen ravihevonen. Otan sen kohteliaisuutena.

Herra tuomari on analysoinut kolmisenkymmentä urosta noin tunnissa, mutta vähempikin hoppu olisi riittänyt, koska nyt joudumme odottamaan narttujen arvostelun alkua yli tunnin. Kehäsihteerit käyvät huutelemassa junnunarttuja kehään, mutta koska kaikki eivät ole paikalla, ei arvostelua voida aloittaa ennen aikatauluun merkittyä kellonaikaa.

Pitkähköksi venähtäneen tupakkatauon aikana tuomari näyttää huomanneen arvosteluasteikkonsa kaipaavan hienosäätöä (kaikki urokset saivat ERIn), joten punaisille nauhoille löytyy yllättäen käyttöä muulloinkin kuin luokkasijoituksia jaettaessa, minkä lisäksi hän lienee Suomen hyisessä kesäsäässä istuskellessaan päätellyt, että ehtisi illaksi kotiin, vaikka arvostelisikin koirat aavistuksen hitaammalla rytmillä. Narttujenkin arvostelun aikana kehä toki pyörii samalla omintakeisella systeemillä kuin aikaisemminkin, mutta kilpajuoksutunnelma pääsee hieman lässähtämään.

Marilla on ilmoittanut nuorten luokkaan kasvattini Milan (Gonnabe In My Dreams), joka todennäköisesti olisi tälläkin hetkellä noin katsiljoona kertaa mieluummin agilitytreeneissä kuin tällaisessa turhanpäiväisessä kauneuskilpailussa. Varsinkin kopeloimaan tunkevat tyypit ovat neidin mielestä äärimmäisen vastenmielisiä, ja se onkin hieman venyttänyt rotumääritelmän kirjattua luonteenpiirrettä "pidättyväinen vieraita kohtaan" - Mila näet pidättyy menemästä vapaaehtoisesti kymmentä metriä lähemmäs tuomaria. Tänään se kuitenkin esiintyy kokonaisuudessaan odotettua reippaammin ja saa siitä palkinnoksi punaisen muovinauhan.

Kahdentoista nartun avoimessa luokassa keimailevat Saga ja kasvattini Ada, joille esiintyminen on jo ihan perussettiä - Saga tosin nauttii tuomareiden hellästä kosketuksesta tasan yhtä vähän kuin tyttärensä Mila, mutta sietää sen, koska "tämä on niitä juttuja, joista emäntä jostain käsittämättömästä syystä saa kicksejä", ja Sagelillahan on aina ollut aivan omaa luokkaansa oleva halu miellyttää minua. Molemmat ladyt ovat erinomaisia, mutta kilpailuluokassa vain Saga pääsee toiselle kierrokselle eli neljän parhaan joukkoon. Narttujen liikkeitä tuomari haluaa katsella useampaankin otteeseen ennen kuin saan jälleen kehäsihteerin suosiollisella avustuksella tulkita Sagankin voittaneen luokkansa. No jopas, ehkä tämä näyttely ei sittenkään ole se huonoin mahdollinen tapa viettää epävakaista lauantaipäivää.

Paras narttu -kilpailussakaan ei lopulta tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi, kun 16 daamia esittelee vielä viimeisen kerran avujaan (puhun nyt siis koirista) gigolollemme, joka poimii kärkinelikkoon juniori-, nuorten, avoimen ja valioluokan voittajat. Kun kaksi ensiksi mainittua sijoitetaan kolmanneksi ja neljänneksi, alkaa minullakin ihan oma-aloitteisesti sytyttää: heeetkinen...

Valionarttu valitaan voittajaksi, mutta minun on vielä älyykkyyksissäni tarkistettava sen omistajalta, että onhan koira varmasti valio, ennen kuin suostun ymmärtämään (se ei ole tänään muutenkaan ollut vahvin alueeni), että yhdestä tavoitteesta ja haaveesta on juuri tullut totta.

Kolmannen, kovasti kaivatun sertin myötä saanen esitellä: FI MVA Bosom Buddy's Jingle Bell.

Sopivasti alkanut sadekaan ei voi enää pilata päivääni (tukkani kylläkin), mutta juuri nyt en ehdi juhlia, koska minun on kipaistava hakemaan herra PU Marillan hoivista vielä viimeiseen koitokseen eli kilpailemaan narttujen voittajaa vastaan. Taivaalta vallattomasti valuvasta vedestä huolimatta tuomari malttaa vertailla kaksikon liikkeitä kaikista mahdollisista suunnista (kuinka ihanaa...), kunnes kättelee minut rotunsa parhaan koiran omistajaksi.

Ja tämäkin vielä - onneksi Saga ei sentään voittanut narttuja, muutenhan sieraimistani (kuulemma ;D) sataisi sisään koko loppuvuoden. Mielestäni komia georgialainen on joka tapauksessa äärimmäisen asiantunteva ja hänet voitaisiin oitis palkita Vuoden Ulkomuototuomarina.

Rapsakka sade pitää huolen siitä, ettemme jää kunnioittamaan ryhmäkehää läsnäolollamme. Kotimatkalla autossa löyhkää märän koiran lisäksi melko karskisti valkosipuli - poikkean näet Marillan kanssa paikallisessa pizzeriassa, ja lopun arvannettekin...

Toukokuun rutistus on nyt onnellisesti ohitse, ja Magnuksen harjoitusnäyttelyt ovat muutamasta esittäjänsä valuttamasta tuskanhikilitrasta huolimatta menneet hieman yli odotusten - odottakaas vaan, jahka lähdemme vuoden kuluttua esiintymään ihan tositarkoituksella! Tokihan sekä Manu että Saga näyttäytyvät vielä tänäkin kesänä Suomenlahden molemmilla puolilla, mutta varsinkin kotimaan koitoksissa suorituspaineet, ah, ne minä luovutan jollekulle jo vähintään viisi vara-sertiä pokanneen koiran tuskastuneelle omistajalle. ;D

Koiranäyttelyissä koko kaluston voimin

Koiranäyttelyt ovat hauska ja mielekäs harrastus. Tiedättehän: aikaisia herätyksiä viikonloppuisin (estää rappioitumisen), satojen kilometrien matkustamista (pitää yllä ajotaitoa), turinointia kehän laidalla (kehittää sosiaalisia vuorovaikutustaitoja) ja kohtalaisen ylihinnoiteltuja muovinauhoja (estää rikastumisen).

Kesän 2010 näyttelytournee käynnistettiin toukokuun toisena viikonloppuna, kun Porin raikkaassa kevätsäässä esitettiin Magnus Show'n ensimmäinen jakso. Vaikka lämmittelin (lue: yritin väsyttää) junnun huolella virallista ensiesiintymistään varten, oli arvon näyttelytähdellä kehässä kirjaimellisesti mahdottoman hauskaa, ja tylsien tavisliikkeiden sijaan se esitti monimutkaisia askelkuvioita ja steppisarjoja. Siis oikeasti: koiran etu- ja takapää eivät olleet menossa samaan määränpäähän eivätkä varsinkaan samalla askellajilla.

Kiltti montenegrolainen tuomarisetä Miodrag Vretenicic, joka muutenkin piti suomalaisia koiria pääsääntöisesti vallan erinomaisina, palkitsi Magnuksen iloisesta esiintymisestä huolimatta vaaleanpunaisella nauhalla ja sijoitti sen lopulta kymmenen junnu-uroksen joukosta toiseksi.

Tämän sirkusnumeron jälkeen olikin mukavaa ja suorastaan terapeuttista esittää ihan oikeita näyttelykoiria: Brandy ravasi rutiinilla nuorten luokan toiseksi, ja bikineissään ja lappukorvissaan misseillyt sijoitusnarttuni Ada (Gonnabe Genie In A Bottle) sijoittui kahdestakymmenestä avoimen luokan nartusta pätevästi kolmanneksi ja jatkoi lennokasta menoaan aina PN-neloseksi asti.

Seuraavana aamuna ennen Salon ryhmänäyttelyä Magnus oli jo kotona selvästi ylivireinen ja kävi kierroksilla (joku ei ollut jaksanut lenkittää koiria kunnolla edellisen päivän näyttelyn jälkeen). Päätin Porin pellekoulun jälkeen vaihtaa Manun kanssa taktiikkaa (kyllä, blondi tarvitsee tällaisen suuren strategiamuutoksen tekemiseen vähintään vuorokauden, tärkeitä linjapäätöksiä ei voi tehdä juostessaan kehässä esittäjäänsä naruttavan koiran kanssa) ja esittää sen liikkeet kävelyvauhdissa.

Ei hyvä.

Hitaammalla tempolla Magnus malttoi liikkua lähes tunnistettavassa ravissa, mutta huomasi myös, että sillä olikin nyt mainiosti aikaa roikkua puntissani, kun ei kerran tarvinnut kirmata kieli poskella. Manulla oli jälleen hurjan hauskaa ja se nauroi koko naamallaan omalle erinomaisuudelleen, mutta minun vaivalla kasvoilleni puristamani hymy muistutti lähinnä irvistystä.

Ostetaan hieman tolkkua erään nimeltä mainitsemattoman tanskalaisen päähän. Myös vähänkäytetyt järjenhivenet huomioidaan.

Tiukaksi tiedetty tuomari Irina Poletaeva antoi kuitenkin (onneksi!) Magnuksen menovaihteen anteeksi (kenties hänen mielestään iloinen mieli saa korvata puuttuvan älyn), palkitsi pinkillä ja sijoitti luokassa toiseksi. Arvostelu oli perusteellinen, joskaan aivan kaikkia tuomarin mielipiteitä en allekirjoita - Manu ei mielestäni ole ikäisekseen hyvin kehittynyt vaan melkoisen keskeneräinen, eikä sen turkinlaadusta kannata vieläkään pahemmin huudella. Mutta tokihan tuomari on aina oikeassa.

No niin, tältä pohjalta olen siis sangen motivoitunut suuntaamaan helatorstaina Kangasniemen näyttelyyn. Shelttien arvostelu on onneksi merkitty alkavaksi vasta puolen päivän jälkeen, joten minun ei tarvitse lähteä taittamaan hieman yli 250 km matkaa ennen Hesarin saapumista.

Toisaalta myöhäisemmällä alkamisajalla on myös huono puolensa: mistä löytää parkkipaikka, kun niitä on muutenkin varattu aivan liian vähän? Kurvaan siis surutta suoraan pääportille tiedustelemaan parkkisediltä, minne voisin kiesini jättää. Jaa, että 300 metriä paluusuuntaan. Tuotatuota, olen yksin liikenteessä, ja minulla on mukanani kolme koiraa ja kaaauhean paljon tavaraa, räpsyti räpsyti. Hetken emmittyään kiltit sedät toteavat, että neiti on sitten hyvä ja ajaa tuohon kutsuvierasparkkiin, kun ei niitä kutsuvieraita edes ole kovin paljon. Kiitän kauniisti ja tempaisen auton aitiopaikalle, mutta ilmeisesti olen hieman tullut liioitelleeksi tavaroideni määrän suhteen, sillä kukaan ei tarjoudu auttamaan minua kiskoessani trimmauspöytää, boksia, koiria, laukkua ja sateenvarjoa portista sisään. Hups.

Kehän luokse saavuttuani paikalle ilmestyy myös järkkärikaksikko, joka ilmoittaa, etten voi pystyttää leiriäni kehän viereen, mutta että tuolla asuntoautojen ja myyntikojujen takana olisi tilaa. Tuotatuota, olen yksin liikenteessä, ja minulla on mukanani kolme koiraa ja kaaauhean paljon tavaraa, räpsyti räpsyti. Ei auta, nämä miehet ovatkin astetta itsepäisempää sorttia - ambulanssin pitää näet tarvittaessa mahtua ajamaan kehien välistä. Totean, että kehien väliin on jätetty niin loistavan leveät käytävät, että niillä mahtuisi ajamaan kaksikin ambulanssia rinnakkain, vaikka molemmilla laidoilla olisi häkkirivit, ja samaan hengenveroon valistan herroja myös siitä, etten aio liikahtaakaan ennen kuin he ovat käyneet häätämässä kehän laidalle jo parkkeeratut häkit omistajineen pois. Virkaintoisempi lähtee tekemään työtä käskettyä, mutta hänen palatessaan voitonriemuisena osoittamaan tyhjentämäänsä kulkuväylää olenkin jo saanut yhdessä kahden muun sheltinomistajan kanssa neuvoteltua siltä lupsakammalta isännältä luvan pystyttää häkkini ja pöytäni sinne, minne parhaaksi katson. En taida olla paikallisten suosiossa.

Olen näistä erinäisistä kehityskeskusteluista huolimatta taisteluasemissa yli tuntia ennen rodun arvostelun arvioitua alkamisaikaa, ja arvostelu alkaa lopulta luonnollisesti myöhässä. Shelttejä on ilmoitettu Reijo Tuovisen katsastettaviksi 43, ja urosten junioriluokassa kilpailee seitsemän urosta, joista ennen Magnuksen vuoroa kaksi palkitaan ERI:llä, yksi EH:lla ja yksi H:lla ja yksi HYLsyllä. Kylmää rinkiä sovitellaan taas erinäisten ruumiinosieni ympärille.

Magnus seisoo pöydällä rauhallisesti, eikä edes hätkähdä tuomarin halausta. Tiedusteltuaan koiran ikää tuomari toivoo, että 1-vuotissyntymäpäiväjuhlat olisivat isot ja että kaikki Manun kaverit saisivat niihin kutsun. Lupaan näin tapahtuvan.

Etu- ja takaliikkeet esitän kävelyvauhdissa, joten tietysti Magnus ehtii napata minua muutaman kerran puntista. "Sehän puree sua", tuomari toteaa. "Ihanko totta?" ajattelen ravistellessani koiraa irti lahkeestani. Kehän ympäri pyörähdän kuitenkin reippaasti hölkäten, ja saan kuin saankin Magnuksen ravaamaan paria riemukasta hypähdystä lukuun ottamatta siivosti. Erävoitto!

Magnus on jo tovin seisonut tyylikkäästi arvosteltavana, kun tuomari tulee yllättäen kysymään minulta, olenko laskenut koirani hampaita: myönnän tehneeni niin. Seuraavaksi hän haluaa tietää, mihin tulokseen olen laskutoimituksessani tullut: totean, että niitä on tarpeeksi. Päätämme kuitenkin yksissä tuumin laskea hampaat vielä kerran, ja olemme yhtä mieltä siitä, että yksi hampulihan sieltä suusta puuttuu - tämäkin puute olisi jäänyt toiselta meistä huomaamatta, ellei Manu olisi helteessä läähättänyt leuat ammollaan. Pahus.

Tuomari lausahtaa leppoisasti von Tööpelinkin ratsastaneen aukkoja katsellen ja arvioi Magnuksen kerrassaan erinomaiseksi yksilöksi. Kilpailuluokassa hän viittilöi meidät ykköspaikalle ja toteaa: "Nyt tämä hampaaton voitti." Tänks.

Brandy on nuorten luokan ainoa osallistuja, mutta herrasta näkee jo kauas, ettei sitä tänään(kään) voisi näytteleminen vähempää kiinnostaa. Kuumuudella on varmasti osuutta asiaan, mutta eihän Bränä ole koskaan ollut näyttelyistä kovin innoissaan - se on camelbootsmies, joka haluaa kulkea omia polkujaan eikä missään halvatun narussa ympäri kehää. Naama happamana se laahustaa perässäni ja seisookin vetelähkösti, joten viimevuotisen vara-SERTin sijaan napsahtaa siis liikkeiden takia hoo.

Avoimen luokan uroksista kolme palkitaan erinomaisella, kuten myös ainokainen valio, joten paras uros -kilpailuun osallistuu yhteensä seitsemän sälliä. Uskon osaavani arvata voittajan, ja pudotankin leukani epähuomiossa rinnuksilleni, kun tuomari sijoittaa Magnuksen ensimmäiseksi ja tarjoilee samalla sievää sinivalkoista ruusuketta. Way to go, Danish Dynamite!

Pojat pääsevät vihdoin boksiin huilimaan, kun otan Sagan tuuheahkon kuontalon käsiteltäväkseni. Arvon lady on steriloinnin jälkeen tekemässä elämänsä turkkia, joka jo keskeneräisenäkin tekee siitä muodottoman karvapallon, joten perusteellisen pöyhimisen sijaan keskityn luomaan illuusiota edes jonkinlaisista linjoista.

Avoimeen luokkaan on ilmoitettu yhdeksän narttua, joista Saga pääsee arvosteltavaksi ensimmäisenä. Tapansa mukaan se hyppää itse pöydälle, mikä saa tuomarin epäilemään, että olemme harjoitelleet salaa kotona, mutta eiköhän Saga ihan 27 käymänsä näyttelyn pohjalta jo osaa nämä kuviot. Nytkin se hoitaa homman rutiinilla ja on Tuovisen mielestä edelleen erinomainen: tämä on jo kolmas kerta, kun Saga hänelle esiintyy, ja viime kesältä on muistona vaaleansininen ruusuke, jonka mieluusti kirkastaisin sinivalkoiseksi.

Tämä haave kuitenkin kaatuu, kun Saga sijoittuu luokassa toiseksi, enkä kyllä voi millään muotoa väittää, että se olisi hävinnyt huonommalleen, voittaja on kovasti minunkin mieleeni. 28:sta ilmoitetusta nartusta Saga on lopulta kolmanneksi paras - eipähän sentään tarvitse ottaa vastaan lisää kokonsytykkeitä.

Magnus saa rotunsa paras -kilpailuun vastaansa kauniin nuorten luokan tricolournartun Susadan Titanian, jonka tuomari myös valitsee ROPiksi, kun "tältä pojalta puuttuu niitä hampaitakin". En kuitenkaan ole tästä pahoillani, Manu on joka tapauksessa jo järjestänyt melkoisen yllätyksen, ilmoitinhan sen alun perin mukaan koko koitokseen ihan vain "huvin vuoksi", Brandyn (pah) ja Sagan kohdalla odotukseni olivat aikaisempien tulosten perusteella ihan eri sfääreissä.

Olen nyt vajaassa viikossa ajanut rapiat 1110 koiranäyttelykilometriä ja saanut 13 muovinauhanpätkää, kaksi iloisenväristä ruusuketta ja kaksi muovista pokaalia. Kuka voi väittää, etteivätkö koiranäyttelyt olisi hauska ja mielekäs harrastus?!

Sillamäe 17.4.2010 - Puolivillainen Prinssi matkustaa jälleen

Ennusmerkit ovat nähtävissä: Helsingissä sataa, ruuhkan takia saavumme Soilen kanssa satamaan vasta puoli tuntia ennen laivan lähtöä, laivaparka on niin täynnä, ettemme meinaa sopia sekaan (pysyy sentään pinnalla), Tallinnassa sataa, seisomme jälleen ruuhkassa tuskastuttavan kaaauan, köröttelemme 185 km pitkin märkää ja pimeää perunapeltoa, joka on karttaan merkitty hupaisasti valtatie ykköseksi, ja tietöiden takia sekä nopeusrajoitus että risteykset poikkeavat ennakkoilmoituksista. Kertakaikkisen epämiellyttävää.

Hotelli Krunk on onneksi erittäin asiallinen ja löytyy matkaväsymyksestä huolimatta vaivatta. Respassa istuva, englantia hyvin hiljaa ja vähän puhuva poika on ilmeestään päätellen jo hieman tuskastunut pitkin iltaa hotellille valuneeseen, venäjää taitamattomaan koiraväkeen, mutta vastailee silti joko äärimmäisen palvelualttiin luonteensa tai täysin olemattoman kielitaitonsa takia kaikkiin kysymyksiin ystävällisesti ja myöntävästi. Tällaista suorapuheista suomalaista ponneton myötäily hieman ärsyttää, ja ellen olisi jo täysin valmis tutustumaan minulle varattuun sängyn ja peiton väliseen tilaan, piinaisin häntä vielä parilla sarjalla kuumottavia lisäkysymyksiä.

Nukun yön sikeästi, mutta siitä huolimatta aamu koittaa liian aikaisin. Koirat pääsevät tutustumaan hotellin vieressä sijaitsevan puiston tuoksu-uutisiin ennen kuin suuntaamme Soilen kanssa metsästämään aamiaista. Pettymys on melkoinen, kun hotellin "seisova pöytä" paljastaa olemattomat antimensa: haalin tarjottimelleni vitivalkoisen leipäsiivun kaveriksi meetvurstinnäköistä makkaraa, purkillisen lämmintä jogurttia ja kupillisen epäilyttävänmakuista kahvia - puuro jää minulta "nauttimatta", koska lautaset ovat loppuneet. Laskeskelen jo, kuinka monta tuntia tällä satsilla pärjäisin eli pyörtyisinkö parahiksi juuri kehässä, kun keittiöstä kannetaan eteemme, tuota, jotain, joka muistuttaa vahvasti pastan ja pizzan sekoitusta: "pohja" koostuu keitetystä spagetista (Luoja yksin tietää, millä makaronit on liimattu yhteen), jonka päällä lepäävät sattumat ja ketsuppiroiskeet puolestaan viittaavat Casa di Mamaan. Kaikkiruokaisena ja kuolemannälkäisenä uskaltaudun maistamaan Sillamäen erikoista, eikä se helpotuksekseni maistu kirjaimellisesti miltään. Nieleskelen oman slaissini kokonaan, mutta Soile ei näin aamutuimaan ole yhtä seikkailunhaluinen.

Päivän tärkeimmän aterian jälkeen siirrämme leirin takaisin Picassoon ja lähdettäydymme tositoimiin.

Näyttely järjestetään Sillamäe Spordikompleks Kalevissa, joka takuulla pärjäisi maailman epäkäytännöllisimpien näyttelypaikkojen kilpailussa mainiosti: hallin tilat ovat kahdessa tasossa, ja koirien sisääntulo on varmuuden vuoksi ohjattu kellarin kautta. Magnus muovisessa Atlaksessaan on näppärä kantaa portaissa, mutta Soilen kangashäkillä ja koirilla lastatun trimmauspöydän vetäminen edestakaisin kerrosten välillä jyrkkiä luiskia pitkin käy oivasta aamujumpasta, johon saavat näyttelyn järjestäjien lisäksi osallistua myös toiset näytteilleasettajat - shelttikehä on tietenkin yläkerrassa, ja salin valtavista ikkunoista ihanainen kevätaurinko paistaa suoraan sisään kohottaen sekä lämpötilaa että tunnelmaa entisestään.

Urheillessa kuluu sen verran aikaa, että ehdin juuri tupsutella Magnuksen esiintymiskuosiin, kun shelttien arvostelu jo alkaakin. Saapastelen kehään kiireestä huolimatta hyvällä fiiliksellä ja itseluottamusta uhkuen: edellisen viikonlopun harjoituskerta osoitti, että tanskalaistimantti tarvitsee vain kevyttä hiomista kehittyäkseen todelliseksi showmieheksi, ja voi pojat, kuinka olenkin sitä viikon aikana hionut! Tietenkään tällaisen kohtalaisen vilkkaan nuorukaisen edesottamuksista ei koskaan voi mennä takuuseen, mutta Manu vaikuttaa rennolta ja yhteistyöhaluiselta, joten lähdemme soitellen sotaan.

Shelttejä on ilmoitettu venäläisen Kirill Barbosovin arvosteltaviksi 13, joista kuitenkin kolme on jättäytynyt suosiolla pois leikistä. Junnu-uroita on mittelöimässä kolme: Rakveresta tuttu Leeland Inkpower, Tauriolan Annen soopeli BY & LV & LT JMVA Looney Toonie's Bachelor ja Puolivillainen Prinssi. Luokan arvostelu alkaa kuten viimeksikin: kaksi ensimmäistä palkitaan pätkällä tummanpunaista paketointinarua, joten alan toivoa, josko herra tuomari olisikin jenkkityylin ystävä.

Ehdin rauhassa asetella Magnuksen pöydälle, ja jannu seisoskeleekin sillä jo kohtalaisen kyllästyneen näköisenä, kun tuomari tulee sitä tutkimaan. Herra B. kysyy minulta venäjäksi jotakin, johon vastaan iloisesti "ten months" - ilmeisesti vastaus kohtaa kysymyksen, koska nyreäilmeinen mies näyttää hyväksyvän sen. Suurimman osan arvostelusta Kirill-setä sanelee koiran seistessä pöydällä, mutta sehän Manulta nyt tehotreenien jälkeen sujuu. Lopuksi vielä hiihtelemme kehässä sinne sun tänne (arvon näytelmätähti pyrkii edelleen määräämään tahdin, mitä se ei kotona harjoitellessamme tee) ennen kuin parkkeeraan Magnussenin patsastelemaan tuomarin ihasteltavaksi. Ihmettelen mielessäni itsekin, kuinka noin nuori ja energinen otus voikin olla tässä puuhassa noin pätevä, kun kehäsihteeri tulee ojentamaan minulle - punaisen nauhan.

Minulla on mielipide, eikä se ole vähimmässäkään määrin julkaisukelpoinen.

Katkeraksi lopuksi tuomari sijoittaa epäkelvot junnut huonommuusjärjestykseen, ja Magnus huitaistaan kakkospallille - tämä itse asiassa kirpaisee vähemmän kuin luokan voittaminen eehoolla. Koira on tietysti mitä mainioimmalla tuulella ja osallistuisi mielellään seuraavaankin luokkaan, mutta emäntää venäjänkielisen arvostelun tihrustaminen turhauttaa: missä oli vika?!

Heti luokan arvostelun jälkeen eräs virolainen sheltinomistaja tulee kysymään, harrastanko Magnuksen kanssa näyttelyiden lisäksi myös vaikkapa agilityä, koska sillä näyttää olevan niin "optimistinen luonne". Ilmaisu on huvittava, joskin toisaalta myös sangen osuva, mutta pahoitellen minun on todettava, että tämän koiran harrastukset painottuvat hyvin pitkälti näihin edustustehtäviin.

Soilen näyttelypäivä sujuu astetta paremmin, mutta tavoite eli Victorin viimeinen serti menee taaskin kirsun edestä: 8-vuotias konkari on PU2. Lohdutuspalkinnoksi Lumi (Bosom Buddy's Love Me True) saa ensimmäisen virolaisen sertinsä ollen PN2, mistä Soile ei näytä liiemmin riemastuvan.

Onneksi koko katastrofi on pian ohi, ja alamme pakata tavaroita. Hommaan lisää jännitystä viehättävä valkoinenpaimenkoira, joka tekee jatkuvasti yllätyshyökkäyksiä koiriamme kohti - omistajansa mukaan se on "kauheen ihmisystävällinen", mistä en kuitenkaan ole järin vakuuttunut, koska samainen luffe aloitti tutustumisen rähisemällä minulle. Muistamme Soilen kanssa selkeästi artikuloiden kertoa toisillemme mielipiteemme kyseisestä yksilöstä ennen kuin vaihdamme maisemaa. Luiskarallin toinen erikoiskoe odottaa!

Soile käy vielä käännättämässä koiriemme arvostelut ennen kuin pakenemme rikospaikalta lopullisesti. Tuomarin mielestä Magnuksessa on ollut hyvää vain turkki - siis se, joka on oikeasti vielä melkoisen mielenkiintoisessa vaiheessa, mutta ainakin karvaa on riittävästi piilottamaan koiran muut virheet ;D - muuten se on ollut liian iso (38 cm), liian vahva ja liian jenkki. Rakenteesta tai liikkeistä arvostelussa ei ole mitään mainintaa, mutta välikämmenet on sentään todettu heikoiksi.

Emme kevyellä kaupunkikierroksella löydä Sillamäestä ainoatakaan ravintolaa (etsintää hankaloittaa se, että suurin osa mainoskylteistä on venäjäksi), mutta arvioimme selviävämme Red Bullin voimalla takaisin Tallinnaan asti ja ns. iskemme tietä. Minulla on jälleen suurenmoisia vaikeuksia pysyä hereillä, mutta muutamaan nuokahdusta lukuun ottamatta sinnittelen perille asti - loppumatkasta asiaa auttaa otsaan noussut kupla.

Minä en ole aikaisemmin käynyt Tallinnan vanhassa kaupungissa, joten päätämme etsiä ruokapaikan sieltä. Soile suosittelee Olde Hansaa, jonne suunnistamme satamasta jalan - olen sattumalta hiljattain lukenut naistenaikakauslehdestä jutun paikan omistajasta, joten tiedän suunnilleen, mitä on odotettavissa. Ravintola onkin ilmeisen suosittu: koko alakerta on täysi, eikä keväisen tuulen riepottelema terassi houkuttele. Toisessa kerroksessa on onneksi muutama vapaa pöytä, ja tuskin ennätämme istahtaa, kun miestarjoilija sukkahousuissaan jo hypähtää paikalle. Arvelen, että tuollaisista työasuista on puljun maksettava henkilökunnalle ekstraa.

Alkupaloiksi tilaamani Anteliaan Ahdin Juhlawati on nimensä mukainen ja kohottaa odotuksia myös pääruoan suhteen. Arabianhärän fileittä unelmien kastikkeessa on kuitenkin kalataivaan jälkeen hienoinen pettymys: liha kieltämättä sulaa suussa ja kastikekin on hyvää, mutta lisukkeet ovat toinen toistaan kuivakampia, joten suurin osa kiitettävän kokoisesta annoksesta jää (jopa minulta) syömättä. Yuh.

Matka sujuu kokonaisuudessaan tälläkin kerralla hyvin, mutta laihojen tulosten seurauksena on tänä vuonna todennäköisesti tehtävä vielä muutama reissu lisää. Ensin tosin pitäisi jaksaa koluta toukokuun aikana kotimaan kamaralla viisi (5) näyttelyä, joihin olen suuressa viisaudessani tullut koiriani ilmoittaneeksi...

Viro, Rakvere 10.4.2010 - Ensimmäisen pilipalisertin metsästys

Eräänä kauniina helmikuisena päivänä päätin Soilen innostamana lähteä hänen kanssaan Viroon näyttelyyn. Usein oli ollut puhetta, että pitäisi joskus lähteä kokeilemaan onneaan Suomenlahden eteläpuolelle. Sitten joskus. Sitten, kun minulla olisi mahdollisimman moni koira turkissaan. Ja niitä turhanpäiväisiä junnu-sertejä en ainakaan lähtisi keräämään. Ja sitten sinä kauniina päivänä otin ja ilmoitin Magnuksen junioriluokkaan.

Menomatka Rakvereen sujuu kaikin puolin jouhevasti huolimatta siitä, että kartturin virka on uskottu minulle - eihän reissu tosin ole mitään ilman vakiomäärää U-käännöksiä. Hotelli Wesenberghiin saavumme illalla puoli kymmenen aikoihin, ja kahden blondin ja kolmen koiran majoittuminen sujuu ripeästi: huoneemme on pieni, mutta ilahduttavan siisti (pessimisti ei pety ;D). Nukkumatti mokoma tekee kuitenkin totaaliset oharit, ja seuraavana aamuna oloni on jokseenkin ristisilmäinen... Magnuksellakin unet jäävät vähiin, koska unohdan sen kaulaan pannan, jonka ketjua on tietysti pakko imeskellä koko yö.

Lauantaina heräämme kumpikin jo ennen herätyskellon helähdystä, joten ehdimme kaikessa rauhassa valmistautua ja hoitaa koirat ennen kuin pakkaamme koko sirkuksen takaisin Picassoon ja köröttelemme ehkäpä jopa kilometrin matkan Rakveren spordihallille. Pienessä hallinpahasessa on odotetusti ahdasta, mutta onneksi shelttien kehä on sijoitettu tilan takaosaan, joten sen ympärillä ei ole sietämättömästi trafiikkia. Magnuksen matkalukaalina on pyörillä varustettu muoviboksi, jossa se matkustaa tungoksessakin turvallisesti ohi täpäköiden terrierien ja rennosti kuolaavien nöffien.

Olemme saapuneet paikalle niin ajoissa, että ehdin lukea luettelonlätyskän pariin kertaan kannesta kanteen ennen kuin otan Tanskan prinssin sviitistään virittäytymään kisatunnelmaan. Manu liikkuu muovimatolla reippaasti ja on kovin kiinnostunut (yllätys) kaikesta mahdollisesta, mutta kun nostan sen pöydälle puunattavaksi, iskeekin jannulle akuutti korkeanpaikankammo: se tuumaa, että että tanssi sinä nainen pöydillä, jos siltä tuntuu, mutta me tanskalaiset olemme enemmän sellaista tassut maanpinnalla viihtyvää sorttia, ja dyykkaa rähmälleen pöydälle. Pienellä houkuttelulla ja avokätisellä naminjakelulla saan Magnuksen muistamaan, että tätäkin on joskus harjoiteltu, mutta edelleen herra on vahvasti sitä mieltä, että tarkastelisi tapahtumia mieluummin lattialta käsin.

Näyttelyyn on ilmoitettu puolalaisen Elzbieta Chwalibogin arvosteltavaksi 15 shelttiä, mikä on sikäläisittäin paljon, ja näistä 11 on suomalaisia. Junnu-uroksia on kolme: soopeli Helskon Pavarotti, Norjasta Viroon tuotu tricolour Leeland Inkpower ja Magnus. Takalistoni ympärille ilmaantuu kylmä rinki, kun kaksi ensimmäistä koiraa palkitaan punaisella nauhalla.

Pöydällä Magnus ei vieläkään tunne oloaan kotoisaksi, ei tosin onneksi väistele tuomaria, mutta yrittää sinnikkäästi maastoutua. Suomessakin sheltit pari vuotta sitten arvostellut rouva C. tökkää heti alkajaisiksi sormensa puuttuvan hampaan kohdalle, toteaa asiasta jotakin venäjäksi (minä vain nyökyttelen ja hymyilen vähämielisesti) ja möyhii tyytymättömän näköisenä Manun turkkia, joka on hienostunut sekoitus pentu- ja pohjavillaa muutamalla peitinkarvalla höystettynä. Lopuksi saamme vielä hilpaista kehän toiseen laitaan ja takaisin ennen kuin Magnuksen on aika esittää bravuurinsa: arvostelun sanelun aikana esiintyminen sujuu kuin suoraan oppikirjasta. Herra Mahdoton on lopulta tuomarin mielestä pinkin nauhan arvoinen, minkä myötä napsahtaa myös luokan voitto ja se haviteltu juniori-sertifikaatti. Tavoite saavutettu!

Junnu-urosten jälkeen arvostellaankin - tadaa! - junnunartut, joiden voittajaksi valitaan Karin Põiklägun kaunis, Suomesta tuotu blue merle Bridemoor's Blue Fantasy. Tämän jälkeen junnuluokkien voittajat kilpailevat vielä keskenään, ja ROP-junioriksi rouva C. valitsee nartun Magnuksen ollessa siis VSP-juniori. Nuoripari näyttää tältä:



Paras uros -kilpailussa on lopulta lisäksemme kolme avoimen luokan urosta ja yksi valiouros, joka on jo voittanut sertiluokan (jösses näitä Viron näyttelysääntöjä) ja on lopulta PU1 avourosten sijoittuessa sen jälkeen. Magnus on siis epävirallinen PU5, mutta tuomari tulee kertomaan minulle, että koira on ihana, mutta (varsinkin turkiltaan) vielä kovin pentumainen, ja pöyhii jälleen harmistuneena sen karvoja. Kiitän kauniisti ja totean pilke silmäkulmassa, että ehkä kymmenkuisella pojalla on vielä aikaa kehittyä. Kokonaisuudessaan olen erinomaisen tyytyväinen päivän suoritukseen.

Soilellakaan ei mene hassummin: Victor (sertiä vaille EE & FI MVA Prince Of Sunlight All The Best) sijoittuu avoimessa luokassa toiseksi ja on PU3, mutta nartuissa nuorten luokan Bella (Jelisan Bellissima) vie pääpotin ollen PN1 sertin kera. Rotunsa parhaaksi valitaan lopulta valiouros.

Hikisen urakan jälkeen (minäkin juoksin kehässä ainakin viisi kierrosta) käymme ahtaamassa koirat ja tavarat autoon ja ratsaamme sitten vielä ne muutamat myyntikojut, jotka halliin on kehien lisäksi onnistuttu sullomaan. Kummankin mukaan tarttuu liki naurettavan edullinen Ventapad-makuualusta (miksi, oi miksi en älyä ostaa useampia?!), mutta muuten valikoima on harmillisen rajallinen, mikä toisaalta lienee budjetin kannalta pelkästään hyvä asia.

Päätämme vielä syödä Rakveressa ennen kuin suuntaamme takaisin Tallinnaan, ja löydämmekin sattumalta lupaavan oloisen aasialaisen ravintolan. Ruoan tilaaminen osoittautuu astetta haastavammaksi, koska tarjoilija ei puhu suomea eikä myöskään kovin ymmärrettävää englantia, joten perinteinen ruokalistan osoitteleminen sormella on paras kommunikointikeino - tästä huolimatta Soilen tilaama Cokis light (eesti keeles Coca-Cola light, in English Coca-Cola light) ilmaantuu ensimmäisellä yrittämällä pöytään kraanavetenä.

Ravintolassa on meidän lisäksemme vain yksi seurue, mutta siltikään ruokaa ei ala ilmaantua kellon lähennellessä jo puoli viittä, eikä muisto hotellin runsaasta aamiaisesta jaksa enää piristää mieltä. Olen jo aikeissa marssia keittiöön kysymään, että voinko kenties auttaa sen lampaan teurastamisessa, jotta tilaamamme annokset jossain vaiheessa saataisiin jopa pöytään asti, kun tarjoilijatar vihdoinkin (yli tunnin odottelun jälkeen) kiikuttaa evästä eteemme. Ruoka on erinomaista, sitä on riittävästi ja koko satsin hinta jää alle kymmeneen euroon, mutta palvelun laadun ja nopeuden takia unohdan antaa tippiä.

Paluumatkalla saan pinnistellä pysyäkseni hereillä, edellisen yön unettomuus on viedä naisesta voiton. Tallinnaan saavumme parisen tuntia ennen laivan lähtöä (uskokaa tai älkää, kaksi naista liikenteessä eivätkä silti mistään myöhässä), joten ehdimme pyörähtää sataman viereisessä ostoskeskuksessa. Alkoholibasaarista mukaani tarttuu kiskurihintainen kolmen euron pullo australialaista punaviiniä, mutta muuten harhailemme päämäärättömästi putiikista toiseen, joten Visa saa vinkumisen sijaan huokaista helpotuksesta. Eläintarvikeliikkeestä tosin ostan Magnukselle palkinnoksi hienosta esiintymisestä ja muutenkin mallikelpoisesta käytöksestä Ljubov Lampaan, joka on syönyt peräti kolme vinkupilliä ja kaksi helistintä - uskoisin, että Manu viettää tämän pehmon kanssa vielä monta aktiivista hetkeä ennen kuin viimeinenkin vinku mykistyy.

Summa summarum: matkailu on mukavaa ja koirienkin kanssa matkustaminen siedettävää, kun seura on oivallista ja alla tila-auto. Kotiläksynä Magnuksella alkavat nyt pöytäsulkeiset - on siis aika siirtää trimmauspöytä naftaliinista terassille - minkä lisäksi meidän on löydettävä liikkeisiin yhteinen rytmi: pidemmän päälle ei näet käy laatuun, että intopiukee määrää tahdin ja esittäjä yrittää pysyä perässä.