Viro, Harju mk 31.7.-1.8.2010 - Huono häviäjä

Perjantai-iltana Soilen tilaihme-Picasso muuttuu hetkessä eläinkuljetusvankkureiksi: on jälleen aika ottaa tiukka kurssi kohti Tallinnaa. Karvaista matkaseuraa edustavat Victor, sen pojantytär Saga ja Magnus, jota kukaan ei kehtaa tunnustaa sukulaisekseen.

Olemme tällä kerralla valinneet majapaikkamme pelkästään hinnan perusteella: yöpyminen aivan Virun takapihalla sijaitsevassa hotelli G9:ssä on naurettavan edullista ja koirien osalta kerrassaan ilmaista. Toisaalta alitajunnassani on matkan lähestyessä naputtanut tieto siitä, että halpa ja hyvä ovat yleensä kaksi eri asiaa, ja lähtöä edeltävinä päivinä tämä tunnettu tosiseikka takoo takaraivoani pajavasaralla.

Itse asiassa hotellimme ei ole edes varsinainen hotelli, vaan ikivanhan, hissittömän kerrostalon kolmannessa kerroksessa sijaitseva majoituspalvelu. Piha-alue vahvistaa ennakkoluulojani ennätysvauhtia - kirkuvanpunaisen valomainoksen alla talon seinään keskellä yötä nojaileva tipunen saa minut arvailemaan, mitä muita palveluja kiinteistössä mahtaakaan olla tarjolla - eikä ryöttäinen rappukäytävä alakerran ravintolasta tulvivine tuoksahduksineen alkuunkaan auta asiaa.

Hotellin aula kuitenkin yllättävän siisti, ja tiskin takana hymyilevä täti-ihminen puhuu huomattavasti parempaa englantia kuin uskalsin toivoa. Valintamme alkaa jo tuntua ihan hyvältä, kunnes resparouva ilmoittaa, että pihalla pysäköinti on paitsi asiakkaan omalla vastuulla, myös suorastaan vaarallista: keskimäärin kerran viikossa jokin autoista ratsataan öiseen aikaan, joten kiesiin ei kannata jättää yhtään mitään.

Mietitäänpäs: minulla on mukana iso metallihäkki peittoineen ja pehmusteineen, häkinvetoalusta, kangasboksi (jottei edellä mainittuja tarvitsisi roudata edestakaisin), koirien tarvikelaukku, muovipussillinen vesipulloja ja risahduspisteeseen pakattu urheilukassi, ja nyt minulle yritetään vakavin ilmein esittää, että kaikki tuo pitäisi raahata kolme kerrosta ylöspäin seuraavan vartin kuluessa. Kerrassaan huvittava ajatus, maltan tuskin olla ihmettelemättä ääneen, miksi tuollainen komedienne tuhlaa lahjojaan nykyisessä leipätyössään.

Vitsi on jo lakannut naurattamasta, kun siirrän kolmatta erää maallista omaisuuttani suositeltuun määränpäähän. Onneksi Soile on jo kotona irrottanut autostaan takapenkit, vallitsevassa mielentilassa nekin saattaisivat muuten päätyä viehättävän, tupakankatkuisen kopperomme sisustukseksi.

Kiehuva veri ei todistetusti edesauta nukahtamista: alkuyön kuuntelen kadulta kantautuvaa elämisen riemua, ja heti auringon noustua lokit puolestaan aloittavat keskinäisen tiedonvälityksensä. Kuuden kieppeillä nousen sulkemaan ikkunan.

Tarvinneeko minun edes mainita, että olen ylikypsä koko touhuun jo ennen kuin se on varsinaisesti ehtinyt alkaakaan?

Näyttelypaikkana on Viimsi stadion, jolla tosin lienee urheiltu viimeksi neuvostovallan aikana, mutta koirien kisailuareenaksi vehreä kenttä sopii mainiosti, joskin nurmikon leikkaamista olisi kannattanut edes harkita. Kumpaankin näyttelyyn on ilmoitettu samat 13 shelttiä, jotka arvostelee lauantaina ennakkotiedoista poiketen venäläinen Lessi Tshistjakova. Junnu-uroksia ilmaantuu kehään ennätykselliset neljä kappaletta.

Kuvitelkaapa olevanne koiranäyttelyssä, jossa urokset A ja B kilpailevat samassa luokassa. Tuomari sanelee kummastakin koirasta kattavan ja asiallisen arvostelut, joista B:n saama on keskinäisessä vertailussa kokonaisuudessaan parempi. Molemmat palkitaan erinomaisella laatuarvosanalla, mutta kuitenkin koira A voittaa luokan.

Kuvitelkaapa seuraavaksi, että Magnus on koira B.

Kiitos kysymästä, edellä mainitun kaltainen tilanne kieltämättä turhauttaa ja ärsyttää. Saattaapa ihan pikkuisen vituttaakin harmittaakin.

Niinpä se kovasti haluttu ja ennen kaikkea tarvittu junnu-serti sujahtaa Manun kirsun edestä koiralle, joka voisi tuomarin mielestä olla parempikin. Tehköön tämä julkinen katkeruuteni minusta huonon häviäjän.

Noh, olenkin aina pitänyt valkovenäläisistä enemmän kuin mustista ryssistä.

Soile liittyy juuri perustamaani antipatiakerhoon, kun Victor hyvästelee kehän punaisen nauhan kera. Magnusta pääni päälle ilmestynyt myrskypilvi tuntuu riemastuttavan, ja paras uros -luokassa se ryntää ja riekkuu jääden neljänneksi. Mokoma marakatti pääseekin pikavauhtia häkkiinsä huilaamaan, ja minä alan raivoisasti etsiä Sagaa valtavasta soopelikarvakasasta, josta pilkistää vain kuono ja pari selkeää mielipidettä muljahdellen julistavaa silmää.

Valioluokassa on puolensa: ensinnäkään kilpailua ei varsinkaan Virossa yleensä juurikaan ole, ja toisekseen useat tuomarit tuntuvat automaattisesti tyrkyttävän valioille vaaleanpunaisen nauhan. Niin tänäänkin: Lessi-täti sanelee Sagasta muutaman kauniin sanasen, mutta sanomattakin on selvää, ettei madamellani ole puolta pienempien neitosten joukossa paras narttu -luokassa mitään jakoa.

Pettymysten päivän jälkeen turvaudumme Soilen kanssa mielialan kohottamiseksi naisellisiin aseisiin: shoppailuun ja suklaaseen. Kiertelemme tuntikausia kaupungilla löytämättä käytännössä mitään ostettavaa (!?!), joten jälkimmäisen lääkkeen annostelua täytyy lisätä. Johan helpottaa.

Korkosandaalit ja Tallinnan vanhankaupungin kivikadut eivät muuten ole toimiva yhdistelmä. Ilmoitusluonteinen asia.

Sunnuntaiaamuna kroppani huutaa armoa, eikä toinen luokattomasti nukuttu yö lainkaan kasvata innostustani. Horroksessa suoritettujen aamupuuhien, naurettavan aamiaisen ja armottoman roudaamisen jälkeen huomaan kuitenkin olevani jälleen matkalla Viimsiin.

Tänään sheltit arvostelee charmantti tanskalainen Kim Vigsø Nielsen, jonka linjan on jo edellisenä päivänä todettu olevan tiukka. Uskon kuitenkin tämän herran osaavan arvostaa hänelle pian esittelemääni tanskalais-amerikkalaista materiaalia, mutta Sagan mahdollinen menestys arveluttaa minua huomattavasti enemmän.

Juuri ennen arvostelun alkua eräs virolainen kasvattaja käy kehumassa Magnuksen esiintymistä, jota kieltämättä kelpaa katsella. Kunpa jätkän liike-energian saisi vielä suunnattua hallitusti eteenpäin, sillä on näet edelleenkin taipumus roiskua ympäriinsä kuin katkaistulla haulikolla annosteltuna.

Urosten junioriluokka alkaa eilisen kaavan mukaan: kaksi ensimmäistä palkintaan EH:lla ja kolmas saa ERI:n. Tämä tuomari harkitsee tarkoin, mitä kustakin koirasta lausuisi, ja lopulta kuiskii mielipiteensä kirjoittavalle kehäsihteerille. Eihän minulla tietenkään ole mihinkään kiire, mutta toivon hartaasti, ettei koirani saa hiljalleen zeniittiin kiipeävän auringon alla lämpöhalvausta odottaessaan omaa vuoroaan.

Sodassa ja koiranäyttelyssä kaikki on sallittua, joten Magnuksen seistessä pöydällä Hot Papan tuomarin tarkasteltava kehun sitä vuolaasti nimeltä - ruotsiksi. Danskeman nuorempi pyörittelee silmiään: toisaalta sen mielestä jutuissani ei ole koskaan muutenkaan ollut tolkkua.

Salsattuaan kanssani kehän laidalle ja takaisin Magnus asettuu kauniisti tuomarin ja koko maailman ihasteltavaksi. Koska kärsivällisyys ei kuulu nuorukaisen vahvimpiin luonteenpiirteisiin, viihdytän sitä ilveilyllä ja jonglöörauksella, kunnes näkökenttäni äärilaitaan piirtyy jotain harvinaisen epämiellyttävää.

Katsokaa kättäni. Siinä ovat voiton avaimet. Nyt heitän ne pois.

Kehäsihteerin lähestyessä minua punaisen rupunauhansa kanssa tuomari pyytää minua nostamaan Magnuksen uudelleen pöydälle, ja kertoo koiran suuta kantansa havainnollistamiseksi tonkiessaan, ettei valitettavasti voi hammaspuutoksen takia palkita sitä erinomaisella. Kerron ymmärtäväni tämän (as if!), mutta tiedustelen kuitenkin kohteliaasti, onko virhe todella hänen mielestään niin vakava. Tuomari pahoittelee ja vakuuttaa, ettei olisi tämän koiran tapauksessa välittänyt pienemmän välihampaan puutoksesta.

Tarjoilija, saisinko suolan haavoihini tequilan ja limen kera, kiitos!

Magnus sijoittuu luokassaan toiseksi, mikä on tietenkin tässä tilanteessa täysin yhdentekevää. Kehän laidalla halaan pettyneenä julkista lähentelyä inhoavaa koiraani, joka näyttää nuolevan kaulaani lohduttavasti - todellisuudessa mokoma hyväkäs vain käyttää tilaisuutta hyväkseen ja herkuttelee aurinkovoiteellani.

Victor piristää leirimme mielialaa ravaamalla päivän parhaaksi urokseksi, ja kolmannen sertin myötä hurmaavasta unkarilaispojasta tulee EE & FI MVA Prince Of Sunlight All The Best. Toivottavasti tanskalainen tykästyy myös tuoreen valion pojantyttäreen.

Tuomarin armoton linja pitää: narttujen junnu-sertiä ei jaeta lainkaan. Nuorten luokan neiti ja molemmat avoimen luokan nartut kuitenkin todetaan erinomaisiksi. Huokaus.

Mielenkiintoni ei enää tahdo riittää Sagan esittämiseen, mutta onneksi kyllästynyt kokenut koira esiintyy itsekseenkin kelvollisesti: inhoaa tuomarin kosketusta, kuten aina, ravaa kuin hirvi, kuten aina, ja seisoo kuin patsas, kuten aina. Havahdun vasta, kun kehäsihteeri ilmoittaa narttuni olevan tuomarin mielestä suurepärane.

Paras narttu -luokassa Saga sijoittuu huolellisen vertailun jälkeen toiseksi - serti ojennetaan avoimen luokan voittajalle, mutta se ei enää tunnu tässä konkurssissa miltään. Henkisesti takkini on tyhjä, ja fysiikkani uhkaa jättää minut niille sijoilleen.

Tuomari lähentelee lähestyy minua jälleen perustellakseen mielipiteensä, joten kokoan itseni ja virittäydyn vastaanottotaajuudelle. Hän kertoo koirani olevan ehdottomasti tittelinsä arvoinen, mutta hänen makuunsa aaaaavistuksen liian kookas.

Myönnetään: herra Vigsø Nielsen on sekä ulkoiselta olemukseltaan että käytökseltään niin kertakaikkisen miellyttävä, että voisin vain nyökytellä hyväksyvästi, vaikka hän ilmoittaisi koirieni olevan maailmankaikkeuden kammottavimpia rumiluksia.

Kohtuullisen raskaan viikonlopun päätteeksi päätämme Soilen kanssa lähteä syömään vanhaankaupunkiin, ja kaikista kutsuvista terasseista määränpääksemme valikoituu Clayhills. En ilmeisesti osaa osoittaa ruokalistaa sormellani tarpeeksi selvästi tai sitten söpön tarjoilijapojan huomio on kiinnittynyt johonkin aivan muuhun: joka tapauksessa eteeni kiikutetaan hurmaavan hymyn kera puoli litraa talon vahvinta englantilaista siideriä, jota en tunnusta tilanneeni. Olkoon, juon itseni mukavaksi.

Herkullisen annoksen lisukkeena terassilla tarjoillaan silmänruokaa enemmän kuin jaksamme ahmia. Toisaalta myös pöytämme suuntaan kiinteästi tuijottava italiaanojen ryhmä taitaa kuolanorosta päätellen nauttia vaaleista maisemista.

Monista mukavista hetkistä huolimatta tämän näyttelyelämysmatkan voi oikeastaan tiivistää vain yhdellä tavalla:

PÄÄÄRKKKELEEEEE!!!

Seikkailun opetus: minun olisi ehkä syytä jo vähitellen uskoa, ettei kannattaisi matkustaa ulkomaille asti esittelemään tällaisia sekundarakkeja. Koska kuitenkin olen tunnetusti melko tyhmä itsepäinen, lähden todennäköisesti vielä tänä vuonna kokeilemaan, josko joku vahvasti likinäköinen tuomarinreppana erehtyisi antamaan Magnukselle sen viimeisen pilipalisertin.

Tätä tekstiä haudutettiin miedolla lämmöllä noin kuukauden ajan, jotta julkeimmat karkeudet hioutuivat ja sisällöstä kehittyi vähemmän hapokas. Tuotantovaiheessa ei vahingoitettu ihmisiä eikä eläimiä, mutta kirjoittajan näppäimistö saattaa joutua ennenaikaiselle eläkkeelle.

Magnusnator: Judgment Day

Luonteensa puolesta Magnus on täyttänyt odotukseni täydellisesti, mikä ei liene jäänyt kenellekään epäselväksi: se on reipas hulivili, toisinaan energisyydessään helvetin aavistuksen ärsyttävä, mutta ehdottoman hauska ja persoonallinen veikko. Myös pojan ulkonäkö miellyttää omaa silmääni - minä tietysti katselen sitä vaaleanpunaisten, sydämenmuotoisten linssien läpi, mutta ovatpa muutamat tuomaritkin jannun sheltiksi tunnistaneet. Voin kuitenkin myöntää, että Danskeman tarvitsee vielä paaaljon aikaa kehittyäkseen valmiiksi.

Sitä odotellessa on sopiva hetki tutkia Magnuksen terveys, ja pelkäänkin, että ikiaikainen huono tuurini puuttuu vihdoin peliin tämänkin koiran kohdalla. Voisiko joku siis tuoda hatullisen jäitä?

Olen järjestänyt kuudelle koiralle Mevetiin joukkotarkastuksen, johon osallistuu omasta leiristä Manustimen lisäksi kasvattini Mila. Saavumme Marillan kanssa klinikalle jo puoli kuuden jälkeen, ja koska odotusaulassa ei joukkariin osallistuvien lisäksi ole muita, rohkenen toivoa, että eläinlääkäri on aikataulussa. Vastaanottohoitajan mukaan pitäisi olla.

Niin pitäisi: aikamme on varattu kello kuudeksi, ja koko ryhmä on paikalla ajoissa. Kuitenkin muutamat asiakkaat, joiden vastaanottoajan pitäisi olla myöhemmin kuin meidän (jopa tuntia myöhemmin!), ovat marssineet sisälle, tavanneet tohtorin ja poistuneet laskunsa maksettuaan tyytyväisinä (laskun osuutta heidän tyytyväisyyteensä en tosin uskalla arvioida), mutta me istumme puoli seitsemältä edelleen odottamassa vuoroamme. En ole tilaisuuden laadusta johtuen muutenkaan pitkämielisimmilläni, joten joudun haalimaan itsehillintäni rippeet tiukasti otteeseeni ennen kuin suuntaan takaisin vastaanottohoitajan luokse kiristelemään hampaitani tiedustelemaan tilannetta.

Ryhmämme kutsutaan lopulta sisään vain 40 minuuttia myöhässä, ja vaikka minä olen syytön siihen, että klinikan toiminta aikataulu pissii näin huolellisesti, tunnen itseni huijariksi pyydettyäni ihmisiä varta vasten saapumaan paikalle täsmällisesti, jotta päästään heti tositoimiin. Yhtä lailla tulen tosin olemaan syytön myös siihen, ettei henkilökunta pääse tänään lähtemään ajoissa kotiin. Kyynel.

Alkuun päästyään ne toimet onneksi etenevät sukkelasti: ensin tohtori kuuntelee, että Magnuksen sydän lyö bum bum bum, ja yrittää sitten brutaalein ottein saada moisesta kohtelusta järkyttyneen Danskemanin polvilumpiot sijoiltaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun herra Herkkäpersettä vielä kaupanpäällisiksi sohitaan neulalla, alkaa senkin huumorintaju olla loppusuoralla.

Odotellessani rauhoitusaineen vaikutusta mököttävään Magnukseen seuraan pienen shelttinartun sinnikästä taistelua omaa annostaan vastaan: pippurinen neiti on saanut rauhoitteen ensimmäisenä, mutta istua jäpittää edelleen tarkkailemassa tilanteen kehittymistä kirkkain silmin. Koira voittaa ensimmäisen erän Dexdomitoria ja Butordolia vastaan 1-0, eikä lisäsatsikaan tahdo saada sitä luovuttamaan.

Tällä välin myös Milan sydämen ja polvien on todettu toimivan asianmukaisesti. Tulevien näyttelyiden takia neidille tarjoillaan hetken kuluttua astetta tujakampaa rauhoitetta, jonka dopingvaroaika on lyhyempi. Koska suoneen annosteltava aine nappaa koiralta ketarat alta lähes välittömästi, sitä ei kannata antaa vielä, joten Mila saa tovin seurata muiden nuokkujaisia.

Aiemmin mainitsemani pirteä peipponen ei edelleenkään ole riittävän raukea, mutta Magnus on jo ryhtynyt nukkuvien puolueen puheenjohtajaksi, joten on aika siirtää se röntgenpöydälle. Tunnen henkeni ahdistuvan, joten pyydän tohtorilta itsellenikin tujauksen sitä troppia, jolla hän juuri onnistui pysäyttämään ikiliikkujan. Eikö? Voisinko siinä tapauksessa saada edes nitroja? Diapameja? Vodkapaukun?

Näyttää vakavasti siltä, että tämä ohjelmanumero on kestettävä selvin päin.

Lähikuvat Magnusnatorin kyynärnivelistä onnistuvat kertayrittämällä, mutta lonkkaosastosta joudutaan hermojeni raastamiseksi ottamaan uusintaotos. Ryhtyessäni toistamiseen eläinlääkärin kanssa vetoleikkiin koiranraadollani yritän udella hänen tuomiotaan ensimmäisen kuvan perusteella, mutta ilmeisesti hän ei kuule hätääntynyttä huutoani - tai ei vain halua kertoa minulle huonoja uutisia ollessamme kahden pimeässä huoneessa. Mielikuvitukseni ottaa ritolat, ja suunnittelen jo tilaavani Manulle Ameriikoista hienot titaaniset lonkkaproteesit, joilla sen kelpaa kirmata loppuelämänsä, kun tohtori varoittamatta keskeyttää kauhuskenaarioni luomistyön ilmoittamalla oman arvionsa Tanskan prinssin nivelistä. Voisin heitellä voltteja, yleisön pyynnöstä vaikka kaksoiskierteellä.

SKL:n arvontatulosta lausuntoa odotellessani taidan kirjoittaa jo valmiiksi saatteen röntgenpaneelia varten.

Magnuksella on pitkä selkä, jonka se silloin tällöin onnistuu jumittamaan (itsekin pitkäselkäisenä tiedän, kuinka kätevästi se käy), joten haluan, että myös raggarin ruoto kuvataan. Tästä taas seuraa kevyt kenttäfarssi: ensimmäisen kuvan perusteella Manustuksella näyttäisi olevan yksi nikama liikaa (?!?), mutta koska koko ranka ei ole mahtunut potrettiin, ell haluaa ottaa paremman kuvan. Sen valmistumista odotellessamme käymme antoisaa keskustelua ylimääräisen lisäosan merkityksestä jalostusvalinnoissa, kunnes toinen kuva paljastaa totuuden: nikamia on tismalleen toivottu määrä ja selkäranka on muutenkin ok, mutta Manun viimeiset kylkiluut ovat poikkeuksellisen heikot ja hädin tuskin näkyvät kuvassa, mikä aiheutti virhetulkinnan. Eläinlääkärin mukaan tällä ominaisuudella ei kuitenkaan ole jalostuksen kannalta merkitystä.

Huohotan helpotuksesta sen ajan, kun seuraava koira - vihdoinkin sammahtanut sissi - on tutkittavana, mutta Milan vuorolla minun on taas koottava itseni. Tapitan keskittyneesti nenä kiinni näytössä sille yksitellen ilmestyviä kuvia, ja vasta tohtorin katsoessa minuun kysymysmerkin näköisenä huomaan kertoa olevani koiran kasvattaja, en yltiöutelias friikki. Myös Milan nivelet ja selkäranka näyttävät olevan kuosissa, mikä varmistaa sille jatkossakin pääsyn agilitybaanoille.

Toivon, että hoitaja ei kiirehtisi Magnuksen herätteen kanssa, koska toista näin rauhallista hetkeä meille ei välttämättä tule ikinä. Pian uinuvaa rentunruususta kuitenkin käydään taas tuikkaamassa reiteen, minkä jälkeen haastavahko tehtäväni on sulloa mustekala verkkokassiin ylikypsää makaronia erehdyttävästi muistuttava koira boksiinsa tokenemaan.

Illalla kotona Magnus on melkoisen huvittavassa hapessa: vässykkä on kyllä näennäisesti hereillä ja tassuttelee tomerasti muiden mukana, mutta muuttuu saunalyhdyksi heti, kun otan sen syliini. Pikantti, joskaan ei kovin korkeasta älykkyysosamäärästä henkivä lisä Manun ulkoiseen habitukseen on jatkuvasti lerpattamaan unohtuva kieli, joka kuivahtaa ikävästi, ellen muista säännöllisesti käydä tunkemassa sitä takaisin omistajansa suuhun.

Teinigangstan mielestä tämä on todennäköisesti ollut surkein perjantai ikinä: paskat bileet, joista seurauksena osittainen muistinmenetys ja kauhea kankkunen. Seuraavana aamuna Magnus on ensimmäistä kertaa elämässään huonolla tuulella ja ärähtelee Sagalle ja Brandylle, jos nämä erehtyvät näköetäisyydelle. Onneksi herran huumorintajuttomuus on vain ohimenevä tila.

Pojasta mieheksi

Osalla poikakoirista käy ennemmin tai myöhemmin flaksi - ja osalla näistä onnekkaista jopa liiankin monta kertaa elämänsä aikana. Brandy ei helteisenä sunnuntaina kokopäiväsiestaa torkkuessaan aavistakaan, että sen on nyt tullut aika vaihtaa pienten poikien puuhastelut isojen miesten leikkeihin ja tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Cindy (Yokotai Be My Baby) on jo yhden kauniin pentueen emä ja tiettävästi enemmän kuin innokas hankkimaan lisää ipanoita, joten neito on oivallinen Brandyn ensimmäiseksi tyttöystäväksi.

VAROITUS! Sisältää vulgäärejä ilmauksia, jotka saattavat olla haitallisia herkille sieluille.

Ensitreffit

Aika ei ole vielä otollisimmillaan, kun Sari tuo Cindyn ensimmäisen kerran tapaamaan nuorta sulhastaan. Narttu on kuitenkin ollut jo useamman päivän ajan halukas tutustumaan mihin tahansa vastaansa tepastelevaan urokseen - Sarin mukaan sille kelpaisi vaikka harjanvarsi - joten tutustumisvaihe ilman suorituspaineita ei haitanne.

Brandy hömpsöttelee riemuissaan tervehtimään tulijoita, mutta nanosekunnissa uroskello sen päässä kilahtaa: Wow! Tähän viehättävään ja huumaavantuoksuiseen daamiin on saatava tutustua hieman lähemmin!

Herra on hyvä vain. Se olisi jopa sangen toivottavaa.

Alkutohkeiluista toettuaan Brandy aloittaa jumppaharjoitukset, mutta kuvittelee ilmeisesti esikoistensa syntyvän Cindyn kylkiluusta: tähtäys on perustavanlaatuisesti pielessä. Siirrän uroon ronskisti parempiin asemiin, mikä ei näytä liiemmin häiritsevän lemmenhuumaista Romeota, joka jatkaa tähtäilyä yhtä keskittyneesti kuin hetki sitten puuhastellessaan sydämensä (tai jonkin muun elimensä) valitun lavan kimpussa. Sillä lailla.

Cindyn koko olemus tiukasti sivulle vedettyine häntineen suorastaan kiljuen käskee jätkää hoitamaan homman, jonka sen isäkin osaa parhaiten. Horo.

Brandy hyppää muutaman kerran sangen lupaavasti, ja joudun myöntämään olevani operaation heikoin lenkki: näistä esityksistä olisi pätevämpi pelinrakentaja jo tehnyt maalin - ne harvat kerrat, kun olen aikaisemmin joutunut heilumaan perämiehenä, on uros ollut kokenut (tai ainakin minua kokeneempi). Yleensä minut on näissä tilaisuuksissa valtuutettu tulevan yksinhuoltajan henkiseksi tueksi, joten sihtini on kieltämättä hieman hakusessa, eikä asiaa lainkaan auta Cindyn takalistosta tursuava tuhero, jonka päätän lopulta kesyttää vanhoilla kunnon panopampuloilla. Brandyä onnettomat yhteistyö- ja avunantoyritykseni eivät onneksi häiritse.

Toisilleen valitun pariskunnan sähäkät soidinmenot, vielä illallakin +28 asteessa hehkuva elohopea ja tumpelo avustaja tekevät pian tehtävänsä: Romeo alkaa hyytyä. Intoa sillä toki riittäisi, mutta puhtia huilitauoista ja Cindyn vaatimuksista huolimatta ei. Ensikertalainen on sietänyt tungettelevaa läsnäoloani esimerkillisesti ja tuntuu jopa kaipaavan sitä, joten päätän avittaa sulhoa hieman perusteellisemmin.

Siis kerran vielä, tytöt ja pojat. Nostan Brandyn Cindyn selkään, tähtään tietyt strategiset osa-alueet kohdilleen, tuuppaan herran takapuolesta peremmälle lemmenpesään ja kas, suuri ja mahtava jalostusurokseni on juuri astunut ensimmäisen narttunsa - roiskaiseehan se sentään itse rojut ränniin.

Voitte kummastella, paheksua tai nauraa itsenne tärviölle, mutta tässä touhussa ei jaeta tyylipisteitä, vaan lopputulos ratkaisee.

Epäilyistämme huolimatta Brandy siis onnistuu kuin onnistuukin laittamaan myyrän sylinteriin, mutta paisuvaisilla ei vielä juoksun tässä vaiheessa ole mitään asiaa sisälle. Nyt on kuitenkin löysät otettu pois, ja huomenna päästään tositoimiin!

Suhde syvenee

Oletteko kuulleet sanonnan luonnosta, tikanpojasta ja puusta? Se perustunee tositapahtumiin.

Brandy verryttelee yhden hypyn verran ennen kuin ehdin virittää panopampulat paikoilleen, mutta heti kun ylimääräinen tupee saadaan sidottua pois tieltä, onkin tavara jo laarissa. Paisuvaiset jäävät vielä tänäänkin haukkaamaan raitista ilmaa, mutta vaikka olen varautunut siihen, en saa pidettyä pariskuntaa yhdessä: Cindy näet alkaa vatkata lantiotaan kuin eräs Jackson -vainaa konsanaan, eikä hölmistynyt Brandy omistajansa niskassaan pysy moisessa rodeossa kauan kyydissä.

Isäkandidaatti ei selvästi ole tyytyväinen suoritukseen, mutta ei toisaalta myöskään enää innostu yhteen ilmaiseen uusintaan. Lopputulos jää kaikkien kannalta kiusallisen vajaaksi, ja yritän päätellä, onko syy edelleen liian aikaisessa ajoituksessa, uroksen pelivälineiden järeydessä (Cindy-parka on nyt seivästetty kahdesti) vai - herra paratkoon - minun kädettömyydestäni.

Kiitos ja näkemiin

Vaan oletteko tutustuneet siihen kolmanteen kertaan, joka sanoo toden? Jutussa on nimittäin perää.

Raisu rakastaja tempaisee Cindyn otteeseensa, eikä tarvita kuin viisi työntöä ja vihellys, ja lemmentyö on tehty: koirat jäävät jopa nalkkiin reiluksi vartiksi, joka tosin tuntuu kaikista epämääräisen huonoissa asennoissa kyhjöttävistä osanottajista vähintään kahdelta tunnilta. Salamasession jälkeen kaikki ovat kuitenkin erinomaisen tyytyväisiä: Cindy hehkuu odotuksen onnea, Brandy nauttii kevyestä olotilastaan ja me Sarin kanssa onnittelemme kilpaa toisiamme loistavasti sujuneista pentueenperustamispuuhista.

Nyt on tehty kaikki tarvittava ja voitava pienten shelttipullien uuniinsaattamiseksi - vietän siis seuraavat yhdeksän viikkoa kädet kyynärpäitä myöten ristissä, mitä suosittelen lämpimästi teillekin. No, nakkisormet solmuun nyt!

Viro, Luige 3.7.2010 - Edellistä onnistuneempi elämysmatka

Helteisenä heinäkuisena perjantaina pakkaamme Sagan, Magnuksen ja tolkuttoman määrän tavaraa Volvoon ja suuntaamme Länsisatamaan illan viimeiselle autolautalle, joka kääntää keulansa kohti Tallinnaa. Tällä kerralla olen onnistunut houkuttelemaan matkaseuraksi keponi armaan avokkini, joskin katselemme reissua hieman eri näkövinkkeleistä: minä olen lähdössä Luigeen näyttelymatkalle, minkä jälkeen vietämme vielä yhden ylimääräisen vuorokauden Tallinnassa - isäntä puolestaan on lähdössä viikonlopuksi Tallinnaan etelänmatkalle, jonka ohjelmaan kuuluu myös pikainen pyörähdys umpityperässä koirien kauneuskilpailussa. Noh, suunta on joka tapauksessa sama.

Keinuessamme Itämeren aalloilla Timosen Marjukka soittaa ja tiedustelee, mihin aikaan haluaisin huomenna nauttia aamiaista - kaikista Tallinnan majoituspaikoista olemme molemmat toisistamme tietämättä onnistuneet varaamaan huoneet samasta pienestä majatalosta. Koska shelttilöiden arvostelu on merkitty alkavaksi vasta klo 14 iltapäivällä, sovimme tapaavamme brunssin merkeissä.

Uutuuttaan kiiltelevä navigaattori pääsee välittömästi tulikokeeseen luotsatessaan meitä satamasta hieman kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan majapaikkaamme - ei kuitenkaan ole aparaattiraukan vika, jos kuljettaja itsepintaisesti kieltäytyy noudattamasta sen ohjeita. Elämme jo lauantain ensimmäistä tuntia, joten öinen sightseeing Tallinnan liepeillä alkaa hiljalleen riekaloida zeniläistä tyyneyttäni, ja saan vain vaivoin hillittyä alkukantaisen tarpeeni nalkuttaa antaa hienovaraisia ajo-ohjeita, mutta ehdotan kuitenkin ystävällisesti, josko kääntyisimme seuraavasta risteyksestä oikealle - samaa TomTom on yrittänyt epätoivoisesti vihjata jo viimeisten seitsemän risteyksen kohdalla, mutta toistaiseksi tuntemattomasta syystä Volvo on vain puskenut kohtuullisen reipasta vauhtia suoraan eteenpäin.

Kun autosta vihdoin löytyy yhtaikaa sekä jarru, vilkku että kääntyvät eturenkaat, alkaa matkamme taas edetä oikeaan suuntaan. Majatalo löytyy helposti Pärnu maanteen varrelta, auton saamme portin taakse turvaan ja tavaratkin siirtyvät kuin itsestään kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseemme sillä aikaa, kun käyn ulkoiluttamassa näyttelytähtiäni. Tähän voisin tottua! Vaihdan vielä muutaman sanan Marjukan kanssa ennen kuin livahdan täytteeksi lakanoiden väliin.

Askarteluteknisistä syistä Magnus joutuu nukkumaan kevytmetallisessa yksityissviitissä, mikä ei sitä liiemmin miellytä: herra näet lepuuttaa kroppaansa mieluiten roadkill-asennossa eli vatsallaan raajat mahdollisimman levällään ympärillään, mikä ei tietenkään häkissä onnistu. Niinpä muuten hiljaisessa huoneessa kuuluu säännöllisin väliajoin iloinen metallin kolina, kun matkamies yrittää löytää sopivaa sijoituspaikkaa luilleen, mutta en kuitenkaan ole innostunut testaamaan, kuinka suurenmoinen tarve Manulla olisi aktivoida itseään uudessa ympäristössä, joten päätän tunkea pääni syvemmälle tyynyjen väliin ja tavoitella tajuttomuutta. Ennen nukahtamistani ehdin vielä havaita isännän etsivän puhisten korvatulppiaan.

Aamulla oloni ei ole erityisen levännyt, ja vielä suihkun jälkeenkin saan ihastella silmieni alle ilmestyneitä pussukoita. Tämä kannustaa minua kehittämään ensi yöksi toimivamman järjestelyn.

Aamiainen ei ole mainittavan runsas: muutama kinkkutäytteinen lettu huuhdotaan alas myrkynmakuisella kahvilla (joka myös osoittautuu myrkyksi vatsalle, mutta ei tästä aiheesta sen enempää). Aterioimme yhdessä Marjukan ja Toivosen Hissun kanssa, ja isäntä kuuntelee sangen koirapainotteista pöytäkeskustelua otsa kiinnostuksesta kurtullaan. Säilyttääkseni kotirauhan joudun nieleskelemään melkoisen määrän vahingoniloista hihittelyä.

Lähdemme hyvissä ajoin ajelemaan näyttelypaikalle, ja saan pian todeta näyttelyn järjestäjien lunastaneen juuri paikan seuraavan iltarukoukseni kirousosastolta: sähköpostitse saamani ajo-ohjeet nimittäin johdattavat meidät navigaattorin myötämielisellä avustuksella keskelle ei yhtään mitään. Marjukalle reitti on onneksi jo ennestään tuttu, joten hänen ohjeistuksensa avulla löydämme kinkerit vaivatta - olemmehan jo kerran hurauttaneet alueen ohi sitä huomaamatta - ja pakollisista U-käännöksistä huolimatta ehdimme paikalle ajoissa.

Marjukka on varustautunut kuumaan näyttelypäivään yltiökätevällä kevytteltalla, joka kokoaa itse itsensä - tämän ihmeen suomaan varjoon mahtuu onneksi minunkin häkkini karvaisine sisältöineen. Ehdin pikaisesti vilkaista luetteloa: shelttejä on ilmoitettu 13, joista vain viisi on matkannut Suomesta ja loput ovat paikallisia kuuluisuuksia - useimmiten voimasuhteet ovat Suomenlahden eteläpuolella tismalleen päinvastoin. Koiriaan on ilmoittanut valkovenäläisen Galina Zukin ihmeteltäviksi kaksikin virolaista kasvattajaa, joista toinen on arvostellut rodun Suomessakin säännöllisesti. Tämä ei tiedä hyvää meidän tavisten kannalta, joten lietson itselleni hetkessä tilanteeseen sopivan tappiomielialan - epäilen nimittäin vahvasti, että peli on pelattu jo ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.

Teidän on turha tuhlata paheksuvia katseita - katkera totuus on, että tässä lajissa ei ihan aina voita paras koira vaan se, jonka hihnan toisessa päässä hiihtelee sopivin esittäjä. Valitettavasti minun pärstäkertoimellani ei ole tällaista statusarvoa.

Havahdun tarkistamaan, missä vaiheessa kehän arvostelu on menossa, ja havaitsen edellisen rodun olevan jo ns. loppusuoralla, enkä ole vielä edes ottanut Magnusta häkistä - jannu ei todennäköisesti ehdi huomata, mikä siihen iski, kun se jo seisookin pöydällä näyttelyhihna kaulassaan ja harja syvällä turkissaan. Saan tukan kelvolliseen kuosiin juuri, kun junioriurokset huudetaan kehään - ei tarvinne mainita, etten ole liikuttanut hilluhiirtäni vielä askeltakaan. Kerrassaan mainiota, olen matkustanut helvetin pätsiin Luigeen asti esittämään ylivireistä aktivistia luomuturkissaan.

Junnupoikia on virolaisen perinteen mukaisesti jälleen kolme: soopelinuorukaisen muistan nähneeni keväällä pentuluokassa, mutta tricolour kilpakumppani on uusi tuttavuus. Luokan osallistujia ja niiden esittäjiä tarkastellessani voin vain turhautuneena todeta, kuinka katkeraa huonommalleen häviäminen tuleekaan olemaan.

Galina-täti tutkii Magnusta pöydällä mietteliään näköisenä, laskeskelee hampaita (epähuomiossa olen parkkeerannut itseni taas sen puuttuvan legon puolelle, joten puutos saattaa jäädä myös tältä tuomarilta huomaamatta - hups) ja vilauttaa mittaakin. Liikkeessä Manustin huvittaa itseään pyrkimällä nappaamaan minua ärähtelyistäni huolimatta pohkeesta keskimäärin joka toisella askelella, eikä epätasainen ja pitkää ruohoa puskeva maa ole muutenkaan eduksi koirien liikkeille. Kokonaisuudessaan jangsterini kuitenkin onnistuu esittämään myös parhaat puolensa, ja se palkitaan kahden muun junnun tavoin vaaleanpunaisella nauhalla.

Saan hämmästyksekseni huomata olleeni väärässä - niin on toki tapahtunut joskus aikaisemminkin - sillä rouva Zukilla on paitsi pätevä optikko, myös harvinaisen vähän paikallisia tuttavia: hän valitsee Magnuksen luokan voittajaksi ja ojentaa minulle ihastuttavan sinivalkoisen junnu-sertiruusukkeen. Matkan tavoite #1 on saavutettu, ja syöksyn valistamaan asiasta myös kehän laidalla kameran kanssa heiluvaa isäntää (en tiedä, onko Marjukka lahjonut vai pakottanut hänet ko. toimintaan, mutta veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa), joka on suorastaan jännityksestä täristen odottanut tätä ilosanomaa. Tässä hänen ylitsevuotavan sydämelliset onnittelunsa lyhentämättöminä: "Aha."

Narttujen junioriluokassa kilpailee vain kaksi neitokaista, joista voittajaksi valitaan Hissun Venäjältä tuoma merlefriidu. Virossahan näitä luokkia on oikein keksimällä keksitty (eri asia on, palvelevatko ne kaikki sen enempää tuomareita, kehäsihteereitä, näytteilleasettajia kuin yleisöäkään), joten seuraavaksi on vuorossa parhaan juniorin valinta. Manu jatkaa skabailua tyynesti - avokätisesti jakamani namipalat motivoivat sitä osallistumaan vaikka jokaiseen luokkaan - ja hetken kuluttua pällistelen hölmistyneenä tuomarin käteeni työntämää sinipinkkiä ruusuketta, johon on painettu kultaisin kirjaimin TPJ. Koska VSPJ on minulle jo aikaisemmalta reissulta tuttu kirjainyhdistelmä, päättelen Magnuksen voittaneen. Ihan kiva bonus.

Avoimen luokan urosten voittajasta (joka saa samalla myös sertin) en ole Galina-tädin kanssa samaa mieltä, mutta eipä kyseisen koiran menestys ole (onneksi!) minulta pois. Paras uros -luokassa kilpailevat sen lisäksi vain junnut, ja Magnus on tänään tuomarin mielestä pojista komein. Persana, tämän tähden kanssahan joutuu oikeasti osallistumaan lähes jokaiseen luokkaan!

Luovutan Manun isännälle kuvausavuksi ja valmistelen Sagan kehään, joten en ehdi seurata avoimen luokan narttuja. Valioluokkaan on ilmoitettu Sagelin lisäksi Hissun merlenarttu, joka on myös luonnollisesti sertijahdissa.

Sagan esiintyminen sujuu rutiinilla: ensin pöydälle, sitten liikkeet ja lopuksi patsastelemme odottamassa arvostelun sanelua. Noteeraan tuomarin pyörähtävän pois pöytänsä takaa, mutta kun havahdun hetken kuluttua uudelleen, huomaan hänen olevan edelleen naapurikehässä - neuvottelemassa toisen tuomarin kanssa koirastani. Jassoo, tavoite #2 jääkin sitten tällä kerralla toteutumatta, sillä rouvien palaverin aiheena ei selvästikään ole hetki, jona he kohtasivat täydellisen shetlanninlammaskoiran.

Lopulta tuomari palaa käsillään vimmatusti viuhtoen selventämään mielipidettään, joka ei ilman kehäsihteerin tulkkausta minulle selviäisi: narttu on aaaivan liian iso ja vahva ja sen pääkin on kuin colliella. Epäilen, että Saga saa moisen ryöpytyksen jälkeen vaaleanpunaisen nauhan vain siksi, että kilpailee valioluokassa, mutta serti- ja paras narttu -luokissa mastodontillani ei ole mitään mahdollisuuksia.

Parhaaksi nartuksi rouva Zuk valitsee virolaisen kasvattajatuomarin avoimen luokan ladyn, joka siis sipsuttelee ottamaan mittaa Tanskan prinssistä. Olen pyllähtää yllätyksestä, kun tuomari päättääkin täydentää Manun tämän päivän ruusukekokoelmaa vielä punavihreällä yksilöllä - Hänen Puolivillaisuutensa on rotunsa paras, mikä ei kiivaasta venäjänkielisestä pulputuksesta päätellen tunnu erityisesti miellyttävän nartun omistajaa. Ma olen väga vabandust.

Magnus on kietonut jälleen yhden tuomarin tanskalaisen tassunsa ympärille. Tähänkin voisin tottua!

Paahtavassa helteessä Tallinnan vanhakaupunki ja Piritan uimaranta houkuttelevat meitä ryhmäkehiä enemmän, joten viemme koirat huilaamaan tukikohtaamme, minkä jälkeen alkaa matkamme privaattiosuus - mainittakoon siis vain, että vietämme 10-vuotishääpäiväänsä juhlivan Parviaisen pariskunnan kanssa erinomaisen mukavan kesäillan sushista, siideristä ja hyvästä seurasta nauttien.

Seuraavana yönä pelaan upporikasta ja tyhmänrohkeaa jättämällä Magnuksen häkittämättä, mikä onneksi osoittautuu kaikkien kannalta erinomaiseksi ratkaisuksi. Sikeästi nukutun yön jälkeen ruokin koirat, käytän ne tarpeillaan ja jätän sitten tyytyväisinä huoneeseemme, kun pistäydymme alakertaan "nauttimaan" oman aamiaisemme. Palattuamme annan reippaille matkalaisille ajankuluksi puruluurullat, mutta Saga ei ole järisyttävän innostunut omastaan, ja syykin selviää pian: olen tehnyt amatöörivirheen ja unohtanut kuivamuonapussit pöydälle, eikä ahne ryökäle ole todellakaan jättänyt käyttämättä tällaista tilaisuutta hyväkseen. Ainakin Saga on nyt saanut kerran elämässään syödä vatsansa täyteen.

Harjavalta 29.5.2010 - Ohhoh!

Onko pakko, jos ei tahdo?

Minä en nimittäin tahdo lähteä Harjavallan ryhmänäyttelyyn, en tahdo, en halua, en jaksa. Ensinnäkin ajomatka kakkostietä pitkin on ehkä yksi Suomen tylsimmistä. Voin kuvitella, että aikoinaan joku insinööri on suuressa laiskuudessaan käytännöllisyydessään ottanut kartan ja viivoittimen, valinnut Turunväylältä satunnaisen kohdan X, vetänyt siitä suoran viivan Poriin ja piirtänyt lopuksi pakolliset mutkat lätäköiden kohdalle. Toisaalta pitkät suorat tarjoavat armoitettuja ohituspaikkoja, mutta hei: arvatkaas, onko koko tiellä lauantaiaamuna seitsemän jälkeen ainuttakaan ohitettavaa?! Ja päättäjille seuraavia kuntaliitoksia ajatellen tiedoksi: ne Pohojammaan lakeuret alkavat jo heti Karkkilan pohjoispuolelta, joten mitäs jos niputettaisiin kaikki tuppukylät Forssasta Seinäjoelle yhdeksi kauniiksi kokonaisuudeksi? Toisekseen lauantaiksi on luvattu sadetta, mikä saa aina henkeni ahdistumaan: minut on tehty sokerista. Ja kolmanneksi georgialaisen Iuza Beradzen arvosteltavaksi on ilmoitettu 75 shelttiä - kuinka todennäköistä onkaan saavuttaa kelvollisia tuloksia?

Aamu alkaa lupaavasti: ulkoillessamme Magnus hilluu, riekkuu ja haistattelee, joten joudun lopulta pitämään sen kanssa tiukkasävyisen palaverin käytöstavoista, ja äänin 1-1 päätämme, että moinen kohkaus loppuu nyt. @#&*% näitä &%@£:n koiria ja näitä #%*&@:n näyttelyitä -mantraa ärtyneenä jupisten pakkaan auton ja sujahdan baanalle.

Harjavallan koirakenttä on kutakuinkin täydellinen näyttelypaikka: laaja, tasainen nurmikenttä, jolle reilunkokoiset kehät mahtuvat leikiten, ja niiden ympärille saa kukin pystyttää telttansa, häkkinsä, pöytänsä ja muut tykötarpeensa täysin vapaavalintaiseen kohtaan. Oman tarpeistoni roudaan Sarin ja Annen luokse, ja Marilla liittyy seuraamme hieman myöhemmin.

Hyvästä seurasta ja toistaiseksi siedettävästä säästä huolimatta tunnen edelleen äärimmäistä antipatiaa koko näyttelyä kohtaan ja muistan myös kertoa fiiliksestäni kaikille, jotka erehtyvät huutoetäisyydelle. Vuorotellen energiajuomaa ja kahvia siemaillen tuunaan Danskemanin tukan kuosiin ja juoksutan sen sopivaan vireeseen, minkä jälkeen tuulen tuivertamaa turkkia onkin taas pakkomielteisesti hieman oiottava.

Tuomarin nimestä kehittelemäni mielikuvan perusteella oletan sedän olevan keski-iän onnellisesti ohittanut kaljuuntuva, lyhyenläntä keskikehonrakentaja, mutta kun hän saapuu aloittamaan urakkaansa colliepentujen parissa, huomaan arvanneeni vain sukupuolen oikein (sekään ei ole aina näiden Idän Ihmeiden kanssa onnistunut ensimmäisellä yrittämällä): kehän keskellä tepasteleekin ulkonäöstä ja -asusta päätellen suoraan Milanon muotiviikoilta Pohjolaan lennähtänyt kirveellä karheankomeaksi veistetty mies.

Arvon naiset, jotta ymmärtäisitte, mitä tarkoitan: [herra Beradze] Jepjep, mutta ennen kuin ryntäätte ostamaan lentolippua Tbilisiin, niin saanen hukkareissun välttämiseksi huomauttaa, että mies ja mato asuvat nykyään Prahassa.

Seuraavaksi jännitetään, onko tämä gigolo aikaisemmin nähnyt shelttiä muualla kuin koirakirjoissa. Yhdestätoista ilmoitetusta junnu-uroksesta vain seitsemän ilmaantuu lopulta kehään, ja poisjääneiden omistajia onnittelen mielessäni kelpo valinnasta ja toivon, että olisin itsekin kyennyt yhtä kypsään päätökseen. Jaa niin, tuota koiraakin pitäisi kai esittää.

Tällaisessa liukuhihnanäyttelyssä en ole ennen ollutkaan, tuomarihan käy koirat läpi pöydällä kuin kaupan kassalla konsanaan: *katsoo hampaat* "Next!" *katsoo hampaat* "Next!" *katsoo hampaat* "Next!" Kai hän pelkää sekoittavansa vaivalla kunnostetut turkit ja varoo siksi visusti koskettamasta koiriin muuten lainkaan. Kun kaikki junnut ovat käyneet irvistämässä tuomarille, liikehdimme yhdessä yllättävän monta kierrosta ympäri kehää - heikkokuntoisemmilla handlereilla alkaa happi loppua jo kolmannen varvin kohdalla. Etu- ja takaliikkeet herra sentään tarkastelee yksitellen, minkä jälkeen hän kertoo kovin valikoivasti kirjoittavalle kehäsihteerille mielipiteensä koirasta. Koko luokan arvosteluun ei monta minuuttia tuhraannu, ja lienee turha edes mainita, että kaikki palkitaan erinomaisella.

Neljän parhaan sijoittamiseen gigolomme keskittyy astetta perusteellisemmin, joten hommaa ei viedä loppuun ihan arpajaistyyliin. Valintansa hän ilmoittaa kaikkien tulkittaviksi lennokkain käsimerkein, ja vasta kehäsihteerin kailotuksesta ymmärrän Magnuksen voittaneen luokkansa.

Eihän tämä namupala tuomari sittenkään ole ihan turha tyyppi.

Urosten arvostelu jatkuu yhtä ripeässä tahdissa, ja vaikkei tuomarin linja minulle minulle täydellisesti selviäkään, niin jenkkityyli häntä tuntuu viehättävän: Magnuksen puoliveli Hiski (EE & LV JMVA Zarvo's State Of The Art) sijoittuu nuorten luokassa toiseksi, ja myös avoimen luokan kahdessa parhaassa virtaa vahvasti ameriikkalainen veri. Tämä ei enteile narttujeni kannalta hyvää.

Paras uros -kilpailussa on odotetusti tungosta, joten tavoitteeni on kiilata neljän parhaan joukkoon - on näet kohtalaisen turhauttavaa, kun koira voittaa luokkansa sijoittumatta. Tämä tavoite saavutetaan, ja tuomari valitsee kärkinelikkoon Magnuksen lisäksi nuoren luokasta kaksi parasta sekä avoimen luokan voittajan. Urosten mittelön loppusuoralla keskityn täydellisesti näyttämään mahdollisimman hyvältä saamaan koirani näyttämään mahdollisimman hyvältä, ja tajuntaani hiipii taas muutaman sekunnin viiveellä, että tuomari yrittää hienoeleisesti huitoa meitä ykköspallille. Varmistan asian kehäsihteeriltä: juu, neiti on hyvä vaan.

Huomaan siis pian tuijottavani haavi ammollaan käteeni tuupattua sertiä - onneksi kärpäset ynnä muut höntiäiset eivät ole sankemmin joukoin liikekannalla, muuten joutuisin syljeksimään niitä kitusistani vielä ensi viikollakin. Ymmärrän sentään omatoimisesti poistua kehästä, vaikka kehäsihteeri näyttääkin jo pohtivan, että pitäisiköhän tuota hoomoilasta käydä vähän tönäisemässä.

Eräs viehättävä vanhempi herrasmies tulee heti PU-kilpailun jälkeen kertomaan minulle, että koirani liikkuu kuin ranskalainen ravihevonen. Otan sen kohteliaisuutena.

Herra tuomari on analysoinut kolmisenkymmentä urosta noin tunnissa, mutta vähempikin hoppu olisi riittänyt, koska nyt joudumme odottamaan narttujen arvostelun alkua yli tunnin. Kehäsihteerit käyvät huutelemassa junnunarttuja kehään, mutta koska kaikki eivät ole paikalla, ei arvostelua voida aloittaa ennen aikatauluun merkittyä kellonaikaa.

Pitkähköksi venähtäneen tupakkatauon aikana tuomari näyttää huomanneen arvosteluasteikkonsa kaipaavan hienosäätöä (kaikki urokset saivat ERIn), joten punaisille nauhoille löytyy yllättäen käyttöä muulloinkin kuin luokkasijoituksia jaettaessa, minkä lisäksi hän lienee Suomen hyisessä kesäsäässä istuskellessaan päätellyt, että ehtisi illaksi kotiin, vaikka arvostelisikin koirat aavistuksen hitaammalla rytmillä. Narttujenkin arvostelun aikana kehä toki pyörii samalla omintakeisella systeemillä kuin aikaisemminkin, mutta kilpajuoksutunnelma pääsee hieman lässähtämään.

Marilla on ilmoittanut nuorten luokkaan kasvattini Milan (Gonnabe In My Dreams), joka todennäköisesti olisi tälläkin hetkellä noin katsiljoona kertaa mieluummin agilitytreeneissä kuin tällaisessa turhanpäiväisessä kauneuskilpailussa. Varsinkin kopeloimaan tunkevat tyypit ovat neidin mielestä äärimmäisen vastenmielisiä, ja se onkin hieman venyttänyt rotumääritelmän kirjattua luonteenpiirrettä "pidättyväinen vieraita kohtaan" - Mila näet pidättyy menemästä vapaaehtoisesti kymmentä metriä lähemmäs tuomaria. Tänään se kuitenkin esiintyy kokonaisuudessaan odotettua reippaammin ja saa siitä palkinnoksi punaisen muovinauhan.

Kahdentoista nartun avoimessa luokassa keimailevat Saga ja kasvattini Ada, joille esiintyminen on jo ihan perussettiä - Saga tosin nauttii tuomareiden hellästä kosketuksesta tasan yhtä vähän kuin tyttärensä Mila, mutta sietää sen, koska "tämä on niitä juttuja, joista emäntä jostain käsittämättömästä syystä saa kicksejä", ja Sagelillahan on aina ollut aivan omaa luokkaansa oleva halu miellyttää minua. Molemmat ladyt ovat erinomaisia, mutta kilpailuluokassa vain Saga pääsee toiselle kierrokselle eli neljän parhaan joukkoon. Narttujen liikkeitä tuomari haluaa katsella useampaankin otteeseen ennen kuin saan jälleen kehäsihteerin suosiollisella avustuksella tulkita Sagankin voittaneen luokkansa. No jopas, ehkä tämä näyttely ei sittenkään ole se huonoin mahdollinen tapa viettää epävakaista lauantaipäivää.

Paras narttu -kilpailussakaan ei lopulta tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi, kun 16 daamia esittelee vielä viimeisen kerran avujaan (puhun nyt siis koirista) gigolollemme, joka poimii kärkinelikkoon juniori-, nuorten, avoimen ja valioluokan voittajat. Kun kaksi ensiksi mainittua sijoitetaan kolmanneksi ja neljänneksi, alkaa minullakin ihan oma-aloitteisesti sytyttää: heeetkinen...

Valionarttu valitaan voittajaksi, mutta minun on vielä älyykkyyksissäni tarkistettava sen omistajalta, että onhan koira varmasti valio, ennen kuin suostun ymmärtämään (se ei ole tänään muutenkaan ollut vahvin alueeni), että yhdestä tavoitteesta ja haaveesta on juuri tullut totta.

Kolmannen, kovasti kaivatun sertin myötä saanen esitellä: FI MVA Bosom Buddy's Jingle Bell.

Sopivasti alkanut sadekaan ei voi enää pilata päivääni (tukkani kylläkin), mutta juuri nyt en ehdi juhlia, koska minun on kipaistava hakemaan herra PU Marillan hoivista vielä viimeiseen koitokseen eli kilpailemaan narttujen voittajaa vastaan. Taivaalta vallattomasti valuvasta vedestä huolimatta tuomari malttaa vertailla kaksikon liikkeitä kaikista mahdollisista suunnista (kuinka ihanaa...), kunnes kättelee minut rotunsa parhaan koiran omistajaksi.

Ja tämäkin vielä - onneksi Saga ei sentään voittanut narttuja, muutenhan sieraimistani (kuulemma ;D) sataisi sisään koko loppuvuoden. Mielestäni komia georgialainen on joka tapauksessa äärimmäisen asiantunteva ja hänet voitaisiin oitis palkita Vuoden Ulkomuototuomarina.

Rapsakka sade pitää huolen siitä, ettemme jää kunnioittamaan ryhmäkehää läsnäolollamme. Kotimatkalla autossa löyhkää märän koiran lisäksi melko karskisti valkosipuli - poikkean näet Marillan kanssa paikallisessa pizzeriassa, ja lopun arvannettekin...

Toukokuun rutistus on nyt onnellisesti ohitse, ja Magnuksen harjoitusnäyttelyt ovat muutamasta esittäjänsä valuttamasta tuskanhikilitrasta huolimatta menneet hieman yli odotusten - odottakaas vaan, jahka lähdemme vuoden kuluttua esiintymään ihan tositarkoituksella! Tokihan sekä Manu että Saga näyttäytyvät vielä tänäkin kesänä Suomenlahden molemmilla puolilla, mutta varsinkin kotimaan koitoksissa suorituspaineet, ah, ne minä luovutan jollekulle jo vähintään viisi vara-sertiä pokanneen koiran tuskastuneelle omistajalle. ;D