maanantai 7. kesäkuuta 2010

Harjavalta 29.5.2010 - Ohhoh!

Onko pakko, jos ei tahdo?

Minä en nimittäin tahdo lähteä Harjavallan ryhmänäyttelyyn, en tahdo, en halua, en jaksa. Ensinnäkin ajomatka kakkostietä pitkin on ehkä yksi Suomen tylsimmistä. Voin kuvitella, että aikoinaan joku insinööri on suuressa laiskuudessaan käytännöllisyydessään ottanut kartan ja viivoittimen, valinnut Turunväylältä satunnaisen kohdan X, vetänyt siitä suoran viivan Poriin ja piirtänyt lopuksi pakolliset mutkat lätäköiden kohdalle. Toisaalta pitkät suorat tarjoavat armoitettuja ohituspaikkoja, mutta hei: arvatkaas, onko koko tiellä lauantaiaamuna seitsemän jälkeen ainuttakaan ohitettavaa?! Ja päättäjille seuraavia kuntaliitoksia ajatellen tiedoksi: ne Pohojammaan lakeuret alkavat jo heti Karkkilan pohjoispuolelta, joten mitäs jos niputettaisiin kaikki tuppukylät Forssasta Seinäjoelle yhdeksi kauniiksi kokonaisuudeksi? Toisekseen lauantaiksi on luvattu sadetta, mikä saa aina henkeni ahdistumaan: minut on tehty sokerista. Ja kolmanneksi georgialaisen Iuza Beradzen arvosteltavaksi on ilmoitettu 75 shelttiä - kuinka todennäköistä onkaan saavuttaa kelvollisia tuloksia?

Aamu alkaa lupaavasti: ulkoillessamme Magnus hilluu, riekkuu ja haistattelee, joten joudun lopulta pitämään sen kanssa tiukkasävyisen palaverin käytöstavoista, ja äänin 1-1 päätämme, että moinen kohkaus loppuu nyt. @#&*% näitä &%@£:n koiria ja näitä #%*&@:n näyttelyitä -mantraa ärtyneenä jupisten pakkaan auton ja sujahdan baanalle.

Harjavallan koirakenttä on kutakuinkin täydellinen näyttelypaikka: laaja, tasainen nurmikenttä, jolle reilunkokoiset kehät mahtuvat leikiten, ja niiden ympärille saa kukin pystyttää telttansa, häkkinsä, pöytänsä ja muut tykötarpeensa täysin vapaavalintaiseen kohtaan. Oman tarpeistoni roudaan Sarin ja Annen luokse, ja Marilla liittyy seuraamme hieman myöhemmin.

Hyvästä seurasta ja toistaiseksi siedettävästä säästä huolimatta tunnen edelleen äärimmäistä antipatiaa koko näyttelyä kohtaan ja muistan myös kertoa fiiliksestäni kaikille, jotka erehtyvät huutoetäisyydelle. Vuorotellen energiajuomaa ja kahvia siemaillen tuunaan Danskemanin tukan kuosiin ja juoksutan sen sopivaan vireeseen, minkä jälkeen tuulen tuivertamaa turkkia onkin taas pakkomielteisesti hieman oiottava.

Tuomarin nimestä kehittelemäni mielikuvan perusteella oletan sedän olevan keski-iän onnellisesti ohittanut kaljuuntuva, lyhyenläntä keskikehonrakentaja, mutta kun hän saapuu aloittamaan urakkaansa colliepentujen parissa, huomaan arvanneeni vain sukupuolen oikein (sekään ei ole aina näiden Idän Ihmeiden kanssa onnistunut ensimmäisellä yrittämällä): kehän keskellä tepasteleekin ulkonäöstä ja -asusta päätellen suoraan Milanon muotiviikoilta Pohjolaan lennähtänyt kirveellä karheankomeaksi veistetty mies.

Arvon naiset, jotta ymmärtäisitte, mitä tarkoitan: [herra Beradze] Jepjep, mutta ennen kuin ryntäätte ostamaan lentolippua Tbilisiin, niin saanen hukkareissun välttämiseksi huomauttaa, että mies ja mato asuvat nykyään Prahassa.

Seuraavaksi jännitetään, onko tämä gigolo aikaisemmin nähnyt shelttiä muualla kuin koirakirjoissa. Yhdestätoista ilmoitetusta junnu-uroksesta vain seitsemän ilmaantuu lopulta kehään, ja poisjääneiden omistajia onnittelen mielessäni kelpo valinnasta ja toivon, että olisin itsekin kyennyt yhtä kypsään päätökseen. Jaa niin, tuota koiraakin pitäisi kai esittää.

Tällaisessa liukuhihnanäyttelyssä en ole ennen ollutkaan, tuomarihan käy koirat läpi pöydällä kuin kaupan kassalla konsanaan: *katsoo hampaat* "Next!" *katsoo hampaat* "Next!" *katsoo hampaat* "Next!" Kai hän pelkää sekoittavansa vaivalla kunnostetut turkit ja varoo siksi visusti koskettamasta koiriin muuten lainkaan. Kun kaikki junnut ovat käyneet irvistämässä tuomarille, liikehdimme yhdessä yllättävän monta kierrosta ympäri kehää - heikkokuntoisemmilla handlereilla alkaa happi loppua jo kolmannen varvin kohdalla. Etu- ja takaliikkeet herra sentään tarkastelee yksitellen, minkä jälkeen hän kertoo kovin valikoivasti kirjoittavalle kehäsihteerille mielipiteensä koirasta. Koko luokan arvosteluun ei monta minuuttia tuhraannu, ja lienee turha edes mainita, että kaikki palkitaan erinomaisella.

Neljän parhaan sijoittamiseen gigolomme keskittyy astetta perusteellisemmin, joten hommaa ei viedä loppuun ihan arpajaistyyliin. Valintansa hän ilmoittaa kaikkien tulkittaviksi lennokkain käsimerkein, ja vasta kehäsihteerin kailotuksesta ymmärrän Magnuksen voittaneen luokkansa.

Eihän tämä namupala tuomari sittenkään ole ihan turha tyyppi.

Urosten arvostelu jatkuu yhtä ripeässä tahdissa, ja vaikkei tuomarin linja minulle minulle täydellisesti selviäkään, niin jenkkityyli häntä tuntuu viehättävän: Magnuksen puoliveli Hiski (EE & LV JMVA Zarvo's State Of The Art) sijoittuu nuorten luokassa toiseksi, ja myös avoimen luokan kahdessa parhaassa virtaa vahvasti ameriikkalainen veri. Tämä ei enteile narttujeni kannalta hyvää.

Paras uros -kilpailussa on odotetusti tungosta, joten tavoitteeni on kiilata neljän parhaan joukkoon - on näet kohtalaisen turhauttavaa, kun koira voittaa luokkansa sijoittumatta. Tämä tavoite saavutetaan, ja tuomari valitsee kärkinelikkoon Magnuksen lisäksi nuoren luokasta kaksi parasta sekä avoimen luokan voittajan. Urosten mittelön loppusuoralla keskityn täydellisesti näyttämään mahdollisimman hyvältä saamaan koirani näyttämään mahdollisimman hyvältä, ja tajuntaani hiipii taas muutaman sekunnin viiveellä, että tuomari yrittää hienoeleisesti huitoa meitä ykköspallille. Varmistan asian kehäsihteeriltä: juu, neiti on hyvä vaan.

Huomaan siis pian tuijottavani haavi ammollaan käteeni tuupattua sertiä - onneksi kärpäset ynnä muut höntiäiset eivät ole sankemmin joukoin liikekannalla, muuten joutuisin syljeksimään niitä kitusistani vielä ensi viikollakin. Ymmärrän sentään omatoimisesti poistua kehästä, vaikka kehäsihteeri näyttääkin jo pohtivan, että pitäisiköhän tuota hoomoilasta käydä vähän tönäisemässä.

Eräs viehättävä vanhempi herrasmies tulee heti PU-kilpailun jälkeen kertomaan minulle, että koirani liikkuu kuin ranskalainen ravihevonen. Otan sen kohteliaisuutena.

Herra tuomari on analysoinut kolmisenkymmentä urosta noin tunnissa, mutta vähempikin hoppu olisi riittänyt, koska nyt joudumme odottamaan narttujen arvostelun alkua yli tunnin. Kehäsihteerit käyvät huutelemassa junnunarttuja kehään, mutta koska kaikki eivät ole paikalla, ei arvostelua voida aloittaa ennen aikatauluun merkittyä kellonaikaa.

Pitkähköksi venähtäneen tupakkatauon aikana tuomari näyttää huomanneen arvosteluasteikkonsa kaipaavan hienosäätöä (kaikki urokset saivat ERIn), joten punaisille nauhoille löytyy yllättäen käyttöä muulloinkin kuin luokkasijoituksia jaettaessa, minkä lisäksi hän lienee Suomen hyisessä kesäsäässä istuskellessaan päätellyt, että ehtisi illaksi kotiin, vaikka arvostelisikin koirat aavistuksen hitaammalla rytmillä. Narttujenkin arvostelun aikana kehä toki pyörii samalla omintakeisella systeemillä kuin aikaisemminkin, mutta kilpajuoksutunnelma pääsee hieman lässähtämään.

Marilla on ilmoittanut nuorten luokkaan kasvattini Milan (Gonnabe In My Dreams), joka todennäköisesti olisi tälläkin hetkellä noin katsiljoona kertaa mieluummin agilitytreeneissä kuin tällaisessa turhanpäiväisessä kauneuskilpailussa. Varsinkin kopeloimaan tunkevat tyypit ovat neidin mielestä äärimmäisen vastenmielisiä, ja se onkin hieman venyttänyt rotumääritelmän kirjattua luonteenpiirrettä "pidättyväinen vieraita kohtaan" - Mila näet pidättyy menemästä vapaaehtoisesti kymmentä metriä lähemmäs tuomaria. Tänään se kuitenkin esiintyy kokonaisuudessaan odotettua reippaammin ja saa siitä palkinnoksi punaisen muovinauhan.

Kahdentoista nartun avoimessa luokassa keimailevat Saga ja kasvattini Ada, joille esiintyminen on jo ihan perussettiä - Saga tosin nauttii tuomareiden hellästä kosketuksesta tasan yhtä vähän kuin tyttärensä Mila, mutta sietää sen, koska "tämä on niitä juttuja, joista emäntä jostain käsittämättömästä syystä saa kicksejä", ja Sagelillahan on aina ollut aivan omaa luokkaansa oleva halu miellyttää minua. Molemmat ladyt ovat erinomaisia, mutta kilpailuluokassa vain Saga pääsee toiselle kierrokselle eli neljän parhaan joukkoon. Narttujen liikkeitä tuomari haluaa katsella useampaankin otteeseen ennen kuin saan jälleen kehäsihteerin suosiollisella avustuksella tulkita Sagankin voittaneen luokkansa. No jopas, ehkä tämä näyttely ei sittenkään ole se huonoin mahdollinen tapa viettää epävakaista lauantaipäivää.

Paras narttu -kilpailussakaan ei lopulta tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi, kun 16 daamia esittelee vielä viimeisen kerran avujaan (puhun nyt siis koirista) gigolollemme, joka poimii kärkinelikkoon juniori-, nuorten, avoimen ja valioluokan voittajat. Kun kaksi ensiksi mainittua sijoitetaan kolmanneksi ja neljänneksi, alkaa minullakin ihan oma-aloitteisesti sytyttää: heeetkinen...

Valionarttu valitaan voittajaksi, mutta minun on vielä älyykkyyksissäni tarkistettava sen omistajalta, että onhan koira varmasti valio, ennen kuin suostun ymmärtämään (se ei ole tänään muutenkaan ollut vahvin alueeni), että yhdestä tavoitteesta ja haaveesta on juuri tullut totta.

Kolmannen, kovasti kaivatun sertin myötä saanen esitellä: FI MVA Bosom Buddy's Jingle Bell.

Sopivasti alkanut sadekaan ei voi enää pilata päivääni (tukkani kylläkin), mutta juuri nyt en ehdi juhlia, koska minun on kipaistava hakemaan herra PU Marillan hoivista vielä viimeiseen koitokseen eli kilpailemaan narttujen voittajaa vastaan. Taivaalta vallattomasti valuvasta vedestä huolimatta tuomari malttaa vertailla kaksikon liikkeitä kaikista mahdollisista suunnista (kuinka ihanaa...), kunnes kättelee minut rotunsa parhaan koiran omistajaksi.

Ja tämäkin vielä - onneksi Saga ei sentään voittanut narttuja, muutenhan sieraimistani (kuulemma ;D) sataisi sisään koko loppuvuoden. Mielestäni komia georgialainen on joka tapauksessa äärimmäisen asiantunteva ja hänet voitaisiin oitis palkita Vuoden Ulkomuototuomarina.

Rapsakka sade pitää huolen siitä, ettemme jää kunnioittamaan ryhmäkehää läsnäolollamme. Kotimatkalla autossa löyhkää märän koiran lisäksi melko karskisti valkosipuli - poikkean näet Marillan kanssa paikallisessa pizzeriassa, ja lopun arvannettekin...

Toukokuun rutistus on nyt onnellisesti ohitse, ja Magnuksen harjoitusnäyttelyt ovat muutamasta esittäjänsä valuttamasta tuskanhikilitrasta huolimatta menneet hieman yli odotusten - odottakaas vaan, jahka lähdemme vuoden kuluttua esiintymään ihan tositarkoituksella! Tokihan sekä Manu että Saga näyttäytyvät vielä tänäkin kesänä Suomenlahden molemmilla puolilla, mutta varsinkin kotimaan koitoksissa suorituspaineet, ah, ne minä luovutan jollekulle jo vähintään viisi vara-sertiä pokanneen koiran tuskastuneelle omistajalle. ;D

1 kommentti:

  1. Tjah, Mr Georgian kuva löytynee nykyään parhaiten googlettamalla tai kurkkaamalla hänen Facebook-tiliään.

    VastaaPoista