Ilmojen halki käy agiliitäjän tie

Olen liki kuuden vuoden ajan muistanut kaikissa sopivissa yhteyksissä mainostaa, kuinka loistava agilitykoira Sagasta olisi tullut, ellei sen emäntä olisi niin laiska näyttelyorientoitunut. Itsehän en kyseisestä lajista mitään ymmärrä, mutta kuuntelen toki sujuvasti, kun intomieliset harrastajat vouhkaavat kertovat treeneistään ja kisasuorituksistaan, ja arvuuttelen samalla hiljaa mielessäni, mitä vilkasta mielikuvitustani stimuloivat termit - suosikkeinani mainittakoon persjättö ja poskipakkovalssi - mahdollisesti tarkoittavat. Kenties minun olisi kuitenkin kannattanut valita sanani huolellisemmin, koska tammikuun viimeisenä päivänä joudun yllättäen seisomaan niiden takana.

Tilanne alkaa riistäytyä käsistä edellisenä lauantaina, jolloin huomaan kesken leppoisan illanvieton tyrkyttäväni arvon ladyä ohjattavaksi ystävälleni, joka ajankulukseen juoksentelee agikentillä kahden nyöriperseisen Nato-ohjuksensa perässä kilpailee lajissa vaihtelevalla menestyksellä (lue: loistava hylky tai luokaton hylky) kahden pyreneittenpaimenkoiransa kanssa. Minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa siitä, miten keskustelu on alun perin päässyt luiskahtamaan näin käsittämättömään suuntaan - kiistän jyrkästi, että alkoholilla olisi ollut osuutta asiaan - mutta hölösuisuuteni (eläköön suomen kieli!) ansiosta Saga pääsee elämänsä ensimmäisiin agilitytreeneihin.

Saavuttuamme perille Sagan huumorintaju joutuu kevyesti koetukselle: kaikki hallit, joihin olen sen tähän mennessä raahannut joissa se on tähän mennessä vieraillut, on perinteisesti sisustettu muovinauhoilla, trimmauspöydillä ja tarvikelaukuilla, joten rouvakoira silmäilee estemerta aavistuksen epäluuloisena. Taukoamatta raikaava verenpainetta nostattava riemukas räksytys ei myöskään ilahduta madamea, jota on pennusta asti kannustettu pitämään oma kuononsa sievästi supussa, ja minuun kohdistetuista hitaista mulkaisuista päätellen en ole tänä nimenomaisena hetkenä Hänen Äkäisyytensä suosiossa.

Ahnaan epelin mielipide uudesta lajista muuttuu kuitenkin ratkaisevasti, kun Soila kaivaa namipussukkansa esiin: luimistelevasta shetlantilaisestani sukeutuu ennätysajassa motivoitunut ja yhteistyökykyinen alokas, jonka mielestä minä olen juuri nyt yhtä kiinnostava kuin kuralätäkkö. Vasta muutaman verryttelyhypyn jälkeen Saga suostuu lopullisesti uskomaan, että sille todellakin on vihdoin tarjolla mielekästä tekemistä, josta kaiken lisäksi palkitaan herkuilla.

Solmittuaan älypään kanssa sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Soila ilmoittaa aikovansa kokeilla putkea. Koirani tuntien aavistan, ettei sillä ole vähäisintäkään aikomusta sujahtaa komealla kaarella lepäävään tuubiin, mutta koska en tietenkään halua pilata tunnelmaa, päätän vaalia vaikenemisen jaloa taitoa. Kiitettävän nopeasti keski-ikäinenkin täti-ihminen pystyy päättelemään saman asian, joten alkukankeutta helpotetaan työntämällä putki lyttyyn, mutta siitä huolimatta Saga ei koe suurenmoista tarvetta sijoittaa itseään lähellekään epäilyttävää pötköä.

Selvä, otetaan yksi aina nälkäinen shetlanninlammaskoira, tuupataan se tukevalla otteella tunneliin, palkitaan avokätisesti, kun kuono putkahtaa esiin toisesta päästä, ja kas, tuloksena on urhea urheilija, jonka silmissä vielä hetki sitten surman suuta muistuttanut vehjake alkaakin näyttää seisovalta pöydältä. Uudestaan!

Kun putken syvin olemus - namia tunnelin päässä - on selvitetty, harjoittelua jatketaan hyppyjen parissa. Tämä kokemus on varsin avartava minullekin: kysymysmerkin muotoisena katselen, kuinka Soila ohjaa Sagaa esteelle, kiepahtaa sen edessä ja riemuitsee, kun koira ei hyppääkään. Olenko käsittänyt agilityn perusidean lähtökohtaisesti väärin?

"Se lähti mukaan ohjaukseen."

Onhan tuokin tietysti syy palkita koiraa siitä, ettei se tee käytännössä yhtään mitään. En enää ihmettele, miksi nelijalkaiset yleensä syttyvät tähän lajiin välittömästi.

Esteiden ylityskin sujuu toki tyylikkäästi, onhan hyppy Sagalle (etenkin ruokapöydälle suuntautuneena) varsin luontainen liike ja käskynäkin tuttu, joskin olen käyttänyt sitä vaihtelevissa yhteyksissä. Katselen tyytyväisenä, kuinka Sageli tohkeilee turkki putkella uuden suosikki-ihmisensä ohjattavana, mutta koska Soila kehuu ja palkitsee sitä jatkuvasti, en varsinaisesti pysty hahmottamaan, milloin koirani toimii oikein ja milloin hillitön hihkuminen on tarkoitettu lähinnä kannustukseksi.

"Koira ei koskaan tee väärin."

Rohkenen olla asiasta eri mieltä, mutta saatan aistia, että tässä seurassa edustan mielipiteineni vähemmistöä. Joka tapauksessa ensikertalaisen tekeminen näyttää minusta varsin vakuuttavalta, mutten tohdi tiedustella Soilalta, jakaako hän tämän subjektiivisen näkemyksen kanssani - jos välttämättä haluan kuulla koirani puutteista, ilmoitan sen näyttelyyn.

Lopuksi koeajamme vielä muutaman esteen, joista rengas osoittautuu yllättävän haastavaksi: Saga ei voi ymmärtää, miksi sen luovuutta yritetään rajoittaa pakottamalla se hyppäämään joka kerta keskellä olevasta rinkulasta, jonka ympärillä olisi tarjolla vaihtoehtoisiakin väyliä. Kepit näyttävät olevan älykön mielestä vieläkin älyttömämpi viritelmä, mutta touhuun liiemmin keskittymättä se pujottelee kiltisti nyrkissä matkustavan namipalan perässä. Siistit shikaanit, mutta mammat hei, keksikääpä seuraavaksi jotain hieman raflaavampaa.

Soilan pitäessä minulle harjoitussession päätteeksi pikaesitelmää Sagalle tänään esittelemistään ohjauskuvioista yritän estää kulmakarvojani lähentelemästä hiusrajaani - hienoa, kerrassaan erinomaista, mutta ethän, ystäväiseni, ohikiitävää hetkeäkään oleta, että minulla olisi pienintäkään aavistusta, mitä valssi, takaakierto, takaaleikkaus ja sylikäännös käytännössä tarkoittavat. Viritän kasvoilleni vähämielisen hymyn ja nyökyttelen riittävän innokkaasti välttyäkseni tarkentavalta lisäluennolta.

Järkytyksekseni Soila ilmoittaa, että minun on harjoiteltava Sagan kanssa häiriönalaista paikallaoloa ja tehtävä hieman targettitreeniä - itsekseni jupisten muistelen, että tämänhän piti olla koirani harrastus, johon minä osallistun vain kuskaavana ja kustantavana osapuolena. Rouva liikennemyymäläpäällikön ilmeestä päätellen minun on kuitenkin syytä hakea lapio kauniiseen kätöseen ja hiihdellä hautaamaan laiskotteluhaaveeni syvälle routaiseen isänmaahan.

Harmillisesta osallistumisvelvollisuudesta huolimatta ihmettelen, miksen aikaisemmin ole tekosyiden sijaan keksinyt tätä loistavaa ideaa, koska yhtälöhän on jokseenkin oivallinen: kokeneena ohjaajana Soila on tietävinään tietää, mitä hän haluaa koiran tekevän ja miten sen saa toimimaan toivotulla tavalla, ja keskimääräistä skarpimpana otuksena Saga puolestaan oppii nopeasti ja haluaa toteuttaa ohjaajan toiveet. Minun päätehtäväni on siis pyöriä kentällä H. Moilaskana epäpukevaan hölmistykseen sonnustautuneena ja pyrkiä aktiivisesti pitämään ajatukseni omana tietonani pysymään pois itseäni pätevämpien jaloista.

Myönnettäköön: olen operaation heikoin lenkki, hyvästi.