Harjavalta 28.5.2011 - Koeajossa uudet näyttelysäännöt

Kevät on kulunut estehupailuun agilityyn tutustuessa, mutta toukokuun lopussa on taas aika puunata koirat, pakata tarvikelaukku, tsekata taisteluvaunun talvisäilytyksessä kärsimät vahingot, roudata kaikki edellä mainitut objektit Volvoon ja palata Todellisen Kilpailulajin pariin. Lauantaiaamuna kuuden aikaan aurinko paistaa sisään ikkunoista radion uutistoimittajatädin kertoessa, että päivästä on tulossa pilvinen ja sateinen. Toivon hartaasti, että hän on erehtynyt.

Eeppisessä matkassamme on täsmälleen yhtä vähän mutkia kuin aikaisempinakin vuosina - mielipiteeseeni valtatie kakkosesta voitte tutustua täällä - mutta poimittuani Marillan ja kasvattini Adan ja Milan kyytiin Forssasta sujuu toinen erikoiskoe varsin sukkelasti juoruillen päivän polttavista poliittisista kysymyksistä keskustellen.

Saavumme perille aivan liian aikaisin hyvissä ajoin ennen shelttien arvostelun alkamista, jotta eräs intomieli ehtii päästää ylimääräiset höyryt ulos ennen kuin on sen vuoro pelleillä kehässä esiintyä edukseen. Harjavallassa kehät ovat perinteisesti iiisot, ja siltikin niiden ympärillä on reilusti tilaa, joten oman tontin valtaaminen ja tukikohdan pystyttäminen käyvät kätevästi, minkä jälkeen Magnus saa alkaa muistella käytöstapoja.

Shelttikehän viereen on varattu iso kehä loppukilpailuja varten, ja näin aamusella se toimii oivallisena kilpajuoksuratana harjoitusareenana. Lähden liikuttamaan aina reippaasti ja tänään myös yllättävän asiallisesti kaahaavaa etenevää Manustinta, mutta hyydyn jo kolmannen kierroksen jälkeen: kevyen kevätflunssan jälkipoltteessa keuhkoni pyrkivät sarjayskösten myötä järjestäytymään ulos rinnastani, joten henkitoreissani vinkuen pakotan suostuttelen pahaa-aavistamattoman Marillan juoksuttamaan vikkelää velikultaa. Ensimmäisen kierroksen ajan jannu sikailee ja härkkii uutta kuljettajaansa, mutta kun koetteleva kohellus päättyy, sen liikkeet näyttävät - ja nyt kaikki yhteen ääneen - h*lvetin hyviltä.

Kroatialaisen Igor Selimovicin arvosteltavaksi on ilmoitettu vaatimattomat 86 shetlantilaista, ja tänään kehään tallustelee juurikin sellainen keski-iän onnellisesti ohittanut, kaljuuntuva, lyhyenläntä keskikehonrakentaja, jota odotin tälle nurmikentälle jo viime vuonna. Sedän ilmeestä päätellen joku on kussut hänen aamumuroihinsa hän olisi mieluummin kotonaan tshavaptshitshipatojen ääressä kuin Satakunnan tummuvan taivaan alla.

Joulukuisen totaalistrippauksen jäljiltä Magnuksen turkki ei ole vielä(kään?!?) palautunut täysin edustuskelpoiseksi, eikä varsinkaan tammikuussa leikkauksen takia kaljuksi ajeltu vatsa ole alkuunkaan miehekkään karvainen, mutta liki sataa hipovan ilmankosteusprosentin suosiollisella avustuksella herran palttoo alkaa perusteellisen pöyhimisen jälkeen näyttää kerrassaan katu-uskottavalta. Frisyyriä operoidessani silmäilen huolestuneena jo kehään marssinutta junioriluokkaa: kaikki yhdeksän näyttelyuraansa aloittelevaa sälliä ovat soopeleita, ja alan epäillä, että niiden omistajat tietävät tämän tuomarin värimieltymyksestä ratkaisevasti enemmän kuin minä.

Herra Selimovic valitsi Brandyn muutama vuosi sitten junioriluokan voittajaksi, joten oletusarvoisesti kananluiset minikoirat eivät tule tänään sijoittumaan kovin korkealle. Kaikki junnut toki todetaan vähintään erittäin hyviksi, mutta luokan komeimmaksi arvioidaan vankkarakenteinen ja näyttävä puolijenkki.

Magnuksen yhdistetty debyytti- ja jäähyväisesiintyminen nuorten luokassa ei varsinaisesti ole toivomani kaltainen yksityistilaisuus: mösjöön egon kanssa samaan kehään yrittää sovittautua kuusi kilpailijaa, mutta poikkeuksellisesti joukkoon ei ole nyt sattunut ainuttakaan soopelia. Patsastelupuuhat ovat Manustuksella puolen vuoden tauosta huolimatta edelleen hallussa – minkä pentuna oppii, sen nuorena taitaa – ja huomaan tuomarin tsekkailevan ryhdikästä raikulipoikaa useaan otteeseen jo ennen sen arvosteluvuoroa. Tulkitsen tämän hyväksi enteeksi.

Kroatialaissedällä on viehättävä tapa tarkastella ensin koiran liikkeitä ja sanella sitten arvostelu sen seistessä pöydällä, joten koiraansa ei ehdi asetella rauhassa ennen kuin hän jo hyökkää siihen kiinni. En tykkää, eikä tule tykkäämään eräs herkkähipiäinen prinssikään.

Vuorollamme esittelen ensin Manunaattorin lennokkaat sivuliikkeet, minkä jälkeen tuomari saa ihastella sen liikehdintää myös edestä ja takaa. Kipaistuamme kehän toiselle laidalle ja takaisin setä ehdottaa, että toistaisimme saman manööverin hieman hitaammin. Ajatuskin on naurettava, mutta hilpaisemme etapin uudelleen puolijuoksua. Ei kelpaa: liikkeet pitää esittää hiiitaaasti. Käyttäisit silmälaseja, senkin likinäköinen simpanssi, niin olisit nähnyt ne jo kahdesti. Selvä. Kolmannella yrittämällä minä kävelen - koirani perässä, sillä ei nimittäin ole aikomustakaan hidastaa vauhtia. Vihdoin tuomarikin ymmärtää olla pyytämättä vielä yhtä ilmaista uusintaa.

Pöydällä Magnus mulkoilee Selimovicia inhoten: se ei voi edelleenkään sietää tuollaista tungettelevaa lähentelyä, eikä myöskään epäröi ilmaista mielipidettään. Herkkupussukkaa houkuttelevasti heiluttelemalla saan kuitenkin nyrpeän nuorukaisen unohtamaan nöyryyttävän näpelöinnin ja poseeraamaan pätevästi niin kauan, että Igor-sedän mietteet ehditään kirjata ylös. Manustin todetaan erinomaiseksi, mistä palkitaan nykyään komealla punaisella muovinauhalla.

Kilpailuluokkaan ei erittäin hyvillä koirilla olisi enää asiaa, mutta tänään koko erinomaiseksi katsottu nuorisoporukka kilvoittelee sijoituksista. Edelleen tuomari tiirailee Danskemania kiinnostuneen näköisenä, mutta sijoittaa sen kuitenkin toiseksi: oletan light-jenkin olevan hänen makuunsa aavistuksen liian pieni ja hentoinen – nimenomaan, pah – mitä osasin Brandyn aikaisemman menestyksen perusteella odottaakin. Lohdutuspalkinnoksi minulle sentään ojennetaan sievä vaaleanpunainen SA-nauha, joten jäämme odottelemaan PU-luokkaa tummien pilvien alkaessa kerääntyä pääni päälle taivaalle.

Seuraavien luokkien arvostelua seuratessani joudun säilyttämään Manunaattoria taisteluvaunun päällä: tylsistynyt tanskalainen ehtii jaloissani pyöriessään toteuttaa itseään heiluttelemalla keskisormea parille vieressä seisovalle urokselle, mistä nämä saavat riemukkaan raivokohtauksen. Tuon otuksen kyky ärsyttää epävarmoja ja/tai huumorintajuttomia lajiveljiään lähentelee taidetta.

Paras uros –luokassa on uusista säännöistä huolimatta ruuhkaa, koska tuomarin mielestä näyttelyyn on saapunut yhteensä nelisentoista sertifikaatin arvoista urosta. Happaman kroaatin ihmetellessä kehään pakkautuneen testosteronin määrää on huumorintajuttomuuteni joutua koetukselle: avoimen luokan voittajan esiintymistä yritetään avustaa kehän ulkopuolelta heittelemällä lelua huomaavaisesti aivan Magnuksen vieressä, mikä yllättäen saa jopa tällaisen rauhallisen ja tasapainoisen koiran hieman vallattomaksi. Olen juuri aikeissa tunkea vinkupehmon heittelijänsä henkitorveen suositella tyllerölle välitöntä siirtymistä sata metriä vapaavalintaiseen suuntaan, kun tuomari päättää jahkailunsa ja suvaitsee sijoittaa neljä parasta. Arpaonni ei tällä kerralla suosi tanskistynamiittia, ja pääsemme sopivasti kirmaamaan suojaan alkavalta sateelta.

Arvostelussa pidetään tauko ennen narttujen esiinmarssia, joten suuntaamme ratsaamaan Dogsterin myyntikojun tarjonnan. Magnus saa pitkästä aikaa uuden pehmolelun – valitsen mallin, jossa ei ole sheltin kurkkuun mahtuvia osia – ja Marillan tytöt tyylikkäät nahkapannat.

Sateessa somasti vettyneeseen luetteloon on turha edes yrittää merkitä tuloksia, joten naisen logiikan mukaan luonnollisesti myös arvostelun seuraaminen on toissijaista. Juniori- ja nuorten narttujen söpöstellessä kehässä voin siis huoletta keskittyä sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Koska Marillan molemmat nartut kilpailevat avoimessa luokassa, saan esittää Adan, mikä on Magnus Show’n jälkeen mitä miellyttävintä hermolepoa. Kun vetiselle viheriölle sipsuttelee 18 aikuiseen ikään ehtinyttä shelttineitoa, jopa tässä helikopterin laskeutumisalueen kokoisessa kehässä alkaa olla ahdasta.

Omalla vuorollaan Ada venyttää kauniisti askeltaan ympäri kehää, mutta malttaa myös tepastella arvokkaan hitaasti edestakaisin, ja herra tuomari vaikuttaa olevan kaikin puolin tyytyväinen näkemäänsä: erinomaisen neitokaisen arvosteluun kirjataan "perfect movement". Yllättävän tarkkakatseinen äijä ilman okulaarejakin.

Myös heti Adan jälkeen arvosteltava Mila palkitaan punaisella nauhalla, mistä järkyttyneenä riemastuneena Marilla kirmaloi hetken keskellä kehää ennen kuin hoksaa hakeutua pois seuraavan tieltä. Lohdullista huomata, etten ole ainoa, jolle ei aina ole selvää, missä on tai miten sieltä pääsee pois.

Kilpailuluokassa tuomarin katse hakeutuu toistuvasti bikineissään ja lurppakorvissaan liihottavan Adan puoleen, ja niinpä kultainen neiti ravaakin mammuttiluokan kolmanneksi ja palkitaan myös SA:lla. Jälleen on todettava, että ilman noita edellä mainittuja ja harmillisen selvästi havaittavia pikkuvikoja sen kolmannen sertin metsästäminen olisi todennäköisesti vaivattomampaa. Miksi, oi miksi Ada ei voinut periä korvia ja kuontaloa isältään, jolla molemmat ovat priimakuosissa?

Myös Saga esiintyy ainakin osittain strategisesti pershielleen hieman ajattelemattomasti ajoittamani kylvyn ansiosta tänään harvinaisen kevyessä kesäturkissa. Kokenut mamma liikkuu kohtuullisen kyllästyneen näköisenä ja hypähtää sitten itse pöydälle, mikä kirvoittaa kroaatin kasvoille laskelmieni mukaan päivän ensimmäisen hymyn. Sagelikin arvioidaan erinomaiseksi, ja ainoana valionarttuna se voittaa luokkansa SA:n kera. Wohoo.

Kun antiikkiladytkin on arvosteltu, on aika valita paras narttu. Saga valikoituu niiden kuuden onnellisen joukkoon, joita tuomari katsoo tarpeelliseksi juoksuttaa vielä useita ylimääräisiä kierroksia, mutta ei lopulta sijoitu. Keuhkoni ovat siis nyt riekaleina aivan turhaan, kiitos siitä.

Päivän kauneimmat ovat mahdollisesti vastoin yleisiä odotuksia blue merlejä: urosten nuorten luokan voittaja on VSP ja avoimen luokan voittanut narttu ROP, joka keimailee lopulta vallan Best In Show'ksi asti.

Vihdoin on jäljellä enää näyttelypäivän kohokohta: ruokailu! Tyytyväinen asiakas äänestää jaloillaan, joten suuntaamme jälleen kohti Harjavallan Pizzamestareita – joka on navigaattorin mukaan koko kylän ainoa ravintola?!? – eikä odotuksiamme petetä: herrrkulliset ja pihtailematta täytetyt kaloripommit hukuttavat lautaset alleen, mutta sopivat juuri passelisti masuihimme. Täydellisyydestä jää uupumaan vain valkosipuli, jota unohdamme söpön tarjoilijapojan perään kuolatessamme nälissämme tilata, mikä toisaalta paluumatkalla parantaa ilmanlaatua autossa huomattavasti.

Kolmen päivän kuluttua kaksi vuotta täyttävä Magnus esiintyykin seuraavassa koitoksessaan avoimessa luokassa – vuoden paras vitsi! Onneksi kotimaan näyttelyihin ei ole tänä kesänä värvätty turhan houkuttelevia tuomareita, joten koirani palannevat kehiin vasta elokuussa. Muutaman kuukauden aikana tuollainen hitaasti kehittyvä jenkkiketku ei tosin ehdi merkittävästi aikuistua, mutta toivottavasti huolella valitsemani uhrit tuomarit ovat puolisokeita osaavat arvostaa Manustuksen ikinuorekasta olemusta.