Harjavallan helvetistä Rauman riemuun

Vuoden 2012 näyttelymaratonin tavoitteena on esitellä eräs nimeltä mainitsematon tanskalaisprinssi sellaiselle tuomarille, joka ei tohdi olla palkitsematta miehekästä menopeliäni sillä valioittavalla sertifikaatilla, minkä lisäksi aion testata tammikuussa Puolasta Pohjolaan kotiutuneen Dallasin hurmaustaitoja Suomenlahden eteläpuolella. Huhtikuussa huomaan, että olen kunnianhimoissani ilmoittanut koiriani kolmeentoista ennen heinäkuun loppua järjestettävään leikkimieliseen koitokseen. Onkohan burn outia vastaan olemassa rokotetta?

Toukokuun ensimmäisenä lauantaiaamuna määränpääni on Harjavalta, mutta matka alkaa turhankin tutulla U-käännösmanööverillä, kun lähden puoliunessa ajatuksissani posottamaan 25-tietä pohjoiseen. Tajuan tarkistaa suuntani vasta, kun talvihorroksestaan hitaanlaisesti heräilevä navigaattori alkaa vihjailla minun eksyneen kaidalta polulta. Ei kerrota kenellekään.

Ensimmäinen välietappi on Forssa, jossa särmään seurueeseen liittyvät Marilla ja Ada. Kun Dallas-turistipulla on ulkoistettu roiskaisemaan ressiripaleensa pientareelle, sen boksista siivottu litran verran limaoksennusta ja hurttakvartetti järjestetty matkustusviihtyvyyden turvaamiseksi tyttöjen ja poikien loosheihin, otamme kurssin kohti Harjavallan Palvelus- ja seurakoiraharrastajat ry:n kenttää, joka lienee yksi Suomen parhaista näyttelypaikoista. Järjestäjät muistavat kuitenkin joka kerpeleen kevät tilata sinne takuusateisen ja -kylmän sään, mutta tänään onnistumme invaasioimaan saamme leiriytyä Maikin teltan suojaan, jottei taivaallinen painepesuri ikävästi syövyttäisi sokerista olemustani.

Ensimmäistä kertaa Suomessa sheltit arvostelevan potentiaalisesta ERI-automaattimaasta kotoisin olevan montenegrolaisen Sanja Vretenicicin arvosteltavaksi on ilmoitettu kiitettävät 104 koiraa, joten junioriurokset on jouduttu siirtämään serbialaiselle Milivoje Urosevicille ja pennut sekä veteraanit venäläiselle Valentina Ivanishchevalle. Perinteisesti nämä vinkuintiaanit hieman eksoottisemmista maista kotoisin olevat tuomarit pitävät suomalaissessejen laatua kerrassaan erinomaisena, mutta nyt kehän laidalla todistetaan epäuskoisina, kuinka kaikki nuorten ja avoimen luokan urokset kokoon, väriin, rakenteeseen ja karvoihin katsomatta arvioidaan erittäin hyviksi.

Mielenkiintoista, ettei kahdenkymmenenyhden karvakasan joukkoon ole erehtynyt ainuttakaan peruspiskiä parempaa yksilöä.

Kuusi kehään marssivaa valioluokan urosta tarjoaa tuomarille vihdoin jotain näkemisen arvoista: asetellessani viimeisenä esiintyvää Magnusta pöydälle jopa neljä sen kilpakumppaneista on todettu laadultaan erinomaisiksi, joten en ole huomattavan huolissani koirani kohtalosta. Vuoroaan odotellessaan kohtuullisesti kuumunut ja perin puheliaana pulputtanut tanskalainen käyttäytyy tositilanteessa arvaamattoman asiallisesti ja palkitaan punaisella nauhalla.

Valiourosten sijoittaminen paremmuusjärjestykseen sujuu vielä kohtuullisen kivuttomasti, ja Danskeman liitää ruletissa luokassaan toiseksi, mutta tämän jälkeen rouva Vretenicic alkaa vääntyä kysymysmerkin muotoiseksi: hänelle ei ole huomattu mainita, että erinomaiset koirat voi halutessaan rankata myös sertifikaatin arvoisiksi. Kirjoittavan kukkahattutädin kehäsihteerin yrittäessä tankeroenglannillaan selostaa uusinta juonenkäännettä lasken hitaasti sataantuhanteen - tällainen toilailu venyttää heiveröiset hermoni äärimmilleen.

Kun tuomarille vihdoin saadaan selvitettyä SA:n syvin olemus, hän katsoo parhaaksi antaa sellaisen vain luokan voittajalle. En muista tilanneeni lounaaksi karvasta kalkkia, jota minulle jälleen tarjoillaan viileästi hymyillen jääveden ja laskun kera.

Minulla on tästä ministeritasoinen mielipide: vittu mitä paskaa.

Tänään vaaleanpunaiset nauhat eivät ole alennusmyynnissä: kukin shelttejä arvostelevista tunareista tuomareista on bongannut kehästään vain yhden kelvollisen uroksen. Sisu-manulainen tekee näyttävän näyttelydebyytin nappaamalla sertin, kun kehäsihteeri on ensin suuressa viisaudessaan varmistanut sen omistajalta, että juniori on tarpeeksi vanha ottaakseen sellaisen vastaan. Että mitä että?!?

Kaveri lienee saanut kehäsihteerikorttinsa Kinder-munasta.

Sheltinomistajien telttakylässä alkaa olla lämmin lynkkaustunnelma, kun tulee narttujen vuoro sipsuttaa sirkusareenalle kipittää kehään. Joko montenegrotar on aistinut aavistuksenomaista tyytymättömyyttä toimintaansa tai kimulikoirien taso vain on pykälän verran parempi, sillä nyt useammankin hihnaan sitaistaan punainen muovilipare. Kyseisen arpajaisvoiton kunnianosoituksen saavat myös Agnes ja Ada, joista ensiksi mainittu sijoittuu nuorten luokassa kolmanneksi, mutta tokihan vain voittajille heltiää SA.

Kesken avoimen luokan arvostelua huomataan, että nuorten luokassa on epähuomiossa unohdettu sijoittaa jokin erittäin hyvistä typyistä neljänneksi, ja kehäsihteeri yrittää epätoivoisesti haalia takaisin koiria, jotka eivät ole jo ehtineet karata kohti uusia pettymyksiä kotiin. Helvata, tuokaa limonadia ja popcorneja - tämähän alkaa olla viihdyttävämpää kuin keskiverto kotimainen elokuva.

Ei liene ihme, ettei montenegrolaisrouvalla ole minkäänlaista mielikuvaa kokonaisvaltaista käsitystä täkäläisistä näyttelysäännöistä, kun hänen kehää pyörittävä sihteerinsäkin on sekaisin kuin turkulainen liikenneympyrässä. Farssin loppunäytös alkaa, kun kehän valloittaa kolme valionarttua, jotka ovat niin erinomaisia, että tuomarittaremme vallan riehaantuu ja tarjoaa SA-kierroksen myös viimeiseksi kolmanneksi sijoittuvalle Sagalle.

Paras narttu -luokkaan on vetisen savotan päättyessä valikoitunut yhdeksän muodollisesti epäilemättä äärimmäisen pätevää shetlantilaista. Tuomari ilmoittaa pitävänsä eniten avoimen luokan voittajasta ja valiotriosta ja tarkistaa sitten kehäsihteeriltä, että pitäisikö nämä vielä sijoittaa paremmuusjärjestykseen, mihin häntä ystävällisesti kannustetaan. Hämmentynyt rouva pyytelee anteeksi, kun tämä on hänelle ensimmäinen kerta - koiranäyttelyssäkö?!? Enpä olisi arvannut.

Saga arvioidaan lopulta päivän neljänneksi parhaaksi nartuksi, mutten ole vakuuttunut, kehtaako sijoituksesta olla iloinen. Kevyen kenttäsekoilun päätteeksi kehäsihteeri tulee vielä tarjoamaan minulle varasertiä, joka - hupsistupsis - on unohtunut takaa. Kerron epäileväni, ettei sellaisia yleensä ruukata antaa Suomen muotovalioille, ja suosittelen etsimään sopivamman uhrin. Minkä korpikuusen kannon alta tämä tonttu oikein on kaivautunut päivänvaloon?

Läpimärkinä ja varpaat kohmeessa pakkaamme tarpeiston takaisin autoon ja karautamme kohti tukikohtanamme toimivaa hotelli Hiittenharjua, joka tarjoaa viihtyisän huoneen viidelle shelliäiselle ja herrrkullista häränfileettä niiden ryytyneille emännille. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Lauantaina pitämänsä rokulipäivän jälkeen lusmuaurinko jatkaa seuraavana aamuna taas muina taivaankappaleina itsensäpaljastelua, kun käännän Audin keulan kohti Raumaa, jonne näpsäkkä navigaattori keksii johdattaa meidät kohtalaisen kurvikasta rallireittiä pitkin. Kaltaiseni hyväuskoiset hölmöt ovat nykyään liian helposti moisten hipelöitävien Tekniikan Maailman testivoittajien vedätettävissä.

Puolalainen Elzbieta Chwalibog on houkutellut paikalle 73 shelttiä. Tämä täpäkkä täti osaa tunnetusti arvostaa laadukkaasti liikkuvia koiria, jollaisia meillä sattumalta on auto täynnä: sekä Ada että Magnus ovat aikaisemmin poistuneet hänen kehästään ruusukkeiden kera. Eilisen henkisen mahalaskun jälkeen tohdin siis toivoa ratkaisevasti parempia tuloksia.

Suurin osa uroksista arvioidaan erittäin hyviksi, mutta kahta valioyksilöä herttainen Chwalibogska silmäilee varsin muikeana. Magnuksen suuhun hän vain kurkistaa - tittelithän takaavat täyden kaluston - ja haluaa sitten itse retuuttaa asetella koiraa pöydällä nostelemalla sitä sekä päästä että hännästä, mikä ei tuota ehdottoman edustavaa lopputulosta. Yritän olla nauramatta Manustimen epäuskoiselle ilmeelle järjestellessäni sen raajoja takaisin aloitusasemiin.

Vaatimattoman kokoisessa kehässä Manunaattori ei pääse nousemaan lentoon, mistä herra mielenosoituksellisesti puhisten minulle huomauttaa. Kilpakumppaninsa tavoin hitusen höyryävä hilluhiirikin palkitaan punaisella nauhalla, mutta tanskalaiseen tyyliin tykitetty loppukiri ei aivan riitä, vaan Manustin sijoittuu toiseksi. Näen jo elämäni vilisevän silmieni edessä silmissäni kauhukuvan eilisen kamikazesyöksyn ilmaisesta uusinnasta, mutta tämän rouvan näkemyksen mukaan molemmat valiot ovat SA:nsa ansainneet.

Parasta urosta valitessaan tomera täti separoi kerman kurrista valitsee kärkinelikkonsa varsin nopeasti, ja riuskan harvennusurakan päätyttyä totean tyytyväisenä Manustuksen patsastelevan edelleen kehässä. Reippaan ryhmäliikuntatuokion jälkeen suunnittelen jo huomista ostoslistaa keskityn täydellisesti koiraani, joten polakkimuori ponnahtaa hieman yllättäen eteeni kertoakseen Magnuksen sijoittuneen toiseksi, mikä tarkoittaa sitä, että - hetkinen - päivän paras uroshan on - oijoijoijoijoooi - jo kotimainen valio.

Nyt huudetaan: ihanaa Magnus ihanaa, TÄMÄ ON IHANAAAAA!

Tässä vaiheessa tarkkanäköisimmät saattavat havaita tilkkaset hookaksoota silmäkulmissani, ja poikkeuksellisen tunnekuohun vallassa unohdan hetkellisesti vahtia kehäsihteeriä, joka on jo ojentamassa sinivalkoista ruusuketta kolmanneksi sijoittuneen uroksen ilahtuneelle omistajalle. Estääkseni karmivan kardinaalimunauksen potkaisen häntä nilkkaan kehotan häntä selkeästi artikuloiden kääntämään katsettaan piirun verran vastapäivään, jolloin sokeammankin näkökenttään väistämättä osuu oikea sertivoittaja ja tuore Suomen muotovalio.

Tästä minulla on puoluejohtajatasoinen mielipide: tuli iso jytky!

Huumassani halin julkista lähentelyä in-ho-a-vaa Manustusta, joka näyttää pidättelevän oksupoksua. Ryynätköön ryökäle rinnuksilleni, mutta tällaisesta tempusta se ei ilman ällöhempeilyä selviä.

Narttujen avoimen luokan arvostelun alkaessa kokoan itseni ja ahtaudun Adan kanssa kehään kuudentoista muun handlerin seuraksi. Pöydällä tuomari käsittelee nyrpeähköä neitiä yhtä persoonallisesti kuin Magnussenia ja toteaa sitten steriloinnin seurauksena vielä puolipalttoossa misseilevän Aduskan olevan edelleen erinomainen rotunsa edustaja.

Kilpailuluokkaan seuloutuu lopulta viisi soopelisirpaa, joista tuomari valitsee jälleen rivakasti perintöprinsessat sijoille kaksi, kolme ja neljä. Alan jo valmistautua hiipimään takavasemmalle, mutta piskuinen puolalaisrouva blokkaa väyläni ja julistaa Adan liihottelevan luokan voittajaksi. Marilla hypähtää kehän laidalla komean kolmoistulppi-tuplavoltti -yhdistelmän suorin vartaloin - tämä on selvästi hyvä päivä.

Valioluokassa esiintyy sama kolmikko kuin Harjavallassakin, ja edelleen nämä rouvakoirat ovat sekä erinomaisia että sertifikaatin arvoisia, mutta tänään Saga kipittää kakkossijalle. Kiiruhdan kiskomaan sfääreissään leijuvan Marillan takaisin maan pinnalle ja ankkuroin hänet Sagelin hihnaan: leuhotus vaihtuu nyt handlaushommiin.

Päivän parasta narttua valittaessa kehään palajaa kymmenen hyvää ja kaunista kilpailijatarta, joista rouva C karsii käden käänteessä kuusi - Sagaa kiitetään käynnistä, mutta Adan poseerausharjoitukset jatkuvat. Väen vähentyessä kiihkeä kilpailutunnelma saa yleensä niin hillityn neidin kuumenemaan, eikä se malta olla huutelematta hävyttömyyksiä hihkumatta kiitäessään rinnallani. Huomionkipeä bikinimalli sijoittuu kolmanneksi ja saa lohdutuspalkinnoksi vaaleansinisen ruusukkeen.

Kotimatkalla tunnen oloni omituisen tyhjäksi: eikö minun pitäisi tällä hetkellä lomailla seitsemännessä taivaassa, ratkeilla riemusta, soitattaa voitonmarssia ja olla ärrrsyttävän onnellinen? Kuitenkin rehellisesti analysoiden väkevin tunnetiloistani on helvetinmoinen suunnaton helpotus: Magnuksen näyttelyura on ollut minulle hirvittävä henkinen vuoristorata, jossa taivaalliset täysosumat ja järkyttävät flopit ovat viehättävästi vuorotelleet. Varsinkin viimeksi mainitut kokemukset esitän mielelläni suurieleisenä draamana koskettavana kasvutarinana, mutta nyt minussakin majailevan realistin on astuttava ulos kaapista ja myönnettävä, että eräistä käsittämättömistä käänteistä huolimatta Manustin valioitui kuitenkin varsin vaivattomasti keräten kotimaiset sertinsä vain viidestätoista näyttelystä. Tämän jälkeen voin vihdoin esittää herraa rennon reteesti.

Viiiiitsi vitsi, verenmaku suussa painetaan jatkossakin, haittaakse?