Täsmäisku Tervakoskelle, venkulointia Vantaalla ja epätoivoa Eckerössä

Tuomaripoliittisista syistä sessejäni ei ole kesän 2011 aikana kotimaisissa kehissä nähty, mutta jottei uskottavuuteni aktiivisena näyttelyharrastajana kärsisi peruuttamattomia vahinkoja, rynnistän reippaan kolmen koitoksen loppukirin ennen ansaittua perinteistä talvitaukoa.

Elokuun viimeisenä lauantaina Suomi nauttii suloisen suven viimeisestä hellepäivästä: kansa rientää rannoille imemään itseensä lämpöä ja lempeä, elitistit viuhahtavat viheriöille vertailemaan svingejään, helsinkiläisjupit kipittävät Kappelin terassille ja me masokistit matkaamme Tervakoskelle kansainväliseen koiranäyttelyyn.

Ennen shelttejä kilvoittelevien schipperkejen arvostelua katsellessani ehdin hetken kummastella kehässä pyörivää täti-ihmistä, joka rintapieleensä kiinnitetystä ruusukkeesta päätellen onkin tsekkituomarimme Jaroslava Ovesna. Ratkaisevia A-kirjaimia syrjivän sisälukutaitoni ansiosta oletin hänen olevan Jaroslav Jagrin oloinen, liuhulettinen jääkaappi-pakastinyhdistelmä, mutta koiriani onkin saapunut ihastelemaan solariumiin ja itseruskettaviin tuotteisiin koukussa oleva terveesti ruskettunut rouvashenkilö. Ilmeisesti muutkin sheltinomistajat kärsivät samanlaisesta lukihäiriöstä - tai ovat paremmissa väleissä sammakkoprofessorin kanssa - sillä shetlanninpaimenia on ilmoitettu vain 45, mikä on mielestäni tuomarin kansalaisuus huomioon ottaen varsin vähän.

Aurinko paahtaa pilvettömällä taivaalla, mutta tutustuttuani näyttelyluetteloon ylleni ilmestyy henkilökohtainen myrskypilvi: olen nohevana naisena ilmoittanut Magnuksen valioluokkaan, koska avoimessa luokassa on yleensä enemmän tungosta, mutta alhainen taktikointini menee perusteellisesti pershielleen, sillä kehään aikoo kipaista vain neljä avohoitotapaustaurosta ja peräti kuusi tittelihirmua. Miten vasemmalla kädellä ja oikealla aivolohkolla pitkän matematiikan taituroinut ihminen voikin laskelmoida näin väärin.

Magnuksen kuontaloa kuosittaessani totean, että kansainvälisiin koitoksiin todellakin ilmoitetaan vain parhaista parhaat - siksipä olenkin osallistunut tällaiseen tapahtumaan viimeksi vuonna 2006 -  tuomari on nimittäin katsonut kaikki arvostelemansa koirat erinomaisiksi rotujensa edustajiksi. Kehän laidalla tosin kiertää huhu, että yksi koira olisi saanut sinisen nauhan, mutta tästä ei kenelläkään liene näköhavaintoa.

Helteen herpaannuttamaa Manustinta ei kiinnosta panostaa patsasteluun, joten en tänään ole lainkaan pahoillani siitä, että arvostelu sanellaan koiran seistessä pöydällä. Samalla kuulen suorana lähetyksenä, mitä mieltä tuomari on näkemästään, ja hänen persoonallisesta habituksestaan huolimatta tuomio kuulostaa varsin oikeudenmukaiselta.

Kehä on riittävä Magnuksen egolle varsin passelin kokoinen tanskalaisen kiitoradaksi - matkaan siis. Takakaarteessa kiriessäni kuulen jonkun arvioivan, että koirani liikkuu paljon paremmin kuin edellinen kilpakumppani. Onnitteluni terävästä havainnoinnista ja asiantuntevasta lausumasta.

Kilpailuluokassa Tyyris Tyllerölle tädille tuottaa huomattavia vaikeuksia sijoittaa uroita paremmuusjärjestykseen: hän juoksuttaa, ihmettelee, juoksuttaa, pähkäilee, juoksuttaa ja tuijottaa koiria kuin ei olisi aikaisemmin sellaisia nähnyt - vai mitä tuumaatte tästä tyylinäytteestä:

Huolellisen arvonnan harkinnan jälkeen rouva Ovesna suvaitsee tehdä päätöksensä ja kirmauttaa Manunaattorin SA:n arvoisesti kolmanneksi. Paras uros -luokassa höyryveturini jää täpärästi sijoittumatta, mutta ainakin olemme molemmat saaneet liikuntaa koko ilmoittautumismaksun edestä.

Seuraavaksi on vuorossa psykologian YO-tehtävä:

Henkilö K on ilmoittanut 11 kuukauden ikäisen sijoitusnarttunsa kansainvälisen koiranäyttelyn junioriluokkaan, mutta joutuukin jättämään sen ensimmäisen kiiman tärppipäivien takia kotiin, jottei velikoiran keskittymiskyky olisi pahasti koetuksella. Arvioi henkilö K:n v*tutuksen määrää, kun hän näyttelypäivänä huomaa luettelosta, että ko. luokkaan on ilmoitettu vain kolme (3) koiraa.

Ei siitä sen enempää.

Todennäköisesti joku on huomauttanut tsekkitädille aikataulusta, sillä nyt kehä pyörii niin vauhdikkaasti, etten ehdi viimeistellä Sagan kampausta ennen kuin viisi valionarttua jo kutsutaan kehään. Sen arvosteluvuorokin menee ohi lähes huomaamatta, koska koirani kirjaimellisesti vain piipahtaa pöydällä ennen kuin meidät jo hätistellään kipaisemaan edestakaisin, sivuliikkeistä tuomari ei ole edes näennäisesti kiinnostunut. Tämä ei vaikuta lupaavalta.

Kylmä rengas kiristää achteriani täysin turhaan: ruskettuneen rouvan mielestä Saga on paitsi kerrassaan erinomainen yksilö, myös luokkansa paras. Solmiessani erisävyisiä punaisia nauhoja sen hihnaan pystyn vielä pitämään ylärekisterini peruslukemilla, mutta leukani luisu kohti rinnuksia alkaa, kun tämä käsittämättömän hyvällä arvostelukyvyllä siunattu tuomari kotvan kuluttua ilmoittaa, että Sageli on myös päivän paras narttu, ja tällaisissa kyläkilpailuissa siitä on tapana palkita CACIBilla.

Päässäni jo korskeasti kuohuva pissa alkaa ikävästi roiskua korvistani, kun Saga lopulta valitaan rotunsa parhaaksi. Enhän toki vähempään voisi enää tyytyäkään.

Sekä kesästä että menestyksen makeudesta on jäljellä vain messevät muistot, kun täydellisen koleana syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna kurvailen Tanskan nuorten kuninkaallisten kanssa Vantaalle. Magnuksen mielestä siskoplikka olisi edelleen melkoinen herkkupeppu, mutta sulotuoksut eivät enää aja raisun rakastajan aivotoimintaa sen takajalkojen väliin.

Potentiaalisena ERI-automaattina pidetyn romanialaisen Christian Stavarachen katsastettavaksi on ilmoitettu 58 shetlantilaista, mutta hänen lempivärikseen osoittautuukin hieman yllättäen sininen, sillä avoimen luokan urosten arvostelun päättyessä vain kuusi koiraa on arvioitu erinomaisiksi. Kehään tepasteleva valioviisikko on sentään romanialaisittainkin tarkasteltuna laadukas, mutta sitäkin kiusaa vakava vitsaus: väärän muotoiset silmät.

Tuomari silmäilee arvioivasti pöydällä vuorollaan pönöttävää Manustinta ja todettuaan "ahaa, thörtieit" ilmoittaa haluavansa myös mitata koiran. Juutti ei olekaan aikaisemmin joutunut kehässä mittakepin alle, mutta kyseisen kapistuksen käsittely ei liene tälle sedälle turhan tuttua puuhaa, sillä operaation jälkeen hän hihkaisee ihastuneena "ohoo, thörtifaivpointfaiv". Hienoa, Hermanni, eihän se mennyt kuin reilun tuuman verran vituralleen.

Herra määrittelee alamittaisen Magnuksen kamalista katsantoelimistä huolimatta kokonaislaadultaan erinomaiseksi, mutta kilpailuluokassa jätkä hiihtelee hädin tuskin neljänneksi, eikä SA:sta tarvitse edes haaveilla. Urokset arvosteltuaan setä S saapuu kehän laidalle luennoimaan yleisölle sheltin silmien muodon merkityksestä: näkimien pyöreys todellakin on tämän rodun suurin ongelma, eikä simmuja pidä missään tapauksessa erehtyä arvioimaan vain osana kokonaisuutta.

Ennen narttujen arvostelun alkua raportoin Maikille, että tämä tuomari EI tule arvostamaan Agnesta - tuskin puolitoistametrinen nainen pettymyksen takia muutenkaan kovin korkealta tantereeseen tipahtaisi, minulle vapaapudotuksen lopussa odottava äkkipysäys on huomattavasti ravistelevampi kokemus. Junioriluokan etenemistä seuratessani epäilykseni tulevan mahalaskun näyttävyydestä vain vahvistuvat: kaikki seitsemän ennen Anuliinaa esiintyvää neitosta tylytetään melko mitättömiksi erittäin hyviksi.

Vetäistyään ryhdikkäästi pöydällä nököttävän Agneksen hännästä tuomari kertoo olevansa iloinen, ettei sen peräpropeli ole kiinnittynyt liian alas, mikä on tässä rodussa nimenomaan nartuilla yleinen ja vakava virhe. Selostusta kuunnellessani minun silmäni ovat epäilemättä liian pyöreät, mutta ne sopivat hyvin yhteen ammolleen lonksahtaneen suuni kanssa. Hännän perusteella pätevä setä pystyy arvioimaan koko koiran rakenteen erinomaiseksi, mutta kertoo toivovansa, että sen silmät olisivat paremman muotoiset.

Hanki ammattiapua.

Romaniherra lohduttaa minua vihjailemalla, että mikäli muuten ihastuttava koirani liikkuu hyvin, niin... Ilmaan heitetty pallo sisältää toivon punaisesta nauhasta, joten kiiruhdan ottamaan koppia. Tiedän, että veljeään paremmin koulutettu tasapainoisempi tanskatar etenee tyylikkäästi, ja tietenkin toivoisin, että tuomari vaivautuisi katsomaan neidin liihottelua, mutta hän on jo kääntynyt valistamaan kehäsihteereitä koko rodun tulevaisuutta uhkaavasta hännänkiinnitysongelmasta.

Kiihkeän peräsinesitelmän aikana Agnes seisoo ympärillään pörräävästä ampiaisesta ja siitä aiheutuvasta hermostuneesta heilumisestani huolimatta tyynesti aloillaan ja näyttää pohtivan, mitä minä etelän nainen huidon. Kouhottavaan lähisukulaiseensa verrattuna neidin kehäkäytös on suorastaan aristokraattista, mutta huomioni herpaantuessa täpäkkä tanskatar muistuttaa olemassaolostaan ponnahtelemalla tasajalkaa taivasta kohti.

Vauhkottuaan hännistä tarpeekseen herra Stavarache ilmoittaa, että Agnes on luokan ainoa erinomainen narttu ja silmistään huolimatta sertifikaatin arvoinen.

Farssi Narttujen arvostelu jatkuu samalla linjalla: punaisia nauhoja jaetaan säästeliäästi ja vaaleampia versioita vieläkin kitsaammin, ja lopulta PN-luokkaan sipsuttelee yksitoista daamia. Tuomari ei vilkaisekaan Agnesta, joten ei ole yllätys, että päivän ainoa palkintomme on pellekoulun päättötodistus avartava kokemus.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna järjestetään kansainvälinen näyttely Eckerössä. Muuta julkaisukelpoista sanottavaa minulla ei aiheesta olekaan.

Lopuksi, arvon lynkkauskomitea, kieputan köyden kaulani ympäri, sidon sen tukevaan tammenoksaan ja kiipeän jakkaralle, jonka potkaisen altani olemalla julkisesti tyytyväinen siitä, että sekä tsekkitäti että romanialaissetä - kuten myös eräs sokea tyylikäs slovenialaisherra, jota en muuten muistele lämmöllä - ovat arvostelleet ja palkinneet koiria, eivät niiden esittäjiä. En ota kantaa siihen, ovatko heidän valintansa olleet poliittisesti, ekumeenisesti ja rotumääritelmällisesti korrekteja, mutta oi te kauniit ja rohkeat näyttelytoimikunnat: pitäkää tämä linja tuomarikutsuissanne, ja minä lupaan tuutata tileillenne käsittämättömän määrän euroja, tuskastua mutisematta liian pienissä kehissänne, viihdyttää yleisöä sätkimällä tanskalaisen prinssikoiran narrina ja varata pokaaleillenne kunniapaikan linnamme länsisiivessä.

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan

Tämän blogintekeleen tunnussana on jo nelisen kuukautta ollut myöhemmin, joten neljä eri syistä unohtumatonta näyttelyreissua odottaa edelleen raportointia - rungot voin sentään rehvastella jo kirjoittaneeni, mutta viimeistely kusee on tekemättä. Inspiraationi on kaverilla lainassa. Viinilasi Kahvikuppi kaatui näppäimistön päälle. Nämä Etelä-Suomen rapsakat pakkaset ja hanget korkeat nietokset houkuttelevat pulkkamäkeen. Ja kiirettä on muutenkin pitänyt. Muiden tärkeiden projektien parissa nimittäin.

Älkää viitsikö. Syy se on tekosyykin, ja minulla niitä on monta.

Vitkastelusta huolimatta toivotan teille erinomaisen loistokasta vuotta 2012!

Viro, Harju 16.-17.7.2011 - Taivas varjele, mitä sieltä tulee!

Lähes kahdeksan kuukauden tuumaustauon aikana tällaisen keskiverron koiranomistajan muisti ehtii tuhota tietokannastaan niin paljon pettymyksiä ja tarpeeksi tappioita, että näyttelymatka Suomenlahden toiselle puolelle alkaa taas tuntua loistavalta idealta - kenties lääkitykseni kannattaisi tarkistaa, sillä viime vuoden tulosten perusteella tittelinmetsästysyritykseni päättyvät yli viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä hermoromahdukseen. Henkiseksi tuekseni huiputan houkuttelen pahaa-aavistamattoman ystäväni Johannan, jolle markkinoin koiria, stressiä ja muovinauhoja sisältävän viikonlopun shoppailureissuna Tallinnaan. Virolaisuroot huomio: pitäkääpä Jumala mielessänne ja housut jalassanne, blondit tulloo!

Hienoisen lisäjännitysmomentin turneeseemme tuo se sivuseikka, että minä toimin nyt ensimmäistä kertaa sekä matkanjärjestäjänä että kuljetusvastaavana, minkä tosin muistan mainita Johannalle vasta satamassa. Ensimmäinen erikoiskoe kurvaillaankin jo Länsiterminaalissa: joku insinöörinplanttu on varmasti naureskellut nörttiviiksiinsä kehitellessään alueelle ajoreitin, jolla testataan sekä auton ohjattavuutta ja jousitusta että kuljettajan kärsivällisyyttä. Samalla kyykytetään muutamaa huomioliiveihin sonnustautunutta duunaria, jotka joutuvat opastamaan laivaan pyrkiviä tomppeleita tämän mestariteoksen läpi. Suunnittelupuuhaan onkin taidettu vaatia vallan dippainssi.

Tallinnan terminaalissa järjestelyjä on puolestaan muutettu käytännöllisempään suuntaan, joten emme joudukaan koekäyttämään kaikkia keskustan liikennevaloja, vaan pääsemme sujuvasti pujahtamaan Narva maanteelle, jonka varrella tukikohdaksemme arpomani valitsemani hotelli Oru sijaitsee. Perinteisesti jokaiseen BlondExpressin matkaan kuuluu määränpäästä riippumatta vähintään yksi hallittu U-käännös, jonka nytkin tunnollisesti veivaan ennen kuin kuulutan kuljetuksen saapuneen perille ja annan luvan avata turvavyöt.

Silmäilen hieman huolestuneena hotellin aulassa ja pihalla örveltävää ilakoivaa hääseuruetta ja laskeskelen, että porukan tuottaman melusaasteen määrä tulee olemaan kääntäen verrannollinen yöuneni laatuun ja suoraan verrannollinen huomisaamuiseen v*tutukseeni. Jo nousuun singahtanut käyrä alkaa kuitenkin loiveta huomatessamme, että meille onkin varattu talon ainoa sviitti, jonka erillisen makuuhuoneen, tilavan kylpyhuoneen ja tyylikkään sisustuksen kruunaavat jääkaappi ja sauna. Olosuhteet lienevät sittenkin varsin siedettävät.

Kun nelijalkainen herrasväki on hoidettu, lähdemme vaarantamaan liikenteen hakemaan täytettä minibaariimme jääkaappiimme ja navigaattorin ehdotuksesta ja suosiollisella opastuksella suunnistan Mustakiven Selveriin. Paluumatkalla komentelevaan miesääneen tympääntyneenä uhmaan TomTomia niin menestyksekkäästi, että saan kunnian tehdä tuplasarjan uukkareita ja niistä näyttävimmän keskellä isoa risteystä. Kalpeaksi muuttunut ja liikkuvasta autosta loikkaamista suunnitteleva penkkiään vasten painautuva Johanna ymmärtää onneksi olla laukomatta asiattomia kommentteja, mutta kruisailtuani kaikilla Tallinnan koillisosan pikkukujilla päätän oma-aloitteisesti vastedes noudattaa Pyhältä Aparaatilta saamiani ohjeita.

Palatessamme sviittiin osaan jo ovesta tulvahtavasta tuoksahduksesta päätellä, mitä jompikumpi koirista on poissaollessamme puuhastellut: kokolattiamatolle on taiteiltu kokolattiapjaska. Persvillatutkimuksen perusteella tuuppaan Sagan kylpyhuoneeseen odottamaan jatkotoimenpiteitä ja alan häivyttää mattoon ilmestynyttä maastokuviota shampoon avulla - kamomillan ja ripaleen yhteisodööri on jopa minun heikohkolle hajuaistilleni kohtalaisen haastava, joten joudun punaviinin avulla kannustamaan itseäni viehättävään urakkaan. Muutamaa lasillista myöhemmin iloinen yllätys on siirretty kannelliseen roska-astiaan odottamaan siivoojaa, joka epäilemättä tulee myös yllättymään, ja minä kömmin petiin jännittämään seuraavaa päivää.

Hotellin yleisen tason kanssa linjassa olevan aamiaisen jälkeen Johanna laittaa saunan lämpiämään ja minä lähden katkeralle ristiretkelleni: Viimsi staadion ei viime vuoden tutustumiskäynnin perusteella varsinaisesti kuulu suosikkikohteisiini. Hilpeä hautajaisfiilis alkaa onneksi väistyä, kun nouseva aurinko potkii pilvet pois edestään, löydän näyttelyalueen helposti liimautumalla varmuuden vuoksi suomalaisessa rekisterissä olevan farmarimallisen auton takapuskuriin ja saan Volvon pysäköityä aivan näyttelyalueen sisäänkäynnin viereen. Kenties tämä nimenomainen päivä ei olekaan kirottu.

Taisteluvaununi on uuden sateelta, paahteelta ja jopa UV-säteilyltä suojaavan peitteensä ansiosta muuttunut Punaiseksi Paholaiseksi, jossa arvon näyttelytähtien on väentungoksessakin mukavaa ja turvallista matkustaa. Niinpä ne ovat numerolappuja infopisteestä jonottaessamme tyytyväisen tietämättömiä venäläismammoja vastaan käymästäni kyynärpäätaistelusta, jonka päätyttyä toinenkin osapuoli ymmärtää, ettei pitkän suomalaisblondin ohi ole terveellistä kiilata.

Bulgarialaisen Nikolina Davidovskan arvosteltavaksi on ilmoitettu 15 shetlantilaista, joista peräti kuusi on saapunut paikalle Suomenlahden eteläpuolelta, mutta ennakkoasetelmat voisivat olla suotuisammatkin. Itsesäälissä dipattua pessimismiä mutustellen hinaan Paholaisen turistiksi ja hovikuljettajaksi Tallinnaan matkanneen Marjukan teltan viereen ja alan pyntätä Magnusta edustuskuntoon. Tukka pystyssä herra vilkuilee pettyneenä kehään: siellä ei ole ainuttakaan estettä, ei edes yhtä pienenpientä putkea. Onneksi itsensä - ja yleisön - viihdyttäminen ei ole koskaan ollut turbonaattorille ongelma.

Hieman ennen shelttien arvostelun alkua järjestäjät keksivät kuuluttaa, että kymmenkunta autoa, mukaan lukien eräs sininen Volvo, täytyy välittömästi siirtää, ja niin paraatipaikka portin pielessä vaihtuu äkkiarvaamatta luonnonmukaisempaan vaihtoehtoon läheisellä heinäpellolla. Kerrassaan mainiota, ettei pysäköintikieltomerkkejä olla vaivauduttu asentamaan jo ennen näyttelyä, koska nyt operaation ajoitus ilahduttavasti pompsauttaa verenpaineeni uusiin ulottuvuuksiin.

Palattuani kunnostamaan mielenosoituksellisesti venkoilevan Manustuksen palttoota vilkuilen jo alkaneiden junioriluokkien arvostelua: voittajiksi valitaan kookkaanpuoleiset sveitsiläissisarukset, mikä on verrattoman oivallinen päätös. Arvatkaapa, miksi tohdin ilmoittaa omat rohjakkeeni tämän tuomarin ihmeteltäviksi.

Nuorten luokan poikaduon kisaillessa keskinäisestä paremmuudesta leposykkeeni alkaa lähestyä kahtasataa, mitä edesauttaa myös se, ettei Magnus vaikuta olevan vähimmässäkään määrin kiinnostunut yhteistyöstä kanssani. Tarjoilija, saisinko vielä nitroja, diapameja ja viskipaukun jäillä, kiitos.

Kaikki pitäisi olla kunnossa: koirat ovat terveinä, emäntä on terveenä. Ainoa, kenestä on huolta, on tietysti selostajaosasto, täällä ei aina olla terveenä, mutta ei sen väliä. Kehän laidalla Danskeman uhoaa muille uroksille: "Älä tule meidän takapihalle. Äläkä etupihalle." Näytähän Magnus meille, millaista on kunnon tanskalainen pullistelu! Sauna on laitettu lämpiämään, puita on lyöty kamiinaan ja lämpö kiukaassa alkaa nousta. Onko se jatkuvalämmitteinen kiuas vai puukiuas, se nähdään seuraavien hetkien aikana, kun avoimen luokan arvostelu alkaa.

Magnus on parkkeerannut sinne omalle paikalleen, eikä kilpakumppania näy mailla eikä halmeilla! Siinä on kehä, miksi et mene?! Siellä tuomari jo leipoo Manustinta niin, että koirasta meinaa tulla torttua. Sitten pääsee tanskapoika höyläämään ja lähtee Maata kiertävälle radalle, siinä esittäjä jää jälkeen kuin vanha resiina! Magnuksella on kyllä pöksyissään sellainen paristo, jolla voisi valaista koko korttelin ja lämmittää 35 saunaa. Tuo koira on vähän erilainen kun meikäläisen herätyskello, joka pysähtyy kaksi kertaa yössä, joko se johtuu kellon huonosta kunnosta tai pattereista, en tiedä ihan varmasti kummasta.

Oijoijoi, homma leviää kuin kuuluisat juustovoileivät, kun Magnus pyörii kuin väkkärä kehään heitettyjen makkaranpalojen perässä, ja emännän päässä kuuluu Kalinkan kuudes säkeistö väärinpäin! Nyt kannattaisi vähentää tuota herkkujen hamuamista ja keskittyä esiintymiseen. Sieltä se vaaleanpunainen nauha kuitenkin heilahtaa kuin entisen miehen kärpäspyydys.

Kilpailuluokassa Magnus näyttää, että löysää vain hihnaa niin minä päräytän menemään! Ja tämä tosiaan tämä löysän antaminen Manunaattorille on sama melkein kuin itsensä hirttäisi, siinä koira vie ja esittäjä vikisee, tosin vikinä ei vielä edes kuulu naapurikerrostaloon, saatikka sitten rivitaloalueelle. Nyt on kyllä sellainen pyöritys Magnussenilla ollut viimeiset puolitoista minuuttia, että vähitellen pitää laittaa kylttejä, että mihin emännän pitää mennä. Antakaa hänelle kompassi, etsikää uusi asema! Yleisö huokailee täällä jo pelkästä myötätunnosta.

Kova on vyöry kehässä, kun koirat venyttävät askeltaan, ja tuomarin kädet käyvät kuin entisellä mateenpyytäjällä, kun hän viittoo Magnuksen luokkavoittoon. Nauttikaa! Ihailkaa! Huutakaa kotona!

Kaikilla uroksilla ovat palkeet sen verran tiukalla, että sertiluokkaan saadaan vielä kuuma kilpailu. Nyt pistäkää pojat ralli päälle näin, voisiko sanoa, lauantaipäivän kunniaksi. Yleisö elää kehän laidalla, sitä on tullut koko ajan lisää, onko tanskalaisen fanijoukko herännyt liian myöhään tänään, arvostelu alkoi paikallista aikaa kahdeltatoista, pitää mennä ajoissa nukkumaan, että ehtii kentälle katsomaan näyttelyä, ei tämä mikään turistimatka ole!

Katsokaa nyt, mitä tekee rouva Davidovska! Näääin, hän katselee siinä kaikessa rauhassa, kun erinomaiset urokset kirmaavat ympäri kehää, tuolla tavalla noin, ja sanoo, että huhhahhei! Armoa ei pyydellä, siellä juostaan, taistellaan ja puhalletaan tuomarista ohi niin, että tulee flunssa!

Magnuksen jalat käyvät siinä kuin sillä kuuluisalla entisellä sinisellä bussilla, katsokaa tämän nuoren uroksen liikkeitä... OOOOOOOOOOOOOOOOOOIIIIIIIIII, NÄITTEKÖ, MINKÄ TEMPUN KAVERI TEKEE?!? NÄITTEKÖ, MINKÄ TEMPUN KAVERI TEKEE!?! PISTÄÄ TÖPPÖSTÄ TOISEN ETEEN, JA KILPAILIJAT KATSOVAT KEHÄSSÄ, ETTÄ HERRANJESTAS, MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU?!? MAGNUS KIETOO TUOMARIN TASSUNSA YMPÄRILLE JA OTTAA, KYLLÄ OTTAA NÄYTTELYURANSA YHDEN HIENOIMMISTA VOITOISTA, EI MITÄÄN MUUTA VOI SANOA! Katsokaa: kaksivuotias nuorukainen, sinne viimeinen poseeraus ja emäntä katsoo, että taivas varjele, mitä sieltä tulee – sieltä tulee SEEEEEEEEERTI! Ja sen nappaa Magnus Danskeman - vielä kerran, ei voi kukaan muu väittää muuta kuin että on, on se sellainen ruusuke, ooon se sellainen ruusuke. Vielä sitä tutkitaan siellä, mutta siellähän se emännän kädessä on, mitä sitä tutkimaan. Nyt tärähtää tanskalaisesta muotovalio niin, että värinä kuuluu Venäjälle asti! Hienoin, ihanin, maistuvin titteli!

Ja sitten pöllyttämään PU-luokkaan, sehän se tämän pelin henki on. Katsotaas, mikä on tuomarin ratkaisu: Magnussen on vireessä ja iskee sieltä kuin RRRAKETTI! Siitä tulee paras uros... eipäs tulekaan, koska juniori voittaa... tulipahan tuokin sitten sanottua. Näin tuomarikin on todettu tavalliseksi kuolevaiseksi tässä näyttelyssä, ja siellä hän nyt juttelee mukavia esittäjille. Sanoo todennäköisesti venäjäksi "tule keväällä Bulgariaan kalaan, siellä on mukavaa".

Emännän leirissä on sellaista pientä ystävyys-, yhteistyö ja avunantohenkeä, siellä Marjukan kädet käyvät kuin entisellä ompelukoneenkorjaajalla, kun hän kunnostaa Sagan turkkia. Kaksi avoimen luokan narttua on arvostelu, joten eikun siitä uudestaan sitä kuuluisaa matoa koukkuun ja pilkille, aurinko paistaa ja kelpaa odotella ja katsella, että mitä koukkuun tarttuu.

Ei ole varmaan mikään yllätys, että Saga hyppää itse pöydälle, tuomaria naurattaa ja yleisö hurraa! Nyt sen vaaleanpunaisen nauhan täytyy tulla... tuleeko se tästä... TULEE! Pikkuisen alkaa hellankoukku kuumentua siellä kilpailijoiden leirissä, siinä osan porukasta sormet ovat jo palaneet ja nyt eiköhän polteta ne karrelle tässä seuraavassa luokassa. Nyt se kyllä kutittaisi alavatsaa, jos tästä Sagakin pystyisi sen sertin nappaamaan.

Emäntä esittää Sagaa koko voimallaan, koko taidollaan ja koko tahdollaan, ja narttu kulkee kuin entisen teinipojan unelma. Kilpailijoille lyödään hirveää painetta tällä hetkellä! Sinne lyödään sellaista painetta, että esittäjien kädet tärisevät kuin ensimmäisillä treffeillä sillä nuorella miehellä, joka kyseli, että "Joko saa pitää kädestä, joko saa pitää kädestä?" Sieltäkö tulee nyt Sagan serti!? TULEE! Sagastakin tulee Eestin muotovalio! Tulee, sieltä tulee! Avonartut pelataan kebabkioskille! Oijoi, kun on hunajaa! Tämä tekee kyllä, tämä tekee aikalailla jökylää paikkaa!

Paras narttu –luokka onkin sitten sellainen kilpailu, että sinne ei erittäin hyvillä ole asiaa. Siinä ei ehdi kissaa sanoa, kun Saga on taas vauhdissa. Ja katsokaa tätä meteliä, liput liehuvat, siellä vedetään jo valssia katsomossa ja suomalaisyleisö on riisunut paidat päältään, kenties osa ottaa jo kohta housujakin pois, mutta sillä ei ole mitään väliä! Kylmän viileästi emäntä esittää koiraansa, ja saa nähdä, vieläkö hän voi onnistua siinä... OOONNISTUU! OIIJOIJOIJOIJOIJOIJOIJOIJOI! Tulee sellainen voitto, että nyt täytyy kyllä pistää jatsiksi kohta, ja kilpakumppaneiden korvissa soi tiputanssi, joka oli muodissa Suomessa joskus 1800-luvulla!

Ja lisää virtaa moottoriin, kun valitaan rotunsa paras, hellurei hellurei, vääntö on hurjaa, hellurei hellurei, ja eikun ympäri kehää, hellurei hellurei, mahtava meininki, hellurei hellurei, ja meteli yltyy, hellurei hellurei - uros voittaa! Vaikka tekee kipeää, niin ei haittaa! Nyt saa itkeä, nyt saa huutaa!

Emäntä nautiskelee, namuttelee. Tämä on kuin savolaisilta markkinoilta: siellä naatitaan, naatitaan, naatitaan. Siellä on Marjukkakin halailemassa emäntää oikein isännän ottein, selkäranka taitetaan niin, että rusahtaa, painetaan vähän ylisanoja taas, että joku saa siitä herneitä housuihinsa. Kyllä tällainen suoritus tyrmää kilpakumppanit niin, että heidän silmissään näkyy hetken aikaa koko Heikki Hietamiehen tuotanto, muiden mahdollisuudet ovat olleet kuin entisen miehen käynnit alakerran piialla eli vähissä. Ei se huono esitys ollut virolaisiltakaan, sillä voisi päästä jopa Suomenlinnan kesäteatteriin, tosin vain sivurooliin. Kyllä tämä oli hirrrvittävän ihana näytelmä!

Tämä on sellainen tulos, että jos lehmällä olisi pyörät, se olisi maitoauto. Siinä pistettiin muu porukka tivoliin katselemaan, miten kamelit kävelevät! Tässä vaiheessa voisi melkein sanoa legendaariselle Junnu Vainion pojalle Ilelle, että alahan Ile tehdä sieltä uutta laulua. Tässä voisivat olla ensimmäiset värssyt: "Kaksi kesää mä tätä himoitsin - sitten tuli päivä heinäkuun, Magnuksen ja Sagan." Pistä siitä, pistä Ile siitä laulua liikkeelle. Minä olen sanoituksen amatööri, mutta olihan siinä jotain. Siellä emäntä nyökyttelee, että no joo, tulihan tuossa yritettyä pikku kikkaa, ja kertoo parhaillaan kavereilleen, mitä on syönyt aamupalaksi: pekonia, kaksi paistettua kananmunaa, jogurttia, viinirypäleitä, lasi omenamehua, päälle kuusi lasia maitoa. Kaikkea se suomiblondi onkin vetänyt.

Kiitoksia lukijat, kiitoksia kilpailijat! Tämä oli uskomaton taistelu, täällä meni jo usko. Minulle voi kaataa tervaa ja höyheniä päälle, ei tällaisia naisia täällä kannata pitää, jotka eivät usko, että suomalainen sheltti voi tällaista vielä tehdä. Se on siinä!

Mistäköhän löytäisin kaksitoista metriä rautalankaa ja kelpo pätkän ratakiskoa, joista joku voisi vääntää minulle, mitä kehässä oikein tapahtui. Kenties asia selviää hypistelemällä kauniita, kiiltäviä, sinivalkoisia ruusukkeita, jotka tuoksuvat toteutuneilta tavoitteilta.

Marjukka pelastaa edellä mainitut egonjatkeet tiukasta syleilystäni ja taluttaa minut pehmustettuun pyöreään huoneeseen infopisteeseen hakemaan koirien passeihin vaadittavat loishäätömerkinnät ja käännättämään arvostelut. Ensimmäisen vesipisaran tipahdettua herkälle hipiälleni kipaisen hakemaan auton lehmien keskeltä pellolta ja siirrän irtaimen omaisuuteni siihen ennätysajassa, mutta edes sade ja pyytämättä järjestetty puolimaraton eivät pilaa päivääni.

Hotellissa otan pikaiset voimatorkut ennen seuraavaa ohjelmanumeroa: kärsivällisen TomTomin tehtäväksi annetaan johdattaa blondiinit Ülemiste keskuksen ihmemaahan, joka tarjoaa koluttavaksemme kohtuulliset 160 putiikkia. Paikoillanne - valmiit - shoppailkaa!

Useita tunteja myöhemmin Johannan käsivarsilla keikkuu luvattoman monta pussukkaa täynnä ihania löytöjä, mutta minun Visani on saanut piileskellä tiiviisti lompakon kätköissä. Vaikka tokihan pelkkä kauppakeskuksessa vaeltelu ja tavaroiden katselu on hanurista verratonta ajanvietettä, olisi vieläkin mukavampaa palata hotellille mukanaan kaikenlaista naisellista hömppää tarpeellista. Koska Johannan tilillä on vielä katetta meillä on vielä aikaa, jatkamme sinnikkäästi Tallinna-rallia kohti Järve keskusta. Tämä syrjähyppy tarjoaa kuitenkin vain kattavan kokoelman U-käännöksiä ja pari läheltä piti -tilannetta, joten minun osaltani päivän saalis jää niihin kahteen hohtavaan, taianomaiseen ruusukkeeseen. Tarkemmin ajatellen en taida olla tilanteesta lainkaan pahoillani.

Hotellille palattuamme tepastelemme Sagan ja Magnuksen kanssa viereiseen puistoon palvomaan ilta-aurinkoa ja siemailemaan punaviiniä. Siitähän se ajatus sitten lähtee.

Aamulla alan kahden Buranan ja kylmän suihkun jälkeen tuntea itseni jälleen iskukykyiseksi. Kun aamiaispöydässä vielä helpotan piristän oloani mättämällä kupuuni miehekkään annoksen ravitsevan rasvaisia ja siunatun suolaisia nakkeja munakkaan kera, olen taas valmis esittelemään valioluffejani.

Sievä sviittimme täytyy luovuttaa puoleen päivään mennessä, joten hieman väääsynyt Johanna joutuu lähtemään kenneltytökseni mukaani elämänsä ensimmäiseen ja viimeiseen koiranäyttelyyn. Jotta hieno harrastukseni näyttäisi touhuun vihkiytymättömän silmissä mahdollisimman mielekkäältä, Luontoäiti kallistaa kastelukannuaan ahtautuessamme kehän laidalle collieiden sekaan. Kyllä, minä keräilen kauniita muovinauhoja - ja silkkisiä, aistikkaasti muotoiltuja ruusukkeita - aivan vapaaehtoisesti.

Tänään ei tarvitse jännittää - voisinhan huoletta jättää nämä sembalot kokonaan väliin - mutta ottaessani harjan ja suihkupullon esiin tarvikelaukustani muutun taas Koiranäyttelyihmiseksi, joka pakkoliikkeenomaisesti pöyhii juuri kuudesti kohentamansa kuontalon pystyyn vielä kerran vain sukiakseen sen siistiksi vielä kerran. Tai kahdeksan kertaa. Jatkuva toiminta nostaa stressitason sfääreihin rauhoittaa mukavasti.

Eilen rouva Davidovska katseli shelttejä kovin vaaleanpunaisten silmälasien läpi, mutta romanialainen Augustin Ionescu aloittaakin yllättävän tiukalla linjalla arvioiden molemmat junioriurokset erittäin hyviksi. Laskeskelen, että ehtisin vielä pakata tavarani ja kadota paikalta jälkiä jättämättä, mutta hengiteltyäni hetken paperipussiin nykäisen pöksyihin valahtaneen selkärankani takaisin pään ja lantion väliin ja jatkan malttamattomana steppaavan Manustimen frisyyrin puleeraamista.

Kaikki kolme junnunarttua, veteraaniuroksen ja molemmat nuoret sällit tuimailmeinen tuomari kuitenkin toteaa erinomaisiksi, joten marssin kehään voittajan elkein löysin rantein. Magnus on eilisen pellerallin jälkeen taas oma pätevä itsensä, seisoo ryhdikkäästi ja liikkuu kauniisti. Asiallinen esiintyminen palkitaan vaaleanpunaisella nauhalla ja luokkavoitolla.

Kun valioluokan uroksenkin omistajan käteen on lykätty pinkkiä, kilvoittelemme eilisestä menestyksestä huolimatta jälleen myös sertiluokassa. Manustus on suorastaan liekeissä ja veeenyyyttäää askeltaan pitäen minut ulkokaarteissa kiitettävän kiireisenä, eikä hyvä boogie jää huomaamatta hymyttömältä herra Ionescultakaan, joka olisi myös kovin halukas palkitsemaan Manunaattorin sertifikaatilla. Myhäillen kieltäydyn kunniasta.

Tuomari ilmoittaa valinneensa jo parhaat urokset, joten PU-luokassa ei tarvitse ottaa askeltakaan. Harmillista, koska tänään Danskemanin liikuttaminen on suorastaan nautinnollista. En kuitenkaan jouda jäädä murehtimaan asiaa, vaan kiidätän Magnuksen Johannan hoiviin ja nappaan Sagan Marjukan salongista - heeetkinen, minullahan on vallan oma varikkotiimi. Tähän voisi tottua.

Kun kaksi virolaista avonarttua on arvioitu erinomaisiksi, on Sagan vuoro ponnahtaa pöydälle, mikä ei näytä huvittavan tätä tosikkoa, joka kiirehtii venyttelemään narttuni niskaansa liimaamia korvia heti, kun mamma saapuu arvostelukorkeudelle. Kaksikko mittelee toisiaan katseillaan ja päättää sitten yhteistuumin, ettei kuuloläpsyttimiä tänään esitetä. Nieleskelen nauruani herran väistellessä Sagelin silmistä sinkoilevia salamoita.

Piinapöydältä päästyään Saga esiintyy tyynesti ja virittää korvansakin paraatipaikalle, ja tokihan valionarttukin todetaan oikuttelustaan huolimatta erinomaiseksi. Sertiluokassa tuomari lähentelee lähestyy minua jälleen yksi sormi pystyssä. Kiitos ja kumarrus, mutta senkin sertin voit antaa seuraavalle. Kylläpäs niitä tänään tyrkytetäänkin.

Paras narttu -luokassa tuomari aikansa koirien liikkeitä tarkasteltuaan siirtää Sagan paalupaikalle - ja juoksuttaa neitejä hieman lisää. Ehdin jo herkutella ajatuksella, että koirani pääsevät kilpailemaan keskenään, mutta unelmani poksahtavat, kun junioriluokan voittaja valitaan lopulta ensimmäiseksi. Hyvä päätös, tuskin päähäni olisi enempää pissaa mahtunutkaan.

Kipaisen hakemaan kehän laidalla narttuja kärkkyvän Magnuksen takaisin estradille. Tuomarilla on mahdollisesti jonkinlaisia erityismieltymyksiä värin suhteen: molempien sukupuolten parhaat ovat pukeutuneet mustaan. Päivän kauneimmaksi valitaan kuitenkin eräs vauhdikas velikulta.

Lauletaanpa nyt yhdessä värssyn verran Tanskan kansallislaulua. Kaikki rohkeasti mukaan.

Vihdoin on aika päästää Johanna piinasta pakata Volvo ja hurauttaa takaisin Tallinnaan. Pistäydyttyämme eräässä sataman lähellä sijaitsevassa alkoholielintarvikeliikkeessä astetta tiiviimmin tietä vasten painautuva kulkuneuvomme on varsin vakaa ajettava, ja kamikazejalankulkijoita väistellen kurvailen Vapaudenaukion alla sijaitsevaan parkkihalliin.

Koirat jäävät tyytyväisinä autoon viettämään siestaa, kun nälkäiset naisihmiset suuntaavat vanhaankaupunkiin metsästämään lounallista. Molempien hampurilaishammasta kolottaa, mutta joudumme kiertelemään kapeilla kujilla yllättävän kauan ennen kuin löydämme ensimmäisen ravintolan, jonka ruokalistalla himoitsemamme herkku komeilee. Jätän mainitsematta, että aloitimme kierroksemme Raatihuoneentorilta juurikin tämän terassin edestä.

Laivalle päästyämme uskallan todeta viikonlopun olleen kokonaisuudessaan käsittämättömän onnistunut - kenties tämä oli tilastovirhe ennen seuraavia hukkareissuja korvaus aikaisemmista koettelemuksista. Tyytyväisyydentunteeni on kuorrutettu tietoisuudella siitä, ettei minun tarvitse enää koskaan ikinä milloinkaan ryvettyä virolaisissa näyttelykehissä, ellei cacibien kutsu käy aikanaan liian vastustamattomaksi.

Pah, palaan siis asiaan viimeistään ensi vuonna.

Harjavalta 28.5.2011 - Koeajossa uudet näyttelysäännöt

Kevät on kulunut estehupailuun agilityyn tutustuessa, mutta toukokuun lopussa on taas aika puunata koirat, pakata tarvikelaukku, tsekata taisteluvaunun talvisäilytyksessä kärsimät vahingot, roudata kaikki edellä mainitut objektit Volvoon ja palata Todellisen Kilpailulajin pariin. Lauantaiaamuna kuuden aikaan aurinko paistaa sisään ikkunoista radion uutistoimittajatädin kertoessa, että päivästä on tulossa pilvinen ja sateinen. Toivon hartaasti, että hän on erehtynyt.

Eeppisessä matkassamme on täsmälleen yhtä vähän mutkia kuin aikaisempinakin vuosina - mielipiteeseeni valtatie kakkosesta voitte tutustua täällä - mutta poimittuani Marillan ja kasvattini Adan ja Milan kyytiin Forssasta sujuu toinen erikoiskoe varsin sukkelasti juoruillen päivän polttavista poliittisista kysymyksistä keskustellen.

Saavumme perille aivan liian aikaisin hyvissä ajoin ennen shelttien arvostelun alkamista, jotta eräs intomieli ehtii päästää ylimääräiset höyryt ulos ennen kuin on sen vuoro pelleillä kehässä esiintyä edukseen. Harjavallassa kehät ovat perinteisesti iiisot, ja siltikin niiden ympärillä on reilusti tilaa, joten oman tontin valtaaminen ja tukikohdan pystyttäminen käyvät kätevästi, minkä jälkeen Magnus saa alkaa muistella käytöstapoja.

Shelttikehän viereen on varattu iso kehä loppukilpailuja varten, ja näin aamusella se toimii oivallisena kilpajuoksuratana harjoitusareenana. Lähden liikuttamaan aina reippaasti ja tänään myös yllättävän asiallisesti kaahaavaa etenevää Manustinta, mutta hyydyn jo kolmannen kierroksen jälkeen: kevyen kevätflunssan jälkipoltteessa keuhkoni pyrkivät sarjayskösten myötä järjestäytymään ulos rinnastani, joten henkitoreissani vinkuen pakotan suostuttelen pahaa-aavistamattoman Marillan juoksuttamaan vikkelää velikultaa. Ensimmäisen kierroksen ajan jannu sikailee ja härkkii uutta kuljettajaansa, mutta kun koetteleva kohellus päättyy, sen liikkeet näyttävät - ja nyt kaikki yhteen ääneen - h*lvetin hyviltä.

Kroatialaisen Igor Selimovicin arvosteltavaksi on ilmoitettu vaatimattomat 86 shetlantilaista, ja tänään kehään tallustelee juurikin sellainen keski-iän onnellisesti ohittanut, kaljuuntuva, lyhyenläntä keskikehonrakentaja, jota odotin tälle nurmikentälle jo viime vuonna. Sedän ilmeestä päätellen joku on kussut hänen aamumuroihinsa hän olisi mieluummin kotonaan tshavaptshitshipatojen ääressä kuin Satakunnan tummuvan taivaan alla.

Joulukuisen totaalistrippauksen jäljiltä Magnuksen turkki ei ole vielä(kään?!?) palautunut täysin edustuskelpoiseksi, eikä varsinkaan tammikuussa leikkauksen takia kaljuksi ajeltu vatsa ole alkuunkaan miehekkään karvainen, mutta liki sataa hipovan ilmankosteusprosentin suosiollisella avustuksella herran palttoo alkaa perusteellisen pöyhimisen jälkeen näyttää kerrassaan katu-uskottavalta. Frisyyriä operoidessani silmäilen huolestuneena jo kehään marssinutta junioriluokkaa: kaikki yhdeksän näyttelyuraansa aloittelevaa sälliä ovat soopeleita, ja alan epäillä, että niiden omistajat tietävät tämän tuomarin värimieltymyksestä ratkaisevasti enemmän kuin minä.

Herra Selimovic valitsi Brandyn muutama vuosi sitten junioriluokan voittajaksi, joten oletusarvoisesti kananluiset minikoirat eivät tule tänään sijoittumaan kovin korkealle. Kaikki junnut toki todetaan vähintään erittäin hyviksi, mutta luokan komeimmaksi arvioidaan vankkarakenteinen ja näyttävä puolijenkki.

Magnuksen yhdistetty debyytti- ja jäähyväisesiintyminen nuorten luokassa ei varsinaisesti ole toivomani kaltainen yksityistilaisuus: mösjöön egon kanssa samaan kehään yrittää sovittautua kuusi kilpailijaa, mutta poikkeuksellisesti joukkoon ei ole nyt sattunut ainuttakaan soopelia. Patsastelupuuhat ovat Manustuksella puolen vuoden tauosta huolimatta edelleen hallussa – minkä pentuna oppii, sen nuorena taitaa – ja huomaan tuomarin tsekkailevan ryhdikästä raikulipoikaa useaan otteeseen jo ennen sen arvosteluvuoroa. Tulkitsen tämän hyväksi enteeksi.

Kroatialaissedällä on viehättävä tapa tarkastella ensin koiran liikkeitä ja sanella sitten arvostelu sen seistessä pöydällä, joten koiraansa ei ehdi asetella rauhassa ennen kuin hän jo hyökkää siihen kiinni. En tykkää, eikä tule tykkäämään eräs herkkähipiäinen prinssikään.

Vuorollamme esittelen ensin Manunaattorin lennokkaat sivuliikkeet, minkä jälkeen tuomari saa ihastella sen liikehdintää myös edestä ja takaa. Kipaistuamme kehän toiselle laidalle ja takaisin setä ehdottaa, että toistaisimme saman manööverin hieman hitaammin. Ajatuskin on naurettava, mutta hilpaisemme etapin uudelleen puolijuoksua. Ei kelpaa: liikkeet pitää esittää hiiitaaasti. Käyttäisit silmälaseja, senkin likinäköinen simpanssi, niin olisit nähnyt ne jo kahdesti. Selvä. Kolmannella yrittämällä minä kävelen - koirani perässä, sillä ei nimittäin ole aikomustakaan hidastaa vauhtia. Vihdoin tuomarikin ymmärtää olla pyytämättä vielä yhtä ilmaista uusintaa.

Pöydällä Magnus mulkoilee Selimovicia inhoten: se ei voi edelleenkään sietää tuollaista tungettelevaa lähentelyä, eikä myöskään epäröi ilmaista mielipidettään. Herkkupussukkaa houkuttelevasti heiluttelemalla saan kuitenkin nyrpeän nuorukaisen unohtamaan nöyryyttävän näpelöinnin ja poseeraamaan pätevästi niin kauan, että Igor-sedän mietteet ehditään kirjata ylös. Manustin todetaan erinomaiseksi, mistä palkitaan nykyään komealla punaisella muovinauhalla.

Kilpailuluokkaan ei erittäin hyvillä koirilla olisi enää asiaa, mutta tänään koko erinomaiseksi katsottu nuorisoporukka kilvoittelee sijoituksista. Edelleen tuomari tiirailee Danskemania kiinnostuneen näköisenä, mutta sijoittaa sen kuitenkin toiseksi: oletan light-jenkin olevan hänen makuunsa aavistuksen liian pieni ja hentoinen – nimenomaan, pah – mitä osasin Brandyn aikaisemman menestyksen perusteella odottaakin. Lohdutuspalkinnoksi minulle sentään ojennetaan sievä vaaleanpunainen SA-nauha, joten jäämme odottelemaan PU-luokkaa tummien pilvien alkaessa kerääntyä pääni päälle taivaalle.

Seuraavien luokkien arvostelua seuratessani joudun säilyttämään Manunaattoria taisteluvaunun päällä: tylsistynyt tanskalainen ehtii jaloissani pyöriessään toteuttaa itseään heiluttelemalla keskisormea parille vieressä seisovalle urokselle, mistä nämä saavat riemukkaan raivokohtauksen. Tuon otuksen kyky ärsyttää epävarmoja ja/tai huumorintajuttomia lajiveljiään lähentelee taidetta.

Paras uros –luokassa on uusista säännöistä huolimatta ruuhkaa, koska tuomarin mielestä näyttelyyn on saapunut yhteensä nelisentoista sertifikaatin arvoista urosta. Happaman kroaatin ihmetellessä kehään pakkautuneen testosteronin määrää on huumorintajuttomuuteni joutua koetukselle: avoimen luokan voittajan esiintymistä yritetään avustaa kehän ulkopuolelta heittelemällä lelua huomaavaisesti aivan Magnuksen vieressä, mikä yllättäen saa jopa tällaisen rauhallisen ja tasapainoisen koiran hieman vallattomaksi. Olen juuri aikeissa tunkea vinkupehmon heittelijänsä henkitorveen suositella tyllerölle välitöntä siirtymistä sata metriä vapaavalintaiseen suuntaan, kun tuomari päättää jahkailunsa ja suvaitsee sijoittaa neljä parasta. Arpaonni ei tällä kerralla suosi tanskistynamiittia, ja pääsemme sopivasti kirmaamaan suojaan alkavalta sateelta.

Arvostelussa pidetään tauko ennen narttujen esiinmarssia, joten suuntaamme ratsaamaan Dogsterin myyntikojun tarjonnan. Magnus saa pitkästä aikaa uuden pehmolelun – valitsen mallin, jossa ei ole sheltin kurkkuun mahtuvia osia – ja Marillan tytöt tyylikkäät nahkapannat.

Sateessa somasti vettyneeseen luetteloon on turha edes yrittää merkitä tuloksia, joten naisen logiikan mukaan luonnollisesti myös arvostelun seuraaminen on toissijaista. Juniori- ja nuorten narttujen söpöstellessä kehässä voin siis huoletta keskittyä sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Koska Marillan molemmat nartut kilpailevat avoimessa luokassa, saan esittää Adan, mikä on Magnus Show’n jälkeen mitä miellyttävintä hermolepoa. Kun vetiselle viheriölle sipsuttelee 18 aikuiseen ikään ehtinyttä shelttineitoa, jopa tässä helikopterin laskeutumisalueen kokoisessa kehässä alkaa olla ahdasta.

Omalla vuorollaan Ada venyttää kauniisti askeltaan ympäri kehää, mutta malttaa myös tepastella arvokkaan hitaasti edestakaisin, ja herra tuomari vaikuttaa olevan kaikin puolin tyytyväinen näkemäänsä: erinomaisen neitokaisen arvosteluun kirjataan "perfect movement". Yllättävän tarkkakatseinen äijä ilman okulaarejakin.

Myös heti Adan jälkeen arvosteltava Mila palkitaan punaisella nauhalla, mistä järkyttyneenä riemastuneena Marilla kirmaloi hetken keskellä kehää ennen kuin hoksaa hakeutua pois seuraavan tieltä. Lohdullista huomata, etten ole ainoa, jolle ei aina ole selvää, missä on tai miten sieltä pääsee pois.

Kilpailuluokassa tuomarin katse hakeutuu toistuvasti bikineissään ja lurppakorvissaan liihottavan Adan puoleen, ja niinpä kultainen neiti ravaakin mammuttiluokan kolmanneksi ja palkitaan myös SA:lla. Jälleen on todettava, että ilman noita edellä mainittuja ja harmillisen selvästi havaittavia pikkuvikoja sen kolmannen sertin metsästäminen olisi todennäköisesti vaivattomampaa. Miksi, oi miksi Ada ei voinut periä korvia ja kuontaloa isältään, jolla molemmat ovat priimakuosissa?

Myös Saga esiintyy ainakin osittain strategisesti pershielleen hieman ajattelemattomasti ajoittamani kylvyn ansiosta tänään harvinaisen kevyessä kesäturkissa. Kokenut mamma liikkuu kohtuullisen kyllästyneen näköisenä ja hypähtää sitten itse pöydälle, mikä kirvoittaa kroaatin kasvoille laskelmieni mukaan päivän ensimmäisen hymyn. Sagelikin arvioidaan erinomaiseksi, ja ainoana valionarttuna se voittaa luokkansa SA:n kera. Wohoo.

Kun antiikkiladytkin on arvosteltu, on aika valita paras narttu. Saga valikoituu niiden kuuden onnellisen joukkoon, joita tuomari katsoo tarpeelliseksi juoksuttaa vielä useita ylimääräisiä kierroksia, mutta ei lopulta sijoitu. Keuhkoni ovat siis nyt riekaleina aivan turhaan, kiitos siitä.

Päivän kauneimmat ovat mahdollisesti vastoin yleisiä odotuksia blue merlejä: urosten nuorten luokan voittaja on VSP ja avoimen luokan voittanut narttu ROP, joka keimailee lopulta vallan Best In Show'ksi asti.

Vihdoin on jäljellä enää näyttelypäivän kohokohta: ruokailu! Tyytyväinen asiakas äänestää jaloillaan, joten suuntaamme jälleen kohti Harjavallan Pizzamestareita – joka on navigaattorin mukaan koko kylän ainoa ravintola?!? – eikä odotuksiamme petetä: herrrkulliset ja pihtailematta täytetyt kaloripommit hukuttavat lautaset alleen, mutta sopivat juuri passelisti masuihimme. Täydellisyydestä jää uupumaan vain valkosipuli, jota unohdamme söpön tarjoilijapojan perään kuolatessamme nälissämme tilata, mikä toisaalta paluumatkalla parantaa ilmanlaatua autossa huomattavasti.

Kolmen päivän kuluttua kaksi vuotta täyttävä Magnus esiintyykin seuraavassa koitoksessaan avoimessa luokassa – vuoden paras vitsi! Onneksi kotimaan näyttelyihin ei ole tänä kesänä värvätty turhan houkuttelevia tuomareita, joten koirani palannevat kehiin vasta elokuussa. Muutaman kuukauden aikana tuollainen hitaasti kehittyvä jenkkiketku ei tosin ehdi merkittävästi aikuistua, mutta toivottavasti huolella valitsemani uhrit tuomarit ovat puolisokeita osaavat arvostaa Manustuksen ikinuorekasta olemusta.

Mitäs te sanoitte

Seurattuani muutaman kuukauden ajan Sagan innokasta agiliitoa ja huimaa kehitystä lajissa pulahdan itsesyytöskylpyyn: oliko minun ehdottoman välttämätöntä jättää tämän koiran kapasiteetti lähes kokonaan käyttämättä? Olisinko sittenkin kyennyt siirtymään sanoista tekoihin jo viisi vuotta aikaisemmin? Onko typeryydellä lakisääteistä enimmäismäärää?

Koska omia virheitään olisi mielestäni yleisesti ottaen suotavaa käyttää opintomateriaalina, päätän epätoivoissani saattaa itseni naurunalaiseksi ryhdistäytyä ja aloittaa Magnuksen kanssa uuden, uljaan harrastuksen. En varsinaisesti koe suunnatonta tarvetta antautua vapaaehtoisesti turbonaattorin jallitettavaksi, mutten nyt anna sellaisen sivuseikan estää itseäni vetämästä narua kaulaani ja hyppäämästä tanskalaiseen agilitykaivoon.

Itsesuojeluvaistoni ei kuitenkaan ole täydellisesti tuhoutunut, joten julkaisen tämän synnintunnustuksen harjoitusviikkokatsauksen vain siinä tapauksessa, että selviän koitoksesta edes hyvänä kakkosena.

Viikko 14

Katastrofin valmistamiseen tarvitaan kotitekoinen kontaktieste, targetti, määrättömästi makupaloja, vireä valjastettu velikulta, henkisesti epätasapainoinen amatööriohjaaja ja varapäreitä. Viritän kontaktin valmiiksi, tähtään namialustan asemiinsa, kahmaisen kourani täyteen herkkuja, nappaan namialustan pois Magnuksen suusta ja palautan sen takaisin paikalleen, pyydystän koirani, kun se on kiihdyttämässä kolmannelle kierrokselle huoneen ympäri, asetan targetille namin, roikotan sitä tarmokkaasti himoitsevaa ahmattia valjaissaan ja pyyhin rasvaisia nappuloita tirsuvalla nyrkilläni hikeä otsaltani. Eiköhän aloiteta.

Luovuta, nainen - kukaan ei saa koskaan tietää tästä tilapäisestä mielenhäiriöstä!

Magnuksen kierrokset nousevat nanosekunnissa katsiljoonaan, joten joudun ohjaamaan sen niska-perseotteella hellästi kontaktille ja palkitsen sitten avokätisesti, mikä luonnollisesti vain lisää tuulta purjeisiin. Hie-no-a. Toistan saman kuvion uudelleen. Ja vielä kerran. Sen jälkeen en enää ehdikään tarttua Manustimen valjaisiin johdattaakseni sen jälleen opin tielle, koska jannu on jo kiipeämässä kontaktille ja onnistuu vauhdikkaasta etenemisestä huolimatta pysähtymään millilleen oikeaan kohtaan, ja palkan saatuaan se touhottaa epäröimättä seuraavalle kierrokselle. Ja uudestaan, joo, uudestaan!

Mitä täällä oikein tapahtuu?!?

Seuraavalla(kin) harjoituskerralla Magnus on liekeissä, joten varaan varmuuden vuoksi vaahtosammuttimen käden ulottuville. Danskeman tekee nuoruuden innolla tolkuttoman määrän toistoja, ja kontaktia kiertävälle radalle syöksähtäneen herkkuhakuisen ohjuksen saa pitämään lakisääteisen tauon vain ripustamalla sen valjaistaan ovenkahvaan ripustautumalla sen valjaisiin.

Magnuksesta tunnetusti puuttuu off-nappula - kasvattaja on toki luvannut sen jälkitoimituksena 10-13 vuoden kuluessa - mutta tällä hetkellä työstettävässä lajissa siitä ei liene haittaa.

Viikko 15

Magnus osaa nyt suorittaa hyyyvin pienen A-esteen, joten muutan harjoitusta ja tuuttaan tarjolle pelkän alastulokontaktin, jolloin pehvantähtäystaitoja on hiottava uudesta vinkkelistä. Tämä ei selvästikään miellytä Manustusta, joka steppaa turhautuneena paikallaan kertoen minulle kuuluvalla äänellä, että olen törppöyksissäni tukkinut herran kulkureitin.

Sagaa opettaessani olen käyttänyt hyväkseni sen ongelmanratkaisukykyä, ja samaa taktiikkaa aion uhkarohkeasti kokeilla nytkin: jemmaan namin kannelliseen muovirasiaan ja annan Magnuksen itse päätellä, mitä sen tulee tehdä, jotta intoudun avaamaan kannen. Mösjöön ratkaisu kaikkiin ongelmiin on toiminta, joten oletan sen yrittävän siirtää rasiassa piileskelevän herkun omistusoikeuden itselleen pyrkimällä tanskalaisella tehokkuudella erottamaan kaikki liikkuvat osat toisistaan.

Yllättäen Manuvius ei otakaan viatonta rasiaa käsittelyynsä, vaan alkaa tarjota minulle vauhdikkaita hyppysarjoja ja sijoittautuu temppusetin päätteeksi itseensä tyytyväisen näköisenä kontaktille. Pyynnöstä sälli esittää vielä yksitoista ilmaista uusintaa hieman lyhyemmän kaavan mukaan. Kylläpä keksinkin sille kertakaikkisen kimurantin tehtävän.

Viikko 16

Uuden viikon myötä alan epäillä Magnuksen kaipaavan uusia kujeita: herra on ottanut kontaktin jo viidesti ennen kuin ehdin asemoida itseni sekä henkisesti että fyysisesti harjoitusta varten. Lienee siis aika ottaa opetusohjelmaan rengas, jonka olen korkeimman omakätisesti pahvista askarrellut.

Varsin pian on varsin selvää, ettei hölmön rinkulan lävistäminen varsinaisesti haasta härpättimen hoksottimia: hommassa vaaditaan kohtalaista tähtäystä yhdistettynä joutuisaan etenemiseen, eikä kumpikaan tuota Manustimelle ongelmia. Se suorittaa uutta estettä nonstoppina kymmenisen minuuttia ja jää sitten tohkeissaan odottamaan, josko järjestäisin sille vielä jotain muutakin leppoisaa ajanvietettä.

Tjah, tallustankin tästä hakemaan hiustenkuivaajan sulattaakseni 12 kuutiota lunta takapihaltamme, jotta pääsemme harjoittelemaan keppejä. Niitä Magnuskaan ei voi oppia kertalaakista.

Viikko 17

Aurinkoisen pääsiäisen jälkeen piha on vihdoin lumeton ja kuiva - isäntä nappasi föönin käsistäni ennen kuin ehdin takaovelle, joten olemme hieman myöhässä aikataulusta - ja tuulen suunta ja tähtien asento sellaiset, että tohdin tökkiä jo talvella hankkimani kepit naapureiden pällisteltäviksi. Hienoisesti hyperventiloiden pelaan itselleni hieman armonaikaa valmistaudun suureen savottaan koeajamalla mokomat tikut ensin Sagan kanssa, ja pätevästi mamma jo pujotteleekin, mikä luo minulle sopivasti uskoa omiin kykyihini ohjaajana.

Jotta hengenahdistuksen määrä kuitenkin säilyisi vakiona, on toimitusta terassilla seuranneen Magnuksen aika siirtyä tapahtumien keskipisteeseen. Annan jantterin juosta hetken ympäri pihaa ennen kuin ehdotan keskittymistä päivän teemaan, minkä jälkeen sijoitan itseni ja targetin strategisesti esteen oikealle puolelle. Esittelen Manustimelle toivotun liikeradan suhteessa kolmeen ensimmäiseen keppiin, eikä muutaman mutkan tekeminen näytä olevan turbotanskalaiselle järin merkillinen operaatio: jokusen toiston jälkeen se lähtee palkan saatuaan uudelle kierrokselle ja siksakkaa suvereenisti ilman ohjaustakin.

Huomaan leukani roikkuneen rinnuksillani riittävän kauan, kun kuola alkaa epämiellyttävästi valua kauluksesta sisään.

Seuraavana päivänä en ehdi edes kaivaa nameja taskustani saati tähdätä targettia paikalleen ennen kuin Manunaattori on jo näytöstyyliin poiminut ensimmäiset kepukat. Sankarimme pitkästymisen uhallakin pidän itsepäisesti kiinni alkuperäisestä suunnitelmastani ja lisään harjoitukseen vain yhden kepin päivässä, joten vasta sunnuntaina Välkky Valopää suorittaa itsenäisesti kaikki kuusi keppiä.

Seuraavaksi opetan Magnukselle numerot järjestyksessä yhdestä kolmeenkymmeneen, jotta herra pystyy suoriutumaan koko radasta omatoimisesti, ja minä saan keskittyä omaan erikoisosaamiseeni eli pyörimään kentällä H. Moilaskana epäpukevaan hölmistykseen sonnustautuneena.

Viikot 18-52

Älkää peljätkö, en aio pitkästyttää teitä hehkuttamalla, kuinka kepeästi Magnus hypähtää rimojen yli, kuinka ketterästi se kaahaa putkeen tai kuinka se päivän lehden noudettuaan myös lukee pääkirjoituksen minulle ääneen. Tiiviin neljän viikon treenisession jälkeen jaksan tosin edelleen äimistellä, mikä on tämä eläin, jonka rinnalla Saga muistuttaa erehdyttävästi saapasta.

Sanomattakin on selvää - mutta sanon sen silti, jotta myös hämäläiset lukijani pysyisivät juonessa mukana - ettei tällaisen sekä tuumissaan että toimissaan vikkelänpuoleisen viheltäjän elämän tarkoitus voi olla vain näyttää hyvältä, joten tarjotakseni sille asiaankuuluvat harrastusmahdollisuudet olen jopa liittymässä paikalliseen agilityseuraan. Kaltaisellani liikunnallisesti lahjattomalla laiskiaisella ei tosin liene realistisia mahdollisuuksia kilpailla tämän tanskalaisraketin kanssa, joten alistun suosiolla herran harjoitusvastustajaksi, ja joku muu saa säntäillä sen perässä tyylitellä sen kanssa radalla. Vapaaehtoisia?

Ja ne "mitäs minä sanoin?" -tyyppiset kommentit voitte huoletta jättää kirjoittamatta, koska viheliäiset viisastelut deletoituvat automaattisesti.