Hamina KV 13.5.2012 - Valkeaa unelmaa

Aurinkoisena äitienpäivänä hurautan Haminaan esitelläkseni juuttisisarukset tanskalaiselle Birte Scheelille, joka tiettävästi katselee mielellään ameriikkalaislinjaisia shetlanninlammaskoiria. Hänen aviomiehensä tosin ei todistetusti ole yhtä tyylitajuinen: kyseinen puusilmä heppuli rohkeni rankata Magnuksen korkeintaan kohtalaiseksi rotunsa edustajaksi, minkä tuottamaa traumaa työstän terapiassa vielä kaksi vuotta myöhemminkin. Kaljulta silmälasipäiseltä pullahiireltä mieheltä ei koskaan kannata kysyä, mitä mieltä hän on koirastasi.

Saavuttuani ympyräkaupunkiin avustan arvon näyttelyeläimet taisteluvaunuun, jonka käyntiääni kivetyillä sivukujilla pudottaa pulutkin puiden oksilta - miten metkasti metallisen kolinan kaiku kimpoileekaan rakennusten seinistä kiillottaen kätevästi viimeisetkin unihiekat lähiseudun asukkaiden rähmäisistä näkimistä. Järjestäjien olisi viisasta harkita sisääntuloreitin järjestämistä ensi vuonna Reserviupseerikoulun takapihan kautta, kuten vanhoina hyvinä aikoina on ollut tapana.

Kohtalaisen luovasti Bastionin nurkkaan viritetyn kehän ympärille kokoontuu 39 shelttiä omistajineen. Yritän toisella silmällä seurata urosten arvostelua roikkuessani harjoineni viehättävän villakoiraneidin perään kuolaavan Manustimen turkissa, mutta hatara havainnointikykyni yhdistettynä kehäsihteerin vilauttamiin laatuarvosanaläpysköihin ei tuota kovinkaan tarkkaa tulosta. Luokissa kuitenkin sijoittuvat pääasiassa jenkkilinjaiset koirat, jotka kaikki ovat tuomarin mielestä erinomaisia, suurin osa myös sertifikaatin arvoisia.

Kolmesta ilmoitetusta valiouroksesta Magnus edustaa voimakkaimmin tuomarin ihannoimaa rotutyyppiä, ja kehään koirani perässä raahautuessani astellessani tulen tuumanneeksi, että ilman täydellistä esitystaiteellista katastrofia rouva Scheel saattaa tykästyäkin Manunaattoriin. Romaanin mittaiset arvostelut sanellaan pääasiassa koiran seistessä pöydällä, mikä aiheuttaa minulle akuutin dilemman: paneudunko piilottamaan sesseni suussa piileskelevän pikkuvirheen vai keskitynkö korostamaan sen näyttävää edustuspuolta? Nohevana naisena keksin mielestäni pettämättömän patenttiratkaisun ja pyöräytän Manustuksen ympäri, kun tuomari on kaivellut sen kitusia tutkinut sen rakenteen.

Kehno kuningasajatus.

Sukkelan silmänkääntötempun toteutettuani huomaan, etten osaakaan pitää hihnaa oikeassa kädessäni esittää koiraa näin päin, mistä aiheutuva vaivautunut venkoiluni hermostuttaa perin tehokkaasti Magnusta, joka steppaa ja roikottaa korviaan poikkeuksellisen luokattomasti. En kehtaa enää veivata sen nenää alkuperäiseen ilmansuuntaan, joten kärvistelemme molemmat ennennäkemättömässä nerokkuudessani.

Kun pöytärangaistus on lusittu, spurttaan havainnollistamaan Danskemanin liikekapasiteettia kolmiouralla, mikä on kahdeksankulmaisen suunnikkaan muotoisessa kehässä kuudennen asteen hahmotustehtävä. Takuuvauhdikkaasti ryntäävä ravaava Magnus poseeraa vielä kiltisti tuomaritädille ennen kuin se julistetaan erinomaiseksi, kuten kaksi muutakin valiota. Kilpailuluokassa Magnussen kohkaa kerran kehän ympäri ja jatkaa suoraan luokkavoittoon kulkematta lähtöruudun kautta. Tuskanhikinen urakka palkitaan myös SA:lla.

Kiihkeä kilpajuoksuilu jatkuu välittömästi paras uros -luokassa, jossa esiintyy seitsemän komiaa koirasta. Ensimmäisen ryhmäliikuntasession jälkeen tuomari toteaa, että Manunaattorin edessä on liian monta jarrupalaa hidastamassa lennokasta etenemistä, ja kutsuu herran jonon ensimmäiseksi. Nythän tämä luiskahtaa lopullisesti lapasesta - sekä koira, että sen menestys.

Mahdoton Magnus kirii päivän parhaaksi urokseksi, ja tuomarirouva hehkuttaa vielä ilmeisen tyytyväisenä, kuinka äärimmäisen ihastuttavasti se liikkuu - kiitän ja myönnän, että olen itsekin taipuvainen ajattelemaan samoin. Vaihdettuamme myönteisiä mielipiteitä valmistaudun poistumaan parrasvaloista, mutta olen törmätä CACIBia kuskaavaan kehäsihteeriin. Kappas kehveliä, ehdin tyytyväisyyksissäni hetkellisesti unohtaa, että kisailemme leikkimielisessä KV-koitoksessa.

Kaikenlaisia ruusukkeita Tanskan prinssille tänä keväänä jaetaankin.

Pokattuani kaikki asiaankuuluvat tilpehöörit toimitan turbotirriäisen taisteluvaunuun tirsoille ja nappaan kauneusunensa jo katselleen Agneksen pikapuleeraukseen ennen kuin on neljän nuoren nartun esiintymisvuoro. Ymmärrän nyt olla kikkailematta, ja neiti seisoo pöydällä tyynen tyylikkäästi - elegantin esiintymisen viimeistelevät viehättävä liikehdintä ja erinomainen laatuarvosana. Anuliina sijoittuu luokassaan toiseksi, ja myös sille väläytetään vaaleanpunaista liparetta.

Parasta narttua valittaessa kehässä keimailee seitsemän neitosta, joiden kuningattareksi kruunataan jenkkiäkin jenkimpi valioluokan voittaja. Tuomari luo pitkiä katseita myös Agnekseen, joka ei kuitenkaan tänään aivan mahdu kärkikvartettiin.

Vielä on selvitettävä, ken on shelteistä kaikkein kaunein, joten hilpaisen hakemaan isovelikoiran takaisin tapahtumien keskipisteeseen. Hetken häkissä mököttänyt huilannut Magnus on taas täynnä itseään energiaa, mikä jostain käsittämättömästä syystä pääsee yllättämään minut: liikkeelle lähtiessämme jään seisomaan kuin tikku paskaan porilainen liikennevaloihin herran singotessa Maata kiertävälle radalle. Päästyään hihnanmitan päähän asti sitä odottaa ikävä äkkipysäys, mikä tarjoaa minulle tilaisuuden muistuttaa, että tässä olisi tarkoitus edes näennäisesti liikkua yhdessä.

Uusi yritys on jo kohtuullisen hillitty, mutta tänään rotunsa paras on tanskalaisrouvan asiantuntevan arvion mukaan hurmaava soopelinarttu - en olisi lainkaan pahoillani, vaikka kyseinen lady kuuluisi minun kokoelmiini. Herra Scheelin hiipiessä kehään kameransa kanssa näytän hänelle kieltäni riemastun: kerrassaan oivallinen idea, Kresten, nämä valioyksilöt sinun kannattaakin ikuistaa, jotta osaat tunnistaa laadukkaan sheltin seuraavan kerran sellaisen nähdessäsi. Poista kuitenkin linssinsuojus ensin.

Viikon takaisen täysosuman myötä saavutin yhden tavoitteen, mutta tämän päivän täsmäisku luo heti uuden: erääseen Magnuksen nimen eteen suloisesti sointuvan tittelin viimeistelyyn tarvitaan yhtäkkiä enää vain kaksi neitseellisen valkoista ruusuketta. Kotimatkalla päätän tutkia loppuvuoden näyttelykalentereita tästä näkökulmasta - ja käydä viipymättä uusimassa verenpainelääkereseptini.

Musta villi korttini

Harjavallan helvetistä Rauman riemuun

Vuoden 2012 näyttelymaratonin tavoitteena on esitellä eräs nimeltä mainitsematon tanskalaisprinssi sellaiselle tuomarille, joka ei tohdi olla palkitsematta miehekästä menopeliäni sillä valioittavalla sertifikaatilla, minkä lisäksi aion testata tammikuussa Puolasta Pohjolaan kotiutuneen Dallasin hurmaustaitoja Suomenlahden eteläpuolella. Huhtikuussa huomaan, että olen kunnianhimoissani ilmoittanut koiriani kolmeentoista ennen heinäkuun loppua järjestettävään leikkimieliseen koitokseen. Onkohan burn outia vastaan olemassa rokotetta?

Toukokuun ensimmäisenä lauantaiaamuna määränpääni on Harjavalta, mutta matka alkaa turhankin tutulla U-käännösmanööverillä, kun lähden puoliunessa ajatuksissani posottamaan 25-tietä pohjoiseen. Tajuan tarkistaa suuntani vasta, kun talvihorroksestaan hitaanlaisesti heräilevä navigaattori alkaa vihjailla minun eksyneen kaidalta polulta. Ei kerrota kenellekään.

Ensimmäinen välietappi on Forssa, jossa särmään seurueeseen liittyvät Marilla ja Ada. Kun Dallas-turistipulla on ulkoistettu roiskaisemaan ressiripaleensa pientareelle, sen boksista siivottu litran verran limaoksennusta ja hurttakvartetti järjestetty matkustusviihtyvyyden turvaamiseksi tyttöjen ja poikien loosheihin, otamme kurssin kohti Harjavallan Palvelus- ja seurakoiraharrastajat ry:n kenttää, joka lienee yksi Suomen parhaista näyttelypaikoista. Järjestäjät muistavat kuitenkin joka kerpeleen kevät tilata sinne takuusateisen ja -kylmän sään, mutta tänään onnistumme invaasioimaan saamme leiriytyä Maikin teltan suojaan, jottei taivaallinen painepesuri ikävästi syövyttäisi sokerista olemustani.

Ensimmäistä kertaa Suomessa sheltit arvostelevan potentiaalisesta ERI-automaattimaasta kotoisin olevan montenegrolaisen Sanja Vretenicicin arvosteltavaksi on ilmoitettu kiitettävät 104 koiraa, joten junioriurokset on jouduttu siirtämään serbialaiselle Milivoje Urosevicille ja pennut sekä veteraanit venäläiselle Valentina Ivanishchevalle. Perinteisesti nämä vinkuintiaanit hieman eksoottisemmista maista kotoisin olevat tuomarit pitävät suomalaissessejen laatua kerrassaan erinomaisena, mutta nyt kehän laidalla todistetaan epäuskoisina, kuinka kaikki nuorten ja avoimen luokan urokset kokoon, väriin, rakenteeseen ja karvoihin katsomatta arvioidaan erittäin hyviksi.

Mielenkiintoista, ettei kahdenkymmenenyhden karvakasan joukkoon ole erehtynyt ainuttakaan peruspiskiä parempaa yksilöä.

Kuusi kehään marssivaa valioluokan urosta tarjoaa tuomarille vihdoin jotain näkemisen arvoista: asetellessani viimeisenä esiintyvää Magnusta pöydälle jopa neljä sen kilpakumppaneista on todettu laadultaan erinomaisiksi, joten en ole huomattavan huolissani koirani kohtalosta. Vuoroaan odotellessaan kohtuullisesti kuumunut ja perin puheliaana pulputtanut tanskalainen käyttäytyy tositilanteessa arvaamattoman asiallisesti ja palkitaan punaisella nauhalla.

Valiourosten sijoittaminen paremmuusjärjestykseen sujuu vielä kohtuullisen kivuttomasti, ja Danskeman liitää ruletissa luokassaan toiseksi, mutta tämän jälkeen rouva Vretenicic alkaa vääntyä kysymysmerkin muotoiseksi: hänelle ei ole huomattu mainita, että erinomaiset koirat voi halutessaan rankata myös sertifikaatin arvoisiksi. Kirjoittavan kukkahattutädin kehäsihteerin yrittäessä tankeroenglannillaan selostaa uusinta juonenkäännettä lasken hitaasti sataantuhanteen - tällainen toilailu venyttää heiveröiset hermoni äärimmilleen.

Kun tuomarille vihdoin saadaan selvitettyä SA:n syvin olemus, hän katsoo parhaaksi antaa sellaisen vain luokan voittajalle. En muista tilanneeni lounaaksi karvasta kalkkia, jota minulle jälleen tarjoillaan viileästi hymyillen jääveden ja laskun kera.

Minulla on tästä ministeritasoinen mielipide: vittu mitä paskaa.

Tänään vaaleanpunaiset nauhat eivät ole alennusmyynnissä: kukin shelttejä arvostelevista tunareista tuomareista on bongannut kehästään vain yhden kelvollisen uroksen. Sisu-manulainen tekee näyttävän näyttelydebyytin nappaamalla sertin, kun kehäsihteeri on ensin suuressa viisaudessaan varmistanut sen omistajalta, että juniori on tarpeeksi vanha ottaakseen sellaisen vastaan. Että mitä että?!?

Kaveri lienee saanut kehäsihteerikorttinsa Kinder-munasta.

Sheltinomistajien telttakylässä alkaa olla lämmin lynkkaustunnelma, kun tulee narttujen vuoro sipsuttaa sirkusareenalle kipittää kehään. Joko montenegrotar on aistinut aavistuksenomaista tyytymättömyyttä toimintaansa tai kimulikoirien taso vain on pykälän verran parempi, sillä nyt useammankin hihnaan sitaistaan punainen muovilipare. Kyseisen arpajaisvoiton kunnianosoituksen saavat myös Agnes ja Ada, joista ensiksi mainittu sijoittuu nuorten luokassa kolmanneksi, mutta tokihan vain voittajille heltiää SA.

Kesken avoimen luokan arvostelua huomataan, että nuorten luokassa on epähuomiossa unohdettu sijoittaa jokin erittäin hyvistä typyistä neljänneksi, ja kehäsihteeri yrittää epätoivoisesti haalia takaisin koiria, jotka eivät ole jo ehtineet karata kohti uusia pettymyksiä kotiin. Helvata, tuokaa limonadia ja popcorneja - tämähän alkaa olla viihdyttävämpää kuin keskiverto kotimainen elokuva.

Ei liene ihme, ettei montenegrolaisrouvalla ole minkäänlaista mielikuvaa kokonaisvaltaista käsitystä täkäläisistä näyttelysäännöistä, kun hänen kehää pyörittävä sihteerinsäkin on sekaisin kuin turkulainen liikenneympyrässä. Farssin loppunäytös alkaa, kun kehän valloittaa kolme valionarttua, jotka ovat niin erinomaisia, että tuomarittaremme vallan riehaantuu ja tarjoaa SA-kierroksen myös viimeiseksi kolmanneksi sijoittuvalle Sagalle.

Paras narttu -luokkaan on vetisen savotan päättyessä valikoitunut yhdeksän muodollisesti epäilemättä äärimmäisen pätevää shetlantilaista. Tuomari ilmoittaa pitävänsä eniten avoimen luokan voittajasta ja valiotriosta ja tarkistaa sitten kehäsihteeriltä, että pitäisikö nämä vielä sijoittaa paremmuusjärjestykseen, mihin häntä ystävällisesti kannustetaan. Hämmentynyt rouva pyytelee anteeksi, kun tämä on hänelle ensimmäinen kerta - koiranäyttelyssäkö?!? Enpä olisi arvannut.

Saga arvioidaan lopulta päivän neljänneksi parhaaksi nartuksi, mutten ole vakuuttunut, kehtaako sijoituksesta olla iloinen. Kevyen kenttäsekoilun päätteeksi kehäsihteeri tulee vielä tarjoamaan minulle varasertiä, joka - hupsistupsis - on unohtunut takaa. Kerron epäileväni, ettei sellaisia yleensä ruukata antaa Suomen muotovalioille, ja suosittelen etsimään sopivamman uhrin. Minkä korpikuusen kannon alta tämä tonttu oikein on kaivautunut päivänvaloon?

Läpimärkinä ja varpaat kohmeessa pakkaamme tarpeiston takaisin autoon ja karautamme kohti tukikohtanamme toimivaa hotelli Hiittenharjua, joka tarjoaa viihtyisän huoneen viidelle shelliäiselle ja herrrkullista häränfileettä niiden ryytyneille emännille. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Lauantaina pitämänsä rokulipäivän jälkeen lusmuaurinko jatkaa seuraavana aamuna taas muina taivaankappaleina itsensäpaljastelua, kun käännän Audin keulan kohti Raumaa, jonne näpsäkkä navigaattori keksii johdattaa meidät kohtalaisen kurvikasta rallireittiä pitkin. Kaltaiseni hyväuskoiset hölmöt ovat nykyään liian helposti moisten hipelöitävien Tekniikan Maailman testivoittajien vedätettävissä.

Puolalainen Elzbieta Chwalibog on houkutellut paikalle 73 shelttiä. Tämä täpäkkä täti osaa tunnetusti arvostaa laadukkaasti liikkuvia koiria, jollaisia meillä sattumalta on auto täynnä: sekä Ada että Magnus ovat aikaisemmin poistuneet hänen kehästään ruusukkeiden kera. Eilisen henkisen mahalaskun jälkeen tohdin siis toivoa ratkaisevasti parempia tuloksia.

Suurin osa uroksista arvioidaan erittäin hyviksi, mutta kahta valioyksilöä herttainen Chwalibogska silmäilee varsin muikeana. Magnuksen suuhun hän vain kurkistaa - tittelithän takaavat täyden kaluston - ja haluaa sitten itse retuuttaa asetella koiraa pöydällä nostelemalla sitä sekä päästä että hännästä, mikä ei tuota ehdottoman edustavaa lopputulosta. Yritän olla nauramatta Manustimen epäuskoiselle ilmeelle järjestellessäni sen raajoja takaisin aloitusasemiin.

Vaatimattoman kokoisessa kehässä Manunaattori ei pääse nousemaan lentoon, mistä herra mielenosoituksellisesti puhisten minulle huomauttaa. Kilpakumppaninsa tavoin hitusen höyryävä hilluhiirikin palkitaan punaisella nauhalla, mutta tanskalaiseen tyyliin tykitetty loppukiri ei aivan riitä, vaan Manustin sijoittuu toiseksi. Näen jo elämäni vilisevän silmieni edessä silmissäni kauhukuvan eilisen kamikazesyöksyn ilmaisesta uusinnasta, mutta tämän rouvan näkemyksen mukaan molemmat valiot ovat SA:nsa ansainneet.

Parasta urosta valitessaan tomera täti separoi kerman kurrista valitsee kärkinelikkonsa varsin nopeasti, ja riuskan harvennusurakan päätyttyä totean tyytyväisenä Manustuksen patsastelevan edelleen kehässä. Reippaan ryhmäliikuntatuokion jälkeen suunnittelen jo huomista ostoslistaa keskityn täydellisesti koiraani, joten polakkimuori ponnahtaa hieman yllättäen eteeni kertoakseen Magnuksen sijoittuneen toiseksi, mikä tarkoittaa sitä, että - hetkinen - päivän paras uroshan on - oijoijoijoijoooi - jo kotimainen valio.

Nyt huudetaan: ihanaa Magnus ihanaa, TÄMÄ ON IHANAAAAA!

Tässä vaiheessa tarkkanäköisimmät saattavat havaita tilkkaset hookaksoota silmäkulmissani, ja poikkeuksellisen tunnekuohun vallassa unohdan hetkellisesti vahtia kehäsihteeriä, joka on jo ojentamassa sinivalkoista ruusuketta kolmanneksi sijoittuneen uroksen ilahtuneelle omistajalle. Estääkseni karmivan kardinaalimunauksen potkaisen häntä nilkkaan kehotan häntä selkeästi artikuloiden kääntämään katsettaan piirun verran vastapäivään, jolloin sokeammankin näkökenttään väistämättä osuu oikea sertivoittaja ja tuore Suomen muotovalio.

Tästä minulla on puoluejohtajatasoinen mielipide: tuli iso jytky!

Huumassani halin julkista lähentelyä in-ho-a-vaa Manustusta, joka näyttää pidättelevän oksupoksua. Ryynätköön ryökäle rinnuksilleni, mutta tällaisesta tempusta se ei ilman ällöhempeilyä selviä.

Narttujen avoimen luokan arvostelun alkaessa kokoan itseni ja ahtaudun Adan kanssa kehään kuudentoista muun handlerin seuraksi. Pöydällä tuomari käsittelee nyrpeähköä neitiä yhtä persoonallisesti kuin Magnussenia ja toteaa sitten steriloinnin seurauksena vielä puolipalttoossa misseilevän Aduskan olevan edelleen erinomainen rotunsa edustaja.

Kilpailuluokkaan seuloutuu lopulta viisi soopelisirpaa, joista tuomari valitsee jälleen rivakasti perintöprinsessat sijoille kaksi, kolme ja neljä. Alan jo valmistautua hiipimään takavasemmalle, mutta piskuinen puolalaisrouva blokkaa väyläni ja julistaa Adan liihottelevan luokan voittajaksi. Marilla hypähtää kehän laidalla komean kolmoistulppi-tuplavoltti -yhdistelmän suorin vartaloin - tämä on selvästi hyvä päivä.

Valioluokassa esiintyy sama kolmikko kuin Harjavallassakin, ja edelleen nämä rouvakoirat ovat sekä erinomaisia että sertifikaatin arvoisia, mutta tänään Saga kipittää kakkossijalle. Kiiruhdan kiskomaan sfääreissään leijuvan Marillan takaisin maan pinnalle ja ankkuroin hänet Sagelin hihnaan: leuhotus vaihtuu nyt handlaushommiin.

Päivän parasta narttua valittaessa kehään palajaa kymmenen hyvää ja kaunista kilpailijatarta, joista rouva C karsii käden käänteessä kuusi - Sagaa kiitetään käynnistä, mutta Adan poseerausharjoitukset jatkuvat. Väen vähentyessä kiihkeä kilpailutunnelma saa yleensä niin hillityn neidin kuumenemaan, eikä se malta olla huutelematta hävyttömyyksiä hihkumatta kiitäessään rinnallani. Huomionkipeä bikinimalli sijoittuu kolmanneksi ja saa lohdutuspalkinnoksi vaaleansinisen ruusukkeen.

Kotimatkalla tunnen oloni omituisen tyhjäksi: eikö minun pitäisi tällä hetkellä lomailla seitsemännessä taivaassa, ratkeilla riemusta, soitattaa voitonmarssia ja olla ärrrsyttävän onnellinen? Kuitenkin rehellisesti analysoiden väkevin tunnetiloistani on helvetinmoinen suunnaton helpotus: Magnuksen näyttelyura on ollut minulle hirvittävä henkinen vuoristorata, jossa taivaalliset täysosumat ja järkyttävät flopit ovat viehättävästi vuorotelleet. Varsinkin viimeksi mainitut kokemukset esitän mielelläni suurieleisenä draamana koskettavana kasvutarinana, mutta nyt minussakin majailevan realistin on astuttava ulos kaapista ja myönnettävä, että eräistä käsittämättömistä käänteistä huolimatta Manustin valioitui kuitenkin varsin vaivattomasti keräten kotimaiset sertinsä vain viidestätoista näyttelystä. Tämän jälkeen voin vihdoin esittää herraa rennon reteesti.

Viiiiitsi vitsi, verenmaku suussa painetaan jatkossakin, haittaakse?

Latvia, Riika KV 29.10.2011 - Pientä unelmaa

Heinäkuussa Tallinnassa tärähtäneen täysosuman jälkeen tuollaiset vasemmalla tassulla voitettavat kyläkilpailut alkoivat euforisessa houreessani tuntua varsin vähäpätöisiltä, joten keksin ilmoittaa Magnuksen ja Sagan Riikassa järjestettäviin kansainvälisiin karkeloihin. Lokakuun lopun lähestyessä kyseinen mahti-idea alkaa tuntua vähemmän laadukkaalta, ja pakatessani autoa lähtöä edeltävänä iltana päätän viipymättä tarkistaa lääkärikirjasta Googlesta, mikä perkeleellinen psyyken kehityshäiriö pakottaa ihmisen kerta toisensa jälkeen hakeutumaan stressinsietokykynsä äärirajoille.

Mukaani tälle uuteen maailmaan suuntautuvalle ristiretkelle lähtee ensimmäisestä näyttelykoettelemuksestaankokemuksestaan esimerkillisen ripeästi toipunut Johanna. Tallinnasta on taivallettava Riikaan hieman yli 300 kilometriä, joten starttaamme ruusukkeiden- ja shoppailunhakuiselle road tripillemme jo perjantaiaamuna. Suomenlahden yli seilattuamme tankkaamme sekä itsemme että hörpiskelyyn taipuvaisen Huyndain ja kurvaamme sitten löysät housussa reippain mielin Pärnu maanteelle, jonka rinnalla umpitylsä kotimainen kakkostiekin muistuttaa Monacon F1-rataa: sadan kilometrin matkalle mahtuu suunnilleen tusina mutkaa. Toisaalta paikallisten huviajelijoiden ohittaminen on harvinaisen helppoa, ja konepellin alla hyrräävä 2,7 litran veekutonen ryystää bensaa kuin kansanedustaja ilmaista viinaa karjahtelee rouheasti kaasupolkimen lähennellessä lattiaa. Pois alta, blondit tuloo!

Matka etenee aurinkoisessa syyssäässä varsin joutuisasti, ja Viron ja Latvian välinen raja tuleekin vastaan yllättävän nopeasti. Suurempi yllätys on kuitenkin rajalla seisoskeleva setä, joka huitoo meitä pysähtymään: mitä halvattua? Tervehdittyämme tulliheppua iloisesti hän huomaakin erehtyneensä ja viittilöi katoamaan näköpiiristään jatkamaan matkaa. Mahdollisesti kaverin akuutti kielitaidottomuus pelastaa meidät perusteellisemmalta haastattelulta.

Olin olettanut latvialaisen maantien lähentelevän perunapellon ja loppuvuoden 1945 Hiroshiman katukuvan yhdistelmää, mutta baanapa onkin baltialaisittain ensiluokkaisessa kunnossa, joten ehdin vasta polkaista Huyndain uudelleen vauhtiin, kun joudunkin jo jarruttelemaan Riikan ruuhkaan. Minulle on etukäteen raportoitu paikallisen liikenteen etenevän villin lännen malliin, mikä aiheuttaa maalaistytölle sopivasti sydämentykytyksiä. Nyt silmät kiinni ja kaasua kieli keskelle suuta, nainen!

Luoviessani aggressiivisiksi mainostettujen latvialaiskaahareiden seassa onnistun järjestelmällisesti valitsemaan aina väärän ajokaistan, mutta väylävalssi sujuu onneksi huomattavan jouheasti. Kenties nämä wannabe-formulakuskit eivät halua selvittää, miltä maasturini keula näyttäisi tiiviisti oman auton kylkeä vasten painautuneena kunnioittavat Häkkisen ja Räikkösen heimosisaria ja antavat suomalaisrekisterissä olevalle autolle suosiolla tilaa.

Kaupungin halki köröttely kestää ikuisuuden, ja ajan vielä varmuuden vuoksi kunniakierroksen hotellin korttelin ympäri etsiessäni etukäteen varaamaani valvottua parkkipaikkaa, joka osoittautuu lopulta tavalliseksi julkiseksi pysäköintialueeksi. Tähtään kiesin kirkkaimman katuvalon loisteeseen, ja kun kaikki autoon jäävä käännettäväksi kelpaava materia on piilotettu ja varashälytin aktivoitu, rupeamme roudaamaan maallista omaisuuttamme kohti perusleiriä matkustamisen pitkästyttämien turrejen osallistuessa operaatioon tempomalla tahdikkaasti eri suuntiin.

Majapaikaksemme olen valinnut vaatimattoman neljän tähden Monika Centrum -hotellin, joka sijaitsee koirille miellyttävän ulkoiluympäristön tarjoavan Kronvalda-puiston laidalla ja vain noin 600 metrin päässä Skonto-hallista, jossa aion valioyksilöitäni huomenna esitellä. Ilmoitettuamme saapumisestamme yltiöystävälliselle ja erinomaisesti englantia hablaavalle respatytölle lähdemme paikallistamaan huonettamme 1800-luvun lopussa rakennetun neo-goottilaisen rakennuksen sokkeloisten käytävien syövereistä.

Pitkän reissupäivän jälkeen Nukkumatti ei tee illalla ohareita, mutta keskellä yötä havahdun huomaamaan, että olen epähuomiossa unohtanut varata sekä savuttoman että kummittelemattoman huoneen: TV on räpsähtänyt itsestään päälle. Johannan unta moinen ilmiö ei näytä häiritsevän, joten hetken asiaa ihmeteltyäni tallustan hakemaan kaukosäätimen, tööttään tölsän tainnoksiin ja matkustan pikajunalla takaisin Höyhensaarille.

Lauantaiaamuna sää on ankean syksyinen, mutta koska taivaalta ei enää sada mitään naista väkevämpää, päätän toteuttaa suunnitelman A ja siirtyä näyttelypaikalle kävellen. Strēlnieku ielan varrella asuvat ihmiset eivät tosin välttämättä arvosta urheiluhenkisyyttäni, sillä taisteluvaununi ja kivetyt kadut eivät varsinaisesti ole kovin hiljainen yhdistelmä. Railakkaasti rämistellen jatkan vaellustani, kunnes vain joitakin kymmeniä metrejä ennen näyttelyalueen porttia aamu-unisten riikalaisten rukouksiin vastataan, ja vetoalusta levähtää elokuvatyyliin kaikkiin neljään pääilmansuuntaan pudottaen kabiiniosaston komeasti keskelle katua - lähempi tarkastelu osoittaa, että neljästä runkoa koossa pitävästä ruuvista kolme on pudonnut matkan varrelle. Tyrmistyksestä toivuttuani sidon suomalaisia laatusanoja kuuluvalla äänellä luetellen kehikon kasaan koirien hihnoilla ja punnerran häkin takaisin kyytiin. Kiitos vaan, ohikulkijat, ei tartte ttukeletana auttaa.

Suomessakin säännöllisesti arvostelevan portugalilaisen Pedro Sanches Deleruen ihailtavaksi on ilmoitettu vain yhdeksän shelttiäistä, ja vilkaisu luetteloon venyttää kasvoilleni vähämielisen säteilevän hymyn: on nimittäin päässyt käymään niin, että Magnus on turnauksen ainoa uros. Sillä lienee siis vähintään kohtuulliset mahdollisuudet pärjätä tällä estradilla.

Suittuani shetlantilaisteni tupeet sieviksi alan lämmitellä Danskemania, joka vaikuttaa erinomaisen hyväntuuliselta ja yhteistyöhaluiselta. Hälytyskellojeni pitäisi soida aina, kun tuota tanskalaista naurattaa.

Kun ainoa pentu - joka selvästi toivoisi olevansa missä tahansa muualla - on arvosteltu, marssitan itseensä tyytyväisen Manustuksen kehään. Varsin pian kuitenkin muistan, että a) tämän otuksen kanssa ei ole terveellistä tuudittautua minkään asteiseen hyvänolontunteeseen ja b) Nummelan pienkonekenttää harjoituskiitoratanaan käyttävälle turbonaattorille tällainen postimerkin kokoinen sisäkehä on onnettoman pieni. Magnus syöksähtää vallattomaan nousuliitoon, ja minä joudun kirimään tosissani, jotten jäisi kierrosajoissa pahasti jälkeen. Tuomarin huomauttaessa, ettei tämä ole juoksukilpailu, pyydän häntä valistamaan asiasta myös koiraani. Räjähtävän ravisession jälkeen Magnussen patsastelee ryhdikkäästi ja näyttää pakahtuvan omaan erinomaisuuteensa. Mokoma omahyväinen rukkasmateriaali voittaa tämän erän 6-0.

Onneksi se voittaa muutakin: kehäsihteeri kiikuttaa käteeni sekä punavalkoisen sertiruusukkeen että valkoisen CACIB-sellaisen. Tuore Latvian muotovalio ei ole pysyä nahoissaan, ja kieltämättä omistajaakin hieman hykerryttää.

Kehästä päästyäni tyrkkään Magnuksen viattoman sivullisen riesaksi seuraksi ja viimeistelen Sagan esiintymiskuosiin. Ainoa junnu on nopeasti katsastettu ja avoimen luokan narttu ei ole uskaltautunut saapunut paikalle, joten neljä valioladyä kutsutaan arvosteltavaksi lähes välittömästi.

Portugalilainen charmi ei pure Sageliin, joka pöydälle jouduttuaan mulkoilee tuomaria epäluuloisesti ja on lähentelystä tyypillisen loukkaantunut. Ahdasmielisestä asenteestaan huolimatta Hänen Äkäpussiutensa ravaa ensin kauniisti luokkansa kakkoseksi ja tuokiota myöhemmin päivän toiseksi parhaaksi nartuksi. Peruspassiivinen suoritus palkitaan vara-CACIBilla.

Kehän laidalla erilaisilla hyppysarjoilla itseään viihdyttänyt Magnus jatkaa performanssiaan kuumana ja ylivireisenä. Ei varsinaisesti ole yllätys, että portugalilaissetä valitsee sprinttikilpailun voittajaksi rotunsa parhaaksi nartun, joten Manuel saavuttaa sille asettamani tavoitteet päihittämättä ainuttakaan kilpakumppania. Onneksi tyylipisteitä ei lasketa, vaan lopputulos ratkaisee.

Joudun odottelemaan tunnin verran Magnuksen valionarvon vahvistamista ennen kuin pääsen kolistelemaan palaamaan takaisin hotellille. Matkan varrelta poimin talteen yhden kadonneista ruuveista, loput on tuomittava menetetyiksi Latvian tasavallalle.

Johanna on kuluttanut aamupäivän tehokkaasti shoppaillen, ja nautittuamme yhdet jääkaappikylmät oluset huilattuamme hetken suuntaamme kiertelemään vielä muutamaan ostoskeskukseen. Paluumatkalla ohitamme erään vastustamattoman viehättävän terassin, ja pian ohikulkijat saavat pällistellä kahta huopiin kääriytynyttä irkkukahvejaan kynttilänvalossa siemailevaa blondia. Kokemus on vinksahtanutta asetelmaa korostavine joululauluineen mielenkiintoinen, suosittelen.

Poikettuamme vielä muutamassa pienessä pubintapaisessa anniskeluloukossa suositussa menomestassa palaamme Johannan vastustelusta huolimatta kiltisti hotellille vällyjen väliin. Otan kaukosäätimen varmuuden vuoksi käden ulottuville, mutta tänä yönä televiitsio ymmärtää pysyä kiinni.

Sunnuntai-aamuna nautimme tyylikkään hotellin tasokkaasta aamiaispöydästä ennen kuin tie jälleen kutsuu kulkijoita. Hieman jännittyneenä vien ensin koirat autoon ja kartoitan samalla kiesin kuosin: kukaan ei ole kokenut tarpeelliseksi räjäyttää renkaita, sabotoida sivupeilejä tai imaista menovettä tankista. Kun auto on pakattu, sujahdamme rauhallisen aamuliikenteen sekaan.

Jumitamme jälleen eräissä etenemistämme kahden korttelin välein hallitsevista liikennevaloista, kun autojen välissä jalkaisin seilaava keski-ikäinen kaljuuntuva kaljamaha komea nuorimies katsahtaa Huyndain keulaa, taputtaa konepeltiä ja nostaa peukalonsa pystyyn leveästi hymyillen. Epäluuloisena arvuuttelen, mahtoiko kaveri riemastua kohdatessaan aitoja Suomi-neitoja vai onko joku prkeleen pässi sittenkin puhaltanut toisen rekisterikilven.

Kaupungin valoviidakosta selviydyttyämme eteemme aukeaa taas suoraa tietä silmänkantamattomiin, joten päätän aikani kuluksi kikkailla vakionopeudensäätimellä. Mukavuudenhaluisuuteni singahtaa siltä istumalta seitsemänteen taivaaseen enkelikuoron laulaessa hoosiannaa taustalla: tällainen ajonautinnon moninkertaistava vekotin kuuluisi ehdottomasti vakiovarusteeksi jokaiseen polkupyörää raskaampaan kulkupeliin. Muistan sentään ekstaasihöyryissäni pysähtyä Pärnussa tarjoamaan autolle tankillisen ysivitosta, jonka litrahinta on 30 senttiä halvempi kuin kotikonnuilla, mikä saa lystin tuntumaan lähes ilmaiselta ja tällaisen panssarivaunun kuljettamisen taloudelliselta matkailuvaihtoehdolta.

Latvialainen kehäkulttuuri on nyt niin nähty tullut tutuksi, joten seuraava kohteemme lienee Liettua. Sitä ennen aion kuitenkin keskittyä erääseen pakkomielteeseen projektiin, jonka toteuttaminen vaatii pulskaa pankkitiliä, harvinaisen hyvää hermorakennetta, kilokaupalla kärsivällisyyttä, turkasesti tuuria sekä yhden sinivalkoisen ruusukkeen.

Täsmäisku Tervakoskelle, venkulointia Vantaalla ja epätoivoa Eckerössä

Tuomaripoliittisista syistä sessejäni ei ole kesän 2011 aikana kotimaisissa kehissä nähty, mutta jottei uskottavuuteni aktiivisena näyttelyharrastajana kärsisi peruuttamattomia vahinkoja, rynnistän reippaan kolmen koitoksen loppukirin ennen ansaittua perinteistä talvitaukoa.

Elokuun viimeisenä lauantaina Suomi nauttii suloisen suven viimeisestä hellepäivästä: kansa rientää rannoille imemään itseensä lämpöä ja lempeä, elitistit viuhahtavat viheriöille vertailemaan svingejään, helsinkiläisjupit kipittävät Kappelin terassille ja me masokistit matkaamme Tervakoskelle kansainväliseen koiranäyttelyyn.

Ennen shelttejä kilvoittelevien schipperkejen arvostelua katsellessani ehdin hetken kummastella kehässä pyörivää täti-ihmistä, joka rintapieleensä kiinnitetystä ruusukkeesta päätellen onkin tsekkituomarimme Jaroslava Ovesna. Ratkaisevia A-kirjaimia syrjivän sisälukutaitoni ansiosta oletin hänen olevan Jaroslav Jagrin oloinen, liuhulettinen jääkaappi-pakastinyhdistelmä, mutta koiriani onkin saapunut ihastelemaan solariumiin ja itseruskettaviin tuotteisiin koukussa oleva terveesti ruskettunut rouvashenkilö. Ilmeisesti muutkin sheltinomistajat kärsivät samanlaisesta lukihäiriöstä - tai ovat paremmissa väleissä sammakkoprofessorin kanssa - sillä shetlanninpaimenia on ilmoitettu vain 45, mikä on mielestäni tuomarin kansalaisuus huomioon ottaen varsin vähän.

Aurinko paahtaa pilvettömällä taivaalla, mutta tutustuttuani näyttelyluetteloon ylleni ilmestyy henkilökohtainen myrskypilvi: olen nohevana naisena ilmoittanut Magnuksen valioluokkaan, koska avoimessa luokassa on yleensä enemmän tungosta, mutta alhainen taktikointini menee perusteellisesti pershielleen, sillä kehään aikoo kipaista vain neljä avohoitotapaustaurosta ja peräti kuusi tittelihirmua. Miten vasemmalla kädellä ja oikealla aivolohkolla pitkän matematiikan taituroinut ihminen voikin laskelmoida näin väärin.

Magnuksen kuontaloa kuosittaessani totean, että kansainvälisiin koitoksiin todellakin ilmoitetaan vain parhaista parhaat - siksipä olenkin osallistunut tällaiseen tapahtumaan viimeksi vuonna 2006 -  tuomari on nimittäin katsonut kaikki arvostelemansa koirat erinomaisiksi rotujensa edustajiksi. Kehän laidalla tosin kiertää huhu, että yksi koira olisi saanut sinisen nauhan, mutta tästä ei kenelläkään liene näköhavaintoa.

Helteen herpaannuttamaa Manustinta ei kiinnosta panostaa patsasteluun, joten en tänään ole lainkaan pahoillani siitä, että arvostelu sanellaan koiran seistessä pöydällä. Samalla kuulen suorana lähetyksenä, mitä mieltä tuomari on näkemästään, ja hänen persoonallisesta habituksestaan huolimatta tuomio kuulostaa varsin oikeudenmukaiselta.

Kehä on riittävä Magnuksen egolle varsin passelin kokoinen tanskalaisen kiitoradaksi - matkaan siis. Takakaarteessa kiriessäni kuulen jonkun arvioivan, että koirani liikkuu paljon paremmin kuin edellinen kilpakumppani. Onnitteluni terävästä havainnoinnista ja asiantuntevasta lausumasta.

Kilpailuluokassa Tyyris Tyllerölle tädille tuottaa huomattavia vaikeuksia sijoittaa uroita paremmuusjärjestykseen: hän juoksuttaa, ihmettelee, juoksuttaa, pähkäilee, juoksuttaa ja tuijottaa koiria kuin ei olisi aikaisemmin sellaisia nähnyt - vai mitä tuumaatte tästä tyylinäytteestä:

Huolellisen arvonnan harkinnan jälkeen rouva Ovesna suvaitsee tehdä päätöksensä ja kirmauttaa Manunaattorin SA:n arvoisesti kolmanneksi. Paras uros -luokassa höyryveturini jää täpärästi sijoittumatta, mutta ainakin olemme molemmat saaneet liikuntaa koko ilmoittautumismaksun edestä.

Seuraavaksi on vuorossa psykologian YO-tehtävä:

Henkilö K on ilmoittanut 11 kuukauden ikäisen sijoitusnarttunsa kansainvälisen koiranäyttelyn junioriluokkaan, mutta joutuukin jättämään sen ensimmäisen kiiman tärppipäivien takia kotiin, jottei velikoiran keskittymiskyky olisi pahasti koetuksella. Arvioi henkilö K:n v*tutuksen määrää, kun hän näyttelypäivänä huomaa luettelosta, että ko. luokkaan on ilmoitettu vain kolme (3) koiraa.

Ei siitä sen enempää.

Todennäköisesti joku on huomauttanut tsekkitädille aikataulusta, sillä nyt kehä pyörii niin vauhdikkaasti, etten ehdi viimeistellä Sagan kampausta ennen kuin viisi valionarttua jo kutsutaan kehään. Sen arvosteluvuorokin menee ohi lähes huomaamatta, koska koirani kirjaimellisesti vain piipahtaa pöydällä ennen kuin meidät jo hätistellään kipaisemaan edestakaisin, sivuliikkeistä tuomari ei ole edes näennäisesti kiinnostunut. Tämä ei vaikuta lupaavalta.

Kylmä rengas kiristää achteriani täysin turhaan: ruskettuneen rouvan mielestä Saga on paitsi kerrassaan erinomainen yksilö, myös luokkansa paras. Solmiessani erisävyisiä punaisia nauhoja sen hihnaan pystyn vielä pitämään ylärekisterini peruslukemilla, mutta leukani luisu kohti rinnuksia alkaa, kun tämä käsittämättömän hyvällä arvostelukyvyllä siunattu tuomari kotvan kuluttua ilmoittaa, että Sageli on myös päivän paras narttu, ja tällaisissa kyläkilpailuissa siitä on tapana palkita CACIBilla.

Päässäni jo korskeasti kuohuva pissa alkaa ikävästi roiskua korvistani, kun Saga lopulta valitaan rotunsa parhaaksi. Enhän toki vähempään voisi enää tyytyäkään.

Sekä kesästä että menestyksen makeudesta on jäljellä vain messevät muistot, kun täydellisen koleana syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna kurvailen Tanskan nuorten kuninkaallisten kanssa Vantaalle. Magnuksen mielestä siskoplikka olisi edelleen melkoinen herkkupeppu, mutta sulotuoksut eivät enää aja raisun rakastajan aivotoimintaa sen takajalkojen väliin.

Potentiaalisena ERI-automaattina pidetyn romanialaisen Christian Stavarachen katsastettavaksi on ilmoitettu 58 shetlantilaista, mutta hänen lempivärikseen osoittautuukin hieman yllättäen sininen, sillä avoimen luokan urosten arvostelun päättyessä vain kuusi koiraa on arvioitu erinomaisiksi. Kehään tepasteleva valioviisikko on sentään romanialaisittainkin tarkasteltuna laadukas, mutta sitäkin kiusaa vakava vitsaus: väärän muotoiset silmät.

Tuomari silmäilee arvioivasti pöydällä vuorollaan pönöttävää Manustinta ja todettuaan "ahaa, thörtieit" ilmoittaa haluavansa myös mitata koiran. Juutti ei olekaan aikaisemmin joutunut kehässä mittakepin alle, mutta kyseisen kapistuksen käsittely ei liene tälle sedälle turhan tuttua puuhaa, sillä operaation jälkeen hän hihkaisee ihastuneena "ohoo, thörtifaivpointfaiv". Hienoa, Hermanni, eihän se mennyt kuin reilun tuuman verran vituralleen.

Herra määrittelee alamittaisen Magnuksen kamalista katsantoelimistä huolimatta kokonaislaadultaan erinomaiseksi, mutta kilpailuluokassa jätkä hiihtelee hädin tuskin neljänneksi, eikä SA:sta tarvitse edes haaveilla. Urokset arvosteltuaan setä S saapuu kehän laidalle luennoimaan yleisölle sheltin silmien muodon merkityksestä: näkimien pyöreys todellakin on tämän rodun suurin ongelma, eikä simmuja pidä missään tapauksessa erehtyä arvioimaan vain osana kokonaisuutta.

Ennen narttujen arvostelun alkua raportoin Maikille, että tämä tuomari EI tule arvostamaan Agnesta - tuskin puolitoistametrinen nainen pettymyksen takia muutenkaan kovin korkealta tantereeseen tipahtaisi, minulle vapaapudotuksen lopussa odottava äkkipysäys on huomattavasti ravistelevampi kokemus. Junioriluokan etenemistä seuratessani epäilykseni tulevan mahalaskun näyttävyydestä vain vahvistuvat: kaikki seitsemän ennen Anuliinaa esiintyvää neitosta tylytetään melko mitättömiksi erittäin hyviksi.

Vetäistyään ryhdikkäästi pöydällä nököttävän Agneksen hännästä tuomari kertoo olevansa iloinen, ettei sen peräpropeli ole kiinnittynyt liian alas, mikä on tässä rodussa nimenomaan nartuilla yleinen ja vakava virhe. Selostusta kuunnellessani minun silmäni ovat epäilemättä liian pyöreät, mutta ne sopivat hyvin yhteen ammolleen lonksahtaneen suuni kanssa. Hännän perusteella pätevä setä pystyy arvioimaan koko koiran rakenteen erinomaiseksi, mutta kertoo toivovansa, että sen silmät olisivat paremman muotoiset.

Hanki ammattiapua.

Romaniherra lohduttaa minua vihjailemalla, että mikäli muuten ihastuttava koirani liikkuu hyvin, niin... Ilmaan heitetty pallo sisältää toivon punaisesta nauhasta, joten kiiruhdan ottamaan koppia. Tiedän, että veljeään paremmin koulutettu tasapainoisempi tanskatar etenee tyylikkäästi, ja tietenkin toivoisin, että tuomari vaivautuisi katsomaan neidin liihottelua, mutta hän on jo kääntynyt valistamaan kehäsihteereitä koko rodun tulevaisuutta uhkaavasta hännänkiinnitysongelmasta.

Kiihkeän peräsinesitelmän aikana Agnes seisoo ympärillään pörräävästä ampiaisesta ja siitä aiheutuvasta hermostuneesta heilumisestani huolimatta tyynesti aloillaan ja näyttää pohtivan, mitä minä etelän nainen huidon. Kouhottavaan lähisukulaiseensa verrattuna neidin kehäkäytös on suorastaan aristokraattista, mutta huomioni herpaantuessa täpäkkä tanskatar muistuttaa olemassaolostaan ponnahtelemalla tasajalkaa taivasta kohti.

Vauhkottuaan hännistä tarpeekseen herra Stavarache ilmoittaa, että Agnes on luokan ainoa erinomainen narttu ja silmistään huolimatta sertifikaatin arvoinen.

Farssi Narttujen arvostelu jatkuu samalla linjalla: punaisia nauhoja jaetaan säästeliäästi ja vaaleampia versioita vieläkin kitsaammin, ja lopulta PN-luokkaan sipsuttelee yksitoista daamia. Tuomari ei vilkaisekaan Agnesta, joten ei ole yllätys, että päivän ainoa palkintomme on pellekoulun päättötodistus avartava kokemus.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna järjestetään kansainvälinen näyttely Eckerössä. Muuta julkaisukelpoista sanottavaa minulla ei aiheesta olekaan.

Lopuksi, arvon lynkkauskomitea, kieputan köyden kaulani ympäri, sidon sen tukevaan tammenoksaan ja kiipeän jakkaralle, jonka potkaisen altani olemalla julkisesti tyytyväinen siitä, että sekä tsekkitäti että romanialaissetä - kuten myös eräs sokea tyylikäs slovenialaisherra, jota en muuten muistele lämmöllä - ovat arvostelleet ja palkinneet koiria, eivät niiden esittäjiä. En ota kantaa siihen, ovatko heidän valintansa olleet poliittisesti, ekumeenisesti ja rotumääritelmällisesti korrekteja, mutta oi te kauniit ja rohkeat näyttelytoimikunnat: pitäkää tämä linja tuomarikutsuissanne, ja minä lupaan tuutata tileillenne käsittämättömän määrän euroja, tuskastua mutisematta liian pienissä kehissänne, viihdyttää yleisöä sätkimällä tanskalaisen prinssikoiran narrina ja varata pokaaleillenne kunniapaikan linnamme länsisiivessä.

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan

Tämän blogintekeleen tunnussana on jo nelisen kuukautta ollut myöhemmin, joten neljä eri syistä unohtumatonta näyttelyreissua odottaa edelleen raportointia - rungot voin sentään rehvastella jo kirjoittaneeni, mutta viimeistely kusee on tekemättä. Inspiraationi on kaverilla lainassa. Viinilasi Kahvikuppi kaatui näppäimistön päälle. Nämä Etelä-Suomen rapsakat pakkaset ja hanget korkeat nietokset houkuttelevat pulkkamäkeen. Ja kiirettä on muutenkin pitänyt. Muiden tärkeiden projektien parissa nimittäin.

Älkää viitsikö. Syy se on tekosyykin, ja minulla niitä on monta.

Vitkastelusta huolimatta toivotan teille erinomaisen loistokasta vuotta 2012!